Alla kiven ja taivaan

Vaikka kylmäkauden kirkas päivä ei ollut vielä kääntymässä lopuilleen, värjäsivät laskevan talviauringon säteet Renuiritin lumipeitteiset rinteet punertaviksi ja kultaisiksi, ennen kuin painui hitaasti meren syliin. Kylmä pohjoistuuli heilutti kohmeisia heiniä, niitä viimeisiä jotka yhä kamppailivat hiljattain sataneen ensilumen kylmyyttä vastaan.
Oli jo lähes pimeää, sillä aurinko laski nopeasti, eikä kuunsirppi lukemattomien tähtienkään kanssa valaissut tarpeeksi. Puuterilumi heijasti niiden himmeää sinertävää hohdetta, muttei auttanut metsästävää kettua havaitsemaan saalistaan silmin.

Ulkona oli hämärää, mutta luoliin Renuiritin alla ei luonnonvalo koskaan paistanut. Silloin tällöin sitä valaisivat matkailijoiden soihdut, mutta aurinko ei milloinkaan valaissut sen synkkiä käytäviä, jotka kiemurtelivat yhä alemmas ja paikoin yhtyivät muun Fenin alla risteilevään tunneliverkostoon.
Pimeydessä elävät eläimet ja muut olennot olivat sopeutuneet valottomuuteen ja usein välttivät näyttäytymistä matkailijoille; mutta siltikin sadat, jopa tuhannet silmäparit seurasivat rohkeiden vaellusta näissä varjon luolissa. Toisinaan kulkijan seuraaminen ei jäänyt pelkäksi katsomiseksi; tunnelinmutkassa lojui kasa kellastuneita luita, jotka olivat kerran kuuluneet varomattomalle vaeltajalle. Luiden vieressä oli ruostunut, lommoinen lyömämiekka ja vanha nahkavyö, jonka soljen kaunis koristelu oli kulunut näkymättömiin. Sirot luut ja huolitellut kuvioinnit vaateriekaleissa jäännösten päällä kertoivat vainajan eläessään kuuluneen keiju- tai haltiakansaan. Pienet luut vähän matkan päässä kielivät lemmikkieläimestä.

Pehmeät nahkasaappaat eivät aiheuttaneet risaustakaan kuljettaessaan hoikan hahmon mutkan ympäri uuteen käytävään, hidastamatta jäännösten kohdalla. Siro käsi teki omistajansa rintakehän korkeudella kunnioitusta ja hyvästelyä merkitsevät eleet, ja laskeutui sitten lepäämään sinertävän sapelin kahvalle. Valkeahiuksinen kulkija oli tietoinen häneen kohdistetuista katseista...tai kenties se oli harhaa. Niin monet asiat olivat nykyään harhaa.
Hän oli kadottanut ajantajunsa harhaillessaan, eikä ollut varma vuorokaudenajasta saati olinpaikastaan. Vasta virstan verran kuljettuaan tunneli haarautui T-risteykseksi, ja muuttui parempikuntoisemmaksi. Maahan oli painunut hevosen kavionjälkiä, painaumia vankkurien renkaista ja tuskin havaittavia jalanjälkiä kaksijalkaisen askelluksesta. Kaiku kuljetti heikon kolinan viimeisimpien vankkureiden kolistellessa eteenpäin kivisessä käytävässä.

Harmaat silmät kääntyivät katsomaan äänistä vastakkaiseen suuntaan. Häntä vastassa oli pelkkää pimeyttä, eikä tarkka kuulokaan paljastanut mahdollista lähestyvää vierasta. Hän huokaisi syvään ja lähti kävelemään pimeyteen, poispäin äänistä. Vankkurit olisivat matkalla asemalle, ja kaikkein viimeisimmäksi kärsinyt haltiamies halusi kohdata ihmisvartijoita ja kärsiä uudestaan.

Cinza Flumenin askeleet nopeutuivat juoksuksi, ja varjohaltia kiisi pimeydessä seinämän viertä yhtä hiljaa kuin pimeys itse. Hänen mantelinmuotoisten silmiensä laajentuminen ei johtunut vain yrityksestä parantaa näkökykyä, vaan pelosta. Mullanhajuiset, kylmät tunnelit palauttivat hänen mieleensä hirveitä muistoja, joita hän ei voinut paeta juoksemalla. Se ei kuitenkaan estänyt häntä yrittämästä.
Cinza juoksi ja juoksi, ravistaen välillä päätään karkottaakseen pelon mielestään.

Askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät kokonaan, kun edessä häämöttävän tunnelinmutkan takaa näkyi punertava, lepattava valonkajo. Sinne tänne seinään isketyt soihdut olivat hänen käytävältään palaneet loppuun, mutta paloivat kirkkaalla liekillä sivuavassa haarassa. Haltia seisoi sydän jyskyttäen ja tuijotti lämmintä, kutsuvaa valoa kohti uskaltamatta liikahtaa.
Hän otti haparoivan askeleen sivulleen, aikomuksenaan luikahtaa piiloon suuren kivenlohkareen taakse. Levottomuus oli vallannut hänet jälleen, eikä hänellä ollut aavistustakaan mistä se johtui. Nykyään hän oli tuntenut taantuneensa lähes eläimen tasolle; hän noudatti vaistojaan ennen kuin pysähtyi miettimään, vaikka asioiden tulisi olla päinvastoin. Vuosikymmenet eloa villissä luonnossa olivat tekemässä tehtäväänsä, eikä muutama viikko sitten tapahtunut järkytys Gonlin kaupungissa ollut auttanut asiaa.

Cin luikahti satamarotan liukkaudella järkäleen taakse piiloon, ja oheni varjomaiseksi, kaksiulotteiseksi hahmoksi. Hänen vaistonsa olivat olleet aisteja nopeampia; nytkin hän oli ehtinyt laskea viisi sykäystä varjoksi muuttumisensa jälkeen, ennen kuin erotti lähestyvien kavioiden kopinan.






((Huh, tulipas romaani O.o Shadowia odottelen.))

”Huonoa onnea teillä, sir”, kersantti sanoo reippaasti. Hän on keski-ikäinen ja hivenen kalpea mies, jonka sänkisten kasvojen vasemmalla puolella, ohimolta alas leualle, kiemurtelee jälki vanhasta arvesta. Kuluneiden tunnelien katoista tipahtelee ajoittain kiviä ja monet niissä ikänsä viettäneet miehet kantavat kehossaan jonkinlaista merkkiä ammattinsa vaaroista. Selässään kersantti kannattelee suurta pakkausta sytyttämättömiä soihtuja. Aina päästessään yhden seinäkiinnikkeessään palavan valonlähteen luokse, mies pysähtyy, kaivaa uuden soihdun repustaan, sytyttää sen entisestä ja korvaa jo hieman hiipuneen hohteen uudella ja kirkkaalla. Tätä työtä hän on tehnyt useamman tunnin, käynyt välillä täyttämässä reppunsa ja palannut sitten takaisin huoltamaan tunnelien valonsaantia. Hän on kovin ilahtunut siitä, että on saanut itselleen puheseuraa, vaikka vieraasta on saanut irti hädin tuskin muutaman lauseen, ja nekin vain suorilla kysymyksillä. Kersantti puhuu silti mielellään ja nyt kun siihen on tilaisuus, hän aikoo käyttää sen hyväkseen. Onhan hänellä tietysti koira, parhaillaankin jaloissa kieppuva innokas sekarotuinen laikukas otus, jonka toinen korva lurpottaa hassusti ja toinen sojottaa pystyssä kuin lipputanko, mutta koiran kanssa kehtaa jutella vain tiettyyn rajaan asti. Muuten alkaisi pitää itseään outona.

