Väsynyt matkalainen

Geranin kaduilla vilisi ihmisiä sinne tänne. Jotkut kiiruhtivat eteenpäin, toiset taas tallustelivat ajatuksiinsa vajonneina tuijotellen taivaita. Kaiken väen keskellä kukaan ei tuntunut huomaavan hieman resuisen oloista silmarntia, joka katseli ympärilleen siihen tapaan kuin vasta kaupunkiin saapuneet usein tekevät. Alayna huokaisi hiljaa ja kohautti olkiaan. No, mitäs siitä, että hän oli tehnyt 'pienen' suunnistusvirheen ja päätynyt Merkyn sijasta Geraniin. Ilman karttaa ja pienintäkään aavistusta luonnossa kulkemisesta... yhtä hyvin hän olisi voinut löytää itsensä Veif-kallioilta saakka. Hän varmisti, että vyöllä oleva rahapussi oli vielä tallella ja lähti sitten suunnistamaan tungoksen halki kohti lähellä näkemäänsä toria, jossa oli mitä ilmeisimmin meneillään markkinat. Hyvällä tuurilla hän löytäisi sieltä uusia vaatteita. Niiden päivien aikana, jotka hän oli viettänyt taivaltamalla tiettömissä metsissä olivat sandaalit ja kauniit vaatteet osoittautuneet erittäin epäkäytännöllisiksi. Hän toivoi löytävänsä edes jonkinlaisen viitan, muutamia paremmin retkeilyyn soveltuvia paitoja ja jokusen hameen. Ynnä tietysti repun ja joitakin huopia. Eväätkään eivät olisi pahitteeksi, ja hän tarvitsisi ehdottomasti jonkinlaisen jousen, nuoliviineen ja tikarin. Ja yhtä sun toista muutakin...

//Kuka vain on tervetullut!//

Yalla oli uuvuksissa. Hän oli kolme uuvuttavaa ja vaivalloista vuorokautta kävellyt omin nokkinensa Geraniin. Pääsy pois Merkystä oli saanut neidon iloiseksi, sillä hän oli päässyt livahtamaan kenenkään huomaamatta, mutta osasihan hän jo sen taidon, vaikka nyt hänen isänsä olikin kiristänyt vartiointia hänen ympärillään. Mutta nyt hän oli uuvuksissa. Hän oli tuskin nukkunut silmällistäkään yön pimeydessä, sillä eihän sitä tiennyt mikä tien varsilla vaanisi ja varsinkin naisia. Tulta hän ei ollut uskaltanut sytyttää, sillä ties ketä se olisi houkuttanut. Ajatuskin sai hänen niskakarvansa nousemaan pystyyn. Nainen oli vain aina pysähtynyt melkein koko yöksi johonkin puun alle tikari lähettyvillään. Tämä etenemiskeino ei ollut ihan naisen mieleen, varsinkaan öisin.

Hän oli karannut Merkystä varhain aamulla, jolloin kaikki olivat vielä nukkuneet. Hän oli sattumalta ja onnekseen kuullut isänsä vapauttavan vartijan töistään aamuksi, sillä oli jo varma, ettei hänen tyttärensä lähtisi, mutta Yallalla pisti sydämessä pieni syyllisyyden tunto. Hänen oli syyllisyydestään pakko käyttää tilaisuus hyväksi, sillä toista ei välttämättä ihan heti tulisi. Sen hän oli oppinut. Onneksi Chasanda oli antanut hänelle oivan neuvon, jolla hän pystyisi matkansa varrella keräämään rahaa. Hänellä ei ollut tullut työnteko mieleenkään, mutta olihan hän aatelisneito, jonka ei tarvinnut miettiä tuollaisia, eikä ollut sopivaakaan, mutta Yallapa mietti. Hän oli erilainen kuin muut aateliset ja aikoi pysyäkkin. Siitä hän pani päänsä pantiksi.

Naisella oli suunnitelma. Hän aikoi lähteä Geranista laivalla Feniin. Hän ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, että olisi Merkystä lähtenyt päämääräänsä. Näin hän pääsi lähtemään paljon hiljaisemmin eikä kukaan kysellyt mitään kun ei tuntenutkaan. Toivottavasti. Geranissa ainakin oli monia laivoja, kun satamakaupunki sattui olemaan, joten Yalla oli sitä mieltä, että kyllä edes yksi laiva pitäisi löytyä, jonka suuntana olisi Fen.

Geran oli vilkas. Aatelisneito ei ollut koskaan nähnytkään niin vilkasta kaupunkia, mutta näky toi naiselle turvallisuuden tunnetta. Nyt ainakaan ihmiset eivät kiinnittäisi häneen kovasti huomiota. Onneksi hänen sininen leninkinsä oli kurantunut matkalla, joten se ei näyttänyt niin yleelliseltä. Samoin hänen harteillaan oleva viitta oli kulunut puiden takana piileskellessä olematonta vaaraa. Hänen kenkänsä taas olivat surkeassa kunnossa. Ne olivat melkein puhki pohjasta, vaikka hänen askeleensa olikin kevyt. Huppu peitti naisen ruskeat, hieman laineilevat hiukset, jotka hieman sekaisin. Hän ei ollut saanut harjattua niitä vähään aikaan. Mitä se nyt haittaisi jos hänen hiuksensa olisivat sekaisin metsässä? Tuskin se ketään haittaisi.

Naisella oli mukanaan vain raskas rahapussi hameensa taskussa, jota ei voinut huomata hameesta ja nyt hameen päällä olevan viitan takia. Taskussa oli myös pieni kampa, jonka hän ajatteli tarpeelliskesi kun sisätiloihin astuttaisiin. Hänen tikarinsa hiersi hieman hänen nilkkaansa, mutta Yalla ei huomioinut tuota pientä kipua, joka oli melkein olematon siihen verrattuna miten hänen jalkojaan särki. Hän halusi äkkiä päästä jonnekin istumaan, mutta hän tiesi, että hän tarvisti ruokaa. Hänen vähäiset ruokavarastonsa olivat loppuneet aiemmin kuin hän oli kuvitellutkaan ja hän oli nälkäinen. Onneksi ihmisiä parveili koko ajan myyntikojuja kohti, jotka näyttivät valtaavan suuren tilan kadulta. Markkinat. Nainen rakasti markkinoita, sillä siellä oli tarjolla aivan kaikkea; ruuasta aseisiin.

Yalla lähti kävelemään uupuneena, mutta kuitenkin valppaana kojuja päin. Herkulliset tuoksut vetivät häntä houkuttelevasti puoleensa ja hänen mahansa murahti nälkäisenä. Yalla oli varma, että hän ostaisi jotain heti ensimmäisestä kojusta. Muuten hän tuupertuisi maahan.

//Minä tulen Yallan kanssa jos sopii ^^ //

//Jepjep. ^^

Puuh... mielenkiintoinen tilanne täällä. Naapuri on leikannut sormensa irti klapituskoneella, ja on nyt Hesassa leikattavana, eli kaikki on hiukan sekavaa.//

Hetken kävelyn jälkeen Alayna saavuttikin torin, ja alkoi katsella ympärilleen tutkivasti. Ensin ruokaa, hän päätti nopeasti. Viimeiset pari päivää hänen oli onnistunut saada ruokaa jousellaan, ja hän oli huomannut, että pakon edessä aateliseksikin kasvatettu tyttö pystyi kyllä valmistamaan jäniksen. Vähän kömpelöä se ehkä oli ollut, mutta hän oli onnekseen löytänyt tien varresta jonkun pudottaman veitsen, josta oli ollut paljon apua. Mukavaa se ei kylläkään ollut ollut, ja sen takia hän toivoikin hartaasti, että saisi ostettua kaupungista ruokaa myös matkalle.

