Susi lampaan vaatteissa

Lurps, kyllä Vermos mieluummin taisi naisten olkia nuoleskella, kuin miesten - ehkä ei kumpienkaan, mutta typerä virne kyllä silti keplotteli lärvilleen tilannetta myönnelläkseen. Silloin kun hän oli itkenyt pienen sylivauvan lailla, oli vielä kehonsa ollut nestehukan ja nälän partaalla. Viini oli tehnyt terää, mutta alkoholin joutuessa verenkiertoon ei enää pitänyt epäillä, miksi nuorukainen usein heräsi aamulla silmä mustana ja joka paikka kolottaen. Hän oli tottunut tekemään tyhmyyksiä, eikä tämä ollut mitenkään siis tavatonta vuoden aikana omaa elämää saaneelta porkkanapäältä.
"Voisin sanoa melkein samat sanat."
Tuhahdus. Luuliko mustahaltia, että hän mukamas piti siitä, että toinen tuli järjestelemään asioitaan, nappasi hänet kotiinsa ja pitäisi peräti vankinaan pahimmillaan koko Vermoksen loppu elämän ajan ? Nuorukaisen tulevaisuus olisi yhtä pelkäämistä virheistä ja siitä, milloin rikollispomo kyllästyisi häneen tarpeeksi paljon, että päästäisi pois päiviltä.

Katse seurasi hetken hiljaa Celerosén toikkarointia.
"Turhaa sinä sitä terää alat heiluttelemaan - sotket vain makuuhuoneesi."
Kyllähän Vermos vielä muisti, että vastapuoli piilotteli teräviä aina lähimaastoon, eikä yöpöydän laatikosto ollut yhtään eriskummallinen paikka säilyttää hengenpelastajaa. Ei Vermos ollut aikeissa tehdä mitään toiselle - kunhan vain tapansa mukaan uhosi katkerana kaikesta siitä, mitä mustahaltia oli hänelle aiheuttanut.
"Mieti, kuinka olisin voinut kertoa vaikka mitä asioita kelle tahansa, kun tajusin tämän. Alaisesi eivät tiedä sinusta mitään, joten heille olisi helppo valehdella kaikkea."
Ah, kuinka Vermos nauttikaan siitä tunteesta, että hän oli päässyt niskan päälle. Kerrankin joku muu kuunteli ja sai kieriä nihkeissä nahoissaan.
"Ja sinä tiedät, että minä osaan valehdella tarvittaessa."
Kuinka muuten näin ääliömäinen jätkä olisi selvinnyt, kuin lurittamalla lööperiä ?

Mitä enemmän Vermos puhui, sitä rauhallisemmaksi Celerosén olo kävi. Vaikka nuorukainen olikin kasvanut vuoden aikana ja saanut lihasta luittensa ympärille, oli poika edelleen se aivoton toljake, jota piti paimentaa kuin karitsaa laitumella. Sitä Rosé ei käynyt kieltämään, etteikö Vermos olisi voinut olla hyvinkin vaarallinen fyysisiltä ominaisuuksiltaan niin halutessaan, mutta aivokapasiteettia pojalla ei kyllä nimeksikään ollut.

"Kuvitteletko tosiaan, että väki täällä uskoisi ennemmin sinua kuin minua?", Vardamir naurahti epäuskoisena ja pudisti päätään pitkät mustat hiukset puolelta toiselle heilahdellen. Miten typerä Vermos saattoikaan olla... "Jollet satu muistamaan, sinä olit se, joka katosi vuodeksi ilmoittamatta ja anteeksi pyytelemättä, ja palasit yhtä arvaamattomasti takaisin näille kulmille. Minä taas olin täällä jokaisen päivän vuoden 365 päivästä ja pidin huolen siitä, että alamaiseni saivat vatsansa täyteen ja perheensäkin ruokituiksi."

Vaikka Vermos olikin huomauttanut, ettei kartanon isännän olisi järkeä kaivella veistään esiin yöpöytänsä laatikosta, mies hyväili oikean kätensä sormilla teräaseensa puista vartta kuin varmistaakseen, että se oli taatusti hänen käsiensä ulottuvilla, jos aseen käyttöön tulisi tarve.
"Minun puolestani voit luritella ihan mitä haluat. En minä sinun puheitasi pelkää. Sinun sanallasi ei ole enää painoarvoa täällä. Jollen olisi teljennyt sinua kellariin ja antanut muiden sulatella ajatusta siitä, että olet elossa ja vieläpä tällä markilla, joku olisi taatusti listinyt sinut kostoksi siitä viime vuotisesta keikasta, jonka pilasit typerine savupommeinesi", mies jatkoi huomattavasti rauhallisemmin mielin kuin aiemmin. Loppujen lopuksi hän oli mies ja Vermos vain pieni, uhitteleva teini.

"Sitä paitsi... Ottaen huomioon, ettemme ole mitään sukua, saisit olla kiitollinen siitä, mitä kaikkea olen sinun eteesi tehnyt. Et voi väittää, että olisit saanut nähdä nälkää luonani tai joutunut nukkumaan taivasalla. Et ennen kuin petit luottamukseni... Olet minulle henkesi velkaa, muista se."
Celerosé risti kädet puuskaan rinnalleen ja painoi takamuksellaan yöpöytänsä ylimmän laatikon kiinni. Hän oli maagi, miksi ihmeessä hän oli edes harkinnut maallisiin aseisiin turvautumista hädän hetkellä?!
"Minulle on aivan sama oletko minun näköisesi vai et, olet silti minulle kuin oma poika, varsin typerä sellainen tosin, etkä muuksi muutu ennen kuin maa sinut nielaisee", mustahaltija ilmoitti tähdentääkseen, että mitä ikinä se äskeinen nuoleskelu olikaan ollut, saisi olla toistumatta, sillä hän ei sulattaisi sellaista käytöstä omalta pojaltaan.

Noh... nyt tämä ei enää mennyt ollenkaan niinkuin Vermos oli ajatellut. Celerosén kuuluisi olla vaikeana kaikesta siitä, mitä uhitteva pikku hirmu oli sepittänyt, mutta ei - toinen vain lyttäsi kerta toisensa jälkeen jokaisen nuorukaisen luoman uuden korren, jonka turvin hän onnistuisi roikkumaan vielä hetken pidempään niskan päällä. Hampaat pureutuivat kiinni alahuuleensa, kun katse samalla väistyi sivuun ärsyttävästä miehestä, jonka sanavalinnat olivat kolminkertaisesti etevämpiä kuin klopin omat. Olihan se totta, että vaikka miehet eivät tunteneet johtajaansa, niin he luottivat tuohon kaikesta huolimatta.
"On olemassa niitäkin, jotka haluavat kipata sinut asemastasi pois."
Vermos murahti väliin, vaikka äänestään saattoikin jo kuulla sen aavistuksen verran pois hiipivän varmuuden. Totta kai rikkolisten keskellä oli niitä vielä mädäntyvämpiä omenoita - ensinnäkin nuorimpien jäsenten joukossa. He havittelivat valtaa, mutta keltanokkaisuudensa vuoksi eivät voineet pyrkiä samalla asteelle moneen vuoteen, toiset tuskin koskaan, koska Kuolema korjasi pikku rötöstelijät niinkuin viikate viilsi viljaa pinoon.

