Susi lampaan vaatteissa

"Juurihan sanoit haluavasi hukutuskuoleman? Ellet huomannut, pihamaaltani ei löydy lampea, jonne hukuttautua", mustahaltija naureskeli. Hän sitten nautti muiden pelosta. Nautti niin kovasti, että olisi voinut kirjoittaa kirjan siitä, jollei olisi ollut sokea.

Narahteleva ovi toisensa jälkeen aukeni kolmikon edestä, kunnes he saapuivat pitkään, lukuisin kynttilöin ja sukutauluin koristeltuun käytävään, jonka perällä oleva ovi oli raollaan. Veden lorinaa ei voinut olla kuulematta, sillä käytävällä kaikui ikävästi, vaikka kaikua oltiinkin yritetty poistaa matoin ja käytävän ikkunoita somistavin, raskain samettiverhoin.
"Eikö olekin huvittavaa, että tiesin mitä kaipaat jo ennen kuin sanoit sen ääneen?", Vardamir letkautti astellessaan kepein askelin käytävää pitkin lähemmäksi pesuhuonetta, jossa pari nuorta neitiä laskivat Vermokselle kylpyvettä ja etsiskelivät nuorukaiselle puhdasta pyyhettä, johon kuivautua. Sitähän käytävällä raahautuva Vermos ei toki tiennyt, saati sitten nähnyt.

Veden lorinaa ei tosiaan voinut olla kuulematta, ja sekös juuri sai Vermoksen viimein nostamaan päätään. Oliko Celerosé oikeasti hukuttamassa hänet ? Eikö tiedossa ollut edes mitään kunnollisempaa kuin kuolema, jossa keuhkot täyttyisivät vedellä ja hapen saanti ehtyisi ? Koko nuorukaisen keho alkoi värisemään.
"E-enkä toivonut..."
Haltia niiskautti nokkaansa. Hän oli niin väsynyt, kaikkialle sattui ja lisäksi edessä odotti varma siirtyminen alamaailman mannuille - miksi ? Eihän tämä ollut alkuunkaan reilua!
"Minä en halua kuolla näin!"
Ensin Vermos oli saanut turpaansa, sitten piti virua pari päivää jossain minimökkerössä ja nyt vielä tämä! Ei, nyt meni jo niin yli, ettei nuorukainen kyennyt kuin vollottaa epätoivoisena.

"Kaikkien näiden vuosien jälkeen olisit edes voinut suoda minulle paremman kuoleman!"
Vielä Vermos riuhtaista koko kehoaan taaksepäin perääntyykseen edessä häämöttävästä kauhuhuoneesta. Harmi vain, että ihminen ei yhäkään välittänyt heveröisemmän suippokorvan käytöksestä, vaan jatkoi eteenpäin passiivisen yrmyn näköisenä. Pahuksen liikkuva patsas!

Celerosén kasvoille nousi korviin asti yltävä virne. Jos hän jostain sai suunnatonta tyydytystä, niin tästä tilanteesta. Vermoksen itkettäminen tuntui melkein yhtä hyvältä kuin uhkapelin voittaminen tai hyvä seksi.

"Sanoitko jotain?"
Mustahaltija käännähti kannoillaan toista korvaansa kaivaen ja pirullisesti virnuillen. Vaikka hänen olisikin tehnyt mieli kiusata Vermos hengiltä, hän päätti ryhdistäytyä. Käytävääkään ei olisi enää kuin parin askeleen verran jäljellä, joten totuus valkenisi pojalle kuitenkin hyvin pian.

Rosé viittasi kätyriään päästämään irti riutuneenoloisesta nuorukaisesta, joka lennähti polvilleen käytävän matolle heti, kun Xhanatosin ote pojan niskasta kirposi.
"Olen tänään armeliaalla tuulella. Jos suutelet kenkiäni, saat pitää henkesi", kartanon isäntä ilmoitti ja jäi odottelemaan, miten itkua vääntävä Vermos moiseen tilanteeseen reagoisi.

"Sanoin!"
Vermos huusi itkuisesti takaisin, mutta oli jo purra kieleensä, kun Xhanatos hellitti otteensa hänestä - kuului rysähdys ja haltia löysi itsensä lattiatasolta makaamasta. Tuonkin hän kostaisi vaikka haudasta käsin, ainakin manaisi ihmisen uppoamaan onnelisimpina päivinään suohon!
"Ä-älä naurata."
Väristen nuorukainen sai nostettua yläkroppaansa irti matosta, jonka pesemisestä oli tainut kulua tovi hajun perusteella... eipäs... se olikin hän itse - yöks!
"Et ole ennenkään päästänyt ketään noin helposti."
Kieli yritti toivottomasti kostuttaa huulia, mutta kuinka oletettua saattoi, niin eihän siitä pahemmin mitään tullut. Vihreä katse kävi ensin Celerosén jaloissa, kunnes nousi niitä kivuten yläviistoon - kohti vanhempansa kasvoja.

"Tunnen sinut."
Yskäisy, todellakin paremmin kuin mies saattoi edes uskoa.
"Et päästäisi minua vaikka nuolisin kenkäsi puhtaiksi, joten säilytän p-pienenkin arvokkuuden ri-rippeeni."
Taas puhe alkoi sammaltamaan niin, ettei Vermos voinut kuin antaa mieliteoilleen periksi ja lyyhistyä takaisin matolle. Kyyneleitä vain valui yksi toisensa jälkeen, eikä haltia edes nähnyt parhaakseen pyyhkiä niitä pois - miksi olisi ? Olihan se yksi ja sama, miltä hän näyttäisi ennen kuin päänsä upotettaisiin veden alle.
"J-joten... säästä puhe sellaisille, jotka sitä enemmän osaavat arvostaa... heh..."
Senkin sokea käärme.

Celerosén oli mielessään pakkomyöntää, että pentu oli kerrankin oikeassa. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Vermos, tyyppi olisi taatusti menettänyt henkensä, olisi tämä tehnyt mitä vain. Mikään ei olisi voinut muuttaa tuomiota. Tällä kertaa Vardamir oli kuitenkin jo alusta alkaen tullut siihen tulokseen, ettei Vermoksen tappaminen tuntunut oikealta, ei ainakaan vielä.

