Alla kiven ja taivaan

”Niin kuulin minäkin sen vartijan sanovan. Tästä saammekin aasinsillan ruokauhreihin, mitä ihmettelen. En kiistä, etteikö haltiaväki tekisi samaa huolimatta nälänhädästä joka nykyään vaivaa saaria, mutta en ymmärrä mitä jumalia te ihmiset yritätte uhrein lepyttää. Eikö teidän ”ainoaa oikeaa” Jumalaanne rukoilla kirkossa? Yksikään tämän luolaston elävä ei piittaa teidän lepytyksistänne, sillä niukka ateria silloin tällöin ei merkitse mitään kun oma koti on täynnä tunkeilijoita. Miksi siis uhrit?”
Kaksijalkaisista sirompi oli huomaamattaan kulkeutunut lähemmäksi kapteenia ihmettelyjensä viedessä hänen huomionsa pois moisesta seikasta. Cinzan uteliaisuus ylitti valitettavan usein terveellisyyden rajan, eikä hänen taipumuksensa lörpötellä mitä sylki suuhun toi ollut yhtään sen parempi tapa.

Hän laski kätensä päänsä takaa ja siveli hellävaroin sormeaan, joka oli murtunut pahasti muutamia viikkoja sitten. Sen kaislasta tehty side oli alkanut purkautua, tai ainakin se oli reissussa pahasti rähjääntynyt. Tukea se oli tarjonnut riittävästi estääkseen sormea vahingoittumasta enempää, mutta luu ei tuntunut lainkaan parantuneen.
Haltia juoksutti etusormeaan edestakaisin punoksella ja tunsi syyllisyyttä muistellessaan kohtaamista häntä auttaneen haltianeidon kanssa. Hänen mieltään kalvava varjo oli aikaa myöten hitaasti voimistunut vaikka sen olisi kuulunut kadota ja jo se, että hän hetkellisesti menetti järkensä Faelwenin edessä, oli merkki hänen tahdonvoimansa heikkenemisestä. Kuinka kauan hän olisi vielä tietoinen tekemisistään? Kuinka pitkään hän vielä voisi puhua muille olennoille?

Flumen ravisti itsensä hereille ajatuksistaan ja kätki synkät mietteensä pakotetun hymyn taakse, teeskennellen yhtä huoletonta kuin aikaisemminkin. Samalla hän tarkkaili vierellään astelevaa Donia syrjäsilmin, ihmetellen kaiken muun mahdollisen lisäksi myös kuinka ihmeessä toinen onnistui olemaan haudanvakava oli tilanne mitä hyvänsä.
”Mahdatko sinä nauraa koskaan?”
Kysymys ei ollut tarkoitettu ääneen esitettäväksi, mikä saikin suippokorvan hätkähtämään ja nolostumaan. Hänen kielensä oli tehnyt sen taas.
Siitä huolimatta hän kieltäytyi esittämästä anteeksipyyntöä tai selittämään kysymystään. Kaikesta vakavuudestaan ja jyrkän kurinalaisesta käyttäytymisestään huolimatta –tai ehkä juuri niiden takia– oli Donahue Keeble loppujen lopuksi varsin komea mies. Oli sääli, ettei ihminen antanut kasvoilleen lisää komeutta yrittämällä hymyillä joskus.


((Huhhuh, taisin tehdä henkilökohtaisen kestoennätyksen O.o Pahoitteluni.))

Kapteeni tuhahtaa Cinzan mainitessa ruokauhrit. Toisen ihmettely on kylläkin aiheellista, joten hän päättää myös vastata, samalla kun yrittää jatkaa summittaista askeltensa laskemista. Sata, satayksi… ”Mitä lie harhautunutta ja harhaista toimintaa”, Keeble esittää tylyn arvion paikallisten toimista. ”Ei sellainen kuulu kristillisyyteen. Luulen, että kirkon olisi aiheellista kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten täkäläiset oikein uskoaan harjoittavat.”

Hän sekoaa laskuissaan. Joko hän oli ajatellut sataa kahtakymmentä? Hän päättää jatkaa siitä ja hapuilee toisella kädellä hieman tukea seinästä. Vaikka heillä on soihdunkaltainen apuväline, ei kävely silti ole kovin helppoa. Joka puolella on varjoja ja eteenpäin näkee vain pari metriä.

”Minun hoitajattareni kertoi paljon tarinoita tunneleista ja maanalaisista maailmoista silloin kun olin lapsi”, hän sitten avautuu, hieman myrtyneesti. ”Sisareni piti niistä… Joka tapauksessa niissä lepyteltiin usein kaikenlaisia henkiolentoja ja hirviöitä viemällä näille ruokaa, rahaa tai kauniita nuoria neitoja.”

Tai huonosti käyttäytyviä lapsia, jos hoitajatar oli väsynyt heihin. Ne tarinat olivat yleensä tehokkaasti hiljentäneet heidät ja äiti oli ihmetellyt, miksi sisko oli lähes kokonaisen kauden ajan kieltäytynyt menemästä nukkumaan, jollei hänen vuoteensa viereen jätetty palavaa kynttilää. ”Myös kääpiöillä on omia kertomuksia. He uskovat, että jossain tuolla…” kapteeni heilauttaa epämääräisesti kättään alaviistoon, ”…jossain tuolla alhaalla on heidän syvyyksiin pudonnut jumalansa. Jos seuraa näitä käytäviä riittävän syvälle pimeyteen, voi kohdata hänet.”