Tosiaan, matkalle. Hän pysähtyi ajattelemaan asiaa. Hänellähän ei ollut harmainta aavistusta siitä, mihin suunnata seuraavaksi. Ajatus masensi häntä, mutta hän pakottautui keskittymään tämänhetkiseen tilanteeseen. Ruoka ensin. Hän voisi vaikka hankkia majatalosta huoneen yöksi ja miettiä sitten jatkoa. Näissä ajatuksissa hän käveli erään leipiä myyvän kojun luo ja osti leivän, jonka laidasta puraisi samantien palasen. Myyjätär ällistyi saatuaan resuiselta tytöltä kultakolikon, mutta antoi hetken kummasteltuaan tälle vaihtorahat. Vastaleivottua lämmintä leipää mutustellen Alayna jatkoi matkaansa torin halki. Hän pysähtyi ihastelemaan erään kojun kauniita koruja vaikka tiesikin, että niitä hän viimeiseksi tarvitsisi. Seuraava koju sen sijaan myi vaatteita, joita hän katseli kiinnostuneena. Osa niistä oli hyvinkin kestäviä ja hyvälaatuisia, juuri sellaisia, kuin hän tarvitsisi. Äkkiä hän huomasi torialueen laidalla neidon, joka muistutti häntä itseään. Toisenkin vaatteet olivat olleet hienot, mutta niissäkin näkyivät matkan rasitukset. Hän kummasteli toista hetken, mutta kääntyi sitten takaisin kojun puoleen.

//Auh! O_O Toivottavasti on jo kunnossa! :S Itse vältän aina tuollaisia koneita ^^'' Veren näkeminen on jo minun rajani ^^' //

Vaatteita, koruja, taikaesineitä. Ei kiitos. Yallan maha kurni kuin viimeistä päivää ja hänen olonsa tuntui jo hieman heikolta. Kaikki ihmiset hänen ympärillään, jotka juoksentelivat sinne tänne, vaikuttivat iloisilta ja tarmokkailta. Oli nainenkin iloinen - varsinkin nyt Geraniin vihdoin päästyään, mutta tarmoa hänellä ei ollut. Hyvä että hänellä oli puhtia kävellä kojulta toiselle ja pitää vaivoin silmänsä auki. Mutta hän sinnitteli. Hän oli jo niin lähellä haluamaansa suupalaa, eikä hän voinut luovuttaa. Sehän olisi jo sanoinkuvaamatonta!

Ihanan mausteisen keiton tuoksu leijaili ruskeverikön nenään. Maha kurisi taas kuin sanoakseen; hyppää jo kimppuun. Mutta Yalla käveli rauhallisesti kojun lyokse hätäilemättä, sillä hän ei halunnut näyttää nääntyneeltä kulkurilta. Soppakattila, joka oli puoli väliin punaisen väristä lientä, näytti herkulliselta. Tai ainakin nyt naisen silmissä, sillä hän ei ollut syönyt vähään aikaan mitään.
"Saisinko yhden kupillisen keittoa, kiitos." Yalla pyysi kauniisti, vaikka oikeasti hän olisi halunnut hyökätä kattilan kimppuun ja kauhoa soppakauhalla sitä suuhunsa. Hän kuitenkin sivutti halunsa ja odotti kärsivällisesti kun vanha, hitaanpuoleinen mies kauhoi sitä pikku kulhoon.
"Tässä teille neiti." Mies sanoi ystävällisesti hymyillen ja hänen otsansa meni aivan ryppyyn samalla kun hänen silmänsäkin ummistuivat leveästä hymystä.
"Kiitos." Yalla sanoi hänkin nyt hymyillen, mutta hieman väsyneen näköisesti. Hän kaivoi viitan alla hameensa taskusta kukkaron ja sujautti sormiensa väliin pari hopeakolikkoa. Sitten hän ojensi ne miehelle hymyillen ja sanoi:
"Saatte pitää loput. Keitto on varmasti sen arvoista!"

Mies katsoi vielä hänen peräänsä katsoen kahta kolikkoa. Ehkä hän oli maksanut liikaa kun ei keitossa ollut edes lihaa, tuskin paria vihannestakaan, mutta liemi maistui taivaalliselta kun hän maistoi sitä. Mahakin jo heti rauhoittui. Silmät havaitsivat ihmisen liikeet samalla kun ne olivat keskittyneet katsomaan herkullista lientään. Hän oli tyhmästi jäänyt seisomaan heti seuraavan kojun eteen, jossa myyjä esitteli vaatteita huutaen koko markkinaväelle. Yalla kääntyi myös kojuun päin ja katsoi vaatteita samalla kun hän hörppi sivistyneesti, vaikka nyt poissa kotoa jo oltiinkin, lientään.

"Anteeksi!" Nainen sopersi äkkiä kun hän tunsi tönäisevänsä vieressään olevaa henkilöä. Lientä ei ollut onneksi läikkynyt mihinkään vaatteelle, sillä nuorella naisella ei ollut nyt varaa maksaa mitään ylimääräisiä kangaspaloja.
"Olen joskus vähän kömpelö..." Hän sanoi pahoittelevasti ja nosti katseensa kulkijaan.

//Se on Hesassa seuraavan viikon ja sitte täälläpäin sairaalassa vielä vähän lisää. On nyt ollu kahessa leikkauksessa.//

Alayna katseli edelleen vaatteita, joita nainen yritti kaupitella. Suurin osa niistä oli tavallisia ja todennäköisesti sopivan hintaisiakin ja jos hän kerta aikoisi jatkaa vaeltelua niin sellaisille olisi kyllä käyttöä. Pohdittuaan hetken hän päätyi viherävänharmaaseen lämpimännäköiseen talviviittaan, kevyempään vaaleansiniseen kesäviittaan, muutamaan pitkähihaiseen siniseen mekkoon sekä yhteen valkeaan lyhythihaisempaan mekkoon. Hän kysyi myyjältä niiden hintaa ja saikin varsin mukavan kuuloisen summan. Annettuaan rahat hän sai vaatteet ja oli juuri lähdössä jatkamaan matkaansa, kun joku törmäsi häneen. Hän vilkaisi tätä jotakuta ja totesi tämän olevan se sama neito, jota hän oli äsken kummastellut.
"Ei se mitään", hän totesi rauhallisesti ja hymyili. "Olen Alayna Lithémiel", hän jatkoi ja niiasi sirosti. Vanhat tavat istuivat syvässä vaikkei hän enää ollutkaan ympäristössä, jossa niitä tuli noudattaa. Hetken häntä huvitti mielikuva resuisesta, takkutukkaisesta hopeahaltianeidosta niiaamassa kuin paraskin prinsessa, mutta hän työnsi ajatuksen pois mielestään. Hän käyttäytyisi juuri niin kuin häntä oli opetettu ja sillä hyvä.