Xhanatos tyrskähteli pienin väliajoin Vermoksen puheille. Kloppi kuvitteli tosiaan päiviensä päättyvän tähän.
"Xhanatos, voit poistua. Emmeköhän me pärjää kaksinkin tästä eteenpäin", kreivi myhähti alamaiselleen ja astahti askeleen lähemmäksi maassa makaavaa haisulia. Mies tunnusteli ensin toisella jalallaan missä poika tarkalleen ottaen lojui ja tarttui tätä sitten takin kauluksesta selkäpuolelta. Hetki vain ja Vermos olis taas jotenkuten jaloillaan.
"Laskin leikkiä. Kylpyyn sinä olet menossa, joten laitahan tassua toisen eteen", Celerosé myönsi viimein heittäessään nuorempansa käden harteittensa taa ja asteli sitten kylpyhuonetta kohti tukien vierellään kulkevan lemuluden heiveröisiä askeleita.

Jaa-a, että kaksin ? Pitäisiköhän siitä olla otettu, että Celerosé haluaisi nirhata hänet ilman tuota likkamaisesti hihittelevää koljattia, jonka aivokapasiteetti veti varmaan alempaa tasoa kuin nollatoleranssi sallii. Vermoksen suunnalta kuului vain äreä puhahdus, kun häntä koeteltiin jo kuin raatoa kengänkärjellä - elääkö tuo otus vai ei ? Hmph, vielä tässä henki puhisi, joten anna kuolemaantuomitulle edes hieman kunnioitusta ja...
"M-mi-mitä ?!"
Nuorukainen ei voinut kuin rääkäistä hämmästyksensä suusta ulos mahdollisimman perinteisellä tavalla. Celerosén sanat olivat olleet kuin harhakuvistaan sanottuja, puhumattakaan siitä, kuinka mies auttoi hänet kyseistä veden lorinaa kohti henkilökohtaisesti.
"Sinulla on kiero huumorintaju..."
Vermos vielä lisäsi, vaikka ei yhäkään täysin osannut luottaa kaiken kokemansa jälkeen pääjehuun. Jos tämä oli jotain perinteistä Celerosén suunnittelmaa, niin oven takana odotti kaikkea muuta kuin lämmin kylpy, joka auttaisi kipeisiin mustelmiin.

Mutta mikäli asia tulisi pitämään paikkaansa, niin varokoot vanha ystäväisenä vain nahkaansa. Se kaikki rääkki, kiusa ja henkisestä kidutuksesta fyysiseen asti tulisi pongahtamaan bumerangin lailla takaisin. Tosin ei saman tasoisesti, mutta ainakin melkein - kyllä tässä pieni kiero mieli oli muhinut vaikka millaisia juttuja vankeusajan.

"Sinulla on kiero huumorintaju..."
"Ja minä kun luulin, että tunnet minut", hymähti Vardamir ilkikurinen hymy huulillaan. Vermoksen kiusaamisesta tulisi hänen uusi elämäntapansa. Poika oli tarpeeksi palikka nielläkseen kaiken pajunköyden, mitä hänelle syötettiin, ja sekös vasta viihdyttävää olikin.

Kylpyhuoneen ovi aukesi miekkosten edestä ja aivan kuten Celerosé oli luvannut, huoneessa odotti lämmin kylpy kahden soman tyttösen kera.
"Ajattelin, että kaipaat vähän seuraa yksinäisten öiden jälkeen", kartanon isäntä supatti Vermoksen korvaan ja tervehti sitten palvelualttiita tyttölapsia ystävällisesti. "Pitäkäähän tytöt hyvä huoli Vermoksesta. Hän on saanut viime aikoina kokea kovia." Rosé viittasi pojan itkusta punoittavaa naamaa ja naurahti sitten räkäisesti. Sitä näkyä hän ei kyllä koskaan unohtaisi.

Palvelustytöt hihittivät hetken isäntänsä "vitseille" ja ottivat sitten Vermoksen hellään huomaansa. Oli turha kuvitella, että Vardamir jäisi katsomaan mitä pesuhuoneessa seuraavan puolentunnin aikana tulisi tapahtumaan. Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut, sillä hänen oli nälkä. Mies suuntasi askeleensa kotitalonsa ruokasalia kohti siinä toivossa, että ensimmäiset maistiaiset ankasta olisivat jo käsien ulottuvilla.

Ah, kostoni olkoot mitä suloisin.
Kyllä se kylpy kelpasi paremmin kuin hyvin - mainitsematta naisseurasta yleensä, mutta juuri tällä hetkellä Vermos olisi viihtynyt paremmin yksin kuin kahden kikattelevan likan seurassa, jotka tarjoisivat itseään ja kiehnäisivät ympärillä niin, että nuorukaisen pitäisi sukeltaa kylpyveteen pystyäkseen piiloutumaan ronkkivilta näpeiltä. Tuima mulkaisu kävikin Celeroséssa - niin, miksiköhän olen joutunut kokemaan kovia ? Ei vaan sattuisi olemaan talon isännällä näppinsä pelissä, hmm. No ainakin mies oli puhunut totta, mikä lohdutti hyvin syvästi väsynyttä jätkää. Silti olisi turha kuvitella, että hän painaisi tämän jutun villasella...

Kylvyn aikana Vermos saikin energiatasolleen huimaa nousua - syytä tuskin edes tarvitsee kertoa, koska sen näki naamastakin haltian luikkiessa livohkaan. Nyyh, kamalia miestennielijä neitoja! Hetkenkään rauhaa vastustelusta huolimatta ei oltu suotu, vaikka hän oli pyytänyt ensin nätisti ja myöhemmin ärissyt saadakseen vastauksesti vain naiivia tirskuntaa. Puhtaat vaihtovaatteet tuntuivat hyvältä iholla, mutta niiden korea olemus jotenkin ahdisti porkkanapäätä, joka talutettiin ruokasaliin tämän vastustelusta huolimatta. Hän ei tasan enää yhtään kertaa antaisi kenenkään ihmisen koskea itseensä!