Nyt hän on jo päässyt sadan kuudenkymmenen ohi. Eikö tämä käytävä koskaan haaraudu? Kapteeni alkaa huolestua – sikäli kuin hän on lakannut hetkeksikään huolehtimasta viimeisen tunnin aikana. Cinzan seuraava kysymys yllättää hänet täysin.

Keeble kääntyy hämmästyneenä katsomaan haltiaa. ”Mahdanko minä koskaan… mitä ihmettä?”

Kysymykseen olisi helppo tiuskaista jotain epäystävällistä ja kapteeni on vähällä tehdä niin. Lopulta hän kuitenkin vain pudistaa hitaasti päätään. ”Harvoin”, hän sanoo. ”Elämä täytyy ottaa vakavasti.” Hänestä tuntuu, niin kuin hänen pitäisi vielä selittää äskeisiä sanoja, aivan kuin hän ei itsekään olisi niihin aivan tyytyväinen: ”Koska… maailma on täynnä asioita, joita kukaan ei oikeastaan haluaisi tehdä, mutta jotka on pakko hoitaa. Ja sellaisten ihmisten kuin minä täytyy ottaa niistä vastuu, koska muuten mikään ei suju.”

//Ei haittaa. Rita Hayworth sanoo Gildan lopussa jotain siihen suuntaan kuin ’eikö ole ihanaa, ettei meidän tarvitse pyydellä anteeksi toisiltamme, koska olemme samanlaisia’.//

Ihmisen antama vastaus vastasi lähes täysin sitä, jonka haltia oli olettanutkin kuulevansa. Siitä huolimatta Keeblen alituinen happamuus ja pakonomainen tarve toimia kurinalaisesti ja sääntöjen mukaan jaksoi yllättää hänet yhä uudestaan ja uudestaan. Cinza ei sanonut mitään eikä antanut kasvojensa paljastaa ajatuksiaan suoraan, mutta hänen aurinkoinen ilmeensä synkkeni hieman. Hän näki vieressään kävelevän vartijan jumalkompleksista kärsivänä simputtajana, jonka polku tuppasi risteämään hänen polkunsa kanssa harmillisen usein.
Hän pyyhkäisi likaisia hiussuortuvia kasvoiltaan ja räpytteli silmiään saadakseen puhdistettua ne pölystä. Hän haaveili kävellessään syrjäisestä lammesta tai järvestä jossa puhdistaa matkan tuoma lika ja tomu ihosta ja kuontalosta. Hän ei yleensä liiemmin piitannut ulkonäöstään, sillä varjohaltiain perimä antoi hänelle luonnollisen kyvyn sulautua ympäristöönsä, mutta nyt jos koskaan hän kaipasi lämmintä vettä.

Flumen kiskoi paitansa hihat kämmeniensä peitoksi ja katseli hengityksensä huurun muodostumista ja katoamista. Oli ollut iltapäivä kun hän oli luikahtanut Renuiritin tunneleihin, joten nyt täytyi olla myöhäinen ilta. Kahdeksannen vaiheen alkupuolta, kenties? Ilma oli käynyt ajan myötä kylmemmäksi, eikä heidän pienestä valonlähteestään ollut lämmikkeeksi, puhumattakaan haltian ohuista vaatteista. Hän sätti itseään laiskuudestaan ja ajattelemattomuudestaan loikoiltuaan koko kesän ja syksyn sen sijaan että olisi varautunut tulevan talven varalle. Cinza tunsi itsensä aivan sadun heinäsirkaksi joka soitteli huolettomana koko kesän sen sijaan, että olisi ottanut mallia muurahaisesta ja varautunut talven varalle, joutuen kylmän tultua pyytämään ahkeralta muurahaiselta apua.

Minstreli kiihdytti askeliaan ja ohitti ihmismiehen, katse nauliutuneena eteenpäin. Nyt kun hänen ajatuksensa olivat siirtyneet Donista eroon pääsemisestä selviytymiseen talven yli, hän alkoi huolestua toden teolla. Kaupunkeihin hän ei uskaltaisi yrittää kiinnijäämisen pelossa, ja oli yhtä todennäköistä päästä toiselle saarelle kuin pyydystää kuu taivaalta. Tähän mennessä hän oli ostanut tai varastanut talvivaatteet itselleen, mutta viimeaikaisten toilailujensa ansiosta hänellä ei ollut mitään asiaa kaupunkeihin ainakaan kahteen ihmissukupolveen.

Tumma möykky etuoikealla kiinnitti hänen huomionsa ja sai hänet hidastamaan askeleitaan. Flumen oli kuullut lukuisia päätelmiä ja huhuja Renuiritin eliöistä ja niiden vaarallisuus tuntui vaihtelevan peltohiirestä merenosaa vaarallisimpiin. Taivaan alla huhuihin saattoi suhtautua kevyesti, mutta vaeltaessaan tunneliverkostossa mielikuvituksellisten petojen elinympäristössä Cinza alkoi pikku hiljaa uskoa niihin tarinoihin.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut elävä olento, mutta ei kivikään; maassa lojuva kulmikas pötkö ei aluksi muistuttanut mitään haltian tuntemaa otusta, mutta päästyään lähemmäksi ja tutkailtuaan hahmoa hetken totuus valkeni hänelle kaikessa karmeudessaan;
Kellanruskea iho oli kiristynyt kallon ympäri ja kaula oli näivettynyt luunohueksi, huuleton suu oli raollaan ja siinä näkyi vinksottavia keltaisia hampaita. Kerran niin kiiltävät ja tuuheat mustat hiukset valuivat nyt ohuina ja harmahtavina suortuvina pitkin kasvoja ja selkää, ja lasittuneet, puoliavoimet silmät tuijottivat tunnelin toiselle puolelle. Turkiksiin kääriytynyt matkalainen oli ruumiin tilasta päätellen kuollut päiväkausia sitten nälkään tai väsymykseen. Kangistuneet kädet olivat eteenpäin suunnatut, aivan kuin onneton olisi yrittänyt raahautua eteenpäin ennen kuolemaansa.
Cinzan katse lakaisi vainajan vaatteita, mutta mikään ei antanut selvää merkkiä kuolleen sukupuolesta tai lajista; koristeltu nahkavyö saattoi olla kuulunut miehelle tai naiselle, suuri viitta tummenneine solkineen ihmiselle tai taikaolennolle.
Irrottamatta silmiään kuolleesta haltia kurotti kättään ja nappasi kiinni täplikkään karvakorvan niskasta koiran tunkiessa uteliaana lähemmäs. Koira nuuhki ilmaa ja päästi säälittävän uikutuksen.
Matkalainen ei liiemmin lisännyt haltian taistelutahtoa tai uskoa selviytymisestä.

