Feliin pakoon sydänsuruja

Elämäänsä kyllästynyt neiti Lithumil oli pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja karistanut Mihterin pölyt nahkaisten tossujensa pohjista. Hän oli jo pidemmän aikaa tuntenut jämähtäneensä paikoilleen elämässään, eikä asiaa auttanut se, että hänen kihlauksensa oli purkautunut muutama vuorokausi sitten. Oikeastaan Ileen oli ollut itse se, joka oli asettanut kihlauksen vaakalaudalle, mutta eihän hän ollut voinut osata odottaa, että Gâshtê tosiaan valitsisi parhaan ystävänsä, Zhionin, tyttöystävänsä sijaan. Ei sellaista tapahtunut kuin huonoissa kirjoissa! Ehkäpä painavaa matkasäkkiä maatapitkin perässään laahaavan merihaltianeidon olisikin pitänyt kirjoittaa kirja elämästään. Se olisi varmasti myynyt hyvin, sillä hänen elämänsä oli ollut jo vuosikymmenten ajan niin kuolettavan tylsä, että kirjalla saisi villeimmänkin vekaran nukahtamaan hetkessä.

Luku- ja kirjoitustaidoton nainen -vai pitäisikö sanoa tyttö, niin kokematon kaikista elämän asioista Ileen vielä oli- istuutui hiljaisen sataman edustalla erään lastausta odottavan viinitynnyrin päälle ja tutki lannistuneena edessään aukeavaa näkymää. Kuka hänelle oli sanonut, että Felin satamassa, jos jossain, oli elämää? Se joku oli ollut erittäin väärässä. Eihän satamassa näkynyt kuin muutama sään pieksemä mies. Pula ruuasta oli ilmeisesti tavoittanut Feninkin. Ihmiset olivat kerääntyneet satamien ja torien sijaan asuttamattomille alueille pyydystämään itselleen ruokaa keinoja kaihtamatta. Niin eläimellistä…niin iljettävää jo pelkkänä ajatuksena. Toisaalta Lithumil, jos joku tiesi, mitä saalistaminen oli. Hänhän hotki kaloja kitusiinsa minkä ehti, jos meriveteen pääsi sukeltamaan. Matkatessaan tänne Feliin pienellä kalastaja-aluksella, hän oli roikkunut suurimman osan matkasta vesirajan tuntumassa paatin laidassa olevasta köydestä ja nauttinut laineiden seassa hyppivistä lentokaloista.

Sää oli yllättävän kaunis siiheen kurjuuteen verrattuna, mikä Feliäkin koetteli. Aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti. Satamassa sen huomasi paremmin, kuin merellä kylmien tuulten armoilla. Ileen hieraisi olkavarttaan mokasta neulotun takkinsa läpi. Hän vihasi materiaaleja, jotka eivät hengittäneet kunnolla. Kaikki eläintennahat olivat luokiteltavissa niihin, mutta ne olivat myös varsin hyviä pitämään tuulta ja tuisketta. Villavaatteet olisivat vain alkaneet haista, jos sade yllättäisi. Koleakautenahan sade oli lähes jokapäiväistä. Maan päällä asustavien hermoja se tuntui välillä raastavan, mutta meren syleilyssä asustava Ileen suorastaan nautti sateenropinasta, joka kantautui veden pinnalta vaimeina kumahduksina niihin syvyyksiin, joissa hän majaili. Sinne syvyyksiin hän oli isovanhempansa itsekkäästi hylännyt. Kaikenlisäksi hän oli kähveltänyt näiltä rahaa. Kurja temppu, muttei niin kurja kuin se, että tyttö oli lähtenyt kotoaan ilmoittamatta kellekään, mihin oli menossa. Hänestä oli varmasti tehty jo katoamisilmoituskin, mutta tuskin se Feniin asti ennättäisi vielä 7 vuorokauteen. Eihän kukaan edes uskoisi, jos Mihterissä joku väittäisi Lithumilin karanneen meren toiselle puolen. Ei sellainen ollut lainkaan Ileenin tapaista.

Päätään murheellisesti maatakohti painaen merihaltiatyttö jäi tuijottamaan satamalaiturin lankkuja. Epätoivon tunteet olivat ottamassa jälleen vallan hänessä, eikä hän edes jaksanut tapella vastaan. Joskus teki ihan hyvää riutua itsesäälissä. Jollei koskaan pysähtynyt miettimään tekemiään virheitä, ei niistä osaisi ottaa opikseenkaan.

//Kuka tahansa piristämään Ileenin päivää :)//

Donahue Keeble lepuuttaa toista kättään laivansa reelingillä ja tuijottaa edessään seisovaa luutnanttia kasvot huolellisesti peruslukemilla. Hän varoo näyttämästä tyrmistystään avoimesti miehen ehdotuksen – ei, hiisi vieköön, ei edes ehdotuksen, vaan vaatimuksen – johdosta. Tähän on kaksi syytä: ensiksikin aatelinen herrasmies ja virkaansa koulutettu upseeri ei ajaudu sättimään pelkkää viestinviejää, ja toisekseen mies sentään on tuonut viestinsä niinkin merkittävältä taholta kuin suoraan Felin vartijoiden päälliköltä. Kerta ei ole ensimmäinen, kun Don harmittelee mielessään sitä kiusallista vallan jakoa, joka maa- ja merivartioston välillä vallitsee. Avomerellä Dankerin kapteenin valtaoikeudet ovat kuin itsevaltaisen ruhtinaan, mutta heti satamaan saavuttuaan hän on periaatteessa riippuvainen paikallisen kaupunginvartioston päällikön tahdosta.

Ja nyt tämä… tämä paikallinen kloppi tahtoo, että hän… uskomatonta! Keeble kohdistaa syyttävän tuijotuksen luutnanttiin, joka kuitenkin näyttää olevan sitä harvassa olevaa ihmistyyppiä, jolla on lehmän hermot ja horjumaton itseluottamus. ”Tuo käytäntöhän on pakanallinen”, Donahue sanoo hitaasti ja painottaen joka sanaa erikseen. ”Sellaisesta on jo aikakin päästä eroon näinä moderneina aikoina.”

”Ei lainkaan pakanallinen, sir”, alempi upseeri vastustaa rauhallisesti. ”Näin meillä Felissä on tehty joka vuosi siitä saakka, kun rauhansopimus solmittiin vuonna 200. Se on puhtaasti paikallinen tapa, mutta me olemme olleet siihen tyytyväisiä. Kuten jo selitin, niin velvollisuus ei ole kovin vaativa, ja sen on todettu rauhoittavan ilmapiiriä ihmisten ja taikaolentojen välillä, uskokaa pois.”

”Yhtenä päivänä vuodessa, niinkö?” kapteeni tuhahtaa, mutta palauttaa sitten sävynsä asiallisen hillityksi. ”Vaikka Felin vartijoiden komentaja onkin sairastunut, Jumala suokoon, että hän on taas pian terve, niin varmasti joku paikallinen mies voi hänen sijassaan…” Hän näkee, jo puhuessaan, että tämä kiusallinen luutnantti ei aio hyväksyä mitään kiemurtelua tästä niin sanotusta ’velvollisuudesta’, ja tässä hän on aivan oikeassa.

”Perinteet vaativat, että kyseessä on korkea-arvoisin kaupungissa oleva upseeri, sir”, mies ilmoittaa rasittavan kohteliaasti hymyillen. ”Mutta ei huolta, tämä ei ole mikään suuri kansanjuhla, ainoastaan aivan yksityisluontoinen tilaisuus. Ymmärrättehän, että näinä vaikeinakin aikoina perinteitä pitää kunnioittaa. Vaikeina aikoina se juuri on erityisen tärkeää, ja… no, näin meidän kaupungissamme vain on aina tehty.”

