Kippis, kulaus ja merimiehen munaus!

//Pelisijoittuu Madarenin eteläisimmälle rannalle kasvukauden 300 SSR alkupuolella, joten meren ranta on vielä jäässä ja erityisen kylmän kylmäkauden jäljiltä routainen maa lumen peitossa.//

Tänään mikään ei sujunut hyvin. Zhion oli tullut juhliin siinä toivossa, että hän saisi pidettyä hieman hauskaa ja jotta ilmaiset tarjottavat eivät vain jäisi hyödyntämättä. Hän ei ollut ehtinyt maistaa montakaan kulausta tarjottavasta huomasta, ennen kuin hän oli saanut julmetun vastakivun. Tavallisesti sellaista ei tapahtunut, vaikka hän viettäisi koko yön oluttynnyri seuralaisenaan.

Kärttyisenä mies yritti etsiä jotain piristävää tästä tungoksesta, mutta sitä ei tahtonut löytyä. Nuo pahuksen valoilmiöt pitivät kamalaa mekkalaa ja välkkyivät silmissä, mikä pahensi hänen juuri alkanutta päänsärkyään.
Hän ei olisi uskaltanut tulla näin täyteen ahdetulle paikalle, jos hän olisi ollut yhtä helposti yhdistettävissä siihen Alanahin kapteeniin, joka hän oii joskus ollut. Mutta nyt hän luotti uuteen lyhyeen hiustyyliinsä ja kamalan värittömään, mitäänsanomattomaan pukeutumiseensa.

Zánel tunsi ikävästi mahassaan ylimääräistä myllerrystä. Hän oli tehnyt sen! Hän oli poissa Anthomesta! Sen hän tiesi - sijainnista hän ei niinkään ollut varma. Mutta jokuinen ilon pilkahdus nuoren miehen mielessä kävi - hän oli selvinnyt laivamatkasta.
Nuorukainen oli jokin aika sitten eksynyt ihmisvilistyksen melskeeseen. Ruskea viitta oli kiedottu tiukasti tummatukkaisen metsähaltijan ympärille, mutta se ei auttanut kehoa lopettamaan värinäänsä. Hän oli jäässä. Juomakaan - jota hän oli juonut - ei ollut auttanut lämpenemisessä, vaikka hän niin oli toivonut. Ihmiset tungeksivat ympäriinsä ja Zánelilla oli hommaa pysyä heidän jalkojensa alta pois. Lapsia ei näkynyt koko alueella montaakaan ja nuorukainen tiesi, että monet ihmiset laskivat hänetkin lapseksi. Voisihan se olla etukin jos häntä yritettäisiin varoa sen takia, mutta metsähaltija näki miten juovuksissa muutamat olivat, joten hänen toivomuksensa jäisi varmasti vain toiveeksi.

Kylmä, jäätävä ja märkä lumi oli tullut nuoren haltijan kengistä läpi jo ajat sitten. Olo muuttui koko ajan kärttyisämmäksi - mitä enemmän hän paleli. Hetken hän jo katui päätöstään Chiristä lähdöstä, mutta hetkessä se oli poissa. Ei hän sitä voinut katua. Se oli ollut pakko tehdä.
"Varo vähän..." Joku vanha, humalassa oleva mies murahti vihaisesti Zánelille. Poika väistyi nopeaan toisen tieltä kiristellen hampaitaan. Miksi hän oli ollut niin hullu, ettei ollut kiertänyt tätä aluetta? Tosin, hän ei tuntenut tätä aluetta - oikeastaan koko mannerta, joten pakkohan hänen olisi saada kysyä joltain tietä. Ihmisjoukosta ei vain tainnut löytyä ainoatakaan, joka olisi siinä kunnossa, että haluaisi neuvoa tietä pienelle metsähaltijalle.

Huppu oli ylhäällä ja se esti kylmän viiman tunkemasta nuorukaisen korviin. Kädet pysyivät tiukasti puristuksissa viitan sisällä, vaikka ne olisivat mieluummin painaneet korvia, sillä meteli oli kauhistuttava. Se sai nuoren metsähaltijan sydämen hakkaamaan lujempaa ja katsomaan vilkkaammin ympärilleen. Tumman vihreät silmät etsivät jotain turvapaikkaa väen tungoksesta. Pian hän joutuisi varmasti väsymysestä ja kylmyydestä toisten jalkojen alle, eikä siitä tulisi kaunista.

'Taisi olla erehdys tulla tänne' Asis mietti kömpiessään takaisin pystyyn. Hänet oli juuri töytäisty kumoon ties minkä juopon toimesta. Viinasta ei ollut muuta kuin haittaa. Ilmaisesta oluesta vielä sitäkin enemmän. Asis ei voinut käsittää, miksi nämä ihmiset litkivät sitä kuin suurintakin herkkua. Hän oli kerran päässyt maistamaan olutta. Se haisi kaamealta ja maistui vielä pahemmalta.
Asis kietoi käsivartensa ympärilleen ja hytisi. Viitta, joka oli muuten maksanut mansikoita, ei lämmittänyt yhtään niin paljon kuin Asis olisi toivonut. Eikä ollut yhtään niin kauniin värinenkään. Asis tuhahti ja nosti katseensa taivaalle. Miten kauniita valoja siellä välähtelikään! Aivan kuin moniväriset tähdet olisivat tanssineet. 'Voisikohan noita pyydystää?' Asis pohti. 'Nappaisin tuollaisen purkkiin ja katselisin sitä. Se olisi kätevä myös pimeässä. Minnehän nuo laskeutuvat?'

Asis havahtui ajatuksistaan, kun hänet tönäistiin nurin lumihankeen. Vihaisena kuin ampiainen hän nousi seisomaan ja puistelehti sillä hieman lunta oli livahtanut hänen kaula-aukostaan sisään ja valui parhaillaan selkää pitkin. Hän kääntyi ympäri ja tähyili jotakuta, joka näyttäisi sopivalta tönäisemään avuttoman lapsen nurin. Tönijän näköisiä tyyppejä oli enemmän kuin tarpeeksi, joten Asis tiuskaisi kaikille yhteisesti "Senkin lurjukset!" ja marssi nokka pystyssä oluttynnyrien suuntaan. Ei hän oluesta välittänyt, kaukana siitä, mutta ehkä siellä olisi jotakin muutakin ruokaa tarjolla. Ja jos ei ollut, oli hänen taskunsa pohjalla muutama talviomena, joita sopi pureskella. Asis istahti laitimmaisen tynnyrin viereen, nojasi siihen ja kaivoi taskustaan omenan. Nakerellessaan sitä hän katseli ohi kulkevia ihmisiä, jotka näyttivät kaikki enemmän tai vähemmän juopuneilta, ja pohti, mitähän he mahtoivat ajatella juuri nyt. Jos nyt ajattelivat mitään.