”Viimeinen ryhmä tältä päivältä lähti eteenpäin jokin aika sitten, silloin kun kävin edellisen kerran hakemassa lisää soihtuja vartioasemalta”, tunnelivahti jatkaa astellessaan pehmeästi ja tottuneesti epätasaista kivikamaraa eteenpäin. ”Kärryt ja pari kauppamiestä. Heillä oli jotain pilaantuvaa tavaraa ja halusivat siksi mennä vielä tänä iltana – ja olisittepa nähneet, miten paljon hekin joutuivat taivuttelemaan poikia, että saivat jonkun lähtemään oppaaksi yötä vasten. Anteeksi vain, sir, mutta te ette enää saa ketään liikkeelle näyttämään tietä itsellenne, ette tänä yönä.”

Kersantti vilkaisee hevosta taluttavaa seuralaistaan, mutta toinen mies ei sano mitään. Hän näyttää melkein siltä, kuin ei kuuntelisi lainkaan, mitä hänen tunnelissa kohtaamansa paikallinen vartija selvittää. ’Kapteeni Keebleksi’ itsensä esitellyt mies on ilmeisesti hiljattain laskeutunut alas tunneliverkostoon, koska hänen tummansinisellä viitallaan on vieläkin tummempia läiskiä: taivaalta sataneen lumen sulaessaan aiheuttamia kosteita jälkiä. Useimmat matkalaiset taivalsivat tätä nykyä Naminin solan lävitse maan pinnalla ennen paluutaan alas tunneliverkostoon, koska solan alapuolella kiertelevillä kapeilla reiteillä oli viimeisten kuukausien aikana tapahtunut useampikin paikallinen sortuma. Tunneliverkosto pitäisi tukea uudestaan, mutta sitä tuskin saataisiin aikaiseksi enää tämän talven aikana. ”Kannattaa jäädä yöksi asemalle meidän luoksemme, sir”, kersantti ehdottaa. ”Ei teidän yksin pidä mennä. Mothyn lähellä olevassa tunneliverkossa – siellä minä siis olen ollut oppaana viime koleaan kauteen asti, kaksikymmentä vuotta yhtä soittoa, mutta kun tarvitsivat tänne uutta ja kokenutta asemapäällikköä, niin ajattelin, että mitäs hittoa, pitäähän miehen nähdä maailmaa – noh, joka tapauksessa olin sanomassa, että Mothyn tunneleihin voisi päästää yksinään vanhan äitinsäkin, mutta täällä on vähän… erilaista. Ei millään pahalla, sir, mutta kannattaa uskoa.”

Tunnelivahti pysähtyy jälleen yhden kuluneen soihdun kohdalle ja alkaa irrotella selkärepustaan uutta. Toinenkin mies pysähtyy kohteliaasti odottamaan, vaikkei edelleenkään osallistu keskusteluun. Kersantti yrittää silti sitkeästi: ”Tuskin täällä eksyy, pääreitit on sen verran hyvin valaistu ja merkitty, mutta ihan periaatteen vuoksi me emme päästä ihmisiä mielellämme kulkemaan täällä yksikseen. Pienikin harhautuminen ’pimeälle reitille’ voi olla kohtalokasta. Sitten on näitä paikallisia uskomuksia… ette kyllä arvaa mitä kaikkea ne ovat täällä Jumalan selän takana saaneet päähänsä! Toisena päivänä sen jälkeen, kun olin tullut tänne, törmäsin nuoreen Willemiin, joka oli viemässä ruokaa yhteen pimeään sivutunneliin. Ruokaa, näinä aikoina!” Kersantti tuhahtaa osoittaakseen närkästyksensä konkreettisemmin. ”Sanoin: ’Poika, oletko aivan päästäsi vialla?’ johon hän mutisi jotain siitä, että näillä main on vanha tapa jättää ruokaa tiettyihin osiin tunneleita. Kuulemma varmuuden vuoksi. Minä kysyin tietysti, että ’minkä varmuuden’, mutta siihenpä se jästi ei enää vastannut. Outoa väkeä nämä paikalliset täällä, taikauskoisia kuin mitkäkin pakanat. Minä toki tein sellaisesta tavasta lopun heti.”

Kersantti saa uuden soihdun kiinnitettyä seinäpidikkeeseen ja katsoo arvioivasti hevosensa suitsista pitelevää kapteenia. Mies vaikuttaa synkeällä tavalla päättäväiseltä ja erittäin haluttomalta ryhtymään keskusteluun. He astelevat hetken aikaa hiljaa rinnakkain, ainoastaan hevosen kengitetyt kaviot kopsahtelevat tunnelin kivipohjaa vasten. ”Sitten oli tietysti se tapahtuma koiran kanssa”, kersantti toteaa vaiteliaan tovin jälkeen.

Tämä toimii vihdoin kuten pitääkin. Yksikään edes jonkinmoisella uteliaisuudella varustettu ihminen ei kykene olemaan hiljaa moisen lauseen kohdalla. Synkeä kapteeni vilkaisee tunnelissa kohtaamaansa paikallista vahtia kulmiensa alta: ”Mitä koiralle tapahtui?” hän kysyy.

”Se katosi.”

Kapteeni katsahtaa sekarotuista piskiä, joka jolkottaa häntäänsä heilutellen kersantin kintereillä. Tunneliopas vilkaisee siihen myös ja hymähtää. ”Ei tämä koira, sir. Se oli tämän Warron emä, vanha koira ja viisas kuin mikä, kuulemma viettänyt paikallisella vartioasemalla koko ikänsä. Osasi liikkua tunneleissa kuin myyrä, ei eksynyt koskaan. Sitten viime viikolla se vain… katosi.”

Miehet astelevat jälleen eteenpäin vaiti. Käytävän varrella lepattavista soihduista tuleva valo heijastaa heidän varjonsa tunnelin seinälle, jossa ne mustina häälähtelevät. Kersantti pysähtyy taas kerran uusimaan yhtä valonlähdettä. Warro pyörähtelee hänen jaloissaan ja inisee hiljaa.

//Ja Shadow vastaa. Minä en vaan osaa olla raahaamatta paikalle tsiljoonaa sivuhenkilöä :-) //

Varjo varjossa.
Se kuulosti kummalliselta ja kummallista se olikin, luonnotonta suorastaan. Sitä se oli Cinzankin mielestä, mutta hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta mikäli halusi pysyä huomaamattomana muutenkin kuin leikkimällä kuollutta.
Hän tunsi ohenneen ruumiinsa myötäilevän kiveä, ja sulautuvan osaksi sen kylmyyttä joka sai hänet värisemään ja sulkemaan silmänsä lieventääkseen pian ylitse hyökyvää pahoinvoinnin aaltoa. Hän kuuli sydämensä jyskytyksen ja veren kohinan korvissaan ja vajosi hitaasti istumaan, pidellen käsiään sivuillaan kuin estääkseen itseään valumasta maan sisään. Hänen venynyttä ja litistynyttä sydäntään kivisti.