//Toivottavasti toipuu hyvin ja pian. :) Ihnottavia tollaset tapaturmat :S//

Yalla huokaisi mielessään, toisen vaikuttaessa ihan mukavalta. Hän oli odottanut jotain huutoa tai vielä pahempaa, sillä kyllä hän oli nähnyt pienestä saakka Merkyläisten käytöstavat. Ne olivat välillä aika tylyjä, paitsi nyt tietenkin aatelisille, jota ihmiset mielistelivät vain luullakseen, että he saisivat jonkun palkkion siitä työstä. Jos ihmiset oppisivat, niin he kyllä tietäisivät, että aatelisto oli pihiä väestöä ja niiltä nyt ei pennin lanttia tippunut edes vahingossa kenenkään jalkojen juuriin. Tietenkin poikkeuksiakin löytyi niin kuin tämä ruskeaverikkö. Jos hän vain voisi, hän olisi joskus mieluusti luopunut tittelistään.

Toisen niijaus sai naisen hoksottimet raksuttamaan. Moni rahvas ei niijaillut keskellä katua tai yleensäkään missään. Tai ainakaan he eivät niijanneet noin sirosti. Yalla tutkaili nyt toista tarkemmin. Äsken hän oli vain painanut häpeissään päänsä ilman mitään suurempia katsomisia. Haltia! Se oli ensimmäinen mikä pomppasi ruskeverikön mieleen. Hän oli taas onnistunut törmäämään haltiaan. Eihän se mikään huono juttu ollut, mutta mikä oikein veti häntä aina haltioiden pariin? Ennen hän tuskin oli nähnytkään haltioita vaikka hän kuinka oli halunnut, mutta nyt hän tuntui törmäävän jokaisessa kaupungissa.

Nainen oli jäänyt katsomaan toista ja heräsi vasta kohta ajatuksistaan ja painoi taas päänsä. Että hän osasikin olla utelias!
"Anteeksi, minä olen..." Niin uskalsiko hän kertoa nimensä? Voisiko hänen nimensä levitä Merkyyn asti tai sinne, minne hänen isänsä kätyrit olivat jo levinneet. He olivat varmaan pian Geranissakin jo jos Yalla ei pahemmin erehtynyt isänsä ajattelu tavasta.
"Olen Yalla." Hän sanoi lopulta vain etunimensä päätyen siihen tulokseen, että hänen oli kohteliasta kertoa edes etunimensä ollessaan noin ylhäisessä seurassa. Haltian seurassa! Hän myös niijasi vähän ja nosti sitten sinisen katseensa Alaynaan. Silmät olivat väsymyksestä vaaleammat kuin yleensä.

"Olen pahoillani. Loppua nimestäni en viitsi mainita näin julkisella paikalla. Haluan varjella selustaani." Hän sanoi ja pieni hymyn kare nousi väsyneille kasvoille samalla kun hän nykäisi vapaalla kädellä huppuaan paremmin päähänsä. Enempää hän ei ainakaan vielä selitellyt, sillä eihän hän tuntenutkaan edes toista. Yalla muisti liemikupin kädessään ja söi taas muutaman lusikallisen ennen kuin liemi jäähtyisi kokonaan.

//Toivotaan.//

Alayna nyökkäsi toisen kertoessa vain etunimensä. Olihan hänkin miettinyt, kannattaisiko hänen mainita sukunimeään, mutta oli tullut siihen tulokseen, että jos hänen vanhempansa kerta olivat hänet pihalle heittäneet niin heitä tuskin enää kiinnostaisi missä tyttö liikkui. Hetken verran hänen mielessään häivähti muisto siitä, miten kyläläiset olivat heitä viimeksi kohdelleet ja hän mietti, mitä vanhemmille mahtoi kuulua. Toivottavasti he olivat kunnossa.
"Hauska tutustua, Yalla. Oletko saapunut kaupunkiin vasta?" hän kysyi äkkiä saadakseen ajatuksensa pois vanhemmistaan. Kyllä he pärjäisivät, olivathan he sentään eläneet jo sotien aikaan ja taistelleetkin niissä. "Minä tulin nimittäin juuri, ja mietin josko haluaisit liittyä seuraani ainakin joksikin aikaa. Kaksin voisi olla mukavampi tutustua paikkaan", hän jatkoi ja katsoi toista kysyvästi. "Lisäksi taidan tarvita vielä jonkin verran tavaroita, koska jouduin lähtemään kotoani yllättäen", hän kertoi, muttei maininnut asiasta sen enempää. Eihän se ihan kenelle tahansa kuulunut mistä hän oli tulossa ja miksi.Mielessään hän kävi läpi ostoslistaansa. Vielä ainakin aseita ja ehkä jonkinlainen ratsukin, mikäli markkinoilta löytyisi jotakin mielenkiintoista. Ai niin, ja tietysti jonkinlainen loitsukirja. Hänen olisi ehdottomasti alettava opiskella taikuutta, ettei enää vahingossa sytyttelisi tavaroita palamaan.

Ruskeaverikkö oli juuri laittamassa uutta lusikallista laihaa soppaa suuhunsa kun Alayna kysyi häneltä kysymyksen. Hän hörppäsi liemen ehkä hieman epänaisellisesti samalla kun siirtyi yhden mahdollisen asiakkaan tieltä vaatekojun edestä pois. Myyjä oli innoissaan uudesta asiakkaasta ja kaupitteli jo vanhemmalle naiselle aika kallista hametta.
"Kiitos samoin." Yalla sanoi hymyillen ystävällisesti haltialle takaisin. Tuntui, että kaikki haltiat olivat ystävällisiä, ainakin hänelle. Ehkä se oli niin, että jos oli ystäällinen jollekulle muulle, itselleenkin oltiin ystävällisiä. Ehkä.
"Juuri äsken. Tuskin olen ehtinyt hengähtää." Hän sanoi ja söi taas lientään hieman nyt kun sai vähän hengähdystauon puhumiseltakin. Tosin, Yalla oli mielellään Alaynan seurassa.

"Miellelläni!" Nainen sanoi hymyillen nyt aurinkoisesti. Hänen kurja ja rasittava pävänsä oli sittenkin ehkä kääntynyt vähän mielyttävämpään suuntaan. Kiitos tuon haltian. Yallaa jäi mietittämään toisen viimeiset sanat, mutta piti suunsa supussa. Ehkä ei ollut vielä aika udella toisten asioita. Eihän ne hänelle kuuluneet.

"Voisimmeko vaikka ihan ensiksi mennä johonkin vähän aikaa istumaan, jos sinulla ei ole mikään hirmu kiire? Jalkani ovat aivan poikki kävelystä." Hän sanoi hieman naurahtaen väsyneesti. Hänen itsensä ainakin tarvitsisi päästä istumaan sillä istumalta. Lientä oli vielä pari lusikallista kupin pohjalla ja naisella oli vieläkin kova nälkä. Hänen nälkäänsä ei sammuttanut pari lusikallista maustelientä. Mutta hän ei valittanut. Pitäisi nyt olla kiitollinen siitäkin mitä on.

"Jos vaikka menemme tästä hälinästä hieman sivummalle?" Yalla ehdotti kääntäen katseensa tarkkailemaan markkinoiden reunustoja, missä kojuja ei ollut enää niin paljon. Hän haluaisi tästä hälinästäkin hiukan pois. Tuntui kuin hän voisi kohta kaatua naamalleen maahan ja nukahtaa siihen. Ehkä istuminen vähän helpottaisi tätä väsymyksen tuntua. Ja Alaynan seura.