Alayna kääriytyi paremmin viittaansa ja katseli ohi liikuskelevia ihmisiä. Useimmat olivat humalassa, mutta kai sellaistakin oli siedettävä, kun kerran tänne asti oli päätynyt. Miksi hän oli tullut, siitä hän ei ollut varma. Hänestä alkoi pikku hiljaa tuntua, että mitä kauemmin hän oli poissa kotoa, sitä harvemmat asiat olivat hänelle varmoja. Merkillistä... Hän kohautti olkiaan ja totesi, että asioihin varmaan tulisi pitemmän päälle taas järkeä, kunhan hän pääsisi selvittämään ajatuksiaan ajan kanssa. Paljon oli tapahtunut lyhyessä ajassa.
Hän vilkaisi huppunsa alta valoja, joiden kauneus teki häneenkin vaikutuksen, vaikka ilmiö ei ollutkaan hänelle täysin vieras. Kenties tässä oli sittenkin jotain järkeä... Haltia siirtyi syrjemmäs juhlivan joukon luota ja istui pienelle kivenlohkareelle, joka sattui sopivasti olemaan kohdalla. Siellä hänen ei tarvinnut olla joukon keskipisteessä koko aikaa, mutta hän saattoi silti seurata valoja ja juhlivaa kansaa. Oluttynnyreiden ympärillä parveilevat ihmiset saivat hänet pudistamaan päätään. Mitä nuo näkivät moisessa sotkussa, se ei koskaan ollut hänelle valjennut. Neito itse piti enemmän miedosta vinistä, mutta sitä ei varmaankaan olisi tänään tarjolla. Mutta mikäs tässä ollessa; viitta oli mukavan lämmin ja väkijoukon toimien seuraaminen oli aina kiintoisaa. Hän naurahti hiljaa ja alkoi kuunnella ympärillä soljuvaa puhetta enemmän tai vähemmän tarkkaavaisesti.

Vilkkaat paikat eivät yleisesti ottaen kuuluneet Beregrynin suosikkikalustoon, mutta tämäniltainen katujen juhlahumu oli jotenkin onnistunut sulauttamaan ihmismiehen sisäänsä. Beregryn oli muutenkin hieman paremmalla tuulella kuin yleensä, hänen yllään oli tavallista hieman siistimpi viitta, ja väistellessään eteen tulevia juhlijoita, hän hymyili mahdollisimman kepeästi jokaiselle vastaantulevalle naiselle. Ja heitähän riitti. Mikä mahtava päivä.

Ei tarvinnut olla kummoinenkaan huomatakseen, että ihmisten humalan taso kieli siitä, että jostain oli saatavilla olutta. Tai peräti viiniä juhlan kuunniaksi. Beregryn virnisti itskseen; hänen suunnitelmasa oli selvä. Hänen täytyi vai iskeä väkijoukosta joku mukavannäköinen nainen, juottaa hänelle mitä tahansa humalluttavaa, ja loppu olisi lastenleikkiä.

Ihmisjoukon liikehdintää seuraillen Beregryn äkkäsi äkkiä muutaman suuren oluttynnyrin. Mies oli arvannut oikein: olutta oli täällä saatavilla ja aivan ilmaiseksikin vielä. Tämän paremmaksi ei voinut enää onni kääntyä! Yrittäen vältellä ihmisruuhkaa Beregryn kulki aivan tynnyrien lähelle etsikellen tupillista itselleenkin.

Leszek saapui kaupunkiin ja näki edessään suunnattoman juhlahumun. Ihmisiä vilisi kaikkialla, joista suurin osa päissään. Taivaalla välähteli erivärisiä valoja jotka kiehtoivat Leszekiä. Jos pystyisin valmistamaan moisia niin niistä olisi suuri hyöty kun pitäisi päästä pois huomiosta. Leszek pohti.

Hetken kierreltyään hän ihmetteli juopuneiden määrää. Juhlat on kyllä paikka juoda mutta täällähän ihmiset makaavat lumessakin. tuntuu kuin kaikki olisivat juopuneet. Leszekin miettiessä asiaa hän huomasi useita oluttynnyreitä ja sai tietää että olut oli kokonaan ilmaista. Tämä selittääkin paljon. Vai että ilmaista olutta. Parhain vitsi tänä vuonna minkä olen kuullut. Varmaankin laimennettu niin ohueksi että sitä hädin tuskin voisi kutsua olueksi. Toisaalta kaikki ovat humalassa ja vaikka litku olisikin ilmaista se ei kiinnostaisi niin monta ihmistä kuin mitä täällä on juopuneita. Omituista tosiaan. Pitää maistaa ja sitten nähdään mikä tässä hommassa on jujuna.

Leszek menee hakemaan itsellekkin tuopin ja alkaa kulkea kohti rantaa. Hän havahtuu mietteistään kun eräs humalaisista örveltää häntä päin. Leszek antaa humalaisen tulla lähelle ja kun näyttäisi siltä, että humalainen osuu häneen, hän tartuu humalaista kauluksen kohdalta ja viskaa tämän sulavasti pää edellä lumeen. Temppu on niin iskostunut Leszekin lihaksiin, että kauempaa katsoen juoppo olisi suhahtanut Leszekin läpi.

Juopot osaavat sitten olla niin ärsyttäviä, Leszek toteaa maistellessaan oluttaan.

Ceratha katselee ympärilleen hiukan pelokkaana. Herra Emell oli lähettänyt hänet tänne esiintymään jotta he saisivat vähän rahaa heille sillä se jos mikä oli käynyt vähiin. Täältä todella saisi rahaa jos hiukan esiintyisi...

Ceratha yrittää väistellä ihmisiä parhaansa mukaan eikä jäädä isompien alle. Hän on väkijoukossa nuori ja kaunis ja koska tämä yleensä vetää paljon miehiä puoleensa, peittelee kasvojaan kävellessä. Sitten esiintyessä olisi pakko näyttää kasvot mutta toistaiseksi oli hyvä näin.

Jonkun ajan päästä nainen tajuaa että kohta olisi aivan pakko kerätä rohkeutensa ja esiintyä, rahaa hän nimittäin oli herra Emellille velkaa. Nyt ihmisten ollessa humalassa he ovat anteliaalla päällä. Pian hän löytää tilaa ja pari soittajaa jotka ottaisivat itselleen puolet voitosta. Vielä kerran Ceratha huokaisee, ottaa paksun viitan pois vaikka kylmää ja yksi soittajista laittaa hattunsa rahaa varten tulevan esityksen eteen. Musiikki lähtee ja Ceratha tanssimaan sen mukana upeasti. Jos ei muuta niin laulaa ja tanssia hän osasi.