Mutta ne lauseet, jotka Celerosé vielä lisäsi olivat liiankin osuvia. Olihan se niin, ettei Vermos seisoisi välttämättä tässä, ellei toinen olisi joskus aikoinaan ottanut häntä siipensä suojiin, mutta miksi Vermoksen pitäisi kantaa huonoa omatuntoa toisen henkilön päätöksistä ? Eihän hän väenvängällä ollut tunkenut piireihin... kaiketi ?
"Sinä... sinä..."
Vermoksen piti lätkäistä kädet korviensa suojaksi, vaikka vain toinenhan niistä oli enää kuulemiskykyinen. Voi kuinka Celerosé osasikin olla ärsyttävä kaikessa olemassaolollaan! Mitä tuollaiseen voisi edes sanoa niin, ettei puhuisi itseään uudestaan pussiin ?
"Lopeta tuo valehtelu!"
Kuin pieni lapsi, polkaisi nuorukainen maata ja löi nyrkit tarmokkaasti sivuilleen tärisemään.

"Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot - et nyt, etkä koskaan! Kyllä minä sen tiedän!"
Srrurruruu, äänen volyymi lähti taas hurjaan nousuun, muistuttaen nyt lähemmin sitä tuttua sävyä vuoden takaa. Sääliksi kävi Celerosén herkkiä korvia...
"Enkä halua kuulla suustasi enää yhden yhtäkään valetta!"
Vermos oli jo aikeissa kääntyä ovelle ja marssia siitä ulos, kun hänen mieleensä muistui se synkkä tosiasia, ettei hänellä ollut paikkaa johon paeta rauhoittumaan. Tallissa hevoset vain pelästyisivät riehumista, minkä jälkeen nuorukainen saisi selkäsaunan kopukoiden muljauttaessa jalkansa poukkoroidessaan heikkohermoisina. Myöskään yksikään toinen huone ei ollut yhtä turvallinen, kuin se missä tämä oli yhdessä Celerosén kanssa, koska kuka tahansa oli valmis taittamaan nuorukaisen niskat paljain käsin.

Valhetta? Vardamir kallisti päätään. Ei hän ollut valehdellut. Kerrankin hän oli puhunut suoraan sydämestään. Totuuden täytyi olla todella kivulias, jos se sai Vermoksen käymään noin pahoin ylikierroksilla. Celerosé ei vain vieläkään täysin ymmärtänyt, mistä moinen käytös johtui. Mitä pahaa siinä oli, että hän piti nuorempaansa kuin omana poikanaan? Mistä Vermos tunsi jäävänsä paitsi? Ehkei Rosé ollut kaikkein paras mahdollinen isäehdokas, mutta hän oli kuitenkin varakas ja vaikutusvaltainen mies. Oliko maailmassa mitään, mitä hän ei kykenisi suojatilleen tarjoamaan?

Mies kävi istumaan vuoteelleen ja liu'utti oikeaa kättään sängyn peitettä pitkin kohti vaatteita, jotka hänen oli ollut jo aiemmin tarkoitus pukea päälleen. Hänellä ei ollut aikaa tällaiseen turhanpäiväiseen riitelyyn asioista, joita hän ei kertakaikkaan käsittänyt...tai halunnut käsittää.
"Kokoa nyt hyvä mies itsesi", mies totesi normaalilla äänensävyllä ja alkoi kiskoa mustia housuja pois jalastaan. Istualtaan pukeminen oli näkövammaiselle jotenkin mieluisampaa, kun tiesi että horjahtaessa puoleen tai toiseen, ei ollut välitöntä vaaraa halkaista päätään johonkin pöydän kulmaan.
"Mikä sinua oikein vaivaa? Sinun kuuluisi olla iloinen siitä, että kaikista typeryyksistäsi huolimatta olet vielä elossa ja sinulla on katto pääsi päällä. En ole eläessäni törmännyt vaativampaan henkilöön kuin sinä, Vermos", mustahaltija toimitti pukeutumisen yhteydessä. Hän oli juuri saanut housut pois yltään ja availi nyt puhtaan röyhelökauluksisen paidan nappeja siinä toivossa, että niiden napinlävet olisi ommeltu oikein.

Olihan se totta kai kova pala niellä olevansa jollekulle yhtä tärkeä kuin oma poika, vaikka heidän välillään ei ollut mikäänlaista verisidettä. Alunperinhän Vermos oli nauttinut siitä ajatuksesta olevansa noinkin suuria saavuttaneen miehen jälkeläinen, mutta kun totuus iskeytyi päin kasvoja, niin ei hän enää tiennyt mitä ajatella toisesta. Sitä paitsi se oli ollut erittäin kolauttava nöyryytys pistää pikku tipunen ensin "tuusannuuskaksi" ja sulloa sitten perunakellariin pelkäämään kuolemista, vaikka todellisuudessa hän saikin osakseen niin sanottua lellittelyä sekä katon pään päälle.
"Sinä minua vaivaat!"
Vermos vielä sähisi ja istuutui nurkkassa olevalle penkille kädet puuskassa. Tässähän sitä voisi alkaa vaikkapa mököttämään, niin tuo silmistään vammautunut äijänpaha ei tietäisi missä hän olisi. Siinähän sitten huitoisi ympäri huonetta ja miettisi mihin tämä pikku kiusanhenki oikein livahti, Kä hä hää...

Vain hetken hiljaisuus.
"Enkä minä ole vaativa... ainakaan paljoa."
Ehkä oli sittenkin parempi nöyrtyä, varsinkin kun alkoholia oli jo lähtenyt katomaan mieltä sumentamasta. Katse kävi vielä Celerosén vaatteiden pukemisen läpi hyvin arvioivasti, kunnes se kääntyi vaatekaappiin. Miksi piti olla noin paljon erilaisia hyntteitä, kun niistä ei edes osaa käyttänyt ? Vermos tuli vallanmainiosti toimeen parilla vaatekerralla, joista kumpikaan tosin ei ollut saman vertainen kuin hänellä nyt oli päällä. Uh, näin hienot vaatteet ahdistivat - eihän niissä voinut liikkua vapaasti!
"Sinä riistät minulta uudet elämäntapani. Sitä paitsi joku varmaan juuri nyt putsaa asuntoani tyhjäksi, kun sinne on muutenkin murtauduttu niin usein..."
Niin, siksi Vermos mukamas oli vihainen ? No jaa, turhaa hän kai koitti saada kovaksi keitetyn miehen mieltä pahoitetuksi tuollaisilla puheilla. Kyllähän he kumpikin tiesivät, ettei nuoremmasta olisi pärjäämään pidemmän päälle hämärähommissa ilman jonkun voimakkaamma suojelusta.