Keeble kääntyy ja tarkastelee Felin normaalisti niin vilkasta satamaa, joka nyt on lähes autio. Pääkaduilla ei Fenyanissa raivoavaa nälänhätää ylensä juuri huomannut, mutta jos käveli vähänkin syrjemmälle, ei asukkaiden puutetta voinut olla huomaamatta. Tänään satama on kuitenkin lähes kuollut. Näinä vaikeina aikoina… piru vieköön, mies on saanut minut nurkkaan, ja tietää sen kyllä. En kai minä voi kieltäytyä heidän hölmöstä perinteestään, jos se jotenkin helpottaa näiden ihmisten oloa tässä kaupungissa. Epäilen kyllä, ettei ketään kiinnosta.

Hänen reelingillä lepäävä kätensä puristuu nyrkkiin. ”Hyvä on, luutnantti. Etsikää minulle sitten joku haltia, kuka tahansa.” Hänen katseensa pyyhkäisee lähes aution laiturialueen ylitse ja kohdistuu summittaisesti yhteen paikoillaan istuvaan tyttöön. ”Vaikka tuo tuolla”, hän sanoo välinpitämättömästi ja nyökkää Ileenin suuntaan.

//Taidanpa vaihtaa itsekin tuota aikamuotoa tekstissä. //

Negatiivisiin ajatuksiin uppoutunut Ileen kiinnittää huomionsa palan matkan päässä kinaavaan mieskaksikkoon vasta, kun tasainen puheensorina lakkaa. Tarkistaakseen, oliko jompikumpi miehistä saanut miekasta, vai miksi heidän keskustelunsa oli loppunut kuin seinään, Lithumil kääntää katseensa suuntaan, josta aurinko paistaa suoraan hänen silmiinsä. Äkkiseltään tyttö ei erota kuin kaksi mustaa hahmoa kirkasta valoa vasten, mutta nostaessaan toisen kätensä silmiensä suojaksi, näkymä muuttuu hetkessä selvemmäksi. Ileenille ei jää epäilystäkään siitä, etteikö mustaksi tervatun fregatin kannella patsasteleva mieskaksikko tuijottaisi hänen suuntaansa.

Vaivautuneena tyttö laskee käden otsaltaan ja kääntää katseensa takaisin satamalaiturin lankkuihin. Miksi ne minua katsovat? Eikö tässä saa istua? Ovatko hiukseni huonosti? Jospa mekkoni on ratkennut? Hämmentyneenä saamastaan huomiosta Ileen laskeutuu alas viinitynnyrin päältä ja koettaa vaivihkaa tunnustella mekkonsa kuntoa selkäpuoleltaan. Hänen kätensä ei tavoita mitään ratkeamia leningin ompeluksista, joten siitä tuskin on kyse. Ehkäpä tilanne korjaantuisi hiuksia oikomalla?

Suoristaessaan hiustensa jakausta siinä hiljakseltaan satamalaituria pitkin astellessaan, Ileenista tuntuu, kuin häneltä olisi jäänyt jotain todella tärkeää huomaamatta. Hän kertaa mielessään valoa vasten heijastuneet varjot laivan kannelta ja mustaksi tervatun laivan kyljen. Kyljen, josta hän oli erottanut jonkinlaisen hopeamaalilla sutaistun kirjoituksen. Mutta mitä ihmettä siinä oli lukenut? Oli se sitten mitä hyvänsä, Lithumil oli varma, että hän oli nähnyt sen joskus ennenkin. Se tieto ei tuntunut hänestä lainkaan lohduttavalta, päinvastoin. Hän tunsi olonsa uhatuksi.

//Ei minun takiani tarvitse vaihtaa, kirjoita vain menneessä, jos se on helpompaa. Itse käytän yleensä preesensiä sen takia, että se paikallistaa toiminnan mielestäni jotenkin, eh, intensiivisemmin. Tai jotain. Tottumiskysymys.//

Edelleen vienosti hymyilevä luutnantti kääntää katseensa merihaltiatytöstä ja vilkaisee pariin fregatin laskusillan vieressä vahdissa seisovaan miehistön jäseneen, katsahtaa sitten kysyvästi kapteeniin. Keeble murahtaa ja heilauttaa myöntyvästi kättään, joten luutnantti korottaa ääntään ja antaa käskyn laivan komentajan puolesta. ”Te kaksi! Noutakaa tuo nainen laivan kannelle. Kapteenillanne on hänelle asiaa.”

Asentoon napsahtaneet vahdit vilkaisevat toisiinsa ennen kuin lähtevät toteuttamaan saamaansa ohjetta. Molempien katseesta kuvastuu lievä hämmennys. Mistä lähtien Donahue Keeble oli tuosta vain kutsunut aluksensa kannelle siviilejä, kiertolaisia, taikaolentoja – saati näiden kaikkien kolmen asian yhdistelmää? Nainen on luultavasti syyllistynyt johonkin hämäräperäiseen satamassa maleksiessaan. ”Huora”, kuiskaa toinen merimiehistä tietäväiseen sävyyn heidän kiiruhtaessaan ripeästi alas lankongia noudattaakseen saamaansa määräystä. Hänen kaverinsa näyttää huvittuneelta, mutta pudistaa päätään. ”Vaan ei taatusti ole, tai jos on, niin ei kapteeni sitä sillä silmällä katso. Se kun nääs olisi syntiä. Äijä varmaan pitää toista kättään Raamatulla silloinkin, kun vetää kä…”

”Kannattaa varoa, ne katsovat tuolta komentosillalta suoraan meihin, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka kapu osaisi lukea huulilta – ja se olisi menoa meille.”

Hiljaisiksi menneet merikarhut kävelevät ripeään tahtiin kiinni laiturilla hiljakseen astelevan nuoren haltianeidon. Koska noitia ja huoria oli parasta olla suututtamatta vasten kasvoja, ja nainen saattaa olla rotunsa ja sukupuolensa perusteella kumpi tahansa, ottavat miehet kohteliaan asenteen, ainakin ensi alkuun. ”Päiviä, fröökynä”, sanoo pitempi ja partaisempi ja silmäilee Ileeniä nopeasti päästä varpaisiin. ”Lähtekääpäs mukaamme, sillä teitä kaivataan tuonne aluksen kannelle.” Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä lisää: ”Kapteenin käskystä”, jottei tyttö kuvittelisi, että hän omaksi ilokseen on kutsua esittämässä.

Keeble vilkaisee, miten miehet saavuttavat Ileenin ja antaa katseensa sitten pyyhkäistä jälleen yli lähes aution satama-alueen. Siitä on kahdeksan kuukautta, kun hän viimeksi oli kaupungissa ja silloin se vielä oli täynnä vilkasta hyörinää ja pyörinää. Nyt on kuin kirous olisi pyyhkäissyt yli koko pitäjän – ja eräänlainen kiroushan nälänhätä olikin. Se osa kapteenin mielestä, joka on valmis napauttamaan pinnalle uskonnollisen aforismin aina tilanteen vaatiessa toteaa tyynesti: koettelee Herra, vaan ei hylkää. Keeble tuijottaa ilmeettömänä erästä harmaakylkistä satamarakennusta, jonka ikkuna on ilmeisen hiljattain lyöty sisään. Kukaan ei ole vaivautunut korjaamaan sitä. Hänen olisi parasta olla koettelematta meitä enää paljoa kauempaa, tai täällä ei enää ole jäljellä ketään, kenet hylätä.