Mokoma tilutus. Häiritä nyt kunnon kansalaisia sekä juoppojen mölinällä että soitinten rääkkäämisellä! Ihan kuin tässä ei muutenkin olisi tarpeeksi vastoinkäymisiä..
Aivastus keskeytti haltian –yhden monista juhliin eksyneistä suippokorvista– negatiiviset ajatukset hetkeksi, minkä jälkeen ne lisääntyivät entisestään. Cinza oli umpijäässä, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän oli ryöstänyt hankeen sammuneelta ihmiseltä viitan sen kummemmin asiaa ajattelematta, muttei ollut ymmärtänyt hankkia hanskoja.
Cinza pyyhki aina kasvoilla roikkuvia etuhiuksiaan pois silmiensä edestä, niiskaisi ja kietoi viittaa tiukemmin ympärilleen. Hän tunsi itsensä orvoksi uudessa saaressa, tuntemattomien ihmisten ja taikaolentojen joukossa keskellä pahinta juhlahumua. Ainoa syy hänen sinne saapumiseensa oli halu olla hetken omissa oloissaan ja järjestellä ajatuksia. Madarenissa häntä ei tunnettu, joten hän saattoi vallan mainiosti kuljeskella ympäriinsä vailla pelkoa pidätyksestä. Siitä huolimatta hän pysytteli syrjässä, karttaen erityisesti vähänkin vartijoilta näyttäviä ihmisiä.
Hän oli saanut tarpeekseen vartijoista.

Flumen nojasi rannan tuntumassa sijaitsevan talon seinään ja katseli taivaalla räiskyviä valoja. Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti nähdessään ne ensimmäisen kerran, mutta nyt niiden pauke ja väriloisto kiehtoi häntä. Hän ei tiennyt mitä nimeä ne kantoivat, eikä niiden räjäyttelyn syy ollut hänelle selvä, eikä hän voinut kysyä keneltäkään. Paikalliset varmasti tietäisivät, mutta häntä ei huvittanut lähteä toikkaroimaan moiseen väkijoukkoon. Hän vain litistyisi siellä.

Hän kosketti verille purtuja huuliaan sormellaan ja käänsi katseensa oluttynnyrien suuntaan. Noiden tynnyrien sisältämän oluen alkoholipitoisuus oli hyvin todennäköisesti lähellä nollaa, joten tuskin haittaisi vaikka hän joisi tuopin tai pari. Ajatus moisen litkun lipittämisestä sai hänet irvistämään, mutta häntä ei lainkaan huvittanut lähteä etsimään viiniä tai teetä. Vesi ei tullut kysymykseenkään; se oli edellisyönä jäätynyt hänen leiliinsä.

Katse siirtyili valoista juhlijoihin, juhlijoista valoihin, valoista oluttynnyreihin ja tynnyreistä vihdoin kauempana tanssivaan naiseen ja soittajiin. Toinen soittajista luritteli usein pahasti nuotin vierestä, mutta itse tanssi oli kaunista katsottavaa...ainakin silloin kun hän näki tanssijattaren ohikulkijoiden välistä.



((koeviikko kesken minullakin, mutta...ei jaksa enää. Pitäisi lukea Seitsemän veljestä, muttei kiinnosta ^^' Paljon kivempaa pelailla täällä ))

Ilta oli vasta nuori, mutta siitä huolimatta Zhion ehti jo manata sitä, että oli raahautunut paikalle. Hän ei tietääkseen tuntenut täältä ketään, tuskinpa se eräs varjohaltiatytteli olisi tänne edes uskaltautunut. Mies oli toivonut, että juhliminen olisi auttanut rentoutumaan ja unohtamaan muutamia epämiellyttäviä asioita, mutta juoma ei ollut noussut päähän vaan se oli aiheuttanut vain pahuksenmoisen vatsankivistyksen. Kaiken lisäksi hän tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi: harhailu yksin suuressa väkijoukossa ei ollut omiaan parantamaan mielialaa. Hän oli kuitenkin tänne nauttimaan olostaan, hitto vie!

Myrtyneenä Zhion etsi katseellaan jotain ajanvietettä ja hauskuutusta. Olihan sellaista aivan pakko löytyä täältä. Ennen kuin hän löysi mitään katseellaan, kuuli hän rytmikästä soittoa. Lähistöllä oli tiiviiseen suppuun kokoontunut väkijoukko, jonka keskellä oli mitä ilmeisemmin jokin esitys. Esityksen luonne selvisi nopeasti, sillä kannustavat vihellykset ja väkijoukon reunamilla kuikuilevien henkilöiden innokkuus viittasivat silmänruokaan.
Mies oli aikeissa siirtyä lähemmäksi katsomaan esitystä, kunnes kivahdus pysäytti hänet. Haltia ei saanut huudahtajaa silmiinsä, mutta jos hän olisi keksinyt kuka se oli näistä kaikista olennoista oli ollut, olisi hän purkanut kärttyisyyttään toiseen. Hän oli täysin kyllästynyt sanaan 'lurjus' ja kaikkiin muihin sellaisiin ilmaisuihin ilmaisuihin.
Tämän ajanhukan aikana musiikkiesityksen ympärille oli ehtinyt kokoontunua entistä enemmän porukkaa. Zhion maleksi sitä kohti kädet pusakkansa taskuissa. Hänellä oli kyllä sormikkaat, mutta ne olivat pahasti kulahtaneet ja reikäiset. Tuntui niin kylmältä, ettei olisi ollut mikään ihme, jos hengityksen höyry olisi kopsahtanut maahan tiiviiksi jäätyneenä möykkynä. Hän joutui kävellessään keskittymään pelkästään päämääräänsä, jottei hän olisi tehnyt seuraa lumipenkassa loikoileville henkilöille.