"Eli kyse ei olekaan siitä, mistä jäät paitsi, vaan mistä haluat jäädä paitsi", Celerosé sanoi ääneen täsmentääkseen itselleen, että asia tosiaan oli niin, vaikka hän ei sitä ymmärtänytkään. Miksi joku halusi tyytyä vähempään kuin mitä tarjolla oli? Sitä hän tulisi vielä pitkään pohtimaan.

Mies veti Vermoksen valitseman housut reisiinsä asti istuallaan ja nousi sitten seisaalleen vetääkseen ne vyötärölle asti. Hmm.. Housut olivat selvästikin käyneet pienemmiksi kuin vuosi sitten, sillä napit sepaluksessa menivät nipin napin kiinni. Harmillista, että haltiatkin saattoivat ottaa muutaman lisäkilon, vaikka hoikkia pääasiassa olivatkin.

"Jos olet noin huolissasi asunnostasi toisella puolella Fenyanin, niin senkun menet", mustahaltia murahti ja käänsi selkänsä Vermokselle vetäistessään avonaisen kauluspaidan ylleen. Oli hän aiemminkin ilman Vermosta pärjännyt, joten miksei pärjäisi nytkin? Heidän jälleennäkemisensä oli muutenkin ollut yksi suuri fiasko.

"Eroon et minusta pääse kuin hautaan laskeutuessasi, tiedä se. Tiedät liikaa voidaksesi elää tämän kaiken ulkopuolella. Jos lähdet jonnekin, otat Xhanatoksen mukaasi." Miksikö juuri Xhanatos? Koska Celerosé tiesi miten kovasti Vermos tätä vihasi ja tunsi myö sen, miten kovasti hän tällä hetkellä Vermosta vihasi, kun poika ei halunnutkaan jäädä hänen luokseen.

Vermos ehti jo innostua siitä, että Celerosé aikoi päästää hänet menemään, mutta kun asiaan liitettiin Xhanatos, niin ei nuorukainen voinut kuin irvistää ja täräyttää avokämmenen valmiiksi kipeille kasvoilleen. Ei Xhanatosta! Mieluummin haltia antaisi paistaa itsensä elävältä kuin matkustaisi sen ihmispahan kanssa jonnekkin ja saisi lentää ties kuinka monta kertaa rähmälleen Xhanatoksen "vitsillä" tönäistessä häntä. Ei, ei, ei - missään nimessä ei!
"Eerm... taisin juuri muuttaa mieleni."
No se ei ollut uutta. Kyllä Celerosén tallissa varmasti oli mukava soppi, johon hän voisi tehdä oljista pienen pesänsä ja käpertyä sinne julmaa maailmaan pakoon. Hevosten mekastukseen pitäisi vain tottua sekä ainaiseen pelkoon, että joku kolleegoista päättäisi ripustaa petturin kaulastaan roikkumaan katon tukipuuhun kiinni.
"En varmana matkusta Xhanatoksen kanssa... en ikinä..."
Vermos heitti toisen jalan koukkuun epäselvän mutinansa tiimellyksessä.

Polttoaineena käynyt alkoholi alkoi tosiaan hiljalleen huveta pois, koska sen tilalle nuorukainen venytteli leukojaan haukotuksen yhteydessä. Huoh, voisi melkein ottaa päivätirsat sillä välin, kun Celerosé viihdytti vieraitaan ja hieroi kauppoja - tuskin mies häntä tarvitsisi mihinkään.
"Miksi oikein pidät minua kuin omana poikanasi ?"
Lopulta se mieltä kaivertamaan alkanut kysymys pomppasi esiin - Vermoksen vielä palatessa itsepintaisesti vanhaan aiheeseen rauhallisimmissa merkeissä. Ehkä hänen tosiaan pitäisi vai olla otettu siitä, kuinka Celerosé tarjosi helpompaa elämää ainaisen raadannan tilalle, vaikka käskytettävä oleminen osasikin ottaa nuorta haltiaa pannuun välillä. Tämä olisi mieluummin määrännyt itse omat menemiset ja tulemisensa - ottanut itsestään vastuuta, vaikka siinä useimmin meinasi käydä köpelösti.
Perimmäisenä kai piili myös se, että Vermos tunsi taantuvansa pikkulapsen tasolle, kun Celerosé kaitsi häntä. Lapsen viattomuuden nuorukainen oli menettänyt jo aikoja sitten, vaikka tuskin siitä kannattaisi mennä selittämään kellekkään... eihän kukaan ymmärtäisi klopin tekemiä uhrauksi viimeisen vuoden aikana.

Celerosé ei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla helpottunut vai entistä ärtyneempi Vermoksen muuttaessa mielipidettään ja ilmeisesti halutessa sittenkin jäädä kartanolle. Ottaisi nyt itsestään ensin selvän ja sanoisi sen vasta sitten ääneen. Ärsyttävä kakara.

"Miksi oikein pidät minua kuin omana poikanasi ?"
Kauaa Vermoksen ei tarvinnut vastausta odotella, sillä se oli ollut jo jonkin aikaa kärttiseksi muuttuneen Vardamirin kielen päällä.
"Koska olet liian nuori ollakseni veljeni ja liian tyhmä ollakseni vertaiseni", mies vastasi koruttomasti ja napitti kauluspaitansa viimeiset kaksi ylintäkin nappia kiinni. Jospa Vermos viimein pitäisi suuren suunsa tukossa edes hetken, sillä pureksimatta nuorimmainen ei taatusti äskeistä nielisi. Sen verran hyvin Rosé väitti "poikansa" tuntevan.

"Angethina!", mustahaltia huudahti yllättäen ja samassa hänen makuuhuoneensa ovesta ryntäsi nuori tyttö hameen helmat hulmuten.
"Kutsuitte, sir?", tyttö sanoi hengästyneenä. Kenties tällä oli ollut jotain tärkeää meneillään rappukäytävässä, mutta Celerosén rusetin solmiminen oli taatusti tärkeämpää.
"Angethina-rakas, viitsitkö auttaa rusetin kanssa? En ole vieläkään oppinut solmimaan sitä suoraan", Celerosé puhutteli palvelusneitoaan lempeällä äänensävyllä ja sai vastaukseksi palvelualttiin vastauksen "tottakai, sir", jota ei lausuttu edes hampaat irvessä. Vermos voisi ottaa mallia talon muista asukeista ja ottaa itseään vanhempien palvelun kunniakkaana tehtävänä, eikä aina niskoitella vastaan, kun jotain pyydettiin.