//Kai se on pakko, kun ei tuo preesens näköjään luonnistu kuin väkipakolla, eikä tahdo onnistua silloinkaan. :P//

Tämä tästä nyt vielä puuttuikin, Ileen tuumasi kuullessaan miesten kovaäänistä elämöintiä selkänsä takaa. Miten hän aina onnistuikin tulemaan tuntemattomien miesten ahdistelemaksi? Viimeksi kun hän oli poistunut kotikaupungistaan Merkyyn, joku hullu oli ottanut hänet silmätikukseen ja pilannut hänen ja herra Lawin päivän totaalisesti. Nyt niitä hulluja oli taas tarjolla...ja vieläpä kaksinkerroin. Ileen oli nimittäin juuri oivaltanut vilkaista taakseen tarkistaakseen miten monta miestä hän oli saanut kannoilleen.

Vilkkaan mielikuvituksen omaavana tyttösenä Lithumil yhdisti rintaansa puristavan tunteen, mustaksi tervatun laivan ja isokokoiset miehet merirosvoihin. Ketkä muutkaan olisivat seilanneet synkkääkin synkemmällä laivalla? Sitä paitsi paatti sopi kaikin tavoin Felin satamaan tällaisena päivänä, jolloin satamassa ei liikkunut ristinsielua. Kaikki olivat tietenkin piiloutuneet monin laudoin naulattujen kotioviensa taa.

”Päiviä, fröökynä”
Ileen vilkaisi pelokkaasti sivusilmällä vierelleen ilmestyneisiin miekkosiin. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että sen syke tuntui hänen tärykalvoissaan saakka.
"Pä-päiviä", pakokauhuntunteista kärsivä merihaltiatyttö änkytti ja koetti esittää rohkeampaa kuin olikaan pysähtymällä ja kääntymällä kintereillään kulkeneiden herrojen puoleen. Lithumil ei pitänyt tavasta, jolla häntä katsottiin, mutta vielä vähemmän hän piti siitä, että joku tuntematon, kapteeniksi kutsuttu mies, haluaisi hänet alukselleen. Miksi ihmeessä?
"Jos tämä liittyy jotenkin siihen viinitynnyriin, jonka päällä istuin, niin... Se tynnyri oli jo rikki. E-en minä sitä rikkonut!", puolustuskannalle heittäytynyt merihaltia vakuutteli ja otti varovaisesti askelia takavasempaan. Hänhän ei mitään merirosvokapteenia menisi tapaamaan. Yhtä hyvin hän voisi ottaa miekasta tässä satamalaiturilla. Lopputulos oli kuitenkin sama. Paitsi jos hän onnistuisi pakenemaan...

Merimiehet vilkaisevat toisiinsa, kun Ileen puolustautuu pikaisesti väittämällä, ettei suinkaan ole vastuussa rikkoutuneesta viinitynnyristä. Naisen hätäännyksen havaitsisi helposti vaikka mailin päähän, puhumattakaan siitä puolesta metristä, jonka etäisyydellä merikarhut seisoskelevat. Selvästi likka salailee jotain, on luultavasti juurikin vastuussa äsken mainitsemastaan viinitynnyrin rikkoutumisesta. Näinä hankalina aikoina kaikki ruokatarpeet ovat arvokkaita ja on paha juttu naisen kannalta, jos tämä on mennyt pilaamaan tynnyrillisen hyvää viiniä. Outoa tosin, että kapteeni olisi tietoinen asiasta, jos tynnyrin rikkoutuminen on tapahtunut aivan hetki sitten... Onneksi merimiesten ei tarvitse ihmetellä päällikkönsä aivoituksia, sillä käskyjen suoraviivainen nuodattaminen riittää vallan hyvin.

Ennen kuin Ileen ehtii lähteä pakosalle, tarttuu rotevampi merimies häntä käsivarresta. Ote sinällään ei ole epäystävällinen, mutta pakoon pyristeleminen voimakkaan äijänkörilään otteesta olisikin jo haastavampi koitos. "Neiti tulee nyt vaan, eiköhän se tuolla kannella selviä mitä teistä mahdetaan haluta", mies toteaa puolikohteliaaseen sävyyn ja nykii kutsuvasti Ileeniä mukaansa. Hänen toverinsa välttelee koskettamasta haltianeitoon. Häntä ei huvita saada kirousta tai pahaa silmää päälleen siitä hyvästä, että nainen sattuisi kimmastumaan. Puoliksi salaa Ileenilta merimies piirtää ristinmerkin ilmaan rintansa tienoille ja sylkäisee olkansa ylitse laiturille. Koskaan ei voi olla liian varovainen kun kohtaa lähietäisyydeltä mustia kissoja tai taikaolentoja.

Ileenistä kiinni pitelevä mies vilkaisee toverinsa siunailevia eleitä, muttei itse ryhdy leikkiin mukaan. Hän ei ole mikään arkajalka, ja sitäpaitsi merihaltiat nauttivat jonkinlaista kunnioitusta joidenkin merenkävijöiden keskuudessa. Eläväthän olennot vedessä valtaosan ajastaan ja tuntevat monet karikot ja matalikot yhtä hyvin kuin kätensä. Sellaisten kanssa kannattaa yrittää pysyä väleissä, vaikka muuten olisi taikaväestä mitä mieltä tahansa.

Ileen tuijottaa kulmat ärtymyksestä kurtussa käsivarteensa tarttunutta miestä ja koettaa kättään ravistamalla saada äijän irrottamaan otteensa. Kun temppu ei onnistu ja miehen ote vain kiristyy entisestään, merihaltiatyttö kimpaantuu entisestään. Häntä ei ole aikoihin kohdeltu näin huonosti. Typerintä koko touhussa on se, ettei hänelle edes kerrota, mitä pahaa hän on muka tehnyt.

Huomatessaan miten eriskummallisesti toinen hänen seuraansa tuppautuneista miehistä käyttäytyy, Ileenilla välähtää. Hän ei aio suostua mihinkään, ellei tätä leikkiä leikitä tästä eteenpäin hänen ehdoillaan.

"Päästä irti tai työparisi ei tule koskaan saamaan jälkikasvua", merihaltianeito sanoo uhmakkaalla äänellä ja viisaa sinisellä etusormellaan mieheen, joka syljeskelee juuri olkansa yli. Kyllä ihmiset osaavatkin olla naurettavia. Ihan kuin tuollainen syljeskely heidät pelastaisi.
"Eikös suvunjatkaminen ole teille lyhytikäisille lajeille se tärkein asia elämässä?", tyttö lisää varmistaakseen, ettei hän ole vahingossa mennyt uhkailemaan asialla, jolla ei ole mitään vaikutusta mieskaksikkoon. "Olisi ikävää, jos ensi talvena alkunsa saava lapsi jäisi tulematta, vai mitä?"

Eihän Ileen voinut tietää, olivatko merikarhut millään tapaa kiinnostuneita lapsenteosta tai milloin he olivat aikeissa hankkia lapsia, mutta tällä kertaa hänen arvauksensa oli osunut nappiin.
"Päästä irti siitä noidasta!", kasvoiltaan kalvennut merimies komentaa työpariaan ja vilkaisee kauempana satamassa odottavaan kapteeniinsa. "Tiedät kyllä miten kovasti meillä ollaan yritetty. Jos noita sanoo, että saamme lapsen talvella... Päästä irti, Dwör. Minä pyydän. Sanotaan kapteenille, että sillä on joku kamala kulkutauti."