Kaksi miestä, hevonen ja sekarotuinen koira pysähtyivät lähelle sitä kiveä, jonka varjoihin haltia oli piiloutunut. Kuullessaan koiran liikkeet ja vinkumisen lähes korvansa juuresta Cinza oli mennä paniikkiin ja rynnätä kauemmas joukkiosta, todennäköisesti paljastaen itsensä samalla. Hän ei voinut olla ajattelematta sudensukuisen otuksen tarkkaa hajuaistia, jonka avulla eläin saattaisi hyvinkin havaita hänet. Terveen käden pitkät sormet kietoutuivat toisen sapelin kahvan ympäri.

Leppoisa jutustelu tunkeutui haltian tajuntaan ja hän raotti hetkeksi toista silmäänsä, huomaten valon tulleen lähemmäksi. Kavioiden kopina kuului nyt selkeämmin ja ääniin oli sekoittunut kaksien saapasparien töminä sekä nopea rapsahtelua muistuttava ääni koiran kynsien raapiessa maata. Hän poimi toisen miehen yksinpuhelusta muutamia sanoja, muttei kiinnittänyt niihin erityisemmin huomiota. Hengittäminen alkoi käydä vaikeaksi, niinkin lyhyen ajan jälkeen, ja hän sai keskittyä kyetäkseen pitämään olonsa edes siedettävänä.
Vasta kun yhdenmiehen dialogia harrastanut veikkonen mainitsi ruuan ja sen viemisen tiettyihin tunnelin osiin, haltia valpastui. Tässä siis oli selitys, miksi hänen tielleen oli osunut piskuinen keko ruokaa. Ikävä juttu henkien ja muiden luolanasukkien kannalta, mutta se ruoka oli kadonnut parempiin suihin välittömästi kun Flumen oli ehättänyt aterian ääreen. Suippokorva kiitti mielessään paikallisia heidän taikauskostaan.
Vartijan nimittäessä paikallista väkeä pakanoiksi kiukustunut sihahdus karkasi haltian huulilta ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Häntä oli kutsuttu pakanaksi niin usein, että hän loukkaantui siitä ja harvoin, ettei hän ollut oppinut antamaan palttua moiselle mollaamiselle.
Ote sapelista irtosi ja haltia käpertyi kaksinkerroin, puristaen rintakehäänsä sydämensä kohdalta. Cinza puri hampaansa yhteen estääkseen itseään inahtamasta kivusta, ja nojautui kiveä vasten koko painollaan, hengittäen hiljaa mutta syvään. Hänen aikansa oli kulumassa umpeen.

Jos koiran aistien huomioiminen oli saada hänet pois tolaltaan, tähän asti hiljaa pysytelleen miehen kysymys oli aiheuttaa hänelle lopullisen sekoamisen. Flumen oli hetkessä unohtanut kivun ja tukalan olonsa, ja puristi nyt sapeleitaan korvat tarkkoina ja tuijottaen laajennein silmin eteensä. Tuon äänen hän tunnistaisi vaikka tuhannen muun joukosta; vain tuo ääni saattoi saada väreet juoksemaan hänen selkäänsä pitkin, ja muistojen ja tunteiden myllertämään mielessään hallitsemattomasti venyttäen hänen itsehillintänsä äärirajoille.
Se oli Donahue Keeblen ääni.

Hän nousi hitaasti varjoja myötäillen seisomaan, silmät iskostuneena tummaan viittaan pukeutuneen miehen selkään. Sillä hetkellä hän halusi kaikkein eniten survaista molemmat sapelinsa kyseisen ihmisen selkänikamien väliin yhä uudestaan ja uudestaan – yksi isku jokaisesta lyönnistä jonka hän oli ottanut vastaan, jokaisesta uhkaavasta sanasta.
Haltian järkkyneen mielen terveempi puolisko kuitenkin puhui järjen sanoja ja hän hillitsi itsensä, ainakin toistaiseksi. Surmatyön tai sen yrityksen väliaikainen unohtaminen ei kuitenkaan estänyt Cinzaa lähtemästä seuraamaan kulkijoita, liikkuen pimeydessä ja lepattavissa varjoissa aivan seinää myöten.

Maininta koirasta näyttää vähitellen käynnistävän hiljaisena ja etäisenä pysytelleen kapteenin keskustelukyvyt. Miehen kulmien väliin ilmaantuu pieni ryppy, eikä hän osoita tuntevansa sääliä kadonneen koiran kohtalosta. ”Olen valitettavasti kuullut tämän tarinan ennenkin”, hän toteaa asialliseen sävyyn astellessaan eteenpäin. Tunnelin lattiaa peittävä hieno kivimurske narskahtelee hänen saappaidensa alla. ”Kun olimme lapsia, minulla ja sisarellani oli hoitajatar, joka oli kotoisin Milre-vuoriston alarinteiltä. Kertomukset, jotka tapahtuivat tunneleissa, olivat hänen suosikkejaan, ja ne etenivät aina samalla tavalla. Ensin lähikylistä alkoi kadota lemmikkejä, seuraavaksi lapsia.” Kapteeni vilkaisee tunnelivahtia, jonka seuraan on päätynyt ja lisää kuivasti: ”Aiotteko te seuraavaksi vihjailla minulle, että ’me emme ehkä ole yksin näissä luolissa’?”

Kersantti naurahtaa rennosti ja kohentaa selässään keikkuvaa soihtupakkausta. ”Pois se minusta, sir, minäkään en usko mörköihin. Jotkut pojista ovat kyllä olleet säikkyinä sen jälkeen, kun koira katosi. Taikauskoista hölynpölyä. Kannattaahan siihen suhtautua silti sillä tavalla vakavasti, että ottaa huomioon, että eläin on varmaan jäänyt jonkin sortuman alle. Niitä on ollut viime aikoina enemmän, ja senkin takia me olemme yrittäneet vahtia matkalaisia tavallista tarkemmin, ettei kenellekään kävisi mitään ikävää. Jos poistuu pääreiteiltä, niin törmää jossain kohtaa väistämättä vanhoihin luihin, kaikki matkaajat kun eivät ole olleet varovaisia…”

He pysähtyvät jälleen yhden uusittavan soihdun luokse. ”Niin että jäättehän te yöksi tuonne asemalle?” kersantti tiedustelee. ”Paikalliset pitävät tiukasti kiinni siitä, että päivällä opastetaan ihmisiä ja yöllä ei, vaikka eihän tänne alas, luoja paratkoon, edes näe kumpi hetki on meneillään. Mittailevat sitä tiimalasilla ja siitäkös haloo nousee, jos sen unohtaa kääntää!”