"Kiitos vain kohteliaisuudesta."
Vermos puhisi ja köyristeli niskojaan - kyllähän Celerosé oli sanonut häntä jo aiemmin typeräksi ja muuksi vastaavaksi, mutta silloin nuorukainen oli ollut liian kiihdyksissä ottaakseen niitä sanoja itseensä. Mokomakin sokea ukonrötjäke, kyllä minä tästä vielä sinulle näytän...
"En usko, että nuo ovat ainoat syyt."
Siis kysehän oli siitä, ettei Vermos halunnut kyseessä olevan ainoita syitä siihen, miksi Celerosé piti häntä poikanaan. Totta kai miehen kuului jollain asteella välittää nulikasta, vaikka sen ääneen myöntäminen olisikin verrattavissa myrkkykäärmeen pistoon.

Mutta juuri kun porkkanapää oli tivaamassa lisää syitä, niin paikalle pelmahti talonisännän huudosta naikkonen, jonka nimeksi selvisi heti kättelyssä Angethinaksi. Hmph, oltiinpa siinä niin mielenkielen neitiä, että vastaavaa sai hakea muista palvelustytöistä. Oikein 'rakkaaksikin' sanottiin.
"Hhrrr..."
Nurkasta kuului eräänlainen tuhahduksen ja murinan välimuoto, kun Vermos oli tahtomattaankin siirtänyt tappavan katseensa nuorekkoon, joka tosin oli kuin ei olisi huomannut sitä. Pitikö tuollaisiakin helmannostajia palkata ? Kyllä varmasti kunnon naisiakin löytyisi palvelijakaartiin, mutta ei - iloa silmälle! Pitkäripsinen akankuvatus.

Ja siis ei - eihän Vermos mustankipeä ollut. Nuorukainen vain oli... loukkaantunut, kun Celerosén hänen välinen keskustelu keskeytyi näinkin ikävällä tavalla ? Nääh, selityksen makua...

Kartanon isäntä ei kiinnittänyt Vermoksen mutinoihin ja murinoihin sen enempää huomiota kuin Angethinakaan, joka teki työtä käskettyä ja solmi näppärin sormin isäntänsä kaulaan tummanruskean silkkirusetin hetkessä.
"Olet sinä kätevä käsistäsi", Celerosé kehui ja taputti tyttöä kiitokseksi selälle, joskin miehen käsi menetti kummasti korkeutta samalla, kun hän saattoi neidin ulos huoneestaan. Vaikka Rosé pitikin kaikkia naisia huorina, hän ei voinut kieltää, etteikö olisi pitänyt naisten pehmeistä muodoista kämmentensä ulottuvilla.
"Ilmoitathan, kun vieraat saapuvat?", kreivi pyysi palvelusneidoltaan ennen kuin sulki huoneensa oven ja teki muutaman jumppaliikkeen saadakseen pitkään kaapissa lojuneet vaatteensa hieman istuvammiksi.

"Tiedätkö, Vermos, toisaalta olen hyvin helpottunut siitä, että olet elossa, mutta sitten taas toisaalta...", mustahaltija höpisi ja haukotteli kesken puheittensa. Jatkuva kinaaminen sai hänet väsyneeksi niin henkisesti kuin fyysisestikin, eikä hän pitänyt siitä. Ei varsinkaan nyt, kun hänelle oli hetkenä minä hyvänsä tulossa vieraita.
"Olen ollut paljon paremmalla tuulella aiemmin kuin viimeisen parin päivän ajan, kun sinä ilmestyit taas maisemiin. En oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella", mies myhähti harmissaan ja rapsutti pitkällä kynnellään leukapieltään mietteliäästi. "Jos ajattelit jäädä tänne näyttämään vain päivästä toiseen hapanta naamaa, niin en pistä lainkaan pahaksesi, että palaat kotiisi...vaikka sitten ilman Xhanatosia. Keksin minä sinulle jonkun toisenkin lapsenvahdin."

Uh, mikä sotanorsulauma pyyhälsikään Vermoksen kehon läpi, kun Celerosé kehui naikkosta ja vielä hipelöikin tuota. Jos jotakuta mustahaltian kuului kehua, niin sen piti olla nuorukainen, eikä kukaan muu! Hiplaamisesta ei sitten puhuta.
"Hmmm..."
Puolet toisen puheesta meinasivat mennä ohi puolikuulevien korvien, kun porkkanapää keskittyi niin tarmolla poraamaan katsettaan suljetun oven läpi. Odotas vain, Angethina, sait juuri sellaisen kilpailijan, joka pesee pian hiuspehkollasi tämän kartanon lattioita.
"Ei, ei - lupaan parantaa asennettani!"
Vaikka hän olisikin saanut palata kotiin ilman Xhanatosta, niin se ei tulisi enää edes mieleenkään. Sama se, jos joku kalusi koko kotinsa hyrskynmyrskyn - nyt piti korjata oma asemansa tällä rikollisliigassa ennen kuin se oli liian myöhäistä.

Celerosé olikin niitä harvoja henkilöitä, joita Vermos halusi pohjimmiltaan miellyttää. Kyllä tämä tapojensa mukaan uhosi kaikille, vaikka ei välttämättä tarkoittanut sillä mitään pahaa - mitä nyt egonsa paisui aina, kun joku tuntui alistuvan hänen sappaansa alle.
"En todellakaan halua kotiin, en siis alkuunkaan!"
Välttämättä tällainen topakka tuuliviiriys ei ollut kovin vakuuttavaa, mutta mikäli nuorukaiseen edes hieman luotti, niin tälle soisi vielä kolmannen mahdollisuuden kahden tärvellyn lisäksi.
"Olen vain kipujani äreä, en muuten..."
... Olisi missään tapauksessa uhmannut teitä, oi suuri Celerosé ? Just, just.

Vermoksen tuuliviiriys aiheutti Celeroséssa lähinnä hämmennystä, jota hän ei osannut purkaa kuin äyksähtelemällä. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, sillä pojan yllättäen vannoessa suurinsa uskollisuutta isälleen, jonka isyyden hän oli juuri hetken kyseenalaistanut monin eri keinoin, Vardamir tunsi asemansa uhatuksi ja kuvitteli, että nuorukaisella täytyi olla jonkin koira haudattuna, kun hän noin äkkiseltään mieltään oli mennyt muuttamaan.