//Liityn porukkaan jos sopii, toivottavasti en pilaa koko juttua//

Tapahtumista täysin tiedottomana, Rente Florente Aquaris saapui kaupunkiin. Hän oli syönyt huonosti vaellellessaan, mutta paremmin kuin useimmat. Hän oli juuri ollut matkalla viikon ja oli syönyt kaloja joita nappasi joen matalikoista miekallaan tai jos oli aikaa ongella ja madolla. Kalat olivat tosin olleet pieniä ja Rente oli vaivoin jaksanut raahautua kaupunkiin. Kaupungissa tosin voitiin niin kurjasti, että Rente oli päättänyt poistua pian kaupungista. Ensin hän kuitenkin päätti käydä satamassa. Rente piti satamista, yksi ihmisten mainioista keksinnöistä. Kaduilla vaelteli vähän ihmisiä, mikä sopi hyvin Rentelle. Kaiken lisäksi kaikilla tuntui olevan niin nälkä, etteivät välittäneet merihaltiasta. Aurinko porotti ja Renteä seurasi pölypilvi hänen kulkiessaan kohti satamaa. Kävellessään hän otti hatun pois päästään ja poimi yhdestä laukuistaan vesipullon kumoten sen sisällön päähänsä. Vesi oli yllättävän kylmää valuessaan pitkin Renten hiuksia niskaan ja sieltä kiduksiin.

Tämä satama vaikutti autiolta. Laiturissa oli yksi vene, mustaksi tervattu fregatti. Hopeanharmaata maalia näkyi siellä täällä, mutta Renten mielestä alus oli auttamattomasti ruma. Kannella seisoi mustatukkainen mies, varmaan aluksen kapteeni ja joku alempiarvoinen upseeri. Mutta Rente ei heistä välittänyt. Kunhan jättäisivät hänet rauhaan.
Rente valitsi tyhjän laiturin pienen matkan päästä fregatista ja otti kenkänsä pois. Sitten hän istahti laiturin päähän soittamaan huiluaan. Aava meri satamasta katsottuna oli hieno näky näin kauniina päivänä. Välillä Rente kadutti, ettei ollut ryhtynyt kuvataiteilijaksi, tällainen näky olisi mukava tallettaa kankaalle.

Huilua soittaessaan Rente unohti muun maailman ja keskittyi vain huiluun ja musiikkiin. Hänet olisi voinut vaikka ryöstää, eikä hän olisi huomannut mitään, ennen kuin hänen kiduksiaan alkaisi taas kuivata.

//Tervetuloa mukaan vain, jos se Millille sopii - ja pahoittelut vastauksen viivästymisestä. Oli teknisiä ongelmia.//

Dvör näyttää olevan kahden vaiheilla, mutta puristaa empiessään edelleen Ileenin käsivartta tiukasti omassaan. Hänellä ei ole vaimoa tai mielitiettyä valmiiksi itselleen katsottuna, mutta ajatus siitä, että noita saisi taioillaan aikaiseksi sen, ettei mukuloita koskaan juoksentelisi Dvörin tulevan pottumaan laidoilla, pistää miehen mietteliääksi. "Riittäähän niitä kakaroita maailman sivu", äijä jupisee ja katselee Ileeniä alta kulmiensa. "Kuka niitä riesakseen kaipaa. Sitäpaitsi tuskin sinä, Ber, saisit niitä tehdyksi oli kirousta niskassa tai ei." Uhmakkaista puheistaan huolimatta merikarhu vaikuttaa vakavalta.

Äijän ajatuksenjuoksu kulkee eteenpäin ja hän jatkaa: "Ja jos sinä mulli menet sanomaan kapteenille, että me olemme heiluneet täällä laiturilla jonkin sairaan naikkosen käsipuolessa, niin sehän ei päästä meitä takaisin kannelle. Ettei tartutettaisi koko laivaa, nääs." Dvör vilkaisee synkästi Ileeniä, mutta yrittää vaihtaa makeilevaan sävyyn, jottei nainen suutuksissaan kuihduttaisi hänen sukukalleuksiaan. "Tulette nyt vaan mukaan, siis jos suinkin sopii. Mikäs kiire neidillä muutenkaan, tuossahan te istuskelitte ihan rauhassa tynnyrillä. Ehkä kapteeni tahtoo vain sanoa päiviä noin, eh, viehättävälle, eh, haltialle."

Sitä kapteeni tuskin halusi, mutta eihän noidan sitä tarvinnut tietää, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Kun laiturilla ei tunnu tapahtuvan mitään, vaan mieskaksikko juuttuu aloilleen keskustelemaan haltianaisen kanssa, kääntää Keeble ajatuksensa ja huomionsa kohti laiturilla seisovaa ryhmää. Hän havainnoi ohimennen myös sen, että jostain paikalle on maleksinut toinenkin haltia. Eikö niillä kellään ole rehellistä päivätyötä!? Kapteeni vaihtaa tuskin havaittavasti painoa jalalta toiselle. Jos merimiehet eivät pian saisi tuloksia aikaiseksi, olisi kapteenin itsensä pakko puuttua tilanteeseen.

//Muutanpa taas aikamuotoa. Ei näillä äidinkielen taidoilla kyllä olisi ylioppilaaksi kirjoitettu, kun pelkät aikamuodotkin tuottavat tuskaa.//

Ber muuttui aavistuksen punertavaksi kasvoiltaan Dvörin ottaessa kantaa hänen lapsentekokykyihinsä. Saattoihan olla, että hän oli syntynyt tuhkamunaksi, mutta pitikö sitä nyt ventovieraille mainostaa? Silloin tällöin Dvör osasi olla äärimmäisen ärsyttävä ihminen. Tämä oli yksi niistä hetkistä. Sukunsa jatkamisesta huolissaan oleva Ber ei ottanut enää minkäänlaista kantaa kollegansa puuhiin, mutta vannoi mielessään, että jos hän ei kylmäkauden tullessa saisi pukattua vaimoaan raskaaksi, Dvör saisi kuonoonsa. Ber ottaisi lopputilin laivahommista ja ryhtyisi ylläpitämään orpokotia. Sellaista, jonne kaikki Dvörin jälkeläiset päätyisivät tavalla tai toisella...

Vai että viehättävälle? Juuri äskenhän toinen teistä syljeksi olkansa yli, kuin kuuluisin maailman alimpaan kastiin!, Ileen pohti mielessään myrtynyt ilme kasvoillaan, mutta antoi viimein periksi. Olkoon menneeksi. Hän menisi ja katsoisi, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse.
"Päästä irti. Osaan kyllä kävellä itsekin", tyttö murahti astellessaan fregattia kohti hameen helmat liehuten ja koetti nykäistä kätensä uudemman kerran irti Dvörin otteesta. Samoihin aikoihin merihaltia noteerasi satamalaiturille asettuneen trubaduurin ja puuskahti raskaasti. Huilun säveliä tässä tilanteessa nyt viimeiseksi kaivattaisiin. Joillain ei näyttänyt olevan minkäänlaista tilannetajua.

Renten kiduksia kuivasi. Nyt jo? Vastahan minä ne kastelin, hän ajatteli ja pisti huilun pois. Sitten hän kaivoi yhdestä laukustaan vesipullon ja kumosi sen suoraan kiduksiinsa. Jo helpotti, hän ajatteli ja oli kaivamassa taas huiluaan esille, kun huomasi sen tervatun fregatin kapteenin tuijottavan häntä. Eikä mitenkään ystävällisesti. Mikä tuon ongelma on? Paatti näyttää merirosvolaivalta yhä enemmän, kun kapteeni on noin yrmy, Rente ajatteli, tosiaan, ehkä tuo on merirosvolaiva. Olisiko kapteeni kuullut isästä? Enpä taida viitsiä kysyä... Ympäri kääntyessään Rente huomasi merihaltianaisen ja kaksi ihmistä. Nainen näytti olevan tuohtunut jostain asiasta. Tuollakin tuntuu olevan joku ongelma. Onpa ikävä kaupunki, kaikilla tuntuu olevan ongelmia, Rente ajatteli.