Kun Cinza ohittaa hänet lähietäisyydeltä, kapteeni väistää sivummalle antaakseen tietä. Saman tien hän huolestuu siitä, minne haltia nyt oikein on painelemassa. Vaikka heillä onkin jonkinlainen soihduntapainen ja siis tuiki tarpeellista valoa, ei Keebleä edelleenkään ilahduta ajatus jäädä yksinään maan alla kiemurteleviin tunneleihin. Jopa rikollisen ja murhamiehen seura on parempaa kuin täydellinen eristyneisyys kaikista elollisista olennoista.

”Minne sinä…?” hän aloittaa, mutta Cinzan seisahtuessa hän vaikenee, sillä hän havaitsee nyt saman minkä haltia terävämmillä silmillään äkkäsi jo hetkeä aikaisemmin. Maassa lojuva outo, kasaan lysähtänyt mytty hahmottuu vainajaksi vasta hetken tarkastelun jälkeen. Kapteeni astuu lähemmäksi ja kumartuu tarkastelemaan ruumista. Hän on nähnyt elämänsä aikana monia kuolleita ja kuolevia henkilöitä – sekä onnettomuuksissa, laittoman väkivallan seurauksina, että todistamissaan oikeutetuissa teloituksissa. Silti tässä hiljaisessa hahmossa, joka pimeyden keskeltä ilmaantuu heidän näkökenttäänsä tummat avonaiset silmät tyhjinä ja tuijottavina, on jotain karmivaa. Olennon pää ja ojennetut kädet ovat heitä kohti. Minne ikinä se on ollut matkalla, se on ollut epätoivoisesti pyrkimässä poispäin suunnasta, johon Don ja Cinza kävelevät…

Kapteeni vetää sihahtaen henkeä. Hän on muutenkin ollut Elveristä lähtönsä jälkeen puolittain hermoheikossa tilassa, jota Cinzan kohtaaminen ja tunnelin sortuminen eivät ole lievittäneet. Nyt hän ei todellakaan tarvitse enää ylimääräistä tunnelatausta vaivoikseen. Ruumis kuin ruumis, kuollut kuin kuollut. Keeble tukee saappaan kärkensä vainajan olan alle ja tuuppaa tämän selälleen niin että tomu pöllähtää. ”Mater Domini nostri, ora pro nobis…” hän mumisee nopeasti ja hivenen välinpitämättömästi. Jumalan äiti, rukoile meidän syntisten puolesta, nyt ja kuolemamme hetkellä. Hän ei tiedä, onko vainaja ollut kristitty, mutta tällaisissa tilanteissa kuuluu sanoa jotain. Harmaantuneet hiukset takertuvat hänen saappaaseensa kuin tahmea seittirihmasto. Kapteeni ei piittaa tästä, vaan kumartuu ja poimii jotain ylös ruumiin alta paljastuneelta maankamaralta. Hän nyökkää jonkinlaisen ilottoman tyytyväisyyden vallassa. ”Puoliksi palanut soihtu. Ainakaan tämä parka ei kuollut siihen, että olisi tullut hulluksi pimeässä. Tai sitten hänen soihtunsa oli syystä tai toisesta sammunut, eikä hän enää saanut sitä syttymään.”

Mies kohauttaa olkapäitään. Hän jättää sentään toteamatta, että ’sen parempi meille’, mutta tämä lienee hänen mielessään. Keeble alkaa sytyttää vainajalta vietyä soihtua palavasta pistoolista. Sen puuosa alkaakin olla jo olla tarkoin käytetty. Warro tuijottaa ruumista niskakarvat pystyssä ja sen kurkusta nousee matalaa urinaa.

Kun vainajan tuoma järkytys alkoi lieventyä, työnsi haltia mielensä perukoille myös oman pelkonsa ja yritti vihdoin ajatella tilannetta kokonaisuutena, tarkastellen sitä mahdollisimman monelta kantilta. Muumioituneessa ruumiissa ei näyttänyt olevan merkkejä teräaseesta tai muusta väkivallasta, joten todennäköisimmiksi kuolinsyiksi kohosivat riutuminen nälkään ja janoon tai paleltuminen. Kaunako tuo onneton oli vaeltanut käytävissä etsien ulospääsyä? Kuinka pitkälle tunneli jatkuisi ja mikä siellä odottaisi? Ja ennen kaikkea: kauanko he selviäisivät ilman muonaa ja lämmikettä?
Flumen käänsi katseensa heidän tulosuuntaansa ja kurtisti kulmiaan mietteliäänä. Nämä osat tunneliverkostosta oli poistettu käytöstä hyvästä syystä, ja ihmisvapaana alueena niille oli varmasti hakeutunut vuoriston alkuperäisasukkeja elelemään omassa rauhassa. Lapsuudessaan kuulleiden tarinoiden sekä matkalaisten ja kaupunkilaisten joukossa kiertelevien huhujen pelottamana Cinza ei lainkaan halunnut sanoa niille käsipäivää.