Reitin edessä oli jokin jonoa muistuttava muodostelma. Se näytti pitkältä, joten Zhion ei hidastanut vaan tunkeutui läpi. Kyynärpäitä oli kovasti hyötyä, vaikka joku taisi huutaa hänen peräänsä kiukkuisesti. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää ventovieraiden ongelmista, vaikka olisi itse ollut niiden aiheuttaja. Hänellä oli niitä tarpeeksi itselläänkin, ei hän halunnut ottaa toisten vaivaa omalle kontolleen.
Päästyään lähemmäksi haltiamies huomaa, ettei hän näe täältä takaa yhtikäs mitään. Se jokin, mikä on väkijoukon keskellä, on varmasti näkemisen arvoista, koska miesten selistä muodostunut muuri oli harmillisen tiivis juuri tässä kohdassa. Sitähän Zhion ei tajunnut, että joissain kohdissa siinä oli ajoittain pieniä aukkoja, joista saattoi nähdä vilauksia esityksestä.
Kaiken lisäksi hänen edessään seisovat henkilöt, pääasiassa ihmiset, näyttivät juurtunen paikoilleen, eikä välistä tunkeuduttaisi tuosta vain. Hänen pitäisi jotenkin saada väkijoukko liikehtimään, jotta hänelle tarjoutuisi tilaisuus livahtaa välistä. Hänhen luovuutensa ei ollut kuitenkaan toimintakunnossa tämän päänsäryn takia, eikä hän keksinyt mitään. Oli siis pakko yrittää alkuperäistä suunnitelmaa.
"Tee tietä, sladinlima!", hän huusi syöksyessään väkijoukkoa päin. Hänhän vaikka kaivautuisi keskemmälle.

Kaikessa kylmyydessään ja tärinäisyydessään Zánel oli suunnannut askeleensa takaisin oluttynnyrille. Ehkä yksi tuoppi ei riittänytkään saamaan metsähaltijaa lämpimäksi? Ehkä siihen tarvittiin enemmän?
Jalat kulkivat eteen päin kuin horkassa, mutta kulkivat kuitenkin. Hänen pitäisi saada toinen tuopillinen olutta. Tuima katse vikuili ympärille samaan aikaan kun viitta kietoutui paremmin hänen ympärillensä. Joka puolella oli kännisiä ihmisiä ja taikaolentoja, jotkut vähän paremmassa kunnossa, jotkut huonommassa. Varmaan oluen määrän mukaan. Hän itse voi mainiosti verrattuna ainakin muihin kulkijoihin. Mitä nyt otti huomioon jäätävän olotilan joka kalvoi nuoren miehen joka kolkkaa. Nyt se sitten oli todistettu hänelle itselleenkin; hän oli hullu.

Oluttynnyrin ympärille oli alkanut kasaantua oikein kunnolla porukkaa. Jotkut makoilivat tynnyriin nojaillen silmät kiinni. Zánelin teki mieli ilmaista mielipiteensä tuollaisesta käyttäytymisestä, mutta piti suunsa kiinni. Hänen pitäisi saada olutta ja pian. Muuten se ei kohta enää lämmittäisi.
Nuorukainen lähestyi oluenjakajaa, joka itse näytti voivan hieman huonosti. Metsähaltija ojensi kätensä ja odotti toisen ojentavan hänelle tuopin niin kuin muillekin. Aiemmin hän oli saanut sen hieman vähemmässä hälinässä ja miehen kääntäessä selkänsä kauemmaksi aikaa kuin oli edes tarvis. Nuorukainen oli ollut kaukana jo kulauttanut karskin oluen kurkkuunsa aikoja sitten.
"Hah! Ei me tarjoilla pikkulapsille!" Humalainen oluenvartija tuhahti pöyhkeästi tönäisten haltijaa isolla kädellään. Zánel kompuroi taakse päin muksahtaen lumen keskelle. Hampaat kalahtivat kirskuvasti yhteen ja nuori mies pomppasi ylös. Hän oli avaamaisillaan suunsa ja sanomassa jotain todella törkeää, kun hän huomasi silmänurkastaan nuoren tytön istuvan tynnyrin lähellä. Hän sulki suunsa. Ehkä ei ollut suvaitsevaa laukoa hävyttömyyksiä nuorempien kuullen. Niin, eihän tämä ollut ainoa tynnyri, josta hän oluensa voisi hakea, joten hän tukki suunsa. Mutta tämä oli lähin ja hänen oli kylmä. Hän aikoi saada olutta ja nyt.

Metsähaltija huokaisi ja tuijotti terävästi oluenvartijaa ja odotti tämän kääntävän selkänsä niin kuin aiemminkin oli tehnyt samalla tynnyrillä. Tynnyri oli suuri - melkein hänen kokoisensa, mutta tuoppinsa hän halusi. Hän saikin siihen mahdollisuuden ennen kuin odottikaan. Yksi tynnyrin luona juopottelevista hörhöistä tuntui nukahtavan täysinäisen tuopin kanssa. Nuorukainen loikkasi äkkiä muhkean miehen luo varasten toisen tuopin kenenkään huomatessa mitään. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, Zánel oli juonut tuopin tyhjäksi kuin janolla, joka tiedosti kuolemaa. Mutta niinhän se tiedostikin jos hän ei lämpiäisi ja tämän tynnyrin olut, tuntui jo paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä se nyt lämmittäisi edes vähän paremmin.

Asis suoristi selkänsä ja viskasi omenankaran matkoihinsa. Hän seurasi katseellaan sen lentoa ja nauroi ääneen sen osuessa erään hieman muita selvemmän miekkosen vasempaan korvaan. Mies käännähti yllättyneenä ja pyyhki omenanrippeitä korvastaan. Hän katseli ympärilleen ja huomasi Asiksen istuvan oluttynnyriin nojaten ja käsi heiton jälkeen pystyyn jääneenä. Asis saattoi väkijoukon mekastuksenkin ylitse kuulla miehen murisevan "Senkin pikku..." ja päätteli, että olisi paras ottaa jalat alleen. Ihan vain varmuuden vuoksi, näistä kun ei koskaan tiennyt, mitä ne aikoivat.

Asis kompuroi pystyyn ja lähti kipittämään vastakkaiseen suuntaan. Hän ei ehtinyt edetä montaakaan askelta, kun hän törmäsi johonkin haltiaan, joka sattui seisomaan hänen kulkureitillään tyhjä tuoppi kädessään. "Pyydänanteeksi", Asis sopersi ja hieroi ohimoaan, jonka oli kolauttanut haltian pitelemän tuopin reunaan. Kuten aikaiseminkin oli todettu, oluesta ja tuopeista oli pelkkää haittaa. Asis pujahti suurimman oluttynnyrin taakse ja painautui litteäksi sitä vasten. Hänen takaa-ajajansa rynni kaikeksi onneksi ohi sadatellen hiljaa mutta hartaasti. Asis huokaisi helpotuksesta ja painoi nyrkillisellä lunta ohimoaan, johon alkoi nousta jo iso kuhmu. Kylmä turrutti kivun, joskin hänen tuli entistä kylmempi. Hän puhalteli käsiinsä ja hieroi niitä yhteen, muta sormista alkoi kadota tunto ja posket paloivat punaisina pakkasen nipisteltyä niitä. Asis aavisteli hämärästi, että jos hän ei pian pääsisi lämpimään, hänelle kävisi hullusti. Toisaalta, ei tämä nyt niin ikävältä tuntunut. Asis saattoi melkein kuulla palavien puiden vaimean ratinan ja tuntea lämmön varpaissaan. Kohmeisin sormin hän veti hattunsa silmilleen, nojasi oluttynnyreihin ja sulki silmänsä. 'Tähänhän voisi vaikka nukahtaa...'