"Kiitos vain saatosta."
Vermos riuhtaisi kätensä pois kipeästä otteesta ja olikin melkein lentää tyylikkäästi nurin. Vaikka puhdistautuminen teki terää, niin ei se voinut korvata ruuan ja juoman uupumista elimistöstä. Tosin kiusaavan herkullinen tuoksu tuntui kantautuvan jostain lähettyviltä, mutta oli toinen asia mistä... Kappas, ruokapöytä ?

Jollei Vardamir olisi ollut mies ja ihannoinut naisvartaloa, hän olisi saattanut pitää fiiniksi laittautunutta karkuria tällä hetkellä komeana. Mies oli jo hyvänaikaa ennättänyt pureksia lautasliinansa kulmaa nälissään, sillä välin kun Vermos oli pitänyt hauskaa pesuhuoneen puolella. Poika olisi voinut vähän ajatella Celerosénkin tunteita. Nälkäisenä koko maailma tuntui triplasti sietämättömämmältä.

"Ruokaa tänne ja vähän sassiin! Vieraani saapui jo...", Rosé huikkasi keittiön puolelle. Koska Vermos oli tuttu, hänen oli lupa käyttäytyä hieman huonommin kuin tavallisesti. Kuikuiltuaan kokille, mies käänsi katseensa pöydän toisessa päässä istuvaan nuorukaiseen, kai tuota nilkkiä voisi alamaiseksikin kutsua pienen kurinpalautuksen jälkeen.
"Olen suunnattoman utelias tietämään, mitä ihmettä olet tehnyt viimeisen vuoden aikana?", mustahaltija sanoi ja lähestulkoon kiemurteli penkissään uteliaisuudesta. "Mitä niin hyvää maailmalla oli sinulle tarjottavaan, mitä minä en pystynyt sinulle tarjoamaan?"

Vermoksen ilme vastasi patapossun viimeisiä irvistyksiä, kun hän istuutui alas ja jäi katsomaan Celeroséen kulmaansa kohotellen. Mitä tämä oli olevinaan taas vai saisiko hän peräti murua rinnan alle, kun vanha "kuoma" noin hoputti kokkia ja palvelusväkeään, joka oli kirjavampaa sitten viime muistikuvan. Kun jätkän eteen laskettiin lasi ja siihen kaadettiin jotain punertavaa litkua, niin ensitöikseen haltia kurottautui nuuhkaisemaan varoan juomaa. Eihän sitä koskaan voinut olla liian varma, mitä oikein tarjoiltiin - varsinkin kun kyseessä oli noinkin pahamaineinen mies pöydän toisessa päässä.
"Pääasiassa selviytynyt."
Nuorukainen aloitti ja rohkeni hieman maistelemaan viiniä, vaikka nestehukkansa kiljuikin kulauttamaan kerralla kaiken kitaan. Ulps, olipas vaikea pitää itsehillintä kasassa.

Lasi palasi takaisin pöydälle, mistä Vermoksen kädet jatkoivat hänen syliinsä turvaan varmuuden vuoksi.
"Olen hieronut kauppoja ja luonut monia hyviä yhteyksiä suhteellisen merkittäviin asiakkaisiin. Eikä minulle tuo maailma oikein ole osannut mitään tarjota, opin sen kantapään kautta."
Mitä nyt sai päättää omista asioistaan, eikä tarvinnut juosta toisten pillin mukaan päivät pitkät - haltia oli omannut toisin sanottuna omaa vapaa-aikaa, jota hän yleensä kulutti kapakoissa sekä satunnaisten kavereidensa seurassa. Porttojen kujat olivat ihme kyllä jääneet vähemmän kalutuiksi. Vaan tällaisia yksityiskohtia tuskin tarvitsi alkaa selventämään Celerosélle ?
"Olen myös kehittänyt räjähteitäni ja menetin siinä melkein koko käteni."
Onneksi ainoastaan yksi sormi jouduttiin poistamaan - sehän siitä vielä olisi puuttunut, jos hän yksi kätisenä joutuisi elämään ja hankkia jonkiinlaista toimeentuloa.

"Hmm... Eli et mitään erikoista", Rosé totesi kuivasti ja kiitti tarjoilijaa viinistä, joka ei ollutkaan ihan mitä tahansa viiniä vaan varsin kallista vuosikertaa. Mm-m, sen kyllä maistoikin. Kerrassaan maittavaa.

Leikatessaan omenan suuhunsa saanutta possua tarjottimelta Vardamir ei voinut olla naurahtamatta vahingoniloisesti seuralaisena puheille. Tottahan Vermos oli ollut vähällä menettää raajansa. Olisi se nyt ihme ollutkin, jos poika olisi selvinnyt typeristä tulitikkuleikeistään vahingoittumatta. Toivottavasti nuorukainen viimein tajusi, että Celerosén kanssa leikkimisellä olisi huomattavasti pahemmat seuraukset kuin tulella leikkiessä...
"Vai räjähteitä... Kuluttaisit aikasi mieluummin johonkin hyödylliseen, kuten aseiden kehittelyyn. Olen kuullut, että jossain päin Fenyania on kehitteillä ase, jollaista ei ole vielä kuunaan nähty. Se sylkee kuulemma rautaisia kuulia tuulen nopeudella ja tappaa hetkessä. Sellaiselle minulla olisi käyttöä", mustahaltija toimitti ja nappasi pari viinirypälettä paistin kylkiäiseksi. Pitihän sitä nyt muodonvuoksi vähän hedelmiäkin syödä, että pysyi terveenä.

Eipä tosiaan mitään erikoista ehkä tuollaisen miehen mielestä, mutta Vermoksesta oma retkensä vuoden ajan oli ollut yksi seikkailu, johon hän ei enää välttämättä haluaisi ajautua uudestaan. Ensimmäiset hetket maailmassa, ilman kattoa pään päällä, eivät olleet antaneet hyvää esimakua muuten normaalisti tyhmänrohkealle nuorukaiselle, mutta se millaisia hintoja hän joutui maksamaan matkallaan oli ollut vielä kuvottavampaa. Siksi kai Celerosén sanomiset loukkasivat haltiaa - eihän toinen ollenkaan osannut eläytyä asemaansa. Sormensa puristuivat heikkoon nyrkkiin.
"Räjähteeni ovat hyödyllisiä."
Vermos intti vastaan, eihän hänen elämäntyötään sopinut halveerata tuolla tavoin! Tottahan se oli, että ne uskomattomat, uudet aseet olisivat jollain aivan uudella tasolla, johon pelkin räjähtein ei yltettäisi.