Liian omiin ajatuksiinsa syventyneenä haltia ei ollut kuullut sanaakaan Donahuen puheista ja nyökätessään hajamielisesti hänellä ei ollut aavistustakaan mihin hän oli yhtynyt.
Soihdun ottaessa tulta suuri liekki leimahti, valaisten tunnelin lattiasta kattoon. Aseen kahvan kynttilän kokoisen liekin jälkeen tuntui kuin aurinko olisi valaissut käytävää, säikäyttäen uhkaavat varjot taemmas ja pudottaen haltian mietteistään maanpinnalle.
Hän kääntyi yllättyneenä Keeblen puoleen ja loi soihtuun pitkän, helpottuneen katseen. Vihdoin valonlähde oli luonnollinen!

Valon tuoma riemastus kuitenkin hiipui pian, sillä se ei ollut tuonut heille poispääsyä tunneleista. Vaimea huokaisu karkasi rohtuneiden huulten välistä. Täällä maan alla Hariath oli lähellä, mutta erakkomainen jumala ei häntä auttaisi. Omillaan selviytyminen oli toki itsestään selvää, mutta eikö tuo kunnioitettu jumala voinut häntä hiukan avittaa? Vai oliko häneltä vain jäänyt Hariathin tarjoama apu huomaamatta?
”Meidän pitäisi palata takaisin”, Flumen sanoi laskeutuessaan toisen polvensa varaan, kietoen toisen kätensä koiran kaulan ympäri ja rapsuttaen sen niskaa toisella, ”en tiedä mikä hulluus hänet on näihin tunnelinosiin ajanut, mutta se maksoi hänen henkensä. Kauanko hänellä kesti kulkea elämänsä polun päähän? Kauanko meillä kestää? Tämä tunneli saattaa jatkua maileja! Menisi päiväkausia ennen kuin pääsisimme ulos, vaikkemme kohtaisikaan näiden vuorten asukkeja. Joko palellumme tai kuolemme nälkään ennen kuin uloskäynti on lähimaillakaan. Palataan takaisin ja yritetään päästä sortumasta läpi.”
Haltian hampaat kalisivat ja sanojen muodostaminen oli vaikeaa. Olkoot kirottuja talvi ja hänen hölmöytensä! Ennen hän oli ryöstänyt talvivaatteensa kaupungeista tai karavaanien konteista, mutta nyt hän ei voinut astua kaupunkiin ja nälänhädän vuoksi kauppiaat pitivät entistä tarkempaa huolta varusteistaan helpottaakseen selviytymistään.
Mutta toisaalta, hän ajatteli katkerasti, tätä menoa minun ei enää koskaan tarvitse murehtia muonasta tai vaatteista.

Don siirtää soihdun toiseen käteensä ja tuhahtaa Cinzan sanoille. Hän ei varsinaisesti tunne oloaan paremmaksi valon lisäännyttyä, mutta se saa hänet sentään määrätietoisemmaksi. Niin kauan kun heillä on valoa, he voisivat liikkua, kykenisivät jotenkin suunnistamaan näissä luolastoissa – tai ainakin kuvitelma asioiden hallittavuudesta olisi valoisassa ympäristössä suurempi.

”Hölmöyksiä, haltia”, vartiomies sanoo karskisti ja kumartuu Cinzan puoleen. Hän tarttuu tätä olkapäästä ja vetää jaloilleen. Ei pidä jäädä aloilleen. Paikalleen jääminen tietää kuolemaa. Minun täytyy pitää meidät liikkeessä. ”Me emme yritä kaivautua täältä ulos. Varmasti tonnin verran kiveä putosi käytävän katosta takanamme. Jos koetamme mennä siitä lävitse, niin näännymme kaivamisen puolivälissä.” Ellemme saa lisää kiveä niskaamme.

Don kääntyy katsomaan suuntaan, josta vainaja selvästi oli ollut tulossa ennen menehtymistään käytävän kamaralle. ”Meillä on vain yksi suunta jäljellä”, hän sanoo ja osoittaa eteenpäin pimeään. Hän jää odottamaan, että Cinza lähtisi liikkeelle ja pohtii samalla mitä tekisi, jos haltia itsepintaisesti kieltäytyisi jatkamasta matkaa. Raahaisiko hän Cinzan mukaansa? Ehkä… Hänen tämänhetkinen matkaseurueensa koostuu yhdestä taikaolennosta ja yhdestä koirasta ja ryhmä on jo nyt niin pieni, ettei hänellä ole varaa menettää turhan takia yhtään sen jäsentä. Selviäminen on kuitenkin todennäköisempää silloin kun ei ole yksin.

”Mennään”, hän vielä kehottaa. Warro katsoo myötätuntoisesti Cinzaa. Se ei tunnu lainkaan pitävän ruumiin läheisyydestä, mutta haltian halatessa sitä, se alkaa rauhoittua.