"Vermos, ala vetää... Käyt hermoilleni", mies ärähti ja viisasi kiukkuisesti huoneensa ovea. Vieraat saisivat odottaa muutaman minuutin, sillä tämän haltiamiehen oli välttämätöntä päästä hetkeksi pitkälleen. Miten joku saattoikin olla niin käsittämättömän vaikea kuin Vermos?! Tällä menolla Celerosé kaljuuntuisi kuukaudessa tai vielä pahempaa, hänen hiuksensa muuttuisivat harmaiksi. Sitä iloa hän ei tuolle pahansuovalle pennulle soisi...
"Kuulitko sinä?! Ala painua siitä! Ja katsokin, jos törmään sinuun tämän päivän aikana..." ....niin syötän sinut mereneläville.

Äh, mokaus jälleen!
Vermos nyökytteli päätään hätäisesti ja luikki Celerosén ohi kohti ovea, pahemmin katsomatta enää selkänsä taakse. Se hetukka oli varmaan noitunut toisen, ihan selvästi - eihän hänelle muuten huudettaisi samalla tavalla ? Nöyrempänä poikana kipitteli nuorukainen uuteen asumukseensa, kohti tallia, jossa alkoi heti hoitaa erinäisiä toimenpiteitä olkiparren suunnalla. Pitihän hänen saada jotenkin aikaa pehmeä ja lämmin nukkumasija, jossa voisi lekotella, kunnes joku sattuisi kaipaamaan. Sitä paitsi, päivällinen ja iltapalakin olivat käden ulottuvilla, siis porkkanoita ja kauraa hummilta. Kyllä noilla elukoilla oli varaa jakaa Vermoksellekkin hieman omistaan - vastaavastihan jätkä voisi pudottaa heinänkorsia alas ja hieman rapsutella, joten tässä diilissä tuskin oli kellään osapuolella valittamista.

Nukkuma-aika oli jo pitkällä kartanossa, kun hämäräheikki lähti lähestymään tallia. Tuolla ei ollut aikeissakaan varastaa hienoja vaunuhevosia, vaan suunta jatkui pitkin tikapuita kohti partta, jossa Vermos veteli sikeitä tyytyväisesti - tosin ei kauaa.
Jokin sisäinen hälytyskello alkoi kilkattamaan juuri oikeaan aikaan, koska haltia hätkähti hereille silloin, kun heinähanko oli aikeissa lävistää hänen päänsä. Herra Porkkana kierähti sivuun järkytyksestä rääkäisten, jääden oikein ahmimaan katseella tummaa hahmoa, jota ei tunnistanut näin hämärässä ja ahtaassa paikassa yhdeksikään tuttavakseen. Sen verran älli sentään leikkasi, että heinissä pyörinyt jäpäkkä tajusi äkkiä liukua alas, potkaista tikkaat mennessään kumoon ja juosta häntä koipien välissä uikuttaen kohti kartanoa.
"Celerosé, Celerosé!"
Vermos vinkui vastaavanlaisesti kuin sika, jota yrittettiin nirriä.

Huohottaen nuorukainen kääntyi selkä vasten seinää, tuijottaen pimeille kartanon käytäville silmät laajentuineina pelosta. Joku oli seivästää hänet! Eikö missään saanut enää nukkua rauhassa ? Uuuh, portaikosta kuului selvästi askelia!
"Celerosé, avaa nyt se ovi! Joku aikoo tappaa minut!"
Paniikki, paniikki, paniikki! Kohtahan Vermoksen pumppu pettäisi ennen kuin pääjehu vaivautuisi nousemaan ylös sängystä ties kuinka ärtyisenä. Mieluummin hän tosin kohtaisi vihaisen isähahmonsa, kuin kylmäveristä murhaajaa karmine aseineen... tai noh... olihan Celerosékin kylmäverinen murhaaja, mutta nyt asia oli silti eri!

[[ Roolissa esiintyy sovittu aikahyppy~ ]]

Lausahdus "What on earth?" olisi ollut omiaan kuvaamaan Võndra-Vimin kreivin ajatuksia sillä hetkellä kun hän hätkähti hereille jo neljättä kertaa saman yön aikana. Jollei vaihetaulu pitänyt häntä valveilla surisemalla kummallisesti, kuului kartanon käytäviltä askeleita, ja jollei sekään ollut tarpeeksi hyvä syy valvottamaan aikuista miestä, pyörivät tämän päiväiset yhteenotot Vermoksen kanssa hänen mielessään jatkuvasti suomatta Celerosélle kauniita unia.

"Celerosé, avaa nyt se ovi! Joku aikoo tappaa minut!"

Ei taas..., Vardamir ajatteli väsyneesti ja oli jo aikeissa sulkea silmänsä uudemman kerran, kun Vermos paukautti nyrkillään hänen huoneensa ovea ja vaati uudemman kerran päästä sisään. Eikö se poika selvinnyt edes yötä hevostallissa yksin? Miten ihmeessä Vermos oli pysynyt hengissä viime vuoden?

Silmät unenpuutteesta paisuksissa ja suupielet lattiaa kohti taipuneina kartanon isäntä kokosi luunsa sängyn laidalle istuma-asentoon ja haukotteli niin syvään, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Herran jestas, että häntä väsytti. Samperin Vermos...
"Tulossa ollaan", mies mutisi ja löntysti huoneensa ovelle raskain askelin. Juuri kun hän oli aikeissa avata makuuhuoneen oven oveen jätetyllä avaimella, hänen ajatuksensa kirkastuivat parilla asteella. Hetkinen, hetkinen. Mistäs hän voisi olla varma, ettei tämä ollut taas jokin juoni? Ties vaikka Vermos olisi puhunut itsestään ottettuaan aiemmin päivällä puheeksi henkilöt, jotka olivat halukkaita syöksemään Celerosén vallastaan? Kenties poika olikin tullut tappamaan hänet?

"Tiedätkö mitä, en voi auttaa. En luota sinuun", mustahaltiamies totesi lukitun oven toiselta puolelta. "Sanoithan itse, että osaat valehdella tarvittaessa. Mistä voin olla varma, ettei sinulla ole pahat mielessäsi?"
Sillä välin kun kauhun hetket porraskäytävässä jatkuivat, Vardamir rapsutteli yöpukuun verhottua takamustaan äänekkäästi haukotellen.