Mutta kyllä Celerosén koulinta oli saanut nuorukaisen selvästi järjestykseen, koska hän ei yrittänytkään ottaa porsasta omalle tyhjyyttä ammottavalle lautaselleen. Piti odottaa, että tarjotaan - olihan se niin ? Paremman puoleiset pöytätavat olivat nopeasti kaikonneet maailmalla Vermoksen mielestä, koska kun ruokaa sai, niin se piti ahmia äkkiä omaan kupuun.
"Mitä sinä sitten olet tehnyt viimeisen vuoden kuluessa ?"
Vermos ei esittänyt kysymystään pelkistä kohteliaisuussyistä, vaan puhtaasta mielenkiinnosta. Hän oli aina roikkunut Celerosén seurassa ja siksi tiennyt tuon menemiset ja tulemiset. Nyt asetelma oli kuitenkin keikahtanut päälaelleen poissaolonsa seurauksena.

"Fenyanissa taitaa olla pari tyyppiä sinun lisäksesi, jotka ovat niistä kiinnostuneita, joten niiden täytyy olla todella hyödyllisiä. Kaiken lisäksi niiden käytöstä ei voi epäillä kuin muutamia tiettyjä yksilöitä, joten niiden käyttökin on todella kannattavaa. Olisi pitänyt tajuta se jo paljon aikasemmin", Vardamir myhäili ja jauhoi samalla possun palaa hampaittensa välissä pienempiin osiin. Tietenkin hän oli huomannut osuneensa arkaan paikkaan ja sen sijaan, että hän olisi vaihtanut puheenaihetta, hän lisäsi vain pökköä pesään.
"Mitä minä olen tehnyt? Noh... Sitä tavallista, tiedäthän", mies vastasi nuorempansa tiedusteluihin ja leikkasi uuden palan paistista terävällä veitsellä ja saalisti sen sitten kaksipiikkisellä hopeahaarukalla posliinilautaselta. "Perustin yksityissataman."

Sanat tulivat Rosén suusta kuin ihmiset nyt joka päivä perustelisivat yksityissatamia ympäri Fenyania. Olihan sen eteen pitänyt vähän vaivaa nähdä, mutta oli se ollut sen arvoista. Yksityissatama mahdollisti sujuvan asekaupan muille mantereille ja nyt kun jalometallienkin kysyntä oli kasvanut, ken tietää vaikka Vardamir pyrkisi solmimaan jonkinlaisen kauppasopimuksen paikallisten kääpiöidenkin kanssa.

"Joten... Et sitten löytänyt ketään "mielitiettyä" matkallasi?", Vardamir käänsi puheenaiheen takaisin Vermokseen, sillä häntä eivät hänen omien asoittensa jauhamiset juurikaan kiinnostaneet. "Eikös sinun iässäsi ala olla tarvetta löytää joku "sielunkumppani"? Ja pah. Celerosé ei uskonut rakkauteen, saati sitten sielunkumppanuuteen, mutta niin moni hölmö uskoi, että olihan se pakko ottaa esille. Kenties Vermos lukeutui noihin hölmöihin unelmoijiin?

Irvaile sinä vaan, kyllä ne räjähteiden hyvätkin puolet vielä ilmenevät jokin kirkas päivä...
TÄH! Yksityissataman ?! Siis ihan oikean sataman, joka oli vain yksityisessä käytössä, eikä sinne saanut ankkuroitua ilman lupaa ? Vouh, hatun nostoja Celerosélle, vaikka aluksi Vermos ei ollutkaan ymmärtää, mihin mies sellaista paikkaa oikein tarvitsi. Onneksi hän ei ollut kysynyt ääneen typerää tarkentamista siitä, mitä Celerosé oikein puuhaili sataman alueella sitten - kysehän oli toki jostain tärkeästä ja järjestön toiminnalle kannattavasta.
"Vai sellaista..."
Vermos vastasi hajamielisesti, mutta joutui pian terästäytymään miehen kysymyksen myöntä.

Mitä ihmettä ? Mistä lähtien hänen naisasiansa olivat kiinnostaneet tuolla tavalla Celeroséa ? Ei kai vain tässä pian kuultaisi kiusallista selittämistä kukista ja mehiläisistä, joista Vermos tiesi itsekkin jo tarpeeksi paljon ilman isällistä ohjausta. Uh, olipas alkanut kummasti puistattamaan.
"Ei ole tullut vastaan, ei."
Näin vähän kierellen voisi selventää, että Vermoksella oli pieni asennevamma kälättäviä akkoja kohtaan, eikä hän missään nimessä haluaisi saman katon alle ketään kimittämään ainutta tervettä korvaansa kuuroksi. Lisäksi vaimo tietäisi kakaroita, jotka rikkoisivat kaikki paikat ja niiden perässä piti aina juosta komentamassa. Yök, ei sellaisia hänen elämäänsä ikinä!
"Ja vaikka naiset kiinnostaisivatkin, niin ei minulla liikene aikaa heille. Pysyttelen mieluummin yksin."
Tuhahdus.

"Sepä hienoa. Olet tullut isääsi. Äitisi oli hyödytön huora", Celerosé turisi ruokailun yhteydessä ja sylkäisi hampaittensa väliin eksyneen läskin palan ruokasalin lattialle, josta kaksikon jaloissa pyörivä koira poksi sen salamana. Koira kuului kartanon vakiokalustukseen tätä nykyä, muttei ollut erityisen rakas Vardamirille. Nimeäkään hän ei ollut vaivautunut lemmikilleen antamaan, sillä eläin totteli varsin hyvin nimeä "piski".