”Mutta...”
Haltian verbaalinen inttäminen loppui ennen kuin ehti alkaakaan, mutta hänen kehonkielensä kuvasti niin selvää vastalausetta ihmisen puheille, ettei sanoja tarvittukaan. Eteenpäin noihin tunneleihin niiden loppumattomaan pimeyteen! Hulluko toinen oli?
Flumen ravisti päätään niin että takkuiset hiukset hulmusivat. Hän kieltäytyi jyrkästi astumasta askeltakaan tuohon pimeyteen, vaan palasi mieluimmin takaisin ja kaivaisi sormensa verille. Käytävät, joissa hän oli liikkunut ennen törmäämistään Keebleen, olivat synkkiä nekin mutta eivät huokuneet kylmyyttä ja kuolemaa. Hänen pelkonsa johtui suurilta osin myös siitä, että aiemmin hän oli tiennyt missä liikkui ja missä seurassa.

Cinza ravisti ihmisen käden hartialtaan ja perääntyi askeleen, pudistaen päätään uudemman kerran toisen lähtökehotukselle.
”Minä en tule sinne.”
Suippokorva oli vakuuttunut paluun olevan jatkamista turvallisempi reitti ulos, vaikkei keksinytkään mitään uskottavaa syytä miksi niin voisi olla. Sortuma oli laaja ja tunnelin katto hatara. Hän tiesi todennäköisesti hautautuvansa elävältä tai saavan surmansa jollain muulla tavalla yrittäessään päästä läpi, mutta lapselliseen tapaansa hän kieltäytyi uskomasta sitä.

”En tule harhailemaan tunneleihin ja odottelemaan kuolemaa saapuvaksi. En ole tyhmä. Päätön ryntäys tuntemattomaan tietämättä mikä siellä odottaa on itsemurha! Myönnän, että olen niin tehnyt montakin kertaa, mutta tämä on eri asia. Minulla ei ole täällä mitään valtteja, ei ensimmäistäkään!”
Hän loi koiraan lyhyen katseen. Don todennäköisesti haluaisi sen mukaansa, mikä oli sääli. Hän ei liiemmin pitänyt koirista, mutta Warro oli varastanut hänen sydämensä oitis. Se oli hauskannäköinen otus ja varmasti korvaamaton matkakumppani. Cin kumartui vielä rapsuttelemaan sitä hyvästiksi.

Haltia siis todella oli aikeissa kääntyä takaisin ja palata tuijottamaan sortumaa kunnes nääntyisi sen edessä nälkään. Donin ilme kiristyy. Nyt kun heillä on valoa, joka luultavasti palaa sen verran kauan, että heillä on edes teoreettinen tilaisuus ehtiä etsiä tiensä ulos tunnelistosta, suippokorva luovuttaa. Kapteeni ei ole itsekään kovin innoissaan ajatuksesta maanalaisesta harhailusta, mutta toiminnan miehenä hän ei saata jäädä istumaan paikoilleen. Eikä kyllä jää Cinzakaan, jos se hänestä on kiinni!

”Jos soihtu sammuu, niin meistä kahdesta sinä olet se, joka näkee eteensä”, kapteeni koettaa selittää haltian hyvästellessä koiraa, joka nuolaisee Cinzan kättä myötätuntoisesti. ”Jumala on toistaiseksi jättänyt meidät henkiin, joten ehkä hän aikoo auttaa meidät ulos täältä. Meidän täytyy vain pysyä rauhallisina ja pysyä liikkeessä.”

Totta puhuen Donilla ei ole aavistustakaan, miksi Jumala olisi jättänyt Cinzan henkiin tarkoituksella, ja hänen omakin kohtalonsa on suuri kysymysmerkki. Hän on tehnyt virheen toisensa perään viime aikoina. Voi olla, että hänet ja haltia on vain niputettu yhteen jossain suuressa kosmisessa suunnitelmassa ja viskattu tänne nääntymään… Kapteeni hieraisee kämmenselällä silmiään, joita soihdun savu ärsyttää. Hän huokaa raskaasti.

”Minä tarvitsen sinua, joten sinä tulet mukaan”, hän sitten vain sanoo ja vetää Cinzan pystyyn. Hän tarttuu hennompaa miestä lujasti käsivarresta ja lähtee vetämään mukaansa suuntaan, johon he olivat matkalla ennen kuin kohtasivat vainajan. ”Tarvitsen sinun näkökykyäsi, jos soihdulle tapahtuu jotain. Älä yritä väittää vastaan, sillä tämä ei ole mikään neuvottelu.” Kapteeni viheltää Warrolle ja se hypähtää heidän peräänsä.

Soihdun häilyvässä valossa ruumiin vahamaiset kasvot näyttävät hymyilevän kolkosti heidän ohittaessaan sen, suuntana tunnelien rikkumaton, painostava pimeys.

Harmaat silmät aloittivat pyörähtelynsä heti kun ihmisten Jumala mainittiin. Haltia ei pitänyt mitään epäjumalan taholta liikenevää apua kunnon avustuksena, eikä siis yhtään enempää lämmennyt ajatukselle harhailla sokkeloissa kunnes jalat irtoisivat, he paleltuisivat tai kuolisivat nälkään. Menkööt ihminen kaikin mokomin seikkailemaan, kunhan ei Cinzaa raahaisi mukaansa päättömyyksiin (ei puhettakaan, että Flumen olisi myöntänyt oman ideansa päättömyyden). Mikäli arvon kapteeni välttämättä halusi liittyä vainajien iloisiin karkeloihin, mikäpä haltia olisi estele...