Mitä ? Pahat mielessä ? EI!
"En ole tulossa tappamaan sinua!"
Vermos vinkaisi ja liimaantui seinään - hän oli varmasti nähnyt käytävän päässä tumman tuntemattoman, joka oli valmiina heittämään hangon kohta ilman halki poika-rukan kylkeen törröttämään. Nyrkki mäjähti jälleen paniikinomaisesti ovea vasten.
"Ihan oikeasti tuolla on joku, joka haluaa seivästää minut!"
Sydän hakkasi rinnassaan aivan kuin se olisi pian kaivertumassa ulos, kädet tärisivät holtittomasti ja porkkanapää parahti lopulta epätoivoisesti miettiessään kannattaisiko jatkaa vain juoksu, koska Celerosé ei kuitenkaan uskoisi sanaakaan, mitä hän sanoisi. Olisi pitänyt pitää iso leipäläpi aiemmin ummessa, niin nyt Vermos saattaisi olla turvassa jossain aivan muualla, kuin käytävällä, jonne ei eksyisi varmasti ketään uskomattoman sankarillista palvelustyttöä pelastamaan häntä.
"Si-sinun on uskottava!"
Hmm, kelataas taaksepäin - eikö Vermos ollut sanonut täysin samoin silloin vaunuissa, kun hän oli vakuutellut uskollisuuttaan Celerosélle. Näinpä taisi olla.

"Minä anelen sinua, anelen vaikka polvillani! Vannon ihan minkä tahansa verivalan, teen kaikki maailman sontahommat ja palvelen pahemmin vastaan rutisematta vaikka yötä päivää!"
Oho. Tuota ei uskoisi tällaisen klopin koskaan sanovan ääneen. Hän jo lyyhistyikin itseään syleillen lattialle istumaan. Ei tämä näin saanut päättyä, ei hänen kuulunut kuolla jostain heiniä viskottavasta apuvälineestä! Se oli vain liian töksähtävä loppu porkkanapään tarinalle!
"Minä pelkään! Anteeksi!"
Pelkurihan Vermos oli - sen ei ollut kiistäminen, mutta että tuollaistakin tuli myönnettyä ääneen... hmmm... taisi lirut olla liki housuissa.

"Si-sinun on uskottava!"
Jos äänekäs haukottelu oli luottamuksen merkki, Celerosé luotti Vermokseen pientä mustaa sydäntään myöten. Jostain syystä makuuhuoneen ovi ei kuitenkaan vielä auennut. Kai pojalla nyt jotain muutakin sanottavaa oli, sillä tuon virren Vardamir oli kuullut jo joskus paljon aikaisemminkin, eikä se viimeksikään tepsinyt?

"Minä anelen sinua, anelen vaikka polvillani!"
Mustahaltiamies terästi kuuloaan. Mitä ihmettä? Vermos aneli? Tässä taisi sittenkin olla tosi kyseessä. Samaan aikaan kun oven ulkopuolelta kuului laahautuva ääni Vermoksen valuessa ovea pitkin käytävän lattialle istumaan, Rosé käänsi avainta huoneensa ovessa. Auki oli. Nyt pitäisi vain miettiä miten paljon sitä oli kannattavaa aukaista, ettei pääsisi itsekin hengestään. Miten ihmeessä kartanolle oli ylipäätään päässyt joku hullu murhaaja?! Eikö alaovi ollut lainkaan lukossa?!

Makuuhuoneen ovea raotettiin varovasti.
"Ulise vähemmän ja liiku enemmän", Celerosé murahti matalasti.

Arvaakohan kukaan, millaisia mörrejä Vermos oli jo alkanut elätellä silmissään, kun Celerosén oven avaaminen viipyi ja viipyi. Hänellä oli ollut silkka tuuri, kun joku oli unohtanut ikkunan raolleen, mitä kautta nuorukainen sitemmin olikin tunkeutunut röyhkeästi sisälle. Mutta jotenkin porkkanapäästä vain tuntui, ettei murhamies ollut joutunut rehkimään yhtä lailla päästäkseen kartanoon, vaan tullut enemmin ovesta... ja miksi ? Koska tuo oli sellainen petturinvainooja, joka halusi tehdä poika-polosta varoittavan esimerkin ja paistatella pääjehun silmissä. Yäääh!
- Lukko naksahti -
Ah, Celerosén sanat olivat kuin kermaa Vermokselle, joka ei edes vaivaantunut nousemaan ylös vain röymiä äkkiä ovenraosta turvaan ja ennen kuin isäntä oli ehtinyt sulkea itse oven, niin teki nuorukainen sen toisen puolesta.

Puuh, hengitys tasaantuu, tasaantuu, tasaantuu..
"Oi kiitoskiitoskiitoskiitos!"
Porkkanapää hyppäsi siltä istumalta halaamaan Celeroséa - sen verran kiitollinen hän oli pelastumisestaan. Paitsi, että eihän sellainen ollut sovinnaista, joten pian nuorukainen tuollaisen tosiseikan tajuttuaan hellitti otteensa vastapuolesta ja perääntyi kauemmas. Phiih, hiukset olivat täynnä heiniä, mutta ainakin nuorukainen tunsi tuoksuvansa ulkoilman raikkaalle.
Huh, ihme ja kumma, mutta Vermos tunsi kaipaavansa jo perunakellariin, johon ei kukaan tulisi tunkemaan nokkaansa... kyllä se ehdottomasti ainakin päihitti tallin parren!

Vermoksen painettua oven perässään kiinni, Celerosé väänsi ovessa olevaa avainta ja lukitsi oven. Sen sijaan, että hän olisi ollut riemuissaan saadessaan jakaa huoneensa...ja kenties myös vuoteensa Vermoksen kanssa, mies oli jäänyt pohtimaan tekijää, joka oli jäänyt lukitun oven ulkopuolelle. Rosé höristi korviaan ja oli kuulevinaan portaiden suunnalta sarattelua. Kaikkonevan henkilön ääntä hän ei kuitenkaan tunnistanut, mutta jokseenkin tutulta se oli kuulostanut. Tyyppi oli varmasti ollut talon henkilökuntaa, siitä ei ollut enää epäilystäkään.

"Vermos, mitä ihm-..!!", mustahaltia karjaisi maahaltian ponkaistessa maan kamaralta pystyyn ja yrittäessä puristaa pelastajansa hengiltä. Kaiken lisäksi poika haisi heinälle ja hevosille, eikä Celerosé pitänyt kummastakaan erityisemmin. Väsyneenä hän ei kuitenkaan jaksanut tapella rusentavaa halausta vastaan, mutta heti Vermoksen otteen kirvotessa, mies antoi avokämmenensä puhua ja mätkäisi nuorempaansa päälaelle. Kyllä Vermos tiesi sanomattakin, mitä väärää hän oli tehnyt, joten sen sijaan, että Rosé olisi huomauttanut poikaa jälleen kerran siitä, miten aikuiset miehet käyttäytyivät, hän löntysti takaisin vuoteensa äärelle ja kaivautui pehmeän peitteen alle pitkiä korviaan myöten.