//Anteeksi vastauksen viivästyminen. Englannissa ei ollut suomalaisia näppäimistöjä.//

Alayna katseli huomaamattomasti tanssijatarta ja tämän yleisöä, joka pakkautui nuoren naisen ympärille koko ajan tiiviimmin. Hänen istuskelupaikkansa kaupungin sisäosiin johtavan ylämäkeen nousevan kadun varrella oli juuri sen verran yläviistossa tämän valitsemasta esiintymispaikasta, että hän onnistui näkemään tämän selkeästi lähes koko ajan. Muutaman kerran väkijoukko heilahti hänen katseensa tielle, mutta nämä häiriöt olivat aina niin lyhytaikaisia, etteivät ne haitanneet häntä. Hän hymähti itsekseen huomatessaan jonkun yrittään tunkeutua varsin vauhdikkaasti katsojien ringin läpi ja puditseli päätään haukkumasanalle. Kaikkea sitä näkikin...
Hän heilautti laukkunsa paremmin käden ulottuville ja avasi sen. Se näytti tyhjältä, mutta näennäiset tosiasiat eivät olleet suurikaan este, jos tiesi, mitä oli tekemässä. Katsotaanpa... hän halusi kirjan. Pienen, punakantisen kirjan, jota hän oli alkanut pitää yleisenä raapustelu- ja päiväkirjanaan. Hän kurotti kätensä laukkuun ja poimi kirjansa. Sitten kynä... vaatimaton, juuri ja juuri hiilenpalaa parempi mutta kelpasi raapusteluun. Kalastettuaan senkin esiin hän sulki laukun puolihuomaamattomasti ja avasi kirjasensa. Löydettyään tyhjän sivun hän taittoi sen kunnolla auki, pyöräytti kynäntapaisen kunnolla käteensä ja alkoi luonnostella tanssijatarta. Alayna ei oikeastaan ollut kovinkaan hyvä piirtäjä, mutta kai sitä aina sai harjoitella?

Jostain alkoi kuulua musiikkia, joka kiinnitti Beregryninkin huomion. Hän kääntyi kurkottelemaan äänien suuntaan, ja onnistui tihenevän väkijoukon ohitse näkemään, että joku oli aloittanut tanssiesityksen illan iloksi. Beregrynin huulilla käväisi kieroutunut hymy. Nätin näköinen tyttö, hän ajatteli.

Mutta aivan ensiksi Beregryn tarvitsi olutta. Hän suunnisti lähinnä olevaa suurta oluttynnyriä kohden raivaten itselleen tilaa tuoppijonon ohi kyynerpäittensä avulla. Pituudesta oli jotain hyötyä; Beregrynin ei tarvinnut tungeskella tynnyrin ympärillä kauaakaan, ennenkuin pääsi poistumaan väljemmälle maalle täysi tuopillinen olutta kourassaan. Beregryn maistoi tuopista, mutta vain kulauksen, sillä olut oli hänen makuunsa aivan liian vetistä. Talvi-illan lämmittäjäksi se kenties kelpasi, muttei juuri muuta. No, mitä muutakaan saattoi odottaa ilmaistavarasta; kukapa nyt hienointa juomaa kansalle uhraisi.

Hieman kauempana esitystään pitävä tanssijatyttö houkutti Beregryniä kovasti, mutta hän joutui harmikseen toteamaan, että tuollaisen esityksen jälkeen tytöllä tulisi riittämään tänä iltana halukkaita kosijoita aivan riesaksi asti. Sopivaa kohdetta oli siis etsittävä muualta. Beregryn antoi katseensa kiertää väkijoukossa. Hän ehti nähdä muutaman esitystä katsomaan tunkevan haltian ja yhden jalkoihin sotkeutuvan keijun ennenkuin hänen silmänsä osuivat hahmoon, joka istuskeli kivellä ylösviettävällä, kaupungin sisäosiion johtavalla kujalla. Beregryn saattoi tältäkin etäisyydeltä huomata, että kyseessä oli nuori haltiatyttö, joka puuhaili omiaan hieman erillään kaikesta väkijoukosta. Miehen kasvoille palasi hetkeksi sama vaarallinen hymy, kun hän lähti raivaamaan tietään kohti haltiaa.

Beregryn saavutti istuvan haltiatytön pian, ja aivan lähelle päästyään hän huomasi tämän raapustavan kirjaansa jotain. "Kaunis piirrustus", Beregryn sanoi maireasti. Hän ei osannut erottaa haltiarotuja toisistaan, mutta hänelle riitti, että tämä tyttö oli todella sievä hopeisten hiuksiensa kanssa. Kaikki uhkaavuus oli kadonnut Beregrynin käytöksestä ja tilalle oli tullut melkein liioitellun kohtelias hymy. Beregryn oli pelannut tätä peliä ennenkin, ja tiesi ettei voisi hävitä.

Leszek käveli y,päriinsä kaupungilla kunnes musiikki kiinnitti hänen huomionsa. Kävellessään musiikkia kohti Leszek huomasi tutun hahmon erkaantuvan vakijoukosta, joka todennäköisesti oli muusikin soittajan ympärillä. Hahmo oli kukas muukaan kuin Beregryn. Edellinen kohtaaminen ei mennyt kovin kitkattomasti ja hän halusi kaikkea muuta kuin tappelun keskellä humalaista väkijoukkoa. Leszek painoikin päätään hieman alemmas niin että huppu peittäisi hänen kasvonsa ja suunnisti kohti lähintä syvennystä.
Kun Leszek pääsi syvennyksen luo Beregryn oli jo lähes Leszekin kohdalla. Leszek hautasi kasvonsa vielä tuoppiinsa, kuitenkin tarkkaillen Beregryniä koko ajan hänen kulkiessaan ohitse.

Beregrynin mentyä ohi jonkun haltian perään Leszek suuntasi kulkunsa kohti väkijoukkoa. Päästyään perille oli selvää että hänen täytyisi käyttää kyynerpäitään päästäkseen edemmäs ja ylipäätään näkemään jotain.
Saa luvan olla sen arvoista. Leszek mietti alkaessaan tunkeutua väkijoukon läpi.