Viinirypäle toisensa jälkeen katosi mustien huulien välistä hapokkaaseen ympäristöön kartanon isännän vatsan pohjalle ravitsemaan hänen suurikokoista kehoaan. Pakko kai se oli myöntää, että hän oli ottanut muutaman lisäkilon vuoden aikana stressatessaan sitä, minä päivänä virkavalta saapastelisi hänen kotiinsa pidättämään hänet Vermoksen laverreltua yhtä sun toista mukavaa isästään. Onneksi niin ei ollut käynyt. Toisaalta taas...hän oli lihonnut aivan turhaan...

"Onko sinulla yösijaa?", Rosé kysäisi sylkäistyään toisen läskin palan piskilleen.

Isääsi ? Ai niin.
Celeroséhan oli ollut Vermokselle isän korvike ne pitkät vuodet, mutta tätä nykyään nuorukainen oli jo oppinut erottamaan heidän eroavaisuutensa niin ulkonäöllisin kuin luonteellisten piirteiden suhteen. Olihan se myönnettävä, että nuorempana haltia matki vanhepansa käyttäytymistä ja muita tapoja, mutta nyt ollessaan erossa toisesta, niin enemmänkin oma persoonallisuus oli vallannut tilaa. Ainahan hän oli ollut itsepäinen hölmö, mutta nyt sitä sitten oltiin tuplasti enemmän.
"Onko äitini sitten vielä elossa ? Jos hän kerta oli huora niin silloinhan minulla on sisaruksiakin olemassa."
Vermos tarkensi. Muistaakseen Celerosé oli monesti painottanut äitinsä ammattikuntaa, mutta ei koskaan maininnut mitään muista lapsista tai naisen kuolemasta - kaiketi. Voi olla hyvinkin niin, että nuorukaisen muisti teki tepposia.

Katse kääntyi maassa suustaan maiskuttavaan rakkiin, joka kuola valuen veteli sylkäistyjä kinkunpalasia nassuunsa. Yh, jotenkin Vermoksen ruokahalu alkoi kadota tipotiehen, eikä hän edes himoinnut possua enää - viini kelpasi hyvin toistaiseksi litkittäväksi.
"Ei täällä, mutta Elverissä kyllä."
Vermoksella oli ensin ollut aikeena vain piipahtaa Tenlitissä, mutta näemmä visiitistä tulisi huomattavasti pitkäkestoisempi. Huuliaan lipaisten hän jatkoi:
"Kuinka niin ?"
Ei kiitos enää perunavajaan.

"Mitä väliä sillä on?", kreivi ärähti kuin hänellä olisi joskus ollut oikeasti jotain tekemistä Vermoksen syntymän kanssa. Oikeastihan heidän kahden välillä ei ollut minkäänlaista verisidettä. Oli vain tapoja, joista oli muodostunut rutiineja ja roolimalleja, joista oli muodostunut elämäntapoja.
"Ja tarkoitat kai puolikkaita sellaisia. Minähän en sinun lisäksesi muita tähän maailmaan ole saattanut ainakaan sen letukan kanssa..."

Jälleen kerran pöydän päästä kuului sylkäisystä johtuva ääni.
"Johan nyt on piru! Eihän tässä siassa ole kuin läskiä!", Vardamir ärähti ja länttäsi aterimet lautaselleen hujan hajan. Hänen ruokailunsa päättyi tähän. Hän ei mitään läskiä napaansa vetelisi. Sitä oli omasta takaa kertynyt ihan tarpeeksi muutenkin.

Vermoksen tiedustellessa miksi Celerosé oli tiedustellut hänen yösijaansa, mies pyyhki suupieliään lautasliinaansa hyvän aikaa. Ei hän varsinaisesti itsekään tiennyt, miksi oli sitä kysynyt. Tavallaan hän oli toivonut, ettei pojalla olisi yösijaa, jotta saisi kiusata tätä tulevaisuudessakin usein, mutta ajatus tuollaisen palikan kanssa saman katon alla elämisestä tuntui kyllä haastavalta....jopa Vardamirille. Kellariinkaan Vermosta ei voisi enää sijoittaa...

"Voit nukkua tallissa", mies totesi lyhyen ytimekkäästi ja nousi sitten pyödästä kiittämättä kokkia. Tämän päivänen lounas oli ollut kaikkea muuta kuin hyvää, eikä se näyttänyt kelpaavan Vermoksellekaan.

Katsos vain, Celerosélle puhe äidistä ei näemmä ollut kovin mieluinen aihe, mutta se silti sai Vermoksen kasvoille hiipimään hymyn. Jos mies koko ajan oli osunut arkaan paikkaan tässä aiemmin, niin nyt hän olisi puolestaan tehnyt sen jatkamalla keskustelua ns. kielletystä aiheesta, joka ei saisi joutua muiden rikollisten tietoon. Vielä isännän riehaantuminen päälle terästi mielikuvaa, kuinka tuota iljetti ajatus enemmistä tenavista kirmaamassa jaloissa.
"Mistä minä voin tietää, mitä olet puuhannut äitini kanssa."
Nuorukainen letkautti rennosti, vaikka hän tietoisesti pyrkikin olemaan hävemmän ärsyttävä. Eihän tässä vielä oltu kuivilla.
"Enhän minä myöskään tiedä, miksi edes otit minut siipesi suojiin silloin aikoinaan."

Paitsi toisaalta - tallissa nukkuminenhan oli jo edistysaskel parempaan vaihtoehtoon kuin nököttäminen suljetussa perunakellarissa. Vermos nyökyttikin päätään kiitokseksi Celerosén anteliaisuudesta. Kyllähän "isäpappalla" oli vielä sydäntä jäljellä.
"Olenko sitten muuten vapaa kulkemaan, jos palaan talliin ennen levolle painumista ?"
Niinpä niin, eihän Vermos halunnut koljatteja nappaamaan niskavilloistaan kiinni, jos hän erehtyisi omin luvin menemään sovittujen rajojen ylitse.

Vardamir ei kokenut enää tarpeelliseksi jatkaa aihetta siitä, miten Vermos oli päätynyt elämään hänen siivellään. Hän ei edes tarkalleen muistanut, missä vaiheessa niin oli käynyt ja miten hän oli tilanteen pojalle esittänyt, joten oli todellakin parempi vaieta asioista, joissa oli vaara puhua itsensä pussiin. Ehkä miehen olisi ollut hyvä kirjata ylös, mitä pajunköyttä hän oli jo "jälkeläiselleen" syöttänyt. Celerosé itsehän ei tiennyt, minkä värisen ihon Vermos omasi tai minkä väriset hiukset pojalla oli, joten hän ei osannut odottaa, että hänen pikkupikkusalaisuutensa tulisi jonain päivänä ilmi pelkästään ulkoisten seikkojenkin puolesta.