Alayna hymyili toisen sanoessa , että tämä liittyisi mielellään hänen seuraansa. Mukavaa, ettei tarvinnut olla yksin. Sitäpaitsi haltialla oli tunne, että toinenkin oli jossain määrin samassa tilanteessa kuin hänkin ja hän halusi tietää tästä lisää, muttei vielä. Ehkä hän kysyisi myöhemmin.
"Toki", hän vastasi toisen kysymykseen lepäämisestä. Nyt kun hän oli asiaa ajatellut, hän tajusi ettei itsekään ollut ihmeemmin levännyt viimeisten päivien aikana. Kumma kyllä häntä ei nyt väsyttänyt, mutta hän osasi kyllä odottaa väsynystä viimeistään iltaan mennessä. No, ainakin hän voisi tänään nukkua oikeassa vuoteessa, jota hän oli nopeasti oppinut arvostamaan jouduttuaan eroon kotinsa mukavuuksista. Hän lähti kävelemään rauhallista tahtia kohti torialueen reunaa, missä saattaisi mahdollisesti olla parempi lepopaikka kuin keskellä pahinta hulinaa. Kävellessään hän heilautti uuden viittansa harteilleen ja tajusi vasta nyt, miten kylmä hänellä oli ollut. Koleakauden puoliväli ei ollut niitä parhaimpia aikoja matkustaa Fenyanissa ilman viittaa. Hän vilkaisi Yallaa ja mietti taas, miten tämä oli mahtanut päätyä Geraniin ja olisiko toisen kohtalo millään tavoin samankaltainen kuin hänen omansa. Hän huomasi äkkiä syöneensä miltei koko pienehkön leipänsä, mutta nälän tunne tuntui silti. Hän mietti, pitäisikö vielä ostaa jotain purtavaa matkan varrelta. Kenties.

//Pariin päivään en sitten ehdi vastaamaan, kun laivalle olen menossa huomenna ^^ //

Hymy hälventyi hieman naisen kasvoilta hänen pitäessä sitä jo niin kauan yllä. Kyllä hän ihan sydämestään oli hymyillyt, mutta tämä väsymys vain teki vähän turraksi. Ainakin vielä näin kun hän oli juuri saapunut määränpäähänsä. Jalat tottelivat hanakasti Yallan mielen liikkeitä kun hän meni haltijan perässä. Tuntui kuin jalat painoivat kolme saavillista vettä täynnä olevien tynnyreiden tavalla. Mutta hän taisteli vastaan. Kyllä kai hän vielä jaksaisi muutaman askeleen, jos kerran hän oli näin pitkälle päässyt. Sitä ruskeverikkö jauhoi itselleen. ' Vielä vähän, kyllä sinä jaksat. Olet jo näin pitkällä.' Todellisuudessa Yalla ei ollut varma jaksaisiko hän vielä kauan, mutta piti ainakin tätä mielikuvaa yllä. Ei kai se pahitteeksikaan olisi.

Myyjien huudot kantautuivat yhä vaimeammin ja sotkuisempina naisen korvaan kun he etenivät syrjäisemmälle markkina-alueelle. Joitakin pikku kojuja tuli vastaan ja yhdestä Yalla ostikin pari valkosta porkkanaa, joista hän muisti pitäneensä Merkyssä - ainakin keiton lisukkeena. Voisihan ne mennä ihan muutenkin, se jäisi nähtäväksi.

He saapuivat vihdoin - tai Yallan mielestä liian hitaan ajan päästä metsän reunalle. Harvanen koju oli tänne enää laittettu ja he saivatkin olla suht rauhassa. Metsän ihan reunamilla näytti olevan ruuri ja juhkea puu kaatuneena ja nainen riensi sitä kohti. Hän jo tunsi sisimmässään sen rauhoittavan ja helpottavan tunteen, jolloin hän sai istahtaa vanhan puun rungolle levähtämään. Hän hipaisi vanhaa ja kulunutta kaarnaa kädellään ennen kuin istahti sen jykevälle rungolle. Mihinkään päin puu ei liikahtanut, eikä mitään ääntä se päästänyt - lienikö syy sitten se, että Yalla oli aika kevyt tai se, että puu-rukka oli maan juurien kytköksissä. Miten vain - Yalla ja varsinkin hänen pienet jalkansa olivat varsin onnellisia tästä oivasta levähtämispaikasta. Pieni hymykin jo kaartui taas naisen kasvoille hänen kääntäen katseensa odottavasti Alaynaan päin. Toki toinenkin liittyisi hänen seuraansa?

//Oukkei. Mukavaa matkaa!//

Alayna pysähtyi hetkeksi ostaakseen eräästä kojusta pari sokerikuorrutteista paistettua omenaa. Myyjä tökkäsi kuumat omenat nopeasti puisten tikkujen päihin ja ojensi ne neidolle, mutta tämä tiesi kyllä että ne sotkisivat tikuista huolimatta. Tosin maun vuoksi pienen sotkun saattoi hyvinkin antaa anteeksi. Hän jatkoi matkaansa Yallan perässä ja hymyili nähdessään läheisen metsän. Se näytti mukavan rauhalliselta; juuri sellaiselta paikalta jossa voisi kuvitella levähtävänsä. Yallan katsoessa häneen hän kiiruhti askeliaan ja istui samaisen puun rungolle tämän viereen.
"Pidätkö näistä?" hän kysäisi ja ojensi nuorelle naiselle toisen ostamistaan omenoista. Omastaan hän haukkasi pienen palasen ja hymyili tuntiessaan lämpimän sokerisen maun suussaan. Hän muisteli äitinsä ostaneen joskus samanlaisia omenoita hänelle kodin lähellä olleilta markkinoilta. Hän oli pitänyt niistä kovasti, ja muisto oli jäänyt hänen mieleensä. Äkkiä hän havahtui kun jokin kosketti hänen kättään. Hän vilkaisi eteensä ja tajusi pienen oravan ilmestyneen siihen tuoksun houkuttelemana. Hän hymähti ja otti veitsensä esiin. Leikattuaan omenasta pienen palan hän laski sen rungolle eläimen eteen. Se heilautti häntäänsä, nappasi palasen ja lähti kiitämään poispäin. Vähän matkan päässä se pysähtyi ja alkoi järsiä saamaansa herkkua innolla. Haltia pisti veitsensä pois ja vilkaisi Yallaa.

// Kiitos, ja täällä ollaan taas ^^//

Puun runko ei ollut ihan mielyttävin paikka, jossa voisi levähtämisaikansa viettää, mutta Yalla ei valittanut. Hän oli liian väynyt edes miettimään paikan vaihdotsa, ja hän oli varsin kiitollinen tästä pienestäkin. Aatelisuudessa oli se huono puoli, että oli tottunut kaikkein mukavimpaan ja se harmitti naista. Hän ei halunnut olla mikään hienohelma, hän halusi olla sellainen, jolle kävisi toinenkin vaihtoehto, vaikka se toinen ei välttämättä olisikaan niin mukava.
"Hmm...En ole tainnut koskaan maistaa." Hän naurahti toisen kysymykselle ja otti toisen omenan tikun käteensä. Hän odotti, että toinen alottaisi ruokailunsa ja haukkasi sitten omastaan. Taivaallinen maku levisi ruskeaverikön makunystyröihin. Hän ei ollut varmaan koskaan saanut niin hyvää omenaa kuin se oli. Sokerikuorutteista omenaa. Sen hän painoi muistiinsa. Hän aikoi todellakin lepytellä isäänsä niillä sitten kun joskus palaisi kotiinsa, mutta sen aika ei tulisi vielä pitkään aikaan.