Hetken kuluttua Leszek pääsikin hyvään paikkaan mistä näki sen mikä oli ollut ihmisjoukon ympäröimä. Hän on todellakin taitava tanssija. Leszek mietti. Hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan mitään kaunista ja naisen tanssi sai hänet melkein unohtamaan missä hän oli.

Ceratha jatkoi jatkamistaan ja hänen tanssinsa ei tuntenut vielä väsymystä. Yhtäkkiä se kuitenkin iski ja kappaleen loppuessa tyttö huohotti loppuasennossa hetken aikaa kunnes sitten tunsi uupuneiden lihastensa vähän tärisevän, nousi ylös ja niaasi muutaman kerran.

Nopeasti hän ja hänen kaksi kumppaniaan keräsivät kaiken sen rahan joka oli heitetty tai ainakin yritetty heittää hattuun ja Ceratha puki takin päälleen. Miehet kysyivät milloin he jatkaisivat ja Ceratha vastasi että hetken päästä samalla paikalla, hänen täytyisi vain hetken levätä ja lämmitellä. Samalla hän katseli kun miehet jakoivat rahat tarkasti kolmeen osaan josta antoivat tälle yhden. Tällä tulee jo hyvin toimeen, nainen mietti punnitessaan rahapussukkaa käsissään.

Ennenkuin neito ehti sanoa mitään enempää, oli hänen seuransa kadonnut ja hän löysi itsensä pian istumasta yksin hiukan syrjemmässä eräällä kaatuneella puunrungolla. Se oli neidolle enemmän kuin tarpeeksi, tässä hän voisi hetken levätä rauhassa. Tosin siitä rauhasta ei tainnut tulla mitään sillä hän huomasi miesten ahnaat katseet itseään päin ja näitten vähitellen lähestyvät itsevarmat askeleet.

Haltia aivasti.
Se oli varmasti jo kahdeksas aivastus tämän illan aikana. Hän hankasi kohmeisia käsiään kiivaasti yhteen –paleltuneiden korviensa suhteen hän oli jo menettänyt toivonsa– tähyillen siihen rannan osaan josta kummalliset valot ampaisivat taivaalle. Tanssijatarta ei enää näkynyt, kiitos väkijoukon, mikä oli sääli sillä arvon neiti tuntui olevan ainut kiinnostava tapaus kolmensadan metrin säteellä. Ilmainen olutkin menetti viehätyksensä melko pian.

Cinza mulkoili synkästi rantaa ja siellä liikuskelevaa väkeä, josta valtaosa oli sitä lyhytikäisempää sakkia. Hän ei aluksi huomannut väkijoukosta syrjempään kierivää pikkukaveria tämän pienuuden takia, mutta katsoessaan uudemman kerran hän erotti siivet ja sinertävät hiukset. Keiju näytti olevan vielä surkeammassa jamassa kuin hän.
Flumen vilkaisi oluttynnyreille päin ja hoksasi toisen haltian. Tämän neitokaisen seurassa oli kuitenkin ihmismies, ja ihmiset merkitsivät vaikeuksia. Etenkin itsevarman näköiset. Pitkän välimatkan takia Cin ei voinut erottaa ihmisestä juuri muuta kuin pelkän hahmon, mutta tapa jolla kyseinen hahmo käveli ja seisoi oli tarpeeksi.

Arpinaama huokaisi, lähinnä tavan kuin jonkin asian vialla olemisen vuoksi. Hän oli huomannut aloittavansa ja lopettavansa huokaisuun ne päivittäiset tekemisensä, jotka vaativat pitempää paneutumista tai saattoivat sisältää mahdollisuuden törmätä muihin verbaalista viestintää taitaviin olentoihin.
Suoritettuaan kaksi sykäystä kestäneen rituaalinsa hän sai koipensa liikkeelle ja asteli kohti keijua yrittäen näyttää mahdollisimman huomaamattomalta, pälyillen väkijoukon suuntaan joka toisella askeleella.
Hän säpsähti taivaalle singahtaneen valon paukahtaessa täyteen väriloistoonsa aivan hänen päänsä yläpuolella, ja askeleet muuttuivat ripeämmiksi. Viime päivinä hän oli havainnoinut paitsi huokailevansa myös säikkyvänsä äkkinäisiä liikkeitä ja kovia ääniä.
Miksi Ferathin kiroamaksi jänikseksi hän oikein oli muuttumassa?
Perhana.

Haltia pysähtyi parin metrin päähän keijusta, katsellen toista arvioivasti hapsottavien hiustensa alta. ”Hei.”

Kovaääninen huuto vaimeni ja muuttui ärähtelyksi, kun Zhion pääsi ihmismassan keskelle. Laitamilla seisoskelevat katsojat olivat väistäneet häntä, mutta nyt hän oli päässyt kohtaan, josta saattoi jo nähdä jotain, eikä kukaan halunnut luovuttaa enää paikkaansa, kaikkein vähiten loukkauksia huutelevalle haltialle.
Pian Zhion vakuuttui siitä, että kaikki yrittivät aivan tarkoituksella estää hänen etenemisensä, sillä kerta toisensa jälkeen miehen eteen ilmestyi leveä selkä, jonka läpi ei noin vain kuljettaisi. Hän joutui muuttamaan suuntaansa hieman, eikä hän saavuttanut määränpäätään laisinkaan niin nopeasti kuin mitä hän oli aikonut.
Hän ähisi, puhisi ja ärisi kaikille tielle tuppautuville, jolloin hän sai samanlaatuisia kommentteja ja tönimisiä takaisin.
"Mitä oikein kuvittelet tekeväs?" "Pysy siellä, äpäränpenikka!"

Tunkeutuessaan eteenpäin Zhion oli yrittänyt nähdä esitystä, mutta ainoastaan vilauksia itse tanssijasta oli näkynyt. Juuri kun hän oli pääsemässä kohtaan, josta näkisi jotain, musiikki loppui ja tanssija katosi taka-alalle.
Ei voi olla totta! Kaikki tämä vaiva turhaan. Mies kirosi itsekseen, julisti koko esityksen yhdeksi sontakasaksi ja sylkäisi maahan. Hänen poskensa sisäpinta oli auennut, kun mies oli saanut kyynärpäästä kasvoihinsa. Verestä punainen sylkiläntti lensi suoraan erään pohjoisenihmisen kengille. Zhion seurasi sitä katseellaan, mutta kohautti sitten olkiaan ja käännähti lähteäkseen. Mitä hän jonkun ihmisen kengistä välittäisi.