Mutta, koska Rentellä ei ollut parempaakaan tekemistä, hän katseli kun merihaltia nousi fregattiin. Fregatin kapteeni näytti omituiselta naisen astuessa kannelle, yhtä aikaa helpottuneelta ja tavattoman hermostuneelta. Ihan kuin hän ei tahtoisi haltiaa laivalleen, vaikka ilmeisesti oli hänet kutsunut. Tästä voi seurata jotakin kiinnostavaa…Taidanpa jäädä katsomaan, Rente tuumi ja kaivoi huilunsa esiin. Sitten hän alkoi soittaa hiljaista, ehkä hiukan surullista sävelmää, jonka saattoi kuulla fregatille asti.

Fregatin kapteeni katselee synkeästi, miten Dvör ja Ber saattelevat haltianaista kohti laivan laskusiltaa ja sitä pitkin ylös kannelle. Taustalla soiva hiljainen, melankolinen sävelmä ei myöskään ole lainkaan omiaan kohottaakseen hänen mielialaansa. Mies jää hetkeksi kuuntelemaan. Hänestä tuntuu, että hän on joskus jossain kuullut sävelen, muttei saa sen sanoja mieleensä. Eipä hän yleensäkään juuri kiinnitä huomiota musiikkiin tai laulelmiin, jotka hänen mielestään ovat kovin turhanaikaisia ja tarpeettomia.

Vieressä seisova feliläinen luutnantti vilkaisee häneen odottavasti, joten Donahue huokaisee kevyesti ja lähtee liikkeelle. Hän on pukeutunut yhtä mustaan kuin laivansa, ainoana poikkeuksena takin hopealle kiiltelevät napit. Jos tarkasti katsoo, niissä saattaa nähdä kaiverrettuna vartioston haukkatunnuksen. Saappaat laivan puista kantta vasten kopisten kapteeni astelee laskusillan ääreen ja pysähtyy tarkastelemaan Ileeniä. Hänen ilmeensä on muuttunut äskeisestä synkkyydestä tarkoin vartioituun ilmeettömyyteen. Silloin kun se on tarpeellista, hän osaa olla näyttämättä suoralta kädeltä haltiaväestöä kohtaan tuntemaansa varautunutta vastentahtoisuutta. Ovathan nämä olennotkin periaatteessa kansalaisia, joita tulee suojella ja varjella rikollisilta samaan tapaan kuin kunnon ihmisiä.

Niinpä, kunnon ihmisiä. Edes silloin kun yrittää pyrkiä ajatuksissaan tasapuolisuuteen, Donahue ei pysty mieltämään taikaolentoja itseensä ja omaan rotuunsa nähden täysin yhdenveroisina.

"Hyvää päivää, hyvä rouva", kapteeni sanoo sävyttömästi. Hänestä haltia näyttää nuorelta, melkein pelkältä tyttöseltä vielä, mutta hän välttää tekemästä sitä virhettä, että arvioisi tämän iän vuosiltaan liian alhaiseksi. Oli turvallisempaa suhtautua kaikkiin taikaolentoihin, jotka eivät selvästi olleet lapsia, kuin täysikasvuisiin naisiin tai miehiin. Todennäköistä on, että tämäkin tässä on häntä itseään huomattavasti vanhempi; seikka, mikä saa kapteenin tuntemaan olonsa omituisen kiusaantuneeksi. "Olen Donahue Keeble, tämän aluksen kapteeni..." Hän vilkaisee marginaalisesti vierellään seisovaan luutnanttiin ja jatkaa sitten kohtaloonsa alistuen: "Toivoisin, että soisitte minulle sen kunnian, että aterioisitte tänään kanssani."

Taustalla seisova Dvör vilkaisee Beriä. Hän miettii, kannattaisiko kapteenia varoittaa siitä, että sutturalla on kyky kuivattaa miehen elämännesteet... mutta toisaalta, ei kai ole Dvörin ongelma saako herra Keeble itselleen koskaan jälkikasvua vai ei. Eihän tuolla tainnut olla edes rouvaa kotona odottamassa.

Tammen pelaamiseen kyllästyneet perhoset Ileenin vatsanpohjalla, olivat aloittaneet sodan pelinappuloilla. Siltä tytöstä ainakin tuntui, sillä hänen vatsaansa pisteli pienin väliajoin. Liekö tuo nipistely sitten pelkoa vai jännitystä? Ehkä kumpaakin. Olihan tämä kuitenkin ensimmäinen kerta, kun merihaltianeito oli uskaltautunut yksin kotikaupunkiaan kauemmas.

"Hyvää päivää, hyvä rouva"
Vaaleanpunahiuksinen naisen alku kurtisti kulmiaan, jolloin hänen kasvoilleen muodostui muutama ikävännäköinen ryppy lisää. Voi jos joskus olisinkin päässyt rouvaksi, Ileen murahti ajatuksissaan, eikä voinut olla miettimättä sillä hetkellä erästä sydämensä merenkäynnille menettänyttä herrahenkilöä, jota hän oli vuosikymmenet koettanut ylipuhua avioitumaan kanssaan. Mokomakin hunsvotti. Missä lie sekin lökäpöksy tällä hetkellä seilasi.

Donahue Keebleksi esittäytynyt mies ei vaikuttanut aivan vilpittömältä tiedustellessaan, olisiko Ileen halukas aterioimaan hänen kanssaan. Jokin miehen jäykässä olemuksessa ja ilmeettömissä kasvoissa sai Ileenin sisäiset hälytyskellot soimaan, eikä hän varmaankaan ollut ainut nainen, jolle oli käynyt niin. Minkä ihmeen takia hän haluaisi lounastaa jonkun noin ilmeettömän ja suorastaan pelottavan kylmän rauhallisen miehen kanssa? Sitä paitsi fregatin kapteeni oli ihminen, eikä Lithumil ollut järin kiinnostunut ihmismiehistä. Ainut ihmismies, josta hän piti, oli Mihterin paikallinen lainvalvoja herra Lawi. Se kertoi paljon Ileenin suhteista ihmisiin. Hän ei liiemmin ollut tekemisissä niiden kanssa. Ne raasut joutuivat yleensä vain ikävyyksiin, jotka alkoivat kaveerata ihmisten kanssa...rauhansopimuksista huolimatta. Kaikkihan sen tiesivät, että ihmisten joukossa oli vielä lukuisia henkilöitä, jotka eivät sietäneet taikaolentoja. Oli vain ajankysymys, milloin uusi sota syttyisi, vaikka se olisikin kaikin puolin turha. Haltiat kun eivät mihinkään Fenyanista katoaisi.

"Kovin ystävällistä, herra hyvä, mutta uskonpa että ruokatottumuksemme ovat hieman erilaiset. Minä kun en syö mitään, mikä on kertaalleen keitetty tai paistettu", Ileen ilmoitti mielestään hyvinkin kohteliaasti ja niiasipa vielä sanojensa päätteeksi. Hän oli kyllä edelleen ärtynyt siitä, miten Dvör ja Ber olivat häntä kohdelleet, muttei viitsinyt ottaa asiaa puheeksi ainakaan vielä. Henkikulta oli hänelle avautumista tärkeämpi.

//voisinko tulla mukaan..?//

Ilman halki kantautuu inhottavalta kuulostava vaunujen kitinä. Vaunu selvästi kaipasi jonkinlaista huoltoa, sen pystyi päättelemään jo äänestä. Kohta se pilkisti rapistuneine punaisine maalikerroksineen esiin maisemasta ja sitä veti vanha mutta vahva työhevonen. Vaunuja ajoi kulkukauppias, arviolta noin 40-vuotias.

Kulkukauppiasta alkoi vaivata jo kova nälkä. Häntä suututti kaksi asiaa. Toinen oli se ettei hän ollut saanut myytyä kankaitaan tai kirjojaan vähään aikaan. Toinen oli tuo nuori tyttö joka joka istu vaunuissa ja oli tällä hetkellä hänelle vain taakka. Hän katseli maisemaa, yrittäen keksiä muuta ajateltavaa, kun hän huomasi merihaltian laiturin päässä ja ihmisiä fregatissa. Kauppias pysäytti siihen ja kohautti itsekseen olkiaan. "Yrittänyttä ei laiteta, ja jos he ostaisivat jotain, saisin edes vähän rahaa.."