Hetkinen nyt.
Flumenin suvun nuorimmainen horjahti tullessaan kiskaistuksi koivilleen ja raahatuksi päättäväisesti syvemmälle pimeyteen. Pihtimäisen tiukka ote käsivarresta sai haltian vaistomaisesti tempomaan kättään vapaaksi kuin liekaan kytketty vasikka.
Ei tämän näin kuulunut mennä. Keeblen olisi pitänyt marssia soihtuineen, koirineen päivineen sinne missä maailman keskipiste oli ja poistua Cinzan elämästä, mutta sen sijaan suippokorva oli nykäisty uudelleen mukaan tähän soppaan.
Hän päästi halveksivan naurahduksen kapteenin esittäessä perustelunsa.
”Ja kaiken tapahtuneen jälkeen sinä todella kuvittelet, että minä olisin halukas auttamaan sinua? Voi hölmö! Heti kun tuo soihtu sammuu, huomaat olevasi yksin tuon karvakasan kanssa ja minä olen jo kaukana matkalla sivistyksen pariin. Elleivät jumalat ole harvinaisen pirullisella tuulella emme sen jälkeen enää koskaan tapaakaan.”

Cinza tunsi joukon kärkeen pyyhältävän koiran turkin hipaisun kättään vasten ja loi eläimeen lyhyen katseen. Se oli vekkuli otus, kieltämättä, ja vaikkei hän liiemmin koiraeläimistä perustanutkaan olisi sääli lopulta jättää se.
Hylkääminen olisi vaikeaa muiltakin osin: vaikka Flumen ahkerasti yrittikin itselleen vakuutella kuinka paljon parempi paikka maailma olisi ilman muuatta kapteenia, hän ei voinut ottaa vastuulleen jälleen yhtä kuolemantapausta. Oli kapteenin eksyminen ja kuolema todennäköistä tai epätodennäköistä hyvänsä, Cinza ei voinut ohittaa sitä olankohautuksella. Hän ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta mikäli soihtu sammuisi, hän tulisi perääntymään sopivan etäisyyden päähän ja todennäköisesti seuraisi ihmistä koirineen niin pitkälle kuin mahdollista. Se oli viheliäinen ajatus.

Kitinän makuun päässyt varjohaltianpuolikas kieltäytyi asennoitumasta toiveikkaasti tilanteeseen. Hän torjui happamana kaikki mielikuvituksensa tarjoamat pelastusehdotukset pitäen niitä mahdottomana, ja aina ruikutuksen aloitettuaan hänen oli hyvin vaikea lopettaa.
”Miksei näihin tunneleihin voi kiinnittää käytäväverkoston karttaa?”


Kourallinen hyvää tuuria pelastaisi heidät kaikki -Warro mukaan lukien- toisiltaan, ja jokin korkeampi voima tai puhdas sattuma oli jo asian kimpussa. Vajaan virstan päässä heidän senhetkisestä sijainnistaan toistensa ylitse mutkittelevia käytäviä puhkoi maanpinnalle ulottuva aukko seinän vieressä. Kivikkoon maanpinnalla oli tukevasti kiinnitetty ajan ja sään pieksemät köysitikkaat, jotka roikkuivat surullisina kolmisen kyynärän päässä Flumenin ja Donin kulkeman käytävän lattiasta. Osa tikkaiden askelmista oli katkennut ensin käytön, myöhemmin ajan myötä.



Jossakin kaukana heidän yläpuolellaan unelias kukko tunki päänsä siiven alle. Vielä ehtisi torkkua, ennen kuin uutta päivää tervehdittäisiin käheällä kiekaisulla.

Ei mikään yllätys, että haltia ilmoittaa livistävänsä paikalta heti tilaisuuden saatuaan. Don ei toisaalta voi syyttää miestä tästä. Jos tilanne olisi toisenlainen, jos hänellä olisi paremmat mahdollisuudet selvitä yksinään, ei hänkään jäisi Cinzan seuraan.

Vai jäisikö? Kapteeni vilkaisee haltiaa puoliksi raahatessaan ja puoliksi taluttaessaan tätä eteenpäin. Onhan hänellä soihtu ja koira, joten miksi hän niin itsepintaisesti pitää rikollista mukanaan? Vanha sanonta toteaa, että viholliset kannatti mieluummiin pitää mahdollisimman lähellä, jotta näkee mitä nämä aikovat, mutta Cinza on vaarallinen lähietäisyydellä. Saattaisi olla turvallisempaa erota, vaikka se tarkoittaisikin haltian hyvän näkökyvyn tuoman edun menettämistä.

Voisiko siis olla, että Donkin kaipaa tässä onnettomassa tilanteessa hieman seuraa, ja jonkun jolle puhua? Jonkun, joka myös vastaisi, olisivat sanat sitten miten ikäviä tai loukkaavia tahansa? Warro oli kaikesta huolimatta ainoastaan koira, jolta ei hyviä neuvoja kannattanut odottaa.

"Jollakulla olisi jo onnettoman huono huumorintaju, jos me kaksi joutuisimme sietämään toisiamme vielä kuoleman jälkeen", kapteeni sanoo. Ajatus on niin absurdi, että se on melkein huvittava, vaikkei hän hymyilekään. Keskustelun jatkaminen tuntuu silti helpottavammalta kuin painostavassa tunnelissa hiljaa eteneminen. "Sittenpä minulla olisi ainakin ikuisuus aikaa saada sinut ymmärtämään väärät tekosi." Hän katsahtaa Cinzaa. Eipä asialla oikeastaan ole enää väliä, mutta pieni inhimillinen kiinnostus saa miehen äkkiä kysymään pienen tauon jälkeen: "Miksi sinä tapoit ne ihmiset?"