Kääntyessään hän näki tytön, joka istuskeli kaukana juhlakansasta paksulla puunrungolla rannan laitammilla. Joukko miehiä lähestyi toista hitaasti mutta varmasti ja Zhion huokaisi. Huvitukset näyttivät välttelevän häntä tänään aivan tarkoituksella, mutta ehkä hän ehtisi vielä paikalle ennen kuin olisi liian myöhäistä.

((phobia: Pohjoisenihminen, jonka kengät Zhion sotki, voi olla Leszek, jos haluat))

Zánel huokaisi helpotuksesta ja hetkellisestä onnellisuudestaan saadessaan tuopin juotua tyhjiin. Melkein heti hänen kehonsa valtasi lämmin olo kuin hän olisi maannut takan ääressä lämpöiseen vilttiin käärittynä. Lämpenemiseen tarvittiin siis kaksi tuoppia. Hänen oli hyvä painaa se mieleen.

Metsähaltija hätkähti törmätessään johonkin. Hän oli tuntenut tuoppinsa muksahtavan johonkin kovaan, eikä se varmasti ollut kivan tuntuista, mihin ikinä se olikaan kolaissut. Syvän vihreä katse osui tyttöön, jonka hän aiemminkin oli nähnyt. Hän vielä vilkaisi tynnyreiden luo, mutta siellä ei ollut enää ketään, joten tämän hänen "hakkailunsa" kohteeksi, oli siis joutunut tuo tyttö.
Haltija ehti vain suunsa hämmästyksestä avata kun toinen oli jo pujahtanut jonnekin.
"Mitä...?" Zánel aloitti ärtyisästi, mutta otti jalat alleen ja painui tytön perään. Eikö toinen voinut edes hetkeä odottaa, jotta hän saisi kysymyksensä kysyttyä? Nuorukaisen katse huomasi toisen piiloutuvan tynnyrin taakse. Hän pysähtyi hetkeksi hengittääkseen pari kertaa sisään ja ulos. Hänen tuskin kannatti aloittaa huutaminen ja räyhääminen ennen kuin hän oli asiansa saanut hoidettua. Sitten hän voisi huomauttaa toista käytöksestään.

Muutamalla harppauksella - joita hän tarvitsi enemmän kuin ihminen - hän oli tynnyrin luona. Nuori mies kurkisti sen taakse ensin varovasti varmistaakseen, että tynnyri oli oikea ja sieltä löytyisi se samainen tyttö. Astuttuaan esille tuon tytön näkökenttään, Zánelin hartiat lysähtivät suuttumuksesta ja turhautuneisuudesta alas. Toinen näytti ottaneen oikein mukavan asennon torkahtaakseen, mutta se ei käynyt päinsä, ei vielä. Hän tarvitsi muutamia neuvoja ennen sitä.
Nuorukainen krohaisi kuuluvasti ja odotti nuhruisen näköisen tytön avaavan silmänsä.
"Anteeksi? Saisinko muutaman neuvon?" Metsähaltija kysäisi toiselta ja hänen äänestään saattoi aistia hieman kireähköä tunnelmaa, mutta Zánel oli yllättynyt itsekin miten hyvin hän sen loppujen lopuksi peitti. Hänen mielentilansa oli paljon myrskyisämpi kuin äänestä voisi päätellä.

"Häh?" Asis hätkähti ja hieroi silmiään kylmän kangistamilla käsillään. Mitenkäs häntä oli näin alkanut unettaa? Utuinen tunne oli kaikonnut ja nyt Asiksen päätä jomotti tuopin kolhaisun jäljiltä ja sormia nipisteli. Ja kaiken huipuksi hänen edessään seisoi joku haltia, joka näköjään välttämättä halusi vaatia neuvoja juuri silloin, kun häntä alkoi nukuttaa.
Asis korjasi asentoaan ja työnsi silmilleen valahtaneen hattunsa taakse. Hän tunnisti haltian siksi samaksi nuoreksi mieheksi, jonka tuoppiin hän oli törmännyt. Ihan kiusallaan Asis hieroi leukaansa ja pohti liioitellun tarkkaan, noustako ylös ja antaa toisen esittää ah niin tärkeät kysymyksensä vaiko vetää hattu takaisin silmille ja jatkaa torkkuja. Kieltämättä jälkimmäinen vaihtoehto houkutteli ihan ärsyttämisen vuoksi, mutta ensimmäinen oli toisaalta varmasti hauskempi. Saisipa jotain muuta tekemistä kuin loikoilla oluttynnyrien katveessa.

Asis nousi seisomaan ja katseli edessään seisovaa Zánelia päästä varpaisiin. Minkähän sorttisia kysymyksiä tuo mahtaisi esittää? Miekkonen ei näyttänyt olevan ihan niin juopunut kuin suurin osa tässä ympärillä remuavasta joukosta, mutta Asis muisti edelleen tuopin haltian kädessä ja ikävän kolhaisun päähän. 'Pyh', hän tuhahti mielessään, risti käsivartensa ja tiiraili haltian metsänvihreisiin silmiin valmiina kuulemaan, mitä tällä olisi sanottavanaan. Jospa se olisikin jotakin, josta voisi olla huviksi ja kukaties hyödyksikin.

"No, miten voin neuvoa?" Asis kysyi lopulta. Hän ei ollut kovin monia haltioita elämänsä aikana tavannut, mutta he kiehtoivat häntä. Varsinkin suipot korvat. 'Kuuleekohan niillä hyvin?' Asis pohti ja vilkuili toisen korvia. Tosin, noin harmistuneelta haltialta ei varmaan sopisi kysellä korvakysymyksiä. Asis karisti korva-ajatukset päästään ja tuijotti pistävästi toista suoraan silmiin odottaen, että tämä sanoisi jotakin.

Alayna katsahti ylös kuullessaan jonkun kommentoivan piirrostaan.
"Kiitos", hän vastasi huomatessaan viereen ilmestyneen ihmismiehen.
Ihminen. Mairea äänensävy. Ei humaltunut. Kohtelias. Mahdollisesti vaaraton, mutta pidä varasi, hän totesi mielessään ja loihti kasvoilleen samantapaisen hymyn kuin toisella oli. Hän ei yleensä pitänyt ihmisistä juurikaan, sillä näillä oli tapana kohdella häntä kuin jotain pikkurikollista. Hän oli haltia, joten hän oli aivan varmasti syyllistynyt johonkin ja toisten piti vain onnistua keksimään mihin.
Niin tyypillistä ihmisille. Ajatellaan, että taikaolennot ovat jonkinlaista pohjasakkaa", hänen pohti, mutta jätti sitten ajatuksen sikseen. Nyt oli sentään juhlan aika - kaipa silloin saattoi esiintyä mukaviakin ihmisiä. Hetken hän muisteli Yallaa ja Evothoria. Kyllä, mukaviakin ihmisiä oli olemassa, jos heihin vain onnistui törmäämään. Mutta oli silti viisainta olla hieman varuillaan tuntemattomien seurassa.
"Itse en kyllä ole oikein tyytyväinen siihen..." hän jatkoi pidellen kynää hetken paperin yllä mietteliään oloisena. Sitten hän kohautti olkiaan, sutaisi kuvaan vielä pari viivaa ja tipautti kirjasen ja kynän takaisin laukkuunsa. Tarkkasilmäinen saattoi huomata, että esineet hävisivät mystisesti heti osuttuaan laukun sisälle, mutta haltian käsi sulki laukun niin nopeasti, että tarkempien huomioiden tekeminen oli varsin vaikeaa.
"Olen Alayna Lithémiel. Hauska tavata, herra..." hän esittäytyi ja jäi odottamaan toisen vastausta.