”Minulla on kiire”, kapteeni vain toteaa ykskantaan. Hän katsahtaa kersantista hevoseensa ja sitten takaisin mieheen, joka on hetken matkaa pitänyt hänelle seuraa. ”Valtion asiat eivät odota”, hän täydentää vielä ja taputtaa ratsunsa kaulaa. ”Luulen, että jätän teidät askareisiinne ja jatkan matkaani eteenpäin.”

”En kyllä suosittelisi sellaista”, kersantti sanoo, mutta hänen äänensävynsä on leppoisa. Hän on ehtinyt arvioida keskustelukumppaniaan ja tullut jo jokin aika sitten siihen tulokseen, ettei kapteenia voi estää jatkamasta matkaansa. ”Mutta jos nyt välttämättä haluatte sellaista tehdä, niin pysykää tällä pääreitillä, älkääkä lähtekö seikkailemaan.”

”Ei tulisi mieleenikään, minulla ei ole aikaa seikkailla.”

Warro on tähän asti pysytellyt kiltisti lähellä ihmisiä, joiden seurassa se on liikkunut. Nyt sen kuono värähtää ja se kääntelee tarkkaavaisesti päätään. Hännän jatkuva metronominen heilunta hidastuu ja tummat eläimensilmät tutkailevat tunnelia siinä suunnassa, josta he ovat tulleet. Koira tassuttelee hieman kauemmas ja inahtaa, uteliaana ja epätietoisena. Molemmat miehet kääntyvät katsomaan eläimen perään sen hakiessa vainua jostain sille uudesta ja tuntemattomasta asiasta, joka kovasti kiinnostaa sitä. ”Warro, tänne!” kersantti käskee, mutta koira tuijottaa järkähtämättä jonnekin heidän taakseen ja jatkaa ininäänsä. Kapteeni silmäilee koiraa ja siirtää sitten hevosensa suitset huomaamattomalla liikkeellä vasempaan käteensä – jotta hänen miekkakätensä olisi vapaana.

Cinza hymähti hiljaa Keeblen esittäessä lisäyksensä yksin olemisesta. Miten ironista elämä joskus olikaan. Haltia tunsi kutkuttavaa halua vastata ihmiselle jotain nenäkästä ennen kuin puheliaampi ehtisi ensin, mutta pysytteli viisaasti hiljaa. Hän ei halunnut paljastuessaan olla täysvalaistun käytävän ja kahden tiukan sotilaskoulutuksen saaneen, häntä monta kertaa voimakkaamman ihmismiehen välissä.
Hän ravisti turhat ajatukset päästään ja jatkoi seuraamistaan muutama askel ihmismiesten jäljessä.

Teräväkärkiset haltiankorvat höristyivät niiden omistajan kuunnellessa ihmisten jutustelua tarkkaan, kuin etsien pientäkin syytä paljastaa sapelinsa ja hyökätä. Sitä ei kuitenkaan kersantin puheista tahtonut löytyä, ja haltia epäröi, höllentäen hieman varjosormiensa otetta aseidensa kahvoista. Eniten äänessä oleva miekkonen syytti vastoinkäymisistä taikauskoa, ei mafiaa tai taikaolentoja kuten hänen tiukkailmeinen seuralaisensa. Katse siirtyili ihmisestä toiseen ja askeleet hidastuivat.
Hän olisi todennäköisesti jättänyt koko kostoretkensä sikseen ja jatkanut matkaansa tunnelisokkeloissa mahdollisimman kauas kapteenista, päästen pikku hiljaa yli kaunastaan, mutta arvaamattomampi puoli hänestä oli Gonlin piinan myötä vahvistunut, jolloin villit saalistajanvietit työnsivät järkevän ajattelun tieltään ja ottivat vallan haltian ruumiissa. Cinza jatkoi jälleen matkaansa, entistäkin päättäväisemmin.

Harmaat silmät kääntyivät kohtaamaan ’ihmisen parhaan ystävän’ uteliaan tuijotuksen, mutta haltian askellus ei hidastunut, vaan hän ohitti eläimen noteeraamatta sitä sen kummemmin. Hänen silmissään hämärsi ja hänen sydämensä löi epätasaisesti, mikä huimasi häntä ja sai hänet voimaan pahoin. Haltian hengitys oli kiihtynyt lähes kuuluvaksi, ja epätoivoinen hyökkäys niin pitkään kuin voimia riitti alkoi tuntua yhä houkuttelevammalta.
Kurja olo sai Cinzan varomattomaksi, ja hetken ajan näkyi viimeisimmän soihdun valossa yksinäinen, sirorakenteisen hahmon varjo ilman näkyvää ruumista ennen katoamistaan pimeyteen. Flumen ymmärsi erehdyksensä liian myöhään ja pinkaisi juoksuun, edeten muutaman metrin ihmisten edelle. Hänen askelistaan kuului hiljainen narske hänen juostessaan kivimurskeella piittaamatta enää huomaamattomana pysymisestä.

Juostuaan muutaman, tuskallisen metrin nuorukainen pysähtyi ja lysähti tunnelin seinää vasten, palautuen alkuperäiseen hahmoonsa. Hiljainen voihkaus karkasi ilmoille hänen lihansa ja luidensa paisuessa jälleen kolmiulotteiseen muotoon, jolloin haltian sydän pääsi lyömään paremmin ja pyyhkäisi suurimman pahoinvoinnin tiehensä. Cinza oli enää vain väsynyt, ja muutamia viikkoja sitten murskaantuneen sormen kipu häiritsi häntä hieman, mutta hänen järkensä juoksi jo nopeammin ja selvemmin.
Flumen ravisti valkohiuksista päätään ja astui kauemmas seinästä, raivoisa katse suunnattuna kapteeni Keebleen. Savunharmaat sormet sulkeutuivat sapelien kahvojen ympäri, ja metallisen suhahduksen saattelemana paljastivat aseet, joiden leveä, kaareva terä hohti himmeää valoa; niin suuri oli niitä käyttelevän orvon viha.
”Seikkailulla onkin paha tapa osua juuri niiden tielle, jotka sitä vähiten kaipaavat. Mihin olet jättänyt pikku vartijaystäväsi, Don? Montako mafiosoa olet saanut kiinni?”
Hän ilkkui puhutellen kapteenia tarkoituksella lempinimellä, jonka käytön samainen ihminen oli häneltä vartiotuvan kellarissa kieltänyt. Mutta silloin olivat asiat olleet toisin; hän oli ollut kahlittuna tuoliin, täysin ihmismiehen armoilla. Täällä hän oli yksin kahta vastaan, mutta hänen takanaan levittäytyi kokonainen valoton tunneliverkosto kaikkine salaisuuksineen! Mikä estäisi häntä pakenemasta ja piiloutumasta, jos hänet ajettaisiin ahtaalle?

Uuden itsevarmuuden piristämänä Cin käänsi katseensa kersanttiin ja piirsi toisella sapelillaan sinertävän kaaren ilmaan, pyöräyttäen aseen osoittamaan ensin kersanttia ja sitten läikikästä koiraa.
”Sinä lienet herra Keeblen vahvistus näissä tunneleissa? Pidä koirasi kurissa, hyvä mies, tai se pääsee pian tapaamaan emäänsä Rajan tuolle puolen. Warroko tuon nimi oli?”