Ceratha istui vaunuissa, kauppiaan takana ja yritti hoitaa mustelmia polvissaan. Hän hätkähti kun vaunut pysähtyivät ja katsoi itsekseen olkiaan kohauttelevaa kauppiasta. Hän katsoi nopeasti ulos vaunuista nähdäkseen mitä siellä oli kun hän kuuli merihaltian soiton. "Oi, saanhan mennä katsomaan kun tuo mies soittaa? En ole saanut verytellä aikoihin.."

Kauppias murahti, läpsäisi tyttöä poskelle ja sanoi vihaisesti. "Asettele ens tavarat näytille likka! Miks mää sua ees vaivaudun ruokkii?? Sie et esittele ittees yhtää, et laula, et tanssahtele, miten mie sut saan ikinä myytyy??". Ceratha tärisi hetken, nyökkäsi ja alkoi nöyrästi avaamaan vaunua ja laittamaan tavaroita esille. Välillä hän tarkisti että hiukset ovat varmasti kasvojen edessä ja hän liikkuu hiukan kyyryssä jotta hän näyttäisi mahdollisimman rumalta.

//tervetuloa vain. Kuten voitte todeta poissaolot osiosta en pääse viikonloppuna koneelle, joten ilmoitan tässä että hypätkää vuoroni yli. tulen mukaan taas maanantaina//

//Se on ilmeisesti sitten minun vuoroni nyt.//

Totta puhuen kapteeni ei näytä lainkaan pahastuvan siitä, että Ileen yrittää torjua hänen lounaskutsunsa. Miehen ilme kirkastuu aavistuksen ja hän vaikuttaa hetkellisesti toiveikkaalta. ”No, siinä tapauksessa…” hän aloittaa, mutta ei ehdi sen pitemmälle, kun hänen vieressään seisova, huomattavasti ystävällisemmän oloinen upseeri puuttuu kohteliaasti, mutta jämptisti puheeseen.

”Katsokaas, rouva”, feliläinen luutnantti sanoo kohdistaen kaiken huomionsa Ileeniin. ”Tilanne on sellainen, että tänään on se päivä vuodesta, jolloin meidän kaupunkimme juhlii historiallista rauhansopimusta ihmisten ja taikaolentojen välillä.” Mies vilkaisee hieman autiota satamalaituria, jolla näkyy yksi soittoniekka ja pari säälittävän oloista kaupustelijaa ja yskähtää kevyesti. ”Tietysti nyt vaikean ruokatilanteen vallitessa täällä ei paljoa juhlita… mutta periaatteet ovat tärkeitä. Jos rouva on paikallisia, niin hän aivan varmasti tietääkin tämän käytännön.” Luutnantti hymyilee Ileenille, selvästi luottaen siihen, että voittaa neidon vielä puolelleen. Hän tuntuu suhtautuvan haltiaan mukavasti, vaikka yliystävällisessä puhetavassa ja selkeässä ääntämyksessä on kenties jotain hivenen alentuvaa, kuin mies selittäisi asioita hiukkasen yksinkertaiselle alkuasukkaalle. Tai voi olla, että sellaisen epäileminen on silkkaa vainoharhaisuutta…

”Joka tapauksessa”, luutnantti jatkaa sitkeästi ennen kuin Ileen ehtii saada poikkipuolista sanaa väliin. ”Yleensä käytäntönä on ollut, että minun esimieheni, kapteeni Argold, on tarjonnut aterian jollekin taikaolennolle, on pidetty pari puhetta ja vietetty mukavaa aikaa – ihan vain rotujemme välisen yhteisymmärryksen vahvistamiseksi. Valitettavasti tilanne täällä kaupungissa on nyt hieman sekava, kun nälänhätä uhkaa koko Feliä ja kapteeni Argold on sairastunut. Tämä perinne on silti ollut voimassa niin pitkään, että me halusimme toteuttaa sen tänäkin vuonna.” Luutnantti kääntyy katsomaan Donahueen, joka huomaa, että häntä tuijotetaan, ja hymyilee mekaanisesti. ”Onneksi herra Keeble on suostunut ottamaan vastuun tapahtumasta tänä vuonna.”

Feliläinen upseeri vetää henkeä pitkän puheensa päätteeksi. ”Niin että kai rouva suostuu”, hän lopettaa ja näyttää tyytyväiseltä itseensä. Keeble vaikuttaa jälleen jähmeän ilmeettömältä. Hän vilkaisee satamalaiturille, missä kauppamies ja tämän seuralainen hääräilevät kärryjensä ympärillä, mutta koska toiminta vaikuttaa viattomalta, hänen täytyy jälleen kohdistaa huomionsa edessään nököttävään haltianaiseen.

/Nyt on siis Taletellerin vuoro, sitten minun ja sit alkaa taas MilliVanillilla.. Ei siis sinua skipattu Taleteller, kun minä olen hidasälyinen enkä tajunnut vastata :/ Eli Taleteller, sun vuoro (:/

//Olen taas täällä. Kiva kun ette jatkanee kovin montaa kierrosta poissaollessani.//

Laivan kannella näytti olevan kiivas keskustelu meneillään. Rente katseli sitä hivenen huvittuneena. Nainen oli ilmeisesti kieltäytynyt jostain aluksen kapteenin tekemästä tarjouksesta. Olisiko kapteeni pyytänyt naista liittymään miehistöönsä? Siinä voisi olla ideaa... Ja jos alus oli tosiaan merirosvolaiva, niin siinä olisikin syy miksi nainen kieltäytyi tarjouksesta. Merihaltiat olivat haluttuja merenkävijöiden keskuudessa oppaina ja karintähystäjinä. Merirosvot ja salakuljettajat eivät parempaa apulaista voisi löytää. Saattaisi tulla tappelu, jos laivan kapteeni yrittäisi ottaa naisen väkipakolla miehistöönsä.

Sitten hän huomasi kauppiaan saapuneen satamaan. Tällä näytti olevan kirjoja myynnissä. Löytyisikö sieltä sitä, miksi ihmiset sitä kutsuivat, raamattua? Kun suurin osa siitä puhuu, niin kai se on hyvä kirja. Lisäksi kauppiaalla näytti olevan mukana joku palvelija tai luultavammin orja. Orjuus oli Renten mielestä yksi maailman älyttömimmistä keksinnöistä, mutta hän ei sille mitään voinut, joten hän antoi asian olla. Orja käyttäytyi omituisesti asetellessaan kauppiaan tavaroita esille. Pysähteli välillä tarkistamaan ulkönäköään. Hupinsa kullakin, Rente ajatteli ja lähti katsomaan kauppiaan myytäviä,tuskin laivalla tapahtuu mitään erityisen kiinnostavaa, vaikka hetkeksi lähdenkin. . Orja näytti kuunnelleen Renten soittoa jo aikaisemmin ja Rente varmistui asiasta kun orja hidasti työntekovauhtiaan vain hitusen, kun Rente lopetti soittonsa.

Kauppias ilahtuu silminnähden näkiessään haltian tulevan lähemmäs. Haltia ei näytä kovin rikkaalta, muttei kovin köyhältäkään. Ensimmäinen ajatus minkä hän saa on 'Voisikohan hän ostaa tytön?'

Ceratha masentuu entisestään kun mies lopettaa soittonsa. Hänen mielestään sävelmä oli jotenkin tuttu ja kaunis. Hän jatkaa tavaroitten esille panoa kunnes kauppias tulee viereen tiuskaisten "Laulaisit ny! Äläkä seiso noin! Sie teet ittestäs ruman näköse. Oot sie yks käärme naiseks.." Ceratha ei ehdi tehdä mitään kun kauppias oikaisee tämän ryhdin ja vetää hiukset tämän kauniilta kasvoilta pois, juuri haltian edessä.