Ainakaan haltian ensireaktio ei ollut syvä inhotus ja paikalta lipeäminen, Beregrynin suureksi onneksi. Tehtävä yksi, kohtelias sisääntulo, oli onnistuneesti suoritettu.

"Älkää olko liian kriittisiä omien töittenen suhteen", Beregryn vastasi haltian huomautukseen oman työnsä laadusta. "Minusta se on oikein nätti." Beregryn todella oli sitä mieltä, ei vain sanonut niin. Miehellä itsellään ei ollut koskaan ollut niin minkäänlaisia taiteellisia lahjoja, joten jokainen, joka sai piirrettyä paperille enemmän kuin kaksi viivaa, oli hänelle taiteilija. Haltia ei kuitenkaan jatkanut piirtämistä sen kauemmin, vaan sujautti paperinsa laukkuunsa.

Beregregryn oli valmiina toisen esitellessä itsensä. "Beregryn Ilyaven Betorinpoika", hän esittäytyi kohteliaasti koko nimellään. "Jos olette liikuskelleet Fenissä, olette kenties saattaneet kuulla nimeni." Oli totta että Ilyaven oli varakas kauppiassuku, joka vaikutti koko Fenin alueella, mutta Beregrynin ei enää oikein kuulunut sen mahtavuuden piiriin. Hän oli niin pahoissa riidoissa isänsä kanssa, että oli varmasti menettänyt osuutensä perintöönkin aikoja sitten. "Mukava tavata, neiti," Beregryn jatkoi vielä. Alaynan kasvoille oli kiirinyt kohtelias hymy, joka sai Beregrynin sydämen jättämään yhden lyönnin väliin. Haltiat olivat uskomattoman kauniita, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.

Leszek huomasi verisen klimpin saappaassaan ja katsoi nopeasti ympärilleen huomaten kuinka joku haltia katsoi hänen suuntaansa ja kääntyen halveksien pois. Leszek kopautti klimpin saappaastaan.

Mikä tätä maata oikein vaivaa? Vai olenko minä kirottu kohtaamaan epäkohteliaita sikoja aina kun olen "normaali kansalainen". Toivottavasti en joudu samanlaiseen tilanteesen hänen kanssaan kuin Beregrynin kanssa. Leszek pohti. Ei minulla kyllä mitään haltioita vastaan ole. Samaa rotuahan emme ole, mutta eivät he ihmisiä alempiarvoisia ole myöskään. Loukkauksia en kyllä siedä keneltäkään.

Leszek menee haltian perään pyrkien pysäyttämään hänet ja saamaan anteeksipyynnön.

Jumalista tai kohtalosta en tiedä, mutta älkää pakottako minua tappelemaan tämän miehen kanssa. Leszek ajatteli.

Kuten Cerathan vaisto sanoi, miehet lähestyivät häntä ja pian hän löysikin itsensä näiden ympäröimänä. Hänelle ehdoteltiin päivällistä, majataloon menoa, "yksityisiä tanssiesityksiä" joista miehet voisivat hänelle maksaa ja muuta sen sellaista. Ceratha tyytyi kieltäytymään kutsuista mahdollisimman kohteliaasti.

Pian kohteliaisuus ei enää riittänyt. Koska kilpailu oli kova, syntyi muutama tappelu parin miehen välille ja humaltuneet miehet alkoivat vetämään naista kädestä mukanaan. Ceratha päätti ottaa jalat alleen ennenkuin joku heistä ehtisi heittämään tämän olalleen ja viemään tämän pois.

Nainen rynnisti väkijoukon sekaan, ihmisten kääntyillessä katsomaan hetkeksi minne tällä ja häntä seuraavalla mieslaumalla oli niin kiire. Ceratha saa etumatkaa, mutta katsoessaan taakseen hän törmää Lezek D'Agostinoon. Neito jää hämillään tuijottamaan pitkää nuorta miestä jonka kasvoilla olevat pohjoisenihmisen piirteet kapinoivat tämän ruskettunutta ihonsävyä vastaan. Sillä välin ehtivät Cerathaa jahdanneet miehet saavuttaa tämän ja tarttuvat tämän käteen.

Vaikkei Ceratha yleensä valehtele ja siitä pidä, nyt olisi siihen keinoon turvauduttava. Hän hyppää kevyesti toistaiseksi tuntemattoman miehen syliin. "Hyvät herrat, olen otettu vaivannäöstänne pyytää minua päivälliselle, mutten voi sillä minulla nähkääs on jo mies..", Ceratha nielaisee ja katsoo anovasti "miehensä" silmiin. Neito halaa tätä jotta pääsee kuiskaamaan tämän korvaan: "Pyydän herra, auttakaa neitoa pulassa..?"

Cinza kohotti toista kulmaansa kysyvästi katsellessaan edessään olevaa keijua, joka vaikutti varsin hiljaiselta. Eikö tuo ymmärtänyt selkeää yhteiskieltä, vai oliko kovaäänisten ja värikkäiden juttujen pauke saanut tuon raukan kuuroutumaan? Ajatuksesta hieman hermostuneena haltia loi epäilevän silmäyksen rakettiin joka ampaisi tummalle taivaalle kuuluvasti viheltäen ja lopulta räjähti väriloistoon.

Flumen keskittyi taas siipeilijään. Keiju ei näyttänyt olevan erityisen hyvissä voimissa, nyt kun tarkemmin katsoi. Ihan kuin toinen olisi osunut kapakkatappeluun ennen kuin saapui juhlapaikalle. Kenties siinä oli syy, miksi tuo ei näyttänyt edes huomanneen häntä. Arpinaama köhähti hieman saadakseen huomiota ja toisti sitten tervehdyksensä, tällä kertaa vaihtaen halrithille, jos se vaikka saisi taikaolentoon eloa.