"Uiks!"
Se oli ainut vastaus läväytykseen, jonka Vermos oli ansainnut siitä hyvästä, että hän oli vain halannut toista kiitollisuuksissaan. Oli se jo kumma, kun piti olla noin kosketuskammoinen! Päälakeaan hieroen haltia katsahti peiton alle luikertaneeseen mustahaltiaan, jolta olisi saattanut odottaa edes yhtä pientä kysymystä kuin 'oletko kunnossa ?'. Tuhahtaen nuorukainen kääntyi oven puoleen, painaen ainoan kuulevan korvansa sitä vasten - ei ääniä ? Hyvä! Se vielä olisikin puuttunut, että joku hörhö alkaisi takomaan tietään huoneeseen.
Vermos kiersi pari kertaa ympyrän vapaassa tilassa, kunnes alkoi puhisemaan siitä välittämättä, kuinka väsynyt isäntä saattoi olla:
"Kaikenlaisia hulluja...!"
Hullujapa hyvinkin, kuka lie edes oli tämän katon alla täysjärkinen.

Välittäjä meni kurkistamaan ikkunaverhon takaa ulos. Hmm... tuolle se tyyppi seisoi vartiossa! Uijuijui, pitäisikö hautautua Celerosén sängyn alle pölyvillakoirien seuraksi ? Ennemminkin isähahmon vieressä nukkuminen kuullosti turvallisimmalta vaihtoehdolta, mutta tietäen mitä mieltä mies siitä oli, niin toistaiseksi Vermos päätyi vain ravaamaan ympäri huonetta ja hieromaan käsiään hätäisesti yhteen. Ei paniikkia, tilanne ohi! Huomenna kaistapää vain onnistuisi kumminkin yrittämässään ja se olisi pikku Vermoksen päätepiste!

"Kaikenlaisia hulluja...!"
Peittovuori murahti vastaukseksi. Tällä kertaa Celerosé oli täysin samaa mieltä Vermoksen kanssa. Kaikenlaisia hulluja hänkin joutui huoneeseensa majoittamaan... Tilanne oli ollut jo ajat sitten ohi, mutta turvassa oleva poika ei vieläkään kyennyt seisomaan aloillaan. Kerrassaan raivostuttavaa. Vermos ei selvästikään käsittänyt miten väsynyt hänen raihnainen isäpappansa oli, saati sitten mistä se mahtoi johtua. Ei, tällä kertaa hän ei ollut viettänyt viriiliä yöelämää ennen nukkumaanmenoa, sillä tämä jatkuva ärtyneisyys oli vienyt häneltä halutkin.

"Lakkaa nyt herran tähden kiertämästä sitä kehää!", Vardamir ärähti ponkaistessaan istualleen vuoteellaan ja mätkäisi samalla peitteen päänsä yltä syliinsä mytyksi. "Jollen saa nukutuksi sykäystäkään tänä yönä, hoitelen sinut itse!" Pimeässä huoneessa Celerosésta oli vaikea erottaa muuta kuin valkoiset silmät, jotka hohtivat huoneeseen loistavassa kuunvalossa sangen kammottavasti. Kovin kauaa Vermos ei kuitenkaan saanut niitä tuijottaa niskavillat pystyssä, sillä saatuaan asiansa sanotuksi, mustahaltia antoi väsyneen kehonsa mätkähtää takaisin vuoteelle vaaka-asentoon ja sulki silmänsä alkavan pääkivun vuoksi.

"Sinulla ei ole mitään hätää tässä huoneessa, joten unohda se äskeinen välikohtaus ja tule nukkumaan." Sanojensa päätteeksi Vardamir taputti parivuoteensa tyhjää tilaa vasemmalla kämmenellään. Pakko kai tuo arkajalka oli viereen ottaa, kun se noin kovasti pelkäsi pääsevänsä hengestään. Phew...

Tönks, siihenhän se jätkä seisahtui asentoon, kun Celerosé kerta noin kovaa ärähti ja vielä lisäsi olevansa valmis saattamaan poikapienoisen tuonelanmaille, mikäli tämä ei osaisi olla hiljaa. Ynähtäen Vermos vielä vilkaisi ympärilleen, kunnes asteli taputuksen kannustamana sängyn viereen pörröttäämään pahimmat heinät suortuvistaan pois. Sen tehtyään hän asettui alas, kääntäen selkänsä isähahmolleen.
Eihän saanut sanoa mitään, eikö ?
Oli ihme ja kumma, että mies edes itse ehdotti tällaista, mutta kaipa Vermoksen panikointi ja muukin ulina oli sitten tehnyt tehtävänsä. Outo lämmin tunnekin alkoi pyörähdellä sisällään - Celerosé oikeasti välitti hänestä, puurh.

Ei mennyt kovinkaan pitkää tovia ennen kuin haltiapentu alkoi vetelemään sikeitä. Unissaan hän myös käänsi kylkeään ja möyri hiljalleen lähemmäs Celeroséa, minkä jälkeen kykeni painamaan otsansa vastapuolen niskaa vasten. Sormet puristivat nyrkin sisään pienen hiuskimpun kuin varmistaakseen, ettei toinen voinut kadota mihinkään ilman, että nuorukainen huomaisi asian.
Nuuh, nuuh - kyllä sängyssä nukkuminen vei voiton heinillä köllimiseen. Nyt mikään ei pistellyt häntä, eikä heinähangosta lienisi minkäänlaista vaaraa...

Oli se hienoa, että toiset unenpäästä kiinni sormiaan nopsauttamalla. Kateellisena vierustoverinsa puhinaa ja pihinää kuunteleva mustahaltia koetti kerta toisensa jälkeen laskea lampaita nollatakseen aivonsa, mutta turhaan. Tuntui kuin kaikki selvittämättömät asiat olisivat yhdessä yössä nousseet hänen mieleensä vuosienkin takaa ja sekös miehen sai ahdistuneeksi.

Celerosé vei vasemman kätensä etu- ja keskisormen kaulavaltimolleen. Kyllä, hänen leposykkeensäkin oli aivan liian korkea. Pian hän saisi sydänkohtauksen ja sitä myötä räkäisen lopun suurille unelmilleen. Hermostuneena mies oli juuri aikeissa nousta vuoteestaan ja mennä kaivelemaan vaatekaappinsa kätköistä vettä väkevämpää, kun hän kuuli Vermoksen kääntyvän selkänsä takana ja nauliutui niille sijoilleen. Se nyt vielä puuttuisi, että poika heräisi ja aiemmin käyty tappelu täytyisi käydä läpi taas uudelleen.