Kauppias hymyilee tyytyväisenä. "Siehä näytät kelpo pojalta. Siulla varmaa ois hyötyy tämmöisest neidistä? Se laulaa ja tanssii, voit nähä ilmaseks jos huolit?" kauppias naurahtaa ja hymyilee ystävällisesti. Hän tahtoisi kovasti päästä tytöstä eroon, ja ainoa tapa päästä tavarasta eroon on mainostaa ja esitellä sitä.

//Emme tainneet hypätä kertaakaan. Pelijärjestystä piti vain hieman selvitellä.//

Vai rauhansopimusta... Ileen nyrpisti nenäänsä edes tajuamatta sitä itse. Miksi hänen pitäisi alkaa veljeilemään ihmisten kanssa, kun ne kuitenkin halusivat hänet vain hengiltä? Olihan se jo moneen kertaan nähty, miten ihmisten kanssa kaveeraaville kävi. Toki oli poikkeustapauksia, kuten herra Lawi. Fregatin kannella tammen lailla seisova Keeble ei kuitenkaan vaikuta lainkaan yhtä avoimelta ja hyväsydämiseltä persoonalta kuin Lawi. Sitä paitsi, mistä lähtien merirosvoja olivat rauhansopimukset kiinnostaneet?

Siinä vaiheessa kun Keeblen vierellä pauhaava mies alkoi heitellä ilmaan kapteenien nimiä, Ileen tiesi olevansa herrojen mustallalistalla. Sitä hän ei ymmärtänyt alkuunkaan, miksi merirosvokapteenien nimet oli otettu puheeksi, mutta kai se toimi hyvänä tekosyynä päästää tyttö hengestään. Kai merikarhuillakin nyt jonkinlainen omatunto oli? Ehkä ne tälläkeinoin koettivat hiljentää sen...

"Oikeastaan se on neiti. Neiti Lit-...siis tuota... Tarkemmin ajatellen, eikö olisi hienompaa, jos herra Keeble veisi jonkun paikallisen aterioimaan? Minä kun en ole täältäpäin...tai siis olen...kotoisin täältä, mutte olin vierailulla isovanhempieni luona Mihterissä", Ileen puhua papatti hermostuneesti ja nyhti hameensa helmaa saadakseen levottomille käsilleen jotain tekemistä. Merirosvothan veisivät hänet samantien mennessää, jos saisivat selville, ettei Ileen ollut edes täkäläinen. Kukaan ei ymmärtäisi edes etsiä häntä, jos hänet nyt siepattaisiin. "Täällä on varmaan paljon muitakin, joille ruoka maistuisi...", tyttö nosti toisen kätensä vaaleanpunaisten hiustensa sekaan ja alkoi haroa niitä korviensa taakse, "että jos etsisitte jonkun, joka on kipeästi muonan tarpeessa? Minä kun olen ihan hetki sitten syönyt...ja hyvin. Oikein hyvin."

Sininen silmäpari vilkuili vuoroin herra Tammea ja sitä toista, jonka nimeä hän ei edes välittänyt tietää. Tulisipa satamaan nyt joku todella vetävän näköinen huora, jonka kapteeni voisi viedä aterioimaan. Kuin suoraa taivaasta satamaan ilmestyiki kauppias tyttärensä kanssa. Siinä näytti olevan nälkäistä väkeä. Tuoltahan kapteeni voisi etsiä itselleen ruokaseuraa. Tosin näin kaukaa katsottuna Lithumil ei ollut varma, oliko tytössä haltiaverta, mutta samapa tuo. Tarkoitus olikin vain pelata hieman aikaa pakenemista varten. "Ehkä tuo tyttö tuolla olisi sopivampi seuralainen teille, herra Keeble? Hän näyttää kovin nälkäiseltä", haltianeiti sanoi ja viisasi kädellään kauppiaan kärryjen suuntaan, jonka edustalle huilistikin oli rientänyt.


//Minut saa jatkossa skipata. Otan lomaa roolipelaamisesta. Hitatkaa tyttäreni huitsin nevadaan estämästä pelaamistanne.//

Mikäli Keeble olisi henkilö, jolla olisi minkäänlaista huumorintajua, häntä luultavasti huvittaisi se, että hän itse ei ole edes kaupungista kotoisin ja silti hänet on vedetty mukaan leikkimään feliläisten paikallisia, nurkkakuntaisia rauhansopimusleikkejä. Mikä älytön tapa! Kukahan sellaisenkin perinteen on aloittanut, ja vielä oleellisempi kysymys on, kuka tolvana on mennyt jatkamaan moista käytäntöä? Donahue ei suoranaisesti ole sitä mieltä, että joka ikinen taikaolento pitäisi vetäistä kölin alitse, mutta ei hänen mielestään siinä mitään juhlimisen aihettakaan ole, että pakanakansojen kanssa pitäisi elää yhteisymmärryksessä ja sovussa.

Neiti Lit vaikuttaa suurin piirtein yhtä halukkaalta edistämään heidän rotujensa keskinäistä harmoniaa kuin hän itse. Keeble pitää kasvoillaan edelleen jonkinlaisen jähmeähkön hymyntapaisen tuijottaessaan naista tämän änkytellessä torjuvaa vastaustaan. Hän ei voi olla katsomatta naisen hampaita ja kuvittelee tahtomattaan miltä mahtaa näyttää, kun kyseinen neiti repii purukalustollaan palasia irti raa’asta kalasta. Hetken asiaa pohdittuaan Donahue päättää jättää ajattelemisen vähemmälle.

Muutoin häntä alkaa vähitellen harmittaa yhä enemmän, vaikkei päästäkään tunnetta kasvoilleen. Tässä hän seisoo ja hukkaa aikaansa johonkin jonninjoutavuuksiin, vaikka hänellä olisi tuhat tärkeämpääkin asiaa toimitettavanaan. Kuviteltiinko täällä Felissä, että hänellä ei olisi muuta tekemistä, kuin isännöidä lounasjuhlia kerjäläisille ja kerettiläisille? Jos tämä nainen tässä kaiken lisäksi kieltäytyy, niin sitten heidän pitäisi etsiä jokin toinen sovelias taikaolento, ja jälleen kerran Donahue Keeblen aikaa tuhlaantuisi hukkaan. Ehei, neiti Lit saisi kiltisti istuutua kapteenin pöytään, vaikka Donin pitäisi itse tunkea silakat naisen kurkusta alas. Se olisi ilmeisesti ainoa keino selvitä pois tilanteesta siten, ettei Felin vartio loukkaantuisi verisesti ja läimäisisi Dankeria karenssiin ja purjehduskieltoon lopuksi ikuisuutta.

”Vai niin”, Keeble sanoo, kun Ileen vaikenee. Muuta kommentoitavaa hänellä ei juuri olekaan, mutta hän tulee kuitenkin katsoneeksi satamalaiturille, jonne Ileen osoittaa ja havaitsee kaupustelijan, tämän piian ja äskeisen soittoniekan kerääntyneen kaikki yhteen ryppääseen myyntikärryjen luokse. Kapteeni siristää silmiään. Hänellä on melko tarkka näkö, ja hänestä vaikuttaa siltä, että piika isäntineen ovat kyllä molemmat ihmisiä, toisin kuin soittoniekka. Kuulaassa ilmassa, lähes autiossa satamassa on oikeastaan kohtalaisen helppoa erottaa pätkiä laiturilla käytävästä keskustelusta, varsinkin kun omituista murretta puhuva kauppamies ei yritä hillitä äänensä volyymia.