Yalla naurahti iloisesti hänen nähdessään oravan. Se oli pieni ja pörröinen ja se näytti nälkäiseltä. Onneksi toisella oli niin hyvä sydän, että luovutti palasen omasta herkustaan pienoiselle. Monet eivät olisi tehneet noin, sen Yalla tiesi, varsinkaan hänen tuntemansa aateliset.
"Tuo oli kiltisti tehty. Tuskin kukaan tuntemani henkilö olisi tehnyt noin..."Nainen sanoi hymyillen haltijalle. ' Paitsi yksi...' Hän lisäsi mielessään ja muisteli, että sekin henkilö oli haltija. Ehkä haltijoissa oli sitä jotain, mikä toi heidän kiltteyden ja ystävällisyyden paremmin esille kuin ihmisillä. Ihmiset olivat varsin itsekkäitä ja omahyväisiä, ainakin aatelisto, mutta Yalla oli nähnyt Merkyssä monta omahyväistä rahvastakin.

Omena hävisi nopeasti naisen suuhun ja se helpotti todella Yallan oloa. Tuntui kuin makea ruoka olisi piristänyt häntä ja se näkyikin hänen kasvoillaan. Hymy pysyi siinä nyt vaivatta.
"Kiitos, se oli todella herkullista." Hän sanoi ja otti esiin sitten yhden valkoisista porkkanoistaan.
"Minulla ei ole kuin tämä antaa sinulle tai rahaa jos haluat?" Hän kysyi katsoen Alaynaa. Hän tahtoi hyvittää omenan jollain, mutta hänen omistamansa asiat olivat aika heikkoja tuohon taivaalliseen ruokaan, jonka toinen oli juuri hänelle tarjonnut.

Alayna hymyili toisen sanoessa, ettei ollut ennen maistanut.
"Sitten sinun kannattaa ehdottomasti tehdä niin", hän vastasi. Sokeriomenat olivat aivan omaa luokkaansa... Kuullessaan Yallan huomautuksen kiltistä teosta hän kohautti olkiaan hymähtäen.
"On aina parempi tehdä toisten hyväksi se minkä voi. Sillä tavoin ei ainakaan hanki itselleen vihollisia, ja joskus saattaa saada apua silloin kuin sitä eniten kaipaa ja vähiten odottaa.", hän vastasi katsoen toista ystävällisesti. Tämän hän oli usein huomannut todeksi, sillä ilman ystävyyttään tiettyjen palvelijoiden kanssa hän ei millään olisi voinut käydä opettelemassa taistelemista niin pitkään ilman että hänen vanhempansa olisivat huomanneet hänen harrastustaan.
"Ei sinun tarvitse antaa minulle mitään", haltia vastasi toisen tarjotessa hänelle jonkinlaista hyvitystä. "Nälkä minulla ei enää ole, ja rahaa mukanani on ainakin toistaiseksi riittävästi. Jouduin nimittäin lähtemään kotoani ilman yhta sun toista, joten tulin markkinoille etsimään erinäisiä hyödyllisiä tavaroita, joita minun on saatava ennen lähtöäni", hän kertoi ja vaikeni sitten miettien itsekseen oliko sanonut liikaa. Hänen kertomuksensa olivat kieltämättä epäilyksiä herättäviä, mutta mitään laitonta hän ei ollut tehnyt. Olisiko sittenkin parempi kertoa kaikki, ettei Yalla alkaisi tehdä vääriä päätelmiä?

Yalla oli ehdottomasti samaa mieltä Alaynan viisauksen kanssa. Ystävällisyys kannatti, tai ainakin niille, jotka olivat sitä itsekkin. Ruskeaverikkö ei pahemmin ystävällisiä sanoja laukonut sellaisille, jotka itse olivat happamia ja itsekeskeisiä. Nainen stahti vähän premminpuunrngolle a nyt hänen jalkasa nousivt kokonaan maasta ja ne heiluivat rennosti sinisen ja ylellisen leningin alla. Hame tosin ei enää näyttänyt niin ylelliseltä Yallan samoessa metsässä ja kurateillä muutaman päivän.

Nainen kohautti kevuesti olkapäitään. Ei hän halunnut tyrkyttää vähäisiä ruokavarastojaan ja tarpeellisia rahavarastojaan kenellekään jos toinen ei huolinut niitä. Olisihan se pitemmän päälle Yallan kannalta hyvä juttu. Hymy ei kuitenkaan kadonnut naisen kauniilta kasvoilta vaan ne nauttivat täysin siemauksin piristävästä seurasta, jonka haltija hänelle tarjosi. Hän tunsi itsensä jo paljon valppaammaksi ja pirteämmäksi kuin oli juuri saavuttuaan tuntenut. Ja hyvähän se oli; tämä yhtäkkinen piristyminen siis. Hän voisi vielä samana iltana mennä etsimään laivaa, joka lähtisi mahdollisimman pian Feniin. Ei hänen kannattanut viettää aikaansa Geranissa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Mistä sen jo tiesi, vaikka hänen isänsä itse olisi jo samassa satamakaupungissa.

Ruskeaverikön silmät - jotka olivat nyt palautuneet vaaleansinisestä tavalliseen sinisen sävyyn - kääntyivät katsomaan mielenkiintoisesti toista. Nyt hän näki haltijassa jotain tuttua, hän näki Alaynassa itsensä. Tytön, joka pyrki ja halusi tavoitteeseensa ja teki sen melkein millä keinolla hyvänsä. Tai ei Yalla tiennyt tekisikö haltija mitä vain - mutta hän ainakin tekisi. Hän halusi päästä isoäitinsä luo.
"Taidamme olla samassa veneessä." Nainen sanoi todeten ajatuksensa kuuluviin. Hymy oli nyt jo pienesti hyytynyt, mutta silmät kuitenkin olivat kirkkaat ja iloiset. Hän ei tainutkaan olla ainoa, joka oli tässä "veneessä".

Alayna kohautti olkiaan ja vilkaisi toista hymyillen.
"Enemmän tai vähemmän. Ainakaan kumpikaan meistä ei ole tottunut matkustamaan yksin tai huolehtimaan kaikista asioistaan itse, arvaan ma", hän totesi päätään kallistaen. Hän mietti hetken, ja päätti kertoa toiselle oman tarinansa, tai ainakin sen osan joka liittyi hänen nykyiseen tilanteeseensa.
"Asuin ennen Fenillä kohtalaisen rikkaassa perheessä, ainoana lapsena. Kyllästyin elämään tylsää, velttoa elämää, joten suostuttelin erään mothyläisen vartijan opettamaan minulle jousiammuntaa, miekkailua ja taikuutta. Valitettavasti ei kestänyt kovinkaan kauaa ennen kuin vanhempani keksivät, mitä tein, ja kuten arvata saattaa, he raivostuivat pahanpäiväisesti. En ollut ikinä nähnyt isääni niin kiukkuisena. Sain pari minuuttia aikaa kerätä sen mitä ehdin, ja sitten minut paiskattiin pihalle. Äiti huusi perääni, etteivät he enää halua nähdä minua. Joten tulin Mothystä laivalla Mihteriin ja kävelin sieltä tänne. Että sellainen tapaus minä olen", hän kertoi katsellen kaukaisuuteen, kuin näkisi muistonsa kuvina silmiensä edessä. Sitten hän palasi nykyhetkeen ja katsoi Yallaa rauhallisesti hymyillen.