"Luuletko, että pari päivää perunakellarissa korvaa vuoden töpeksintäsi?", kartanon isäntä naurahti epäuskoisena. "Seuraat minua kuin kissa hiirtä ja avustat minua päivittäisissä toimissani. Ja jos minä poistun kartanolta, seuraat Xhanatosta."
Mustahaltija tunnusteli tovin yläkertaan johtavien portaiden alapäässä askelmien sijaintia ja asteli sitten tottunein askelin portaat ylös oikealla kädellään kaiken aikaa portaiden kaiteeseen tukien. Vaikka hän olikin kreivi, rikas ja vaikutusvaltainen, oli hän loppujen lopuksi vain sokea mies muiden sokeiden joukossa.
"Saat auttaa minua valitsemaan asun iltapäiväteelle. Tänne tulee vieraita meren takaa allekirjoittamaan sopimuspapereita, enkä halua näyttää yhtä juntilta kuin pari päivää sitten kahvilassa tavatessamme."

"Xhanatoksenko... gnnn..."
Vermos oli vähemmän mielissään tällaisesta uutisesta, jonka mukaan hänen kuuluisi viettää ihanteellista aikaansa jonkun ihmisen kanssa, joka oli kaiken lisäksi valmis hakkaamaan hänet henkihieveriin pienimmästäkin mokauksesta. Celerosén seuraaminen vielä sentään tuntui luontevammalta, vaikka mieluitenhan vapaasieluiseksi käynyt haltia liihottelisi kaupungilla ja eläisi kunnon 'elämää'. Ei kartanon vankina voinut tehdä mitään mielekästä!
Jupisten hän lähtikin seuraamaan tietään tunnustelevaa pääjehua, ollen myös jo valmis potkaisemaan jalkoihin ajautunutta rakkia. Menetkös siitä, piskin-paha! Jos tuo elukka joku aamu löytyisi hänen vierestään nukkumasta, niin siltä lähtisi henki.
"Miksi minun pitää seurata juuri Xhanatosta ? Mihin Thomri on hävinnyt ?"
Thomrihan oli ollut ainut, jonka kanssa Vermos tuli suht' hyvin toimeen. Eikä heillä ollut edes ollut ikäeroa paljon...

Rappusten päähän päästyään, jatkoivat he matkaansa eteenpäin Celerosén määräämällä tahdilla. Silloin tällöin katseensa kiinnittyi joihinkin vähäpätöisiin yksityiskohtiin kalustuksessa, kunnes silmät palasi jälleen edessä kävelijän selkään. Kyllä heissä oli ulkoisesti enemmän ja vähemmän eroja - ehkä ainoa yhdistävä piirre oli suipot kovat, joita tuli vastaan enemmän ja vähemmän muutenkin.
Hmm... epäilyksen karvas olemus alkoi jälleen kalvamaan liiankin paljon...

"Thomri...", Vardamir toisti myrtynyt ilme kasvoillaan; nimi oli saanut kirosanan maineen tässä kartanossa, ja Vermoksenkin olisi vastedes parempi välttää sen lausumista. Thomri ei tosiaan ollut ollut paljon Vermosta vanhempi, mutta sitäkin epäluotettavampi. Poika oli syntynyt Celerosén tavoin tähän maailmaan ajamaan vain omia etujaan, eikä sellainen käynyt päinsä Vardamirin kaltaisen miehen alaisuudessa työskennellessä. Mikäli Thomri ei olisi koskaan törmännyt Roséen, pojasta olisi saattanut tulla hyvinkin jotain suurta ja mahtavaa, mutta ikävä kyllä niin ei ollut päässyt käymään. Kilpailijat oli eliminoitava heti kuin mahdollista, vaikka nuoren ihmisen hengen vieminen tuntuikin aina ikävämmältä kuin ikälopun saattaminen hautaan.

"Sitä sinun täytyy kysyä Xhanatokselta. En ole nähnyt Thomria sitten kuumakauden", mustahaltijamies sanoi avatessaan rapuista katsottuna vasemmalla sijaitsevista ovista kolmannen ja asteli sisään makuuhuoneeseensa. Tällä kertaa ovi ei auennut narahtaen, sillä herkkäkuuloisena ihmisenä Vardamir ei kestäisi narisevia saranoita oman huoneensa ovessa yöllisillä vessareissuja ajatellen.

Kymmenen pitkää askelta eteenpäin ja neljä oikealle. Celerosé päätyi huoneensa nurkassa kyhjöttävän jykevärakenteisen vaatekaapin eteen.
"Haluan jotain hienostunutta, mutten kuitenkaan liian juhlallista", mies ilmoitti vaatimuksensa aukaistessaan vaatekaappinsa ovet, laski kävelykepin kaapin vierellä olevan ikkunan ikkunalaudalle ja jäi siirtyi sitten kaappiensa edestä hieman sivumpaan päästääkseen Vermoksen tonkimaan sen sisältöä. "Eikä mitään kokomustaa pukua, kiitos."
Tyhjä katse silmissään Rosé seisoi ryhdikkäästi vaatekaappinsa vieressä kuin patsas ja tuijotti raolleen jätetyn ikkunan suuntaan näkemättä kuitenkaan kuin jonkinasteista kirkkautta siltä suunnalta. Ikkunasta kantautuvista äänistä päätellen kasvukauden ensimmäiset muuttolinnut olivat palanneet Feniin.