Oikealla kyljellään makaava Vardamir odotti ja odotti, jotta peiton kahahtelu hänen selkänsä takana loppuisi, mutta kun hän tunsi jonkun tarttuvan hiuksiinsa, oli miehen tunnusteltava mikä kumma oli kyseessä. Yllätyksekseen hän huomasi kiristyneiden hiuksiensa päätyvän kurpitsan väriset hiukset omaavan pojan kouriin. No jopas jotain... Kylläpä sitä oltiin käyty tuttavallisiksi puhumattakaan lämpöisestä hengityksestä, jonka Celerosé tunsi niskaansa vasten. Tovin mies pohti, herättääkö Vermoksen ja käskeä takaisin sängyn laidalle, vaiko tyytyä tilanteeseen ja maata vain aloillaan. Ei kai ollut vaikea arvata, mihin tulokseen nahisteluun kyllästynyt mustahaltia päätyi.

"Tämän kerran...", mies mutisi itselleen ja sulki kulmat kurtussa silmänsä. Hän ei ollut tyytyväinen tapaansa hoitaa asioita tällä hetkellä, mutta oli liian väsynyt noudattaakseen perinteitä, joista syttyisi kuitenkin vain kolmas maailmansota. Sitä paitsi lämmin ilma niskassa tuntui oikeastaan aika miellyttävältä, vaikka sitä mies ei koskaan ääneen tunnustaisikaan.

Olihan se periaatteessa aika virhe olla herättämättä kälättävää riitapukaria, sillä kun Vermos oli aikansa puskenut otsaansa lämmintä niskaa vasten - nosti hän kasvojaan niin paljon, että kykeni hamuamaan Celerosén suipon korvan kärjen huultensa väliin. Normaalistihan nuorukainen imeskeli tyynyään, jonka vuoksi herättyään hän saattoi vain ihmetellä, miksi kummassa päänpehmike oli kulmasta litimärkä. Eihän tavoista voinut poiketta edes vieraassa sängyssä, joten lurpsista.

Huurh, mutta herääminen koitti aina jossain välissä - yleensä silloin kuin vähiten sitä kaipasi. Piha-alueella käyskentelevä kukko nousi tunkiolle, rääkäisten pian epämääräisesti kukkokieun kaikille kuuloetäisyydellä olijoille. Myös Vermos kuului näihin onnettomiin, jotka koittivat epätoivoisesti kääntää kylkeä ja toivoa unen vielä palaavan, mutta ei - kai se olisi pakko nousta.
Vaikka toisaalta kivistävä vatsansa pakotti ensitöiksi nuorukaisen käpertyvään entistä enemmän peiton alla kerälle. Gnn, ei olisi pitänyt syödä tyhjään mahaan haltiaravinnoksi epäkelpoa kauraa ja puoli putsaamattomia porkkanoita!

Pahuksen hummat, varmaan tahallaan koittivat myrkyttää hänet hyvästä vastapalkasta huolimatta! Ääh, nukkuiko Celerosé vielä ? Siinä tapauksessa tuskin Vermoksenkaan ei tarvitsisi vielä nousta mennäkseen tutkimaan melkein-onnistuneen -murhapaikan. Maiskis, maiskis... olipas suussa muuten outo maku.

[[ Jälleen sarjassamme aikahypyt~ ]]

Mustahaltia raotti silmiään. Kaikkialla oli kirkasta, inhottavan kirkasta. Mies ummisti silmänsä murahtaen ja kiskoi mielenosoituksellisesti höynenpeitteen päänsä yli osoittaakseen kukolle ja auringolle, että heidän yhteistyöstään huolimatta, hän aikoi jatkaa uniaan.

Kauaa kartanon isäntä ei kuitenkaan ehtinyt unta metsästää, sillä hyvin pian kukonlaulun jälkeen hänen huoneensa oveen koputettiin hiljaisesti.
"Sir, oletteko hereillä?", oven takaa kuului naisen kuiskaus. Celerosén vastausta odottamatta Angethina koetti tulla huoneeseen sisään, mutta turhaan, sillä ovi oli edelleen lukossa. "Raimündo, avaa ovi."

Celerosé ei vastannut. Vaikka hänellä olikin tapana nousta kukonlaulun aikaan nauttimaan Angethinan ja muiden palvelusneitojen seurasta, tänä aamuna hän oli liian väsynyt nostaakseen varvastaankaan patjasta.

"Raimündo~, minulla ei ole alushousuja~"

Mustahaltia yskähti peittääkseen huvittuneisuutensa. No johan nyt... Kyllä ne naiset aina keinot keksivät.
"Vermos tulee", Vardamir vastasi alamaiselleen ja tökkäsi kyynärpäällään selkänsä takana olevaa poikaa selkään. "Vermos, ala mennä. Sinua odotetaan ilman alushousuja."

Voi ei - ei se akka! Vermos tuntui piiloutuvan entistä enemmän peiton alle, aikoen olla kuulematta mitä se ilotirppa siellä viserteli Celerosélle, josta käytettiin sitä vähemmän kurpitsakutrsin tuntemaa nimeä Raimündoa. Onneksi moinen ahdisteleva naikkonen sentään ei koskaan tulisi hänen lahkeissaan roikkumaan, vaikka kipeä kyynerpään tyrkkäisy puhuikin aivan muuta sanomaa.
"Gnnrh..."
Nuorukainen ynähti vastaukseksi. Pitäkööt Celerosé vain naisensa, häntä ei juuri nyt huvittanut yhtään pelehtiä lakanoissa kenenkään voimakkaasti vihjailevan hetukan kanssa. Mahahan siitä alkaisi vain enemmän juilimaan! Nihkeästi Vermos lähti nousemaan ylös ja katsahti vielä kerran vastapuoleen. Kiitos vain yösija, mutta ei kiitos aamuaktiiviteetit.

Laahustavin askelin nuorukainen avasi oven, jonka takana kujertava Angethina sai mitä jäätävimmän katseen osakseen, puhumattakaan pakkasrajan ylittävästä murahduksessa:
"Ole hyvä ja käy kiinni - miekkosesi odottaa sängyssä."
Tuon jälkeen Vermos siirtyi neidon tieltä syrjään ja lähti vaeltamaan kohti alakertaa kulmat kurtussa. Heti aamusta naisia vonkumassa petipuuhiin ? Karmivaa.
Mutta jaahas, jaahas - pitäisi varmaan hakea saappaat ja sun muut sieltä heinäparrelta, jos ne enää edes olivat siellä. Ties millainen varas hämäräheikki olikaan ollut. Katse kiersi lähiympäristöä mahan murahtaessa. Ääh, missähän päin se keittiö olikaan ? Kyllä suloisella koiranpentu-ilmeellä herkeäisi ainakin yksi leipä ja vähän lihaa niin, ettei kukaan muu saisi siitä tietää...