Yalla ei huomauttanut mitään toisen sanoista. Hän oli kyllä - enemmän tai vähemmän - oppinut huolehtimaan asioistaan itse ja olihan sitä tullut matkusteltua - tai oikeastaan karattua yksinkin. Hän päätti olla hiljaa, sillä hänen korjauksensa voisi kuulostaa jotenkin oudolta. Varsinkin Alaynan kertoman jälkeen hän oli onnellinen, ettei ollut sanonut mitään. Miltä se nyt olisi kuulostanut jos hän olisi kertonut, että karkaili vähän väliä kotoaan, vaikka hänet haluttiin pitää siellä? Ainakin hänen isänsä halusi. Kai hänen veljensäkin rauhaton nyt oli, mutta Dian tunsi siskonsa paremmin. Veli tietäisi varmasti, että hän pärjäisi ja Yalla toivoi, että Dian takoisi sitä hänen isänsäkin päähän. Eivät he olleet hänen veljensä kanssa mitenkään erityisen läheisiä, mutta kylle he silti toisensa tunsivat.

Naista alkoi hieman säälittämään tuo haltija-rukka. Hän käänsi katseensa pois, sillä tuntui jotenkin sopimattomalta tuijottaa. Toinen oli kokenut kovia - pihalle heitto omasta kodista ja kaikkea muuta. Se oli varmasti rankkaa. Hän taas itse oli omasta tahdostaan lähtenyt ja tuotti sillä paljon surua perheelleen. Eli se kaikki oli hänen oma vikansa. Yalla ei nähnyt mitään pahaa taikuuden, miekkailun ja jousiammunnan harjoittelemisessa, mutta kaipa vanhemmat olivat tarkkoja mitä halusivat lastensa oppivan.
"Minä taas en näe noissa mitään pahaa." Hän sanoi ääneen ja hymyili jaloilleen. Hänkin haluaisi joskus kokeilla taikuutta, mutta miten hän sen tekisi? Hänhän oli vain tavallinen ihminen, jossa ei ollut mitään erikoista paitsi asemansa.

"Sanoit, että asuit Fenissä. Itse olen matkalla sinne, mutta pitäisi vain löytää hyvä laiva, joka kulkisi nopeaan. Minulla ei ole kuitenkaan varaa mihinkään kunnon laivaan. Työtä varmaan joudun tekemään ja mitäköhän siitäkin tulee? Sekasortoa. Tuskin olen koskaan edes pyykkejäni pessyt." Hän sanoi pienesti irvistäen todellisuudelle. Olihan hän pyykkinsä matkalla jotenkin hoitanut, mutta ei hän kunnon hohtavaa ja puhdasta aikaan saanut. Vain ne pinta liat pois haisemasta. Hän nosti hieman arasti katsettaan Alaynaa päin ja hänen silmistään loisti ikävä kotiin ja innokkuus tulevaa varten, jota ulkopuolinen tuskin pystyi määrittelemään.

Alayna hymähti toisen huomauttaessa, ettei hänen mainitsemissaan harrastuksissa ollut mitään vikaa.
"Ei minustakaan, mutta vanhempieni mielestä sellaiset harrastukset sopivat pojille, eivät tytöille. He olivat tottuneet siihen, että minusta ei ole ollut paljoakaan huolta tottelemattomuuden suhteen, joten he varmaan kauhistuivat tajutessaan, että olin harjoitellut jo monta viikkoa. Ja heillä on aina ollut lyhyt pinna", tyttö kertoi olkiaan kohauttaen. Hän alkoi jo sopeutua tähän uuteen tilanteeseen, ja keksi jo positiivisiakin asioita siitä. Kukaan ei ainakaan komentelisi häntä enää tai sanoisi mikä on sopiva harrastus tytölle ja mikä ei. Hän ei ollut koskaan ajatellut opintojaan enempää sitä, millaista muualla Fenyanissa mahtoi olla ja kas - nyt hänellä oli tilaisuus ottaa asiasta selvää. Hän havahtui toisen sanoihin.
"Matkalla Feniin? Noo... vaihtoehtojahan on. Matkustajalaivoja on jonkin verran ja joihinkin pääsee kyytiin aika halvallakin. Sitten ovat tietysti kauppalaivat, joihin otetaan kyllä matkansa työllä maksavia, eli jos olet valmis tekemään ihan mitä vain työtä... todennäköisesti kannenkuuraajan hommia, mutta jonkun nekin täytyy hoitaa. Tai jos sinulla kävisi tuuri, saattaisit päästä jonkun apulaiseksi. Se voisi olla opettavaistakin... Merirosvojen kyydissä saattaisi päästä salamatkustajana, mutten neuvoisi yrittämään ellet ole epätoivoinen", hän totesi mietteliäästi. Itse hän oli matkustanut maksamalla matkansa, mutta toisella ei ehkä olisi siihen varaa.

Yalla ymmärsi toisaalta Alaynan vanhempiakin. Olihan hänen isänsäkin aika samanlainen, vaikka kuitenkin niin erilainen. Aram on aina ollut varsin huolissaan tyttärestään, sillä Yalla on ollut aina helposti karkailevaa sorttia. Nainen on monen vuoden ajan karkaillut kaupungistaan ja tutustunut Madarenin eri osiin. Hänen isänsä haluaa pitää tyttären lähellään keinolla millä hyvällä, joten Yalla ei uskonut, että hänen isänsä ikinä heittäisi häntä ulos kodistaan. Toisaalta, ei hänen isänsä hyvällä katsonut hänen karkailujaan eikä varsinkaan jos hän olisi harjoitellut jotakin taistelumuotoa. Siksi hän oli opetellut tikarin käyttönsäkin salassa.

"En minä merirosvojen kyytiin menisi vaikka minulle maksettaisiin! Mieluummin vaikka uisin meren yli." Nainen naurahti. Hän ei halunnut tavata merirosvoja, ties mitä hänelle sitten tapahtuisi. Pääsisikö hän ikinä edes määränpäähänsä? Hän ei luottanut merirosvoihin pätkän vertaan. Tarinat ja muut jutut joita hän oli lukenut ja kuullut, kertoivat merirosvoista sellaisia asioita ja tarinoita, ettei hän halunnut olla tekemisissäkään niiden kanssa.

"Yritän löytää mahdollisimman pian laivan. Vielä tänä iltana jos vain mahdollista. Minusta tuntuu, että minun pitäisi jatkaa tänään jo matkaani." Hän sanoi katsoen kaukaisuuteen ja tunnusteli oloaan. Jokin tuntui varoittavan häntä, mutta hän ei tiennyt oliko se vain kuvittelua. Ehkä hänen isänsä tai veljensä olisivat jo saapuneet Geraniin. ' Ei, eivät he vielä ole voineet...'Hän tyynnytteli itseään ja huokaisi syvään katsoen nyt sylissään makaavia porkkanoita. Hän puraisi toisen päästä palan ja hänen kauniit kasvonsa vääntyivät pienoiseen irveeseen.
"Nämä pitää keittää..." Hän sanoi sylkien epänaismaisesti kitkerät porkkananvalkoiset palat suustaan.