Viime kuumankauden ? Siitähän oli jo iäisyys siis! Vermoksen kasvoille hiipi pieni alakuloisuus, olihan hän sen verran ollut hyvää pataa Thomrin kanssa ja heillä oli ollut paljon yhteisiä piirteitä - lukuun ottamatta sitä vallanhimoisuutta. Siinä missä muut pitivät nuorukaista petturina, niin Thomrin olisi varmasti puolustanut häntä ja ohjaantunut automaattisesti parantamaan porkkanapään sorrettua asemaan töpöksimällä itse. Huokaisu, luuliko Celerosé tosiaan, että Vermos kysyisi mitään Xhanatokselta, joka oli valmis hakkaamaan hänet yhdestä luvattomasta hengenvedosta ? Jep, kyllä tuo mustahaltia tiesi, ettei Thomrista enää puhuttaisi tämän lyhyen keskustelun jälkeen...
Ah, mutta nyt sen vaatekaapin pariin. Vermos nyökytteli päätään hiljaa, asettuen tutkimaan nuhisten mahdollisia löytöjä, jotka tyydyttäisivät Celerosén antamat kriteerit. Mustaa - ei, vaaleaa - ei. Yksi röyhelökauluksinen paita ja ruskea sointuinen koko puku näyttivät vähemmän käytetyiltä, mutta eivät liian ylellisiltä tällaiseen tapaamiseen, johon vaatteita kaipaava mustahaltia oli hipsimässä.

Katse käväisi nopeasti huoneen läpi. Hmm, olivatko he tosiaan aivan kahden ? Tässähän alkoi kehkeentyä vaikka mitä ääliömäistä päähän, kun vatsalaukussa velloi vain punaviiniä, eikä kunnon ateriaa vastapainoksi, joka olisi pitänyt pienenkin hiprakan poissa. Kieltään naksautellen Vermos laski vaatteet läheiselle sängylle ja asettui Celerosén taakse ottaakseen tuon hiuskimpusta varoen kiinni.
"Näilläkö takuilla ajattelit mennä hieromaan kauppaa ?"
Eipä suortuvissa pahemmin takkuja ollut, mutta eihän mies itse sitä näkisi - kähähää.
"Kannattaisi käyttää tiheämpää kampaa."
Hetken kuluttua sanoistaan nuorukainen hellitti otteensa vastapuolen hiuksista ja siirtyi kauemmas. No niin, alahan vain vaihtaa vaatteita, minulla on vielä jotain takataskussa käyttämättä, kunhan paita katoaa päältäsi...

Äänistä päätellen Vermos oli löytänyt jotain isälleen sopivaa. Celerosén olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa pojan valinta saadakseen tietää, mihin hänet oikein yritettiin saada pukeutumaan, mutta tällä kertaa hän yritti parhaansa mukaan luottaa nuorukaiseen, jota hän tavallaan oli oppinut pitämään omana poikanaan. Sitä tunnesidettä olivat toki horjuttaneet Vermoksen viimeaikaiset tempaukset...

"Takkuja? Minulla? Mistä lähtien..", mies äimisteli ja haroi toisella kädellään selkään ulottuvia pitkiä hiuksiaan. Ei hän vain mitään takkuja tuntenut. Mitä Vermos oikein yritti? Rosé kurtisti kulmiaan mietteliäänä ja keräsi hiuksensa toiselle olkapäälleen käydäkseen hiustensa latvat tarkemmin läpi. Saattoihan siellä jokunen takku ollakin...mutta koska Vermoksen äänensävystä olisi voinut kuvitella olevan kysymys suuremmanluokan sotkusta, Vardamir päätti sittenkin tiedustella, mitä poika oli hänen vaatekaapistaan valinnut.
"En minä tyhmä ole, vaikka sokea olenkin. Ei näissä mitään takkuja ole", mustahaltija ärähti heilauttaessaan hiuksensa takaisin selkänsä peitteeksi ja asteli sitten vuodettaan kohti, jonne oli kuullut pojan jotakin heittävän. "Mitkä vaatteet sinä valitsit? Et kai vain sitä sinapinkeltaista kauluspaitaa? Sitä en kyllä ylleni laita."

Seisahdettuaan sänkynsä vierelle mies tunnusteli sängyllä lepäävää vaatepinoa. Ainakaan vaatteet eivät tuntuneet useasti pestyiltä.
"Katsokin jos teet minusta narrin yhteistyökumppaneitteni edessä...", Celerosé murahti varoittavasti ja alkoi aukoa takkinsa nappeja yksitellen. Sokeaksi mieheksi hän selviytyi niistä leikiten. Samaa ei kuitenkaan voinut takin alta paljastuneesta kauluspaidasta, jonka pari ylintä nappia tuottivat aina hankaluuksia, sillä napinsilmät oli ommeltu liian pieniksi. Kerta toisensa jälkeen mustat sormenpäät näpersivät samoja nappeja uudelleen ja uudelleen. Luovuttaa ei saisi, eikä turhautumistaan paljastaa päällepäin. Kyllä ne pian aukeaisivat...aivan varmasti....

Olipas Celerosé oikea neiti hiustensa suhteen - ihan piti haroa niitä paniikinomaisesti, mutta toisaalta ymmärsihän sen kun kyseessä oli noin viimeisen päälle muuten huoliteltu herra. Vermoksen oli pakko kääntää katseensa kattoon ja peittää hymyyn vääristyneet huulensa käden turvin, jotta epäkunnioittava naurun pärskähdys pysyi aisoissa. Hei oikeasti, ei voinut olla noin kamalaa ? Pitäisi muistaa vastaisuudessakin pelotella Celerosé takkujen vallankumouksella, mikäli tuo äityisi oikein ilkeäksi häntä kohtaan.
"Kyllä niissä oli pari takkua."
Vermos vakuutteli, kunhan ensin sai itsensä takaisin kontrolliin. Vai sinapinkeltainen paita ? Ei, valkea tuo oli, koska mitään sinapinkeltaista paitaa ei valitettavasti ollut löytynyt - sehän olisi tehnyt suorastaan toisesta mukavan pirpsakan näköisen.
"Siinä on ruskea kokopuku ja valkea röyhelökauluspaita. Jos noilla nolaat itsesi, niin pitää miettiä millaisia kuninkaallisia oikein vastaanotat."