((Geez, äskön alkoi hillitön vatsakipu ja ramppasin vain vessassa eikä kokeeseen (peruskoulun viimeiseen!) lukemisesta tai tämän kirjoittamisesta tahtonut tulla mitään. Nyt tutimaan.))

Kapteeni Donahue Keeblen asiat olivat viimeisten kymmenen päivän aikana lipsuneet tasaista alamäkeä. Kuten ikävien sattumusten kohdalla usein käy, yksi tapahtuma saa nopeasti seurakseen toisen ja yhä paheneva kierre on valmis. Kaikki alkoi siitä virheestä, että hän oli Väylän eteläpuolella jättänyt nuoren ja kokemattoman pursimiehen vastuuseen aluksen ohjaamisesta läpi yön. Nuorukainen oli selvinnyt näppärästi itse Väylästä kapteeninsa valvovan silmän alla ja koska sää oli ollut tavanomaista ja reitti alas Fenin itärannikkoa seuraillen vaati ainoastaan huolellisuutta ja riittävän etäisyyden pitämistä rannan kivikkoihin, oli Keeble jättänyt upseerikokelaalle vastuun komentosillasta. Hän oli painottanut, että ranta täytyisi pitää näkyvissä, mikä tällaisena lähes täysikuun valaisemana yönä olisi vaivatonta, muuten riskinä olisi heidän vähittäinen ajautumisensa äärettömälle Ulkomerelle, jolla ainoastaan merihirviöt ja muut syvyyden henget asustivat. Mikäli näkyvyys huononisi, olisi parasta purjehtia hieman lähemmäs rantaa, jotta he eivät kadottaisi sitä lopullisesti.*

Tietenkään hän ei ollut arvannut, että yön kuluessa mantereen puolelta leviäisi merelle sankka sumu, joka pudottaisi näkyvyyden vain muutamaan kymmeneen metriin.

Dankerin ensimmäinen pohjakosketus tapahtui toisen vaiheen puolivälissä, vain hetkinen ennen auringon nousua horisontin yläpuolelle. Kapteeni oli nukkunut huonosti, mikä oli nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Hän oli havahtunut voimakkaaseen tärähdykseen, joka vavahdutti laivaa keulasta perään asti Dankerin keulan iskeytyessä vasten juuri ja juuri vesirajan yläpuolelle kohoavaa kivikkoa. Siinä vaiheessa kun hän oli saanut vaatteet yllensä, nopeammin kuin kenties koskaan elämässään, ja ehtinyt kannelle, oli alus ehtinyt kallistua voimakkaasti vasemmalle, ja ottanut kolme uutta kosketusta karikkoon.

Näytti siltä kuin meri kiehuisi yli äyräidensä. Kyseessä on ilmiö, jonka merimiehet tuntevat nimellä merisavu ja jossa mantereelta äkillisesti virtaava lämmin ilma siirtyy avoimen vesialueen ylle ja jäähtyessään tiivistyy sumuksi. Ympärillä ei näkynyt juuri muuta kuin vaaleita sumukiehkuroita, jotka olivat kietoneet Dankerin sisäänsä. Kannella vallitsi hätäinen tunnelma miehistön yrittäessä selvittää, mitä oli tapahtumassa. Useimmat heistä olivat kapteeninsa tapaan juuri heränneet. Komentosillalla ruori oli päässyt irti laivaa ohjanneen pursimiehen käsistä ja pyöri vapaasti, antaen Dankerin jatkaa vaarallista sivukallistustaan ja –käännöstään törmäyksen suuntaan.

Hänen ehtiessään komentosillalle ja saadessaan otteen ruorista oli sakeasta, puuromaisesta sumusta heidän oikealla puolellaan ilmestynyt esiin tumma siluetti: manteretta tässä kohtaa kiertävän Renuiritin vuoriston alarinteiden mereen laskevat kalliot. Etäisyys uhkaavaan kivimuodostelmaan, joka häälähteli vuoroin näkyviin ja taas takaisin sumun kätköihin kuin autereen synnyttämä kangastus, oli kenties 50 metriä.

Totta puhuen hän oli olettanut heidän kuolevan.

Seuraavalla pohjakosketuksella Danker kääntyi yllättäen 90 astetta oikealle ja irtautui karikkomuodostelmasta, jota vasten sen keula oli hakkautunut. He olivat lipuneet länsipuolelle ja jotenkin – Jumalan johdatuksella – hän oli onnistunut luovimaan lisää välimatkaa aluksensa ja sitä uhkaavien kivimassojen väliin. Auringon noustessa hetkeä myöhemmin ja sumun alkaessa hälventyä he olivat selvinneet kutakuinkin turvallisen etäisyyden päähän, mutta vahinkojen selvittäminen osoitti, että Danker-parka oli huonossa kunnossa. He eivät uppoaisi, eivät elleivät joutuisi rajuilmaan, mutta peräsin oli vääntynyt ja laivan keulaan oli ilmaantunut syviä painaumia ja pari repeämää, viimeksi mainitut tosin jälleen luojan armosta vesirajan yläpuolelle.

He olivat jotenkin selviytyneet takaisin Elveriin, jossa Danker oli hinattu telakalle. Korjaustöihin menisi useampi viikko ja oli todennäköistä, että vuosi ehtisi vaihtua, ennen kuin merivartioston lippulaiva pääsisi jälleen vesille. Aivan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, hän oli saanut kirjeen, joka oli lisännyt hänen yleistä huolestuneisuuttaan ja jonka johdosta hän oli lähtenyt matkalle Elveristä Mothyyn jokunen päivä aikaisemmin.

Kuvaan jotenkin sopi se, mitä seuraavaksi tapahtui.

Kapteeni on juuri sanomaisillaan, että koira luultavasti vain haistoi rotan, tai jonkin muun tunnelien pienen ja harmittoman asukkaan, kun varjoista häivähtää hänen näkökenttäänsä ihmisen kaltainen hahmo. Ensin hän kuvittelee, että hänen silmissään on jotain vikaa; että luolaston vaihteleva ja häilyvä valo saa hänet näkemään harhoja. Valitettavasti tästä ei ole kyse. Hänen sydämensä jättää yhden lyönnin väliin. Hän on hämmästynyt siitä, että hänen äänensä kuitenkin toimii moitteettomasti:

”Pysykää syrjässä, kersantti. Tämä mies on erittäin vaarallinen.”

//*Tein sen villin oletuksen, että sekstanttia ei ole keksitty, tai ainakaan se ei ole yleisesti käytössä, koska muuten tässä kappaleessa ei olisi paljon järkeä… En tiedä onko muutenkaan, en totta puhuen tiedä merenkulusta mitään :-) Toivottavasti vatsasi voi jo paremmin! Mikä koe sulla oli viimeisenä?//

Cinza oli rämpinyt ryteikössä viikkoja paetessaan Gonlista, ja siltä hän myös näytti. Likainen haltia näytti entistäkin ryvettyneemmältä; hänen paitansa oli tahrainen, hiuksensa takussa ja kasvonsa ja kätensä naarmuiset ja mustelmaiset, ja äskettäin tapahtunut muodonmuutos varjoksi ja takaisin oli saanut värin pakenemaan hänen laihoista kasvoistaan.
Varjohaltian puolikas näytti metsän läpi ryömineeltä haamulta seisoessaan siinä keskellä käytävää, puristaen sapeleitaan kuin ne olisivat ainoat todelliset asiat hänelle tässä maailmassa.