Alayna hymyili toisen sanoessa, että uisi mieluummin kuin lähtisi merirosvojen kyytiin. Mahdollisesti hänkin olisi tehnyt saman tempun. Hetken hän mietti, miksi toinen halusi lähteä niin pian. Pakeniko tämä jotain? Ehkäpä...
"Tänä iltana voikin olla lähdössä melkoinen määrä laivoja, kunhan markkinat ovat ohi. Kauppiaat ovat tyytyväisiä saatuaan tuotteensa myytyä. Jonkin verran oveluutta ja saattaisit jopa saada ilmaisen kyydin olemalla ystävällinen jollekulle, joka on suuntaamassa Feniä kohti. Tai sitten voit tietty maksaa. Heille saattaisi kelvata vähäisempikin rahamäärä, jos kaupat ovat sujuneet tarpeeksi hyvin. Kannattaa varmaan pitää korvat auki markkinoilla, niin tietää keneltä kysyä", hän ehdotti katsoen Yallaa. Vaikka haltia ei koskaan ollutkaan matkustellut paljoa, hän oli hyvä arvioimaan ihmisten käytöstä. Eihän siihen velhoa tarvittu, että keksii hyvien kauppojen saavan myyjän hyvälle tuulelle. Ja tällaisilla markkinoilla hyviä kauppoja syntyisi varmaan useita. Äkkiä hän huomasi heidän lähellään olevan hieman salaperäisen näköisen kojun, jossa näytti olevan myynnissä loitsukirjoja ja muuta maagien käyttämää tavaraa. Hänen mielenkiintonsa heräisi saman tien, sillä hän tarvitsisi aloittelijalle sopivan loitsukirjan.

// Pakko oli tulla vastaamaan, vaikka olen ihan rättiväsynyt pikkusiskoni synttäreiden järjestelystä ;] Tekstin laadusta en sitten tiedä ^^'' //

"Ovelasta en tiedä, mutta ystävällisyys onnistuu." Nainen sanoi väläyttäen hymyn haltijalle. Tosin, tietenkin se riippui vastakkaisestakin ihmisestä, kenelle Yalla oli ystävällinen. Yleensä hän oli ystävällinen vain jos sitä oltiin hänellekin. Se oli hänen periaatteensa aina, eikä hän ollut pahemmin siitä koskaan luistanut. Mutta voisihan hän yrittää olla ystävällinen lurjuksellekin jos hän sillä saisi itsensä viekoiteltua laivaan. Se voisi tarvita enemmän keskittymistä kuin yleensä, sillä Yalla oli varsin suorasanainen jos häntä vihastutti, mutta nyt hänen pitäisi supistaa suunsa kiinni. Voisihan häntä tosin potkaista taas kerran onni ja hän törmäisi ystävälliseen ja mukavaan laivan omistajaan. Ei kannattanut ennustaa mitään ennalta päähän mietityttämään, ehkä kaikki menisikin ihan hyvin.

Yalla seurasi Alaynan katsetta ja hänkin näki nyt kojun, jota hän ei ollut aiemmin huomioinut. Sääli. Nainen näki kuinka se sisälsi mitä ihmeellisimpiä kirjoja ja erilaisia kojuja, joita ruskeaverikkö, tavallinen ihminen ei tajunnut.
"Mennäänkö katsomaan?" Nainen ehdotti katse yhä kojussa. Ehkä hänkin voisi löytää jonkin pienen kirjasen, jossa kerrottiin haltijoista ja muista ihmeellisistä asioista? Tosin, paljon hän ei voisi siitä maksaa, sillä hänen ei kannattanut tuhlata mihinkään turhaan. Ikinä ei tiennyt mihin hän vielä tulevaisuudessa rahaa tulisi tarvitsemaan.

Yalla hypähti kevyesti maahan ja tunsi ikävästi tikarinsa nilkassaan. Pois hän ei sitä viitsinyt alkaa vetämään, sillä tuskin se näyttäisi hirveän hyvältä jos hän heiluisi tikarin kanssa. Ja ainahan se oli turvallisempaa jos se olisi piilossa, kaiken varalta.
"Olen teille niin kateellinen, että saatte käyttää magiaa ja tehdä kaikkea mahtavaa." Nainen myönsi hiljaa ja hieman nolona toiselle.
"Ihmiset eivät paljon magiaa hallitse, eikä aatelis-asemastakaan ole siinä mitään hyötyä." Hän huokaisi ja katsoi toista hieman huvittuneen ja surullisuuden välimaastossa.

//Onneksi minun pikkuveljeni on jo 15, niin ei oikein tarvitse järjestää synttäreitä, kunhan pysyy poissa tieltä. :] //

Alayna hymyili takaisin ja katsoi sitten taas kojua.
"Sopii minulle", hän totesi naurahtaen ja pudottautui keveästi alas rungolta. Käveltyään muutaman askeleen hän kuuli Yallan sanat.
"Hmmh... kyllä ihmisetkin magiaa ovat aikojen saatossa käytelleet. Jotkut loistavat velhot ovat olleet ihmisiä", hän totesi katsoen toista hymy jälleen huulillaan. "Eikä se niin herkkua aina ole. Mahtavimpien maagien on usein sanottu juoneen unohduksen juomaa, jotta he unohtaisivat taitonsa. Sillä mitä enemmän he tiesivät, sitä selvemmin he näkivät omat puutteensa ja vikansa, joita muut eivät huomanneet heitä ylistäessään. Tavallaan se on aika surullista, eikö?" hän kertoi päätään pudistellen. "Mutta... kysehän ei ole siitä, etteivät ihmiset siihen kykenisi. Teille taikuus ei vain ole luontaista ja vaatii paljon enemmän opiskelua kuin meillä, emmekä mekään pääse helpolla. Kaikkihan riippuu kuitenkin pohjimmiltaan haltirin, taikuuden kielen osaamisesta. Se on vanha kieli, jonka taikaolentojen esi-isät kehittivät kauan sitten. Me osaamme sitä luonnostamme, mutta teidän täytyy opetella sen sanat ensin. Mutta mahdotonta se ei ole", hän selitti muistellen pienenä kuulemiaan tarinoita. Jotta Yalla voisi oppia taikuutta, taikaolennon täytyisi opettaa hänelle haltirin tulkintaa. Se olisi ainoa tapa. Mietteliäänä hän käveli kojulle ja katseli sen tavaroita kojun pitäjän, kauniin punaiseen kaapuun pukeutuneen kultahaltian tarkkaavaisen katseen alla.

// Joo, kyllä siskonikin juuri 15 täytti ja niitä juhliahan järjestelinkin, mutta kuitenkin x) //

Alaynan sanat jäivät mietityttämään Yallaa. Hän ei ollut ajatellutkaan kuinka magian osaaminen voisi tuhota niiden hallitsijaa. Hän oli aina kuvitellut magian ihmeelliseksi ja maagiseksi asiaksi ja tämä tieto tuli aivan yllätyksenä. Unohduksen juomastakaan aatelisneito ei ollut kuullut koskaan ennen, mutta ajatteli sen sitten kuuluvan niihin magian saloihin joista hän ei tiennyt mitään ja tuskin tulisi tietämään. Juoma kuulosti kauhealta. Unohtaa nyt kaikki kokemansa ja kuulemansa? Yallaa puistatti. Hän ei ainakaan halunnut unohtaa ikinä mitään eikä varsinkaan retkiään, joissa hän sai kokea niin paljon ja varsinkin nähdä. Ja vaikka hän pursuaisikin tietoja, hän oli varma, että hän halusi pitää ne itsellään. Mutta eihän sitä ikinä tulevaisuudesta tiennyt...

Haltiri, sen nainen oli kuullut. Se oli kieli, jota haltiat puhuivat toisilleen. Haltiat tunsivat kaikki sen äänenpainot ja kirjaimet ja puhuivat sitä jo pienestä alkaen. Ihmiset taas joutuivat opettelemaan tuon varsin vaikean kielen ja sitä Yalla ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, kun hän oli ajatellut magiaa. Tosin, vaikka hän osasi lukea, kuulosti uuden kielen oppiminen mahdottomalta jopa Yallalle, joka oli varsin sivistynyt.