Hänen on niin vaikea uskoa, että kyseessä olisi saattanut olla pelkkä itsepuolustus, vaikka Gonlin tapauksen hän olikin näkemässä omin silmin. Cinzan oli täytynyt haluta tappaa... mutta minkä takia? Haltia ei lähemmin tarkasteltuna vaikuttanut täydellisen mielipuoliselta, ainoastaan kovin kovin nurkkaanajetulta. Ei pitäisi etsiä noiden teoista mitään motiiveja, hän pohtii, mutta ei vedä kysymystään takaisin. Ehkä hän vihdoin kuuntelisi, mitä haltia haluaa sanoa puolustuksekseen. Aikaahan heillä kahdella olisi. Ehkä koko loppuelämän verran.

Warro kiiruhtaa kauemmas heidän edelleen. Se alkaa väsyä isojen olentojen torailuun, pimeisiin tunneleihin ja kivien kolahteluun. Sitä paitsi se on haistavinaan jotain kiinnostavaa... raitista ilmaa?

Miksi?
Sitä Flumen oli kysynyt itseltään satoja kertoja, ja vielä satoja kertoja lisää! Hän oli viettänyt lukuisia unettomia öitä, tuijottaen milloin tyhjyyteen, milloin taivaalle, milloin katsellen omaa kuvajaistaan lammen pinnasta arvellen vastausten löytyvän muutoksina hänen kasvoistaan. Tyhjyys, tähdet ja kuvajainen eivät kuitenkaan tuoneet vastausta.
Miksi tosiaan?
Hänellä oli muistikuvia tilanteista itsestään varsin vähän: hän muisti tunteita, kuten ahdistuksen, pelon ja ansaan ajetun eläimen raivon, muttei tiennyt mikä voima oli liikuttanut hänet sapeleitaan ja juottanut niille viattomien verta. Tuo voima nautti tappamisesta, sen hän tunsi, ja se oli varjo hänen sydämessään. Sitä varjoa hän ei voisi omin avuin valaista, mutta miten hän voisi kertoa sen ihmiselle? Miten hän voisi selittää tunteen jota ei itsekään ymmärtänyt? Ketä hän edes voisi murhista syyttää, muita kuin itseään. Hän itse oli kohottanut aseensa ja vienyt kahden ihmisen elämän yhdellä verenhimoisella iskulla. Mieltään kalvavaa olentoa hän ei voisi syyttää; kapteeni ei voinut pidättää sitä ja teljetä Minykereen. Ihminen todennäköisesti pitäisi koko asiaa haltiantolvanan epätoivoisena sepustuksena pelastaakseen selkänahkansa, eikä Cinza nähnyt syytä miksei olisi pitänyt. Hän tiesi ettei koskaan ollut vaikuttanut erityisen luotettavalta.

”Päästä irti”, olivat ensimmäiset sanat jotka tulivat haltian suusta. ”Osaan kävellä itsekin.” Flumen nykäisi kättään päästäkseen vapaaksi, katsomatta ihmisen suuntaan. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi ilman Keeblen pihtimäistä puristustakin, eikä noiden kylmien harmaiden silmien katsominen auttaisi asiaa.
Flumen huokaisi. Hänen ärhentelynsä ei myöskään olisi avuksi, mutta ylpeys –niin loukattu kuin se olikin– esti häntä pahoittelemasta äksyilyään. Verbaalinen sota oli hyvä keino satuttaa toista kuitenkaan fyysisesti vahingoittamatta, mutta se ei valitettavasti poistanut stressiä ja väsymystä. Päinvastoin, hän tunsi itsensä vain entistä katkerammaksi omantunnon potkiessa häntä aina kun hän avasi suunsa nälviäkseen. Jumalat, niinä vaihtelevan mittaisina ajanjaksoina jolloin hän oli ollut tekemisissä Keeblen kanssa, hän oli liannut sanoillaan ilmaa enemmän kuin kolmena viime elinvuosikymmenenään yhteensä!
Cinza nieleskeli kiukkuaan pala palalta samaa tahtia askeleidensa kanssa, nopea ja terävä hengitys laantuen lopulta rauhallisemmaksi.

Haltialla ei vieläkään ollut tyydyttävää vastausta kapteenin kysymykseen, eikä hän uskonut sellaista koskaan keksivänsäkään, mutta vaitiolo ja veritekojen märehteminen eivät ratkaisseet ongelmaa.
”En…” sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja hän vaikeni jälleen. Suippokorvalla ei ollut aavistustakaan kuinka muotoilla sanoiksi edes osan sekalaisista mietteistään ja arveluistaan, eikä hän löytänyt tapaa kertoa omaa näkemystään tapahtumista muilla keinoin.
”…Ei mitään. Mitä sinäkin ymmärtäisit? Pidät minua sivistymättömänä hirviönä jonka elämän kohokohta on murhata ihmisiä! Et uskonut kun kerroin, etten kuulu mafiaan; miksi uskoisit mitään mitä kerron nyt?” Temperamenttinen veri kuohahti haltiassa ennen kuin hän ehti sitä estää, ja puhe muuttui katkeraksi.
”Onko sinusta vain mukavaa esittää kysymyksiä ja todeta kaikki vastaukseni valheeksi jotta voisit täräyttää tohjoksi jonkin osan ruumiistani? Jos asia on niin, voit olla vaiti! Minulla on jo oma riivaajani, en tarvitse sinua siihen.”