”Älä viitsi, Keeble. Hän on todennäköisesti ymmärtänyt sen jo itsekin”, hän nälväisi, laski toisen sapelinsa kärjen maata vasten ja nojasi mukavasti aseeseen. Ihmiskapteenin järkyttynyt ilme oli saada haltian myhäilemään mielihyvästä, ja tyytyväisyys paistoi hänen asennostaan ja ilmeestään.
”Mutta älä huoli. En ajatellut laajentaa rikoksiani tännekin, ellet anna minulle aihetta siihen. Miksemme ottaisi mukavaa asentoa ja keskustelisi kohtalon oikuista, kun jälleen tapasimme toisemme?”
Äänensävy oli leppoisa, eikä mieleltään järkkyneen haltian silmistä voinut sillä hetkellä lukea murhanhimoa. Vihaa niissä kyllä näkyi, sitä hän ei kyennyt piilottamaan, mutta toistaiseksi mikään ei kielinyt mahdollisesta hyökkäyksestä kummankaan ihmisen kimppuun.

Flumen kohotti haavoittunutta kättään ja käänsi sitä niin, että kämmenselkä oli Donahueen päin. Samalla myös kaisloista punottu side näkyi selvästi. Mantelinmuotoiset silmät olivat iskostuneet siihen kiinnostuneina, niin kuin hänen sormessaan olisi ollut murskautuneiden luiden ja kaislasiteen sijasta jotain erittäin mielenkiintoista.
”Siihen sattuu.” Se oli toteamus. ”Se ei ehkä koskaan parane, tiesitkös? Sinä et siitä varmaan piittaa, mutta minä piittaan. Ja niin piittaavat muutkin haltiat.”
Hän siirsi synkenneen katseensa kapteenin myrskynharmaisiin silmiin, ja laski kätensä. Äkillinen ilmeen muutos verrattuna yhä tyynen leppoisaan äänensävyyn oli omiaan viestimään jonkin olevan pahasti vialla suippokorvan pääkopassa.
”Minä en tiennyt. Rankaisetko alaisia siitä, etteivät he tiedä? Murskaatko kersantin sormen, jos hän ei tiedä?”

Cinza näyttää kieltämättä hurjalta ryvettyneine ulkomuotoineen ja kalpeine kasvoineen. On todellakin kuin tunnelin seinästä olisi aineellistunut aave vaatimaan hyvitystä menneisyyden vääryyksistä ja on lähellä, ettei kapteeni tee ristinmerkkiä suojellakseen itseään tältä ilmestykseltä. Hän kuitenkin hillitsee itsensä ja jättää eleen väliin, sillä tarkemmin katsoen on ilmeistä, että haltia on mitä suurimmassa määrin elossa.

Ainakin toistaiseksi.

Keeble lepuuttaa kättään miekkansa kahvalla. Hän ei vielä vedä asettaan esille, jottei antaisi järkyttyneelle ja sekavan oloiselle Cinzalle syytä käydä suin päin kimppuunsa. Haltian sapelit näyttävät yhtä teräviltä kuin sinä syksyisenä yönä Gonlin rannalla, jolloin he edellisen kerran kohtasivat toisensa aseet käsissään. Tänne hän siis pakeni, tänne maanalaiseen pimeyteen. Onkohan se nainen yhä hänen mukanaan? Ajatella, että minä kohtaan hänet jälleen! Tämä ei voi olla sattumaa. Korkeammat voimat ovat tarkoittaneet, että näin kävisi! Kapteenin kasvoille leviää pieni hymyntapainen. Hän uskoo tietävänsä, kenen puolella kyseiset voimat ovat.

”Täytyy sanoa, että olen yllättynyt siitä, että näen sinut täällä”, Don toteaa hitaasti, keskustelusävyyn. Hänen pulssinsa on nopeutunut ja hän valmistautuu joka hetki siihen, että haltia päättää aloittaa verisen yhteenoton. Osa hänestä on edelleen poissa tolaltaan Cinzaan törmäämisen takia, toinen puoli on ilahtunut siitä, että hänelle on annettu se etuoikeus, että hän pääsee hoitamaan tämän roiston lopullisesti pois päiväjärjestyksestä. ”Olet oikeassa siinä, että meidän todella pitäisi keskustella.” Hän vilkaisee nopeasti sivusilmällä kersanttia, joka on saanut hämmentyneen ja vinkuvan koiran pidettyä vierellään. Mies näyttää itsekin hämmentyneeltä, mutta ei lamaantuneelta, ja näyttää hivuttavan kättään hitaasti kohden kupeellaan roikkuvaa veistä.

Ei! kapteeni ajattelee. Tämä haltia on tappanut jo kaksi varomatonta vartiomiestä ja toisen heistä minun ollessani paikalla. Sellaista ei enää tapahdu. Tämä asia on jotain, mikä on minun ja hänen välillään, ja Jumalan, eikä muiden pidä sotkeutua siihen. Hän kohdistaa katseensa jälleen Cinzaan. ”Emmeköhän me anna kersantin tässä poistua paikalta. Tämä asia ei kuulu muille kuin meille kahdelle.” Ja kunnon kersantti tietysti ryntää hälyttämään apua, mutta antaa sen tapahtua. Siinä vaiheessa kun hän ennättää takaisin, on tilanne täällä jo ratkennut puoleen tai toiseen. Hän ei vastaa haltian sanoihin murskatusta sormesta, mutta vilkaisee kyllä Cinzan kättä, ilme tunteettomana. Hän ei koe olevansa syyllinen toiselle aiheutuneeseen kipuun. Vankien oikeuksiin ei kuulu valittaa saamastaan kohtelusta, sillä kaiken mitä he kokevat, he ovat ansainneet omalla käytöksellään.

Cinza ei kaivannut kapteenin sanoja ymmärtääkseen ihmisen todella hämmästyneen...tai pikemminkin järkyttyneen. Kukapa ei olisi reagoinut samoin, nähdessään etsintäkuulutetun rikollisen ilmestyvän miekat paljastettuina eteensä pimeissä tunneleissa syvällä maan alla, jonne apu ei niin nopeasti saapuisi? Ja huolimatta suuresta energiamäärästä jonka muodonmuutokset kuluttivat, Cinza oli yhtä kaikki puoliksi varjohaltia, ja pimeys oli osa häntä. Täällä hänen ehtonsa painaisivat enemmän kuin maanpinnalla ihmiskaupungissa.
Kuinka hän voisi jättää käyttämättä tällaisen tilaisuuden?