Nainen jätti asian siihen saapuessaan mystiselle kojulle. Taas hän sai vähän aikaa hämmästyä ja sitten nolostua katsottuaan kojun takana olevaa haltiaa vähän liian pitkään. Haltijan iho oli kauniin pronssinen, joka vain korostui punaisen kaavun takia. Siniset silmät kohtasivat ylvään haltian kultaisen katseen ja Yalla painoi äkkiä katseensa maahan. Pieni puna nousi hänen poskilleen. Tuntui, että hän oli törmännyt joka nurkassa nyt haltijoihin.
"Mitä neidot haluavat?" Hän kysyi niin, että Yallakin ymmärsi mitä haltija tarkoitti. ' Hän huomasi, että olen ihminen...' nainen ajatteli nopeasti ja punastui vieläkin enemmän. Se siis oli ilmeinen asia, kun katsoi tätä aatelisneitoa.

Ruskeaverikkö rohkaisi mielensä ja nosti hieman katsettaan maasta ja katsoi valikoimaa; kojussa oli kaikkea, mistä Yalla ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään.
"Minä vain katselen, kiitos." Hän sanoi ja yritti saada jännittyneisyydeltään pienen hymyn kasvoilleen. Pieni hymyn häivähdys kävikin kasvoilla.
"Tietenkin. Mitä ihminen nyt näillä tekisi." Kultasilmäinen haltija sanoi ja levitti kätensä näyttävästi kaikkien niiden tavaroiden päälle. Puna syventyi naisen kasvoilla hänen kuullessaan tämän. Hän melkein suuttui, mutta tukahdutti suuttumuksensa muistaessaan seuransa; kaksi haltijaa. Toinen haltija vain oli paljon ystävällisempi kuin tämä ylväs ja ylpeä myyjä tässä.

//Ahaa. ^^ Pikkuveljeni haluaa minut yleensä pihalle synttärien ajaksi... //

Alayna vilkaisi myyjää hieman ärtyneesti tämän todetessa, ettei ihminen hyötyisi kojun tavaroista. Hän maltti kuitenkin mielensä, sillä hänhän oli vasta aloittelija ja saattaisi hyvinkin tarvita tämän haltian apua valitessaan loitsukirjaa. Ei kannattanut suututtaa ketään turhaan.
"Onko teillä joitakin kirjoja, joista olisi apua aloittelevalle maagille? En ole päässyt opiskelemaan magiaa kunnolla aiemmin, joten hyötyisin varmaan jostain yksinkertaisesta", hän kysyi katsoen kultahaltiaa kiinnostuneena. Vaikka hän olikin tullut hakemaan vain loitsukirjaa, olivat kojun muutkin tavarat herättäneet hänen mielenkiintonsa. Haltia oli näköjään asettanut esille joitakin kauniita ja maagisen tuntuisia kristalleja, muutaman kristallipallon, pieniä kirkasvärisiä pulloja täynnä erikoisen näköisiä juomia, jokusen maagisen amuletin ja sormuksen sekä tietysti useampia kirjoja, joista osa näytti todella vanhoilta. Kirjat eivät näköjään kertoneet pelkästään loitsuista, vaan osa oli yrttitietoa, osa käsitteli magiaa ja sen historiaa ja jotkut harvat kertoivat taikaolennoista ja -eläimistä, niiden erikoisuuksista, taikaeläinten turvallisesta kohtelusta ja paikoista, joissa niihin saattoi törmätä. Kaikenkaikkiaan koju oli todella mielenkiintoisen näköinen.

// Heh, no ehkä veljet on enemmän tuollaisia ;D //

Yalla piti katseensa tiukasti tavaroissa, eikä nostanut sitä enään tuohon ylimieliseen haltijaan. Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, sillä olisihan hän hullu, jos hän haltiaa vastaan kävisi. Ja toinenhan oli oikeassa. Mitä hän nyt noilla hienouksilla tekisi? Opettelisi magiaa? Ehei, ei Yalla magiaa oppisi vaikka kuinka yrittäisi. Ja enemmän hän nyt Alaynan tarinan jälkeen tyytyi katsomaan magian luomista. Hän ei haluaisi ikinä siihen tilanteeseen, että joutuisi juomaan unohduksen juomaa unohtaakseen kaiken. Tosin, nainen ei ollut varma, uskoiko hän tähän. Hän ei itse voinut kuvitella haluavansa unohtaa kaiken, mitä hän oppisi.

Ruskeaverikkö näki sivusilmällä kun kauppias nosti yhden kirjoistaan käteensä ja näytti sitä Alaynalle. Hän tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi, mutta mitä muutakaan hän olisi tuntenut? Hänhän oli vain ihminen. Yalla huokaisi syvään ja siirsi hiussuortuvan pois kasvojensa edestä. Silmät tutkailivat kiinnostuneena kojun tavaroita välittämättä kojun takana seisovasta haltiasta. Hänellä oli yhtä suuri oikeus katsoa niitä kuin haltijoillakin.

Pöydältä ei löytynyt mitään, minkä nainen olisi tunnistanut. Hän ei uskaltanut koskea mihinkään, sillä pelkäsi myyjän reaktiota ja samalla hän myös pelkäsi, että jokin särkyvä esine menisi rikki, kun hän koskisi siihen. Ties kuinka paljon nuo kauniit ja mystiset esineet oikein maksoivat! Yallalla ei ollut varaa laittaa rahojaan korvausmaksuihin, sillä hänen rahatilansa oli jo muutenkin varsin tiukka ja hän tarvitsisi jokaisen kolikkonsa vielä tulevaan matkaansa.

//Pääseekö vielä mukaan? (://

Evorthor oli matkallaan päätynyt Geraniin. Täältä ainakin löytyisi yleellisyyksiä hänelle ja varmaan mukavaa yösijaakin. Hän jätti palvelijat etsimään majataloa, ruokaa ja muuta sellaista ja lähti itse kiertelemään kaupunkia.

Kierreltyään jonkin aikaa hän päätyi jonkinsortin kauppa-alueelle. "Onkohan täällä vaatteita ja kirjoitusvälineitä myytävänä? Mikä vielä tärkeämpää, onkohan monetkin neidot tulleet tänne ostoksille?" Viimesintä ajatustaan miettien hän virnisti hiukan ja päätti ottaa asiasta selvää. Viimeisin taival oli ollut pitkä ja suhteellisen kiireinen, eikä herra Evorthor ollut ehtinyt harrastaa neitojen kanssa seurustelua niin paljon kuin oli toivonut.

Niinpä hän käveli alueen reunalle ja istahti eräälle kaatuneelle puulle. Hän voisi siitä käsin hakea katseellaan neitoja, sitten hän tietäisi kenen perään säntäisi ja minkä iskurepliikin tälle latelisi. Melko lähellä olikin kaksi hyvin viehättävää neitoa, arvioltaan noin hänen ikäisiään. Toinen oli ainakin ihminen, toisesta Evorthor ei olisi mennyt vannomaan. Tytöt ilmeisesti hääräsivät jonkinsortin taika-kojulla, vaikkei asialla ollutkaan niin paljon väliä. Evorthor hymähti, otti kirjoitusvälineet esiin ja alkoi kirjoittamaan jotain romanttista sen varalta että joku neito haluaisi sen lukea. Hänen charmiaan ja komeuttaan ei voisi olla huomaamatta. Nyt hän istui ja toivoi näin aluksi tyttöjen tulevan hänen luokseen.