’ Siulla varmaa ois hyötyy tämmöisest neidistä? Se laulaa ja tanssii, voit nähä ilmaseks jos huolit?’

Kapteeni kääntyy paremmin katsomaan väkeä laiturilla. Mitäs helkkaria siellä oikein oli meneillään? Ei kai kauppias yrittänyt myydä ihmispiikaansa jollekin haltialle?!

Kauppiaan ehdotus yllätti täysin Renten. Samoin teki orjan kauneus. Orja oli tosiaan yllättävän kaunis, muttei samalla ajattomalla tavalla kuin haltiat. Voisihan tuon ostaa, mutta tarvinko minä tosiaan palvelijaa ja vielä orjaa kaiken lisäksi? Olisihan se toisaalta kiva saada matkaseuraa... Rente ajatteli. "Jaa-a, pitää ajatella asiaa, sillä varsinainen asiani oli vähän eri. Olisiko teillä raamattua?" hän lopulta vastasi. Samalla hän tutki orjaa katseellaan, muttei oikein saanut selvää orjan tunteista kasvojen perusteella.

Vaikka Rente ei ollut vielä luvannut mitään, näytti kauppias ainakin innostuvan ajatuksesta, että Rente ostai orjan.

//Sori kun tuli näin lyhyt. Ei oikein suju kirjotus nyt.//

/Ei se mitään (:/

Kauppias ilahtuu kovasti. Ainakin haltia miettisi asiaa ja ostaisi kirjankin. "Kyllähä miulta semmone opus löytyypi", hän sanoo naurahtaen, päästää Cerathasta irti ja lähtee hakemaan raamattua.

Ceratha oli mielestään onnistunut pitämään ilmeensä hyvin neutraalina ettei häntä pystyisi tulkitsemaan. Jos hän näyttäisi alistuneelta niin haltiahan voisi pakottaa hänet heti mihinvaan. Kun kauppias päästää irti, Ceratha vetää heti hiuksensa kasvoilleen peittääkseen kauneutensa. Hän katselee hiustensa lomasta miestä tarkasti. Tämä oli pitkä ja lihaksikas. Ceratha vavahtaa vähän. 'Jos hän haluaisi käydä minuun käsiksi, en pystyisi pistämään vastaan..'

Kohta kauppias tuleekin takaisin raamattu kädessään. "Tää on semmone mis o vanha testamentti ja uus testamentti yksis kansis. Vähä niinku kaks kirjaa. Se o tää perus raamattu nykysi.." kauppias hymyilee. Hän näkee miten haltia katselee tyttöä hiukan kiinnostuneesti ja hänen hymynsä vain levenee entisestään. "Sie taiat olla musiikki miehiä? Haluukko nää kuulla ku se lauloo? Se lauloo ku enkeli.. Täytyyhä siun kuulla jos sie sen meinoot ostoo. Ettei osta sikaa säkissä, tiiäthä?"

//millivanilli sanoo tuossa ylempänä "Minut saa jatkossa skipata. Otan lomaa roolipelaamisesta. Hitatkaa tyttäreni huitsin nevadaan estämästä pelaamistanne." joten nyt vuorot menee shadow taleteller minä...? eikö niin?//

//Juu, pelivuorot menevät nyt niin kuin CN sanoi. Hmm, pahoittelen Millille hieman kömpelöhköä tapaa, jolla pelastan Ileenin sivuun tilanteesta. Katsotaan mitä tästä tulee.//

Kun kapteeni Keeblen huomio on kohdistunut kovin kiinteästi laiturin kupeella seisoskeleviin hahmoihin, alkaa yksi jos toinenkin pää laivan kannella kääntyä samaan suuntaan. Kohta monta silmäparia tuijottaa käynnissä olevaa kirja-/ihmiskauppaa, jota helppoheikki yrittää parhaansa mukaan harjoittaa. Myös Ileeniä lähinnä seisoskelevat merikarhut Dvör ja Ber ovat alkaneet seurata tilannetta, jolloin merihaltiatyttönen näkee tilaisuuteensa koittaneen. Nämä roistot ovat väärässä, jos kuvittelevat hänen jäävän tähän laivaan hetkeäkään pitemmäksi aikaa kuin olisi välttämätöntä!

Onneksi pelastus on lähellä, sillä luonnollisin paikka merihaltian olla on tietenkin meri. Jotkin kuivalla maalla käytettävät tavarat kastuisivat, mutta se on pieni hinta verrattuna siihen, että merirosvot kaappaisivat hänet. Kun kaikki katsovat muualle, Ileen ottaa äkkiä vauhtia ja tekee hurjan syöksyn kohti laivan perää. Pari hämmästynyttä huudahdusta saattelee hänen menoaan, mutta kukaan ei ehdi tarttua kiinni vikkelään haltiaan, ennen kuin tämä ottaa loppukirin ja loikkaa reelingin ylitse. Meri toivottaa Ileenin tervetulleeksi syliinsä ison loiskahduksen saattelemana. Onneksi Felin satama-allas on ruopattu syväksi, jotta suuretkin laivat mahtuvat seilaamaan tähän normaalisti vilkkaaseen satamaan.

”Ei näy mitään”, ilmoittaa eräs partaan ylitse kurkkiva merimies kapteenilleen, joka näyttää siltä kuin haluaisi hakata päätään seinään – tai ehkä jonkun toisen päätä. ”Tyttö on varmasti sukeltanut piiloon laiturien alle, tai uinut avomeren suuntaan. Pitäisikö meidän…?”

”Antaa olla”, Keeble murahtaa. Hän on nukkunut yönsä huonosti – kuten monet öistään Gonlista lähdön jälkeen – eikä päivän kehitys lupaa tehdä tästä kovinkaan miellyttävää vuorokautta. Viime aikoina hän on nähnyt omituisia unia, joiden yhteinen piirre on ollut toistuva eksyksissä olemisen ja ahdistavan epätietoisuuden tunne. Unet loppuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun se murhamies saadaan kiinni… hän vakuuttaa itselleen ja yrittää sitten keskittyä nykyhetkeen, joka vaatii kaiken hänen huomionsa. Hänellä ei nyt olisi aikaa keskittyä pohtimaan Cinzaa ja tämän kohtaloa, vaikka hän on huomannut viime aikoina toistuvasti tehneensä sitä. ”Nainen menköön, ei hän ollut tehnyt mitään laitonta.”

Kapteeni vilkaisee tilannetta laiturilla ja päättää selvittää senkin pikaisesti pois päiväjärjestyksestä. Hän astelee laivansa laskusillalle ja välittömästi pari merivartijaa liittyy hänen seuraansa, pitäähän päällikön turvallisuus taata. Feliläinen luutnantti jää seisoskelemaan hieman eksyneen oloisena aluksen kannelle. ”Entäs se sovintoateria?” mies mutisee itsekseen ja raapii päätään.

Jaa tuo on raamattu?, Rente ajatteli ja otti kirjan kauppiaan kädestä tutkiakseen sitä tarkemmin. Sekä vanha että uusi testamentti yksissä kansissa. Uusi testamentti lienee vanhan jatko-osa, Rente järkeili ja plarasi sivuja. Yhdellä näytettiin puhuvan pahoista hengistä ja paholaisesta. Vaikutti ihan mukavalta seikkailukirjalta.

Hetkeksi Rente nosti katseensa kirjasta katsoakseen toista kauppakohdetta. Orja näytti tarkkailevan häntä. [/i]Taitaa miettiä miksi haluaisin ostaa hänet, Rente ajatteli, eipä taida tyttö pitää minusta[i]. Rente oli kuitenkin tottunut ihmisten mielipiteisiin haltioista.

"Kyllä minä ainakin tämän kirjan ostan" Rente lopulta sanoi jättäen orja-asian myöhemmäksi.