”Viimeisin ’keskustelumme’ johti siihen, että miekat hoitivat puhumiset puolestamme. Haluatko jälleen nähdä, kuinka monisanaisia ne osaavatkaan olla? Täällä ei ole vartiomiehiä pelastamassa sinua, Don. Eikä täällä ole Krysiä tai Primmisiä. Vain sinä ja minä.”
Ei ollut viisasta paljastaa olevansa yksin sellaiselle, jonka kanssa aikoisi ottaa yhteen, mutta hän ei piitannut siitä, arvellen kyllä pärjäävänsä ihmiselle antamatta sellaista kuvaa, että olisi tuonut mukanaan vahvistuksia. Toinen seikka, mikä esti häntä, oli kunnia. Cinza ei ollut niitä, jotka hyökkäsivät yksinäisen vastustajan kimppuun reilulla ylivoimalla. Ei, hän arvosti rehellistä kamppailua.

Flumen vilkaisi ohimennen miekkaansa tavoittelevaa kersanttia, ja kohotti kulmiaan ihmiselle. Kaksi yhtä vastaan? Taas? Ihmisillä ei vaikuttanut olevan minkään valtakunnan kunniantuntoa. Suippokorva huokaisi hiljaa ja jännitti jalkansa, valmistellen itseään ottamaan piakkoin vastaan kahden taistelijan iskut. Hän ei nykyisillä taidoillaan ja siinä tilassa pystyisi pitämään puoliaan kahta vastaan kovinkaan pitkään, joten selvitäkseen olisi hänen riistettävä jälleen yksi viaton ihmishenki.
Niin ei kuitenkaan tulisi käymään, herra Keeble äkisti sotiessa haltian aiempia mietteitä vastaan ehdottamalla toisen miehen päästämistä menemään. Kersantti siis välttyi onnekseen haltian ja kapteenin välienselvittelyltä ja toisin kuin omaa parastaan ymmärtämätön Reto, hän saisi vielä tervehtiä seuraavaa aamunkoittoa. Jollain tavalla se ajatus sai haltian vaivaantumaan hieman.

”Kersantti on siis hyvä ja siirtää luunsa ja koiransa mahdollisimman kauas tästä tunnelista, eikä mainitse halaistua sanaa näistä tapahtumista kenellekään, mikäli pitää päästään siinä missä se nyt on. Olinko kyllin selkeä?”
Hän sai tehdä kaikkensa kätkeäkseen kasvoiltaan ja äänestään kaikki merkit, jotka viittaisivat sääliin tai pelkkään uhoamiseen sanoista tekoihin siirtymisen sijasta. Hän viittasi toisella sapelillaan koiranomistajaa nousemaan ja painumaan sinne missä pippuri kasvoi, kasvot kuitenkin Keebleen suunnattuina.
”Minun tuskin tarvitsee perustella asioitani täällä, mutta sinä olet asia erikseen. Mitä sinä teet täällä Jumalasi selän takana? Keräätkö pikkukiviä matkamuistoksi vai eksyitkö? Saitko potkut vartiomiehen virastasi epäonnistuttuasi yhden kurjan haltian vangitsemisessa? Kapteeni Ardant ei tainnut olla erityisen tyytyväinen”, tätä seurasi vahingoniloinen virnistys, ja haltia nojasi jälleen rennosti toiseen sapeliinsa.

Kersantti ei ole lainkaan tyytyväinen siitä, että hänet yritetään passittaa pois paikalta. Mies on edelleen hämmentynyt siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu: hänellä ei ole aavistustakaan siitä, kuka tämä haltia on, mutta yleensä ottaen miehet, jotka esiintyvät hänen seurassaan aseet paljastettuina, saavat hänet tuntemaan olonsa ikäväksi. ”En minä aio lähteä!” hän protestoi urheasti ja mittailee Cinzaa katsellaan. Sapelit arveluttavat häntä, mutta muuten hän uskoo, että kahdestaan hän ja tämä kapteeni saisivat vastustajan selätettyä.

Kapteeni tuntuu kuitenkin haluavan jäädä yksin haltian kanssa. Hän rypistää kulmiaan, osaksi Cinzan sanoille, osaksi kersantin vastaväitteille. ”Tehkää kuten hän sanoo! Tämä on asia, joka ei kuulu teille.” Hän katselee Cinzaa soihtujen punertavassa valonkajossa. Ei, sinä kuulut minulle, haltia. Teen tämän joko yksin, tai sitten en lainkaan.

Lannistettu kersantti, jota kukaan ei näytä haluavan paikalle, mutisee itsekseen jotain ja lähtee sitten varovasti perääntymään tunnelissa. Koira empii, mutta hypähtelee sitten tutun ihmisen perään. Päästyään riittävän etäisyyden päähän kersantti pyörähtää ympäri ja lähtee kiireisesti etenemään poispäin kaksikosta. Siitä huolimatta mitä kapteeni sanoi, hän on aikeissa mennä hälyttämään apua. Onhan sulaa hulluutta jäädä yksinään aseistautuneen varjohaltian kanssa! Kersantti värähtää ja nopeuttaa askeliaan.

Keeble seisoo aloillaan ja kuuntelee poistuvan miehen saappaiden töminää tunnelin pohjaa vasten. ”Minä en ole saanut potkuja, olen menossa hoitamaan asioitani Mothyyn”, hän sanoo sitten hitaasti. ”Mutta olet oikeassa siinä, että Ardant ei ollut kovin tyytyväinen. Sinua etsittiin perusteellisesti, mutta turhaan. Arvasin, etteivät he sinua löytäisi.” Hän verryttelee sormiaan nivel niveleltä saadakseen veren paremmin kiertämään käsissään. Siitä olisi hyötyä siinä vaiheessa, kun he kaksi ottaisivat yhteen. Don ei irrota katsettaan Cinzan silmistä. ”Se, että me tapaamme jälleen, ei ole sattumaa. On tarkoitettu, että minä olen se henkilö, joka löytää sinut”, hän sanoo matalasti. ”Minä olen ajatellut sinua paljon.”

”Olisinkin hämmästynyt, jos olisivat löytäneet. Pidittekö minua niin typeränä että olisin jäänyt Gonliin haavojani nuolemaan? Poistuin sieltä heti tilaisuuden tultua, ja kehottaisinkin teitä pitämään tarkemmin silmällä poistuvia kauppiaita. Heidän joukossaan on naurettavan helppo välttää kiinnijääminen.”
Cinzalla oli omat kuvitelmansa Keelben ”asioista”, mutta hän vaikeni niistä toistaiseksi. Sen sijaan kaikki hänen hoksaamansa puutteet vartioinnissa karkasivat hänen kieleltään ennen kuin ajatus ehti niihin mukaan, mutta hän ei jaksanut välittää. Mitä tekemistä hänellä enää olisi kaupungeissa? Mitä se hänelle kuuluisi, jos jokainen matkalainen joutuisi käymään läpi armottoman tarkan ruumiin- ja tietojentarkastuksen ennen kuin saisi jatkaa matkaansa?

Hän tuhahti halveksivasti kommentille tarkoituksesta ja vastasi tuijotukseen. Hän ei uskonut jumalten vaikuttaneen asiaan mitenkään, vaan kaksikon oman vihan johdattaneen heidät toistensa luokse.
”Minä olen yrittänyt olla ajattelematta sinua”, hän töksäytti ja siirsi painonsa pois sapeliltaan jälleen omille jaloilleen, ”mutta kiitos erään pikku yksityiskohdan se on ollut melko vaikeaa.”
Hän käveli edes takaisin käytävällä sen leveyden suuntaisesti, katse ihmiseen suunnattuna. Haltia piteli sapeleitaan huolettomasti kuin ne eivät tappoaseita olisikaan, mutta askelten joustavuus ja varmuus kielivät taisteluvalmiudesta.