Uh, mutta eikö Celerosé oikeasti saanut itse kauluspaitaa pois päältä ? Tuo tuskastunut olemus ja sormien kiivas näpräys suorastaan kielivät napituksen tuottamista ongelmista, joista ei sokea mies selväisi kuin kohta repimällä koko vaateparren riekaleiksi. Hymähtäen Vermos astahti lähemmäs sekä siirsi mustahaltian kädet pois.
"Anna kun minä."
Hieman siinä piti hampaitaan kiristellä, olisihan ollut enemmän hupia katsoa vierestä, kuinka Celerosé taistelisi urhoollisesti paitalohikäärmettä vastaan, kunnes saisi itkuraivokohtauksen ja alkaisi syytellä nuorukaista liian pienistä napinsilmistä.
"Noin."
Sehän oli käynyt huomattavasti helpommin, vai mitä ?

Paitsi, että nythän oli hänen aikansa iske kiinni. Tarpeeksi lähelle kun kerta oltiin päästy, niin se edesauttoi Vermoksen kiepsahtamista takaisin toisen selän taakse, samalla käden siirtyen Celerosén suun eteen.
"Kuulehan, oltuani siellä saastaisessa perunakellarissa pari päivää, niin aloin hieman miettimään asioita."
Toiset sormensa tiukensivat otetta vastapuolen ranteista, jotta tuo ei pääsisi vahingossakaan riuhtaisemaan itseään irti.
"Me emme voi olla mitään sukua keskenämme, emme näytä toisiltamme, meillä ei ole samallaisia tapoja - tapasin sinut vasta, kun olin menettänyt muistini, etkä edes tunnistanut minua alun alkaenkaan..."
Kasvonsa tulivat lähemmäksi Celerosén kaulaa, niin että hengityksensä pystyi tuntumaan toisen iholla.
"Ja silti pysyi uskollisena sinulle, vaikka en edes tuntenut sinua."
Vermoksen kieli lipaisi läheltä mustaa olkaa.
"Mutta nyt tunnen ja tiedän milloin valehtelet."
Viimeinkin porkkanapää hellitti otteensa toisesta ja peruutti kauemmas. Kyllä hän tiesi, ettei Celerosén pahemmin kannattanut enää tuon jälkeen huutaa koljattejaan paikalle - voisihan Vermos luritella vaikka mitä satuja juuri ennen kuolemaan ja saada koko rikollisryhmän epäilemään johtajaansa. Eihän kukaan muu tuntenut tuota mystistä miestä samalla tavalla kuin hän.

"Anna kun minä."
Celerosé nyrpisti nenäänsä, kiersi ylävartaloaan poispäin Vermoksesta ja jäi mulkoilemaan poikaa oikean olkansa takaa kuin lastaan sylissään suojeleva äiti konsanaan. Minun nappini. Minä itse, ääni miehen päässä kiljui. Fakta oli kuitenkin se, että yksin mies ei paitansa napeista selviäsi ilman että paita olisi entinen, joten aikansa luimisteltuaan hänen oli antauduttava tarjotulle avulle hammastaan purren. Olisipa hän ollut nuorempana hieman fiksumpi ja jättänyt 1001 Tapaa Tappaa-kirjan rauhaan. Niin moni asia olisi voinut olla toisin, jos hän olisi saanut säilyttää näkökykynsä.

Itse sääliin vajonnut Vardamir ei ennättänyt ajatuksissaan reagoida mitenkään nuorempansa seuraaviin päähänpistoksiin, vaan ennen kuin hän edes ymmärsi mitä hänelle oli tehty, hän tunsi lämpimän kämmenen suunsa edessä ja jopa kivuliaaksi luokiteltavan puristuksen selkänsä taa viedyissä ranteissaan. Olisihan tämä pitänyt arvata... Miten hän olikaan ollut niin tyhmä, että oli antanut puolustuksensa pettään.

Koko tilanteen ajan Rosé seisoi aloillaan ilmekään värähtämättä ja kuunteli mitä Vermoksella oli sanottavanaan. Poika oli siis saanut selville, etteivät he olleet verisukulaisia. Sepä ikävää. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, että tässä talossa pojalla ei ollut minkäänlaista oikeutta kohdella itseään vanhempia tällä tavoin.
"Näpit irti minusta!", mustahaltija murahti nuorempansa kämmentä vasten. Sanoista ei kuitenkaan saanut juurikaan selvää, sillä miehen suusta ulos päästessään ne kuulostivat yhdeltä tasaiselta puurolta. Olipa hänkin taas tilanteeseen joutunut. Missä helvetissä se Xhanatoskin kuppasi aina silloin kun poikaa olisi eniten tarvittu?!

Tuntiessaan jotain märkää olkaansa vasten kartanon isännän jokainen lihas jännittyi inhosta ja hänen sokeat silmänsä laajenivat järkytyksestä. Mitä Ferathin nimeen Vermos oikein teki?! Jollei Celerosén pää olisi tikittänyt tyhjää ja hän olisi kuullut, mitä poika hänen selkänsä takana sanoi iljettävän tempauksensa jälkeen, hän olisi taatusti laukonut jotain nasevaa siitä, miten poika vain kuvitteli tuntevansa hänet. Olihan Vermos kuitenkin hetki sitten vääntänyt itkua käytävällä kuin pikkuvauva luullessaan aikansa koittaneen, vaikka kyseessä oli vain ollut viaton vitsi. Tällä kertaa vastaväitteitä ei kuitenkaan kuulunut mustahaltijan suusta, vaan Vermoksen irrotettua otteensa ja paettua kauemmaksi "isännästään", mies otti pari kankeaa askelta yöpöytänsä suuntaan, jossa hän säilytti veistä siltä varalta, että joku koettaisi käydä hänen kimppuunsa yöaikaan.
"Anna olla viimeinen kerta, kun tulet lähellekään minua tai voit olla varma, ettet puhu enää sanaakaan...", Vardamir äyksähti tavoitettuaan yöpöytänsä ja aukaisi sen ylimmän laatikon selkänsä takana tavoitellakseen käsiinsä kallisarvoisen teräaseensa. Tällä hetkellä mies tuntui olevan niin hämmentynyt kaikesta äskettäin tapahtuneesta, ettei edes muistanut omaavansa magiisia kykyjä, joilla voisi syöstä Vermoksen huoneensa ikkunasta ulos vaikka samantien.