Keeble irrottaa haltiasta tämän nykäistessään kättään vapaaksi. Minnepä Cinza täällä pakenisi, joten yhtä hyvin hän voi päästää irti. Hän ei muutenkaan ole tällä hetkellä pidättämässä haltiaa, koska ylemmät voimat ovat jo huolehtineet asiasta: he ovat molemmat teljettyinä maanalaiseen vankilaan. Lähes huvittavaa, että ainoa syy, miksi hän raahaa Cinzaa eteenpäin, on se, että hän haluaa haltiasta itselleen seuraa. Ehkä mahdollisesti hyötyäkin tämän hyvästä näkökyvystä, mutta enimmäkseen seuraa.

”Kävele sitten itse”, kapteeni murahtaa. ”Kunhan vain kävelet.” Hän on vähällä kompastua lattian epätasaisuuteen ja kiroaa puoliääneen. Hänenkin melkein tekisi mielensä vain jäädä aloilleen ja antaa olla. Hän ja murhaaja voisivat maatua tänne tunneliin yhdessä.

Ja onhan hänkin tappanut elämänsä aikana. Tosin aina joko itsepuolustukseksi tai lain hänelle suomalla mandaatilla, mutta tappanut silti. Oli mielenkiintoista, miten lakikirjaan kirjoitetut muutamat lauseet ja upseerin laatat virkatakin kauluksenkäänteissä tekivät kunnialliseksi toiminnaksi teot, jotka veisivät tavallisen miehen hirteen. Lain voima totisesti oli hirmuinen. Kapteeni on tyytyväinen siitä, että hän on aina ollut voiman oikealla puolella näissä asioissa. Olisi ikävää joutua miettimään tekojaan ja sitä, onko niille ollut oikeutus. Nyt neuvosto kantoi lopullisen vastuun. Sotilaiden ei tarvitse ajatella, ainoastaan totella.

Hän on aina pyrkinyt parhaansa mukaan tottelemaan, mutta sen jälkeen kun hän tapasi tytön, asiat monimutkaistuivat. Väärin tekeminen alkoi tuntua liian houkuttelevalta ja helpolta. Rikoksella vain on aina kovin lyhyet jäljet, joten nyt hän on täällä – tekemässä todennäköisesti hidasta kuolemaan Cinza Flumenin ja sekarotuisen koiran seurassa.

”Me todennäköisesti kuolemme, Cinza”, kapteeni sanoo. Hän puhuttelee haltiaa tämän oikealla nimellä sen sijaan, että sanoisi jotain suippokorvasta tai vinosilmästä. ”Ja minä olen utelias. Sopiiko sinulle, että me olemme toisellemme rehellisiä, koska tässä vaiheessa se tuskin muuttaa yhtään mitään? Jos me heitämme henkemme täällä, niin valehtelemisesta ei ole mitään hyötyä.”

Hän vetää henkeä ja katselee edessä avautuvaan pimeyteen. ”Joten… oletko sinä jonkin rikollisjärjestön jäsen?” mies kysyy. ”Vai etkö sinä ole?”

Rauhalliset sanat hiljensivät haltian mykäksi kuin anaatti, ja anaatiksi hän itsensä sillä hetkellä tunsikin. Cinzan laihat posket punehtuivat häpeästä kaksi kertaa punaisemmiksi kuin hänen paleltuneet korvansa. Hän oli odottanut myrkyllisiä sanoja, lyöntiä (sitä hän oli jopa toivonut; läimäys saattaisi palauttaa hänen järkensä oikeille poluille), mitä tahansa paitsi tyyntä sävyä, joka muistutti hänelle miten naiivi hän todellisuudessa olikaan.
Hän ei erikseen myöntänyt erehtymistään ihmiselle. Mikäli tässä nyt lämpimikseen puhuttiin, sen voisi hoitaa muilla tavoin kuin pahoitteluilla tai tiuskinnalla.

Kapteenia tuntuivat kovasti rikollisjärjestöasiat kiinnostavan, mutta ihmistä ei voinut siitä syyttääkään. Flumen ei lainkaan pitänyt asemastaan olla se joka valotti näitä asioita toiselle, eikä varsinkaan siitä ettei hänelle ollut varaa valittaa. Keeble vielä tatuoisi oleanterin hänen selkäänsä pelkällä katseellaan, ellei tätä saataisi selvitettyä.
”En ole. En saa käskyjä keneltäkään muulta paitsi itseltäni, enkä ole minkäänlaisen rikollisryhmän jäsen, enkä näillä näkymin tule olemaankaan. Olen vielä aivan liian nuori liittyäkseni niihin, myöhemmin haluan selviytyä itselleni tai muille aiheuttamista ongelmista ilman että kukaan hengittää niskaani.”

Warroa ei enää näkynyt; se lieni jolkotellut tutkimaan tunnelia kauempaa. Cinza vilkaisi taakseen miettien, missä koiran omistaja oli ja syytettiinkö heitä eläimen varastamisesta. Oli mahdollista että heidät oli julistettu kuolleiksi tai kadotetuiksi, ainakin jos joku oli sattunut näkemään kuinka tunneli romahti.
Laihat sormet koskettivat sapelien kahvoja ohimennen. Mitä ruttoa hän oli ajatellut tuhotessaan kantavan palkin?

Cinza oli jättäytynyt pari askelta jälkeen päästessään irti, mutta kiihdytti ihmisen rinnalle käsivarrenmitan päähän.
”Mikä on syysi täällä oloon? Kutistuiko laivasi tervatessa kaarnalaivan kokoiseksi, vai mikä sai sinut lähtemään näihin sokkeloihin?”

//Koska Shadow ei ilmeisestikään enää aio Fenyanissa pelailla, lukitsen tämän pelin.//