”Löysit siis minut. Mitäpä ajattelit nyt tehdä? Täällä sinulla ei ole oikeutta pidättää minua.”
Askellus pysähtyi kysymyksen ajaksi, mutta jatkui sitten entistä varmempana. Katse siirtyi välillä harhailemaan ympäristöön, kuitenkin aina palaten takaisin kapteenin silmiin. Hetkisen kuluttua hän naurahti hiljaa ja puisti päätään epäuskoisen oloisena.
”Tämä oli aikamoinen yllätys, täytyy sanoa. Tulin tänne jumaltenhylkäämään luolastoon saadakseni olla erossa kaikesta, ja kehen törmäänkään? Voidaanko minulle todella suoda tällainen mahdollisuus? Viimeksi pelasimme sinun ehdoillasi, sinun maailmassasi, ja nyt me olemme täällä missä minä pitelen valtteja!”
Cinza oli vähällä unohtaa Donin puhuessaan, ja osoitti sanansa lähinnä itselleen. Vasta muistettuaan, ettei ollut käytävässä yksin hän vaikeni ja pysähtyi, luoden ihmiseen epäluuloisen katseen.
”Mitä sinä haluat?”



((Huu, lähden maanantaina leirikouluun ja tulemme takaisin vasta keskiviikkona. Yritän vastata silloin, mutta voi olla että menee torstain puolelle.))

Keeble ei pidä Cinzaa typeryksenä. Haltian asemassa varmasti kaikki olisivat yrittäneet päästä Gonlista niin pitkän matkan päähän kuin mahdollista. Pakomatka näyttääkin vieneen Cinzan kauas, aina toiselle puolelle saarta. Etäisyys ei silti ole ollut riittävä. Laki ja oikeus ovat tavoittaneet tämän rikollisen jopa täällä, maanalaisissa tunneleissa vuoriston uumenissa. Kenties enemmän oikeus kuin laki. Keeble on viime aikoina asioita pitkällisesti harkittuaan alkanut tulla siihen tulokseen, että korkeampia päämääriä palvellessaan ei aina kykene tekemään kaikkea täysin lain kirjaimen mukaisesti. Esimerkiksi Cinzan pidättäminen ja vieminen tuomioistuimen tuomittavaksi rikoksistaan on näissä olosuhteissa äärimmäisen hankalaa, lähes mahdotonta. Silloin on pakko turvautua toisiin keinoihin, joita lakikirja ei kenties tunne, mutta jotka Keeblen yleinen oikeustaju hyväksyy: Mikäli Cinzaa ei voi saada maallisen vallan tuomittavaksi, niin hänet voi aina toimittaa jumalallisen tuomioistuimen eteen, nopeasti ja varmasti.

Kapteenin käsi siirtyy jälleen miekan kahvalle ja hänen sormensa kiertyvät aseen ympärille. Hän tarkkailee haltiaa, joka astelee hänen edessään käytävän seinustalta toiselle, kuin kaltereiden taakse teljetty eläin. Tässä tapauksessa kaltereita heidän välissään ei tietenkään ole, eikä mikään estä heidän välistään yhteenottoa. Don ei silti vielä liiku. Hän tietää vaarat, jotka sisältyvät vastustajan kanssa keskusteluun; huomion herpaantumisen, päättäväisyyden horjumisen, yllätetyksi tulemisen. Kapteeni on kuitenkin ajatellut tätä nimenomaista rikollista niin paljon, että kohdatessaan Cinzan jälleen ilmielävänä edessään, hänestä tuntuu, että on paikallaan vaihtaa muutama sana tämän kanssa.

”Ei sinulla mitään valtteja ole”, Don sanoo hyisesti, syvän uskonnollisen vakaumuksen tuomalla ehdottomalla varmuudella. Kun hän oli vielä sangen nuori, hänen äitinsä oli kerran valitellut, että poika tuli niin kovin paljon isäänsä suorastaan ankean järkiperäisessä käytännöllisyydessään. ’Olet sinä kuitenkin perinyt osan minun kiihkeydestänikin’, äiti oli sanonut. ’Mikä vahinko, että sinä olet suunnannut sen kaiken Jumalaan.’ Kapteeni hymyilee puolittain, Cinzaa katsellessaan. Hänen harmaat silmänsä kimmeltävät soihdun valossa. ”Tämä ei ole sinun maailmasi. Jumala sanoo: ’Minä olen maailman valkeus. Joka seuraa minua, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus.’ Minä en pelkää sinua, enkä sinun pimeyttäsi, Cinza.”

Oli vielä yksi kysymys, johon hän ei ole vastannut. ”Mitäkö minä haluan? Minä panen sinut vastaamaan teoistasi.”

//Hyvää leireilyä! Odottelen kärsivällisesti paluutasi.//

Kapteeni ei kenties pelännyt Cinzaa pimeyksineen mutta Cinza kyllä pelkäsi häntä, pelkäsi kahdenkin edestä. Haltia pelkäsi ja vihasi ihmismiestä yli kaiken ja halusi samanaikaisesti sekä palauttaa ihmiselle kaikki kärsimyksensä moninkertaisina että juosta mahdollisimman kauas, parantua ja erakoitua täysin, joutumatta enää koskaan ajattelemaan Donahue Keebleä tai muitakaan ihmisiä.
Se ei vain käynyt päinsä, ei sillä hetkellä. Suippokorvan usvanharmaissa silmissä välähti raivo kapteenin mainitessa Jumalan, ja käsien nopea liike sai sapelit viiltämään vihaisesti ilmaa.
”Viis minä sinun Jumalastasi!” Hänen äänensä kohosi lähes kirkumiseksi ja hän aloitti jälleen edestakaisin kävelemisensä, tällä kertaa nopeammin askelin ja leimuava katse porautuneena ihmiseen.
”Mitä minua liikuttaa ihmisten epäjumala? Valaiskoot mitä lystää! Mitä sinun Jumalasi minulle kuuluu? Palvele sinä häntä jos huvittaa, minun ei tarvitse kuunnella mitään häneen liittyvää! Hänet kyllä mainittaisiin uskossamme jos hän olisi mainitsemisen arvoinen!”

Haltia vaikeni hengästyneenä purkauksestaan, mutta hänen kiukkunsa ei ollut laantunut. Koko soppa oli hänen käsityksensä mukaan lähtenyt ihmisten Jumalasta, joten kaikki tuohon palvonnan kohteeseen viittaava sai hänen näkemään punaista. Ei siis ollut ihmekään, että Cinza oli suutahtanut niin kuullessaan kaiken kipunsa alun ja juuren mainittavan, etenkin kun hänelle kaikki Jumalaan liittyvä oli syvästi pakanallista.
Hän tuhahti halveksivasti Keeblen viimeisimmille sanoille.
”Miten sen kuvittelit tekeväsi? Tuolla teroitetulla raudanpalallako? Pahoitteluni, Don, mutta ei taida onnistua.”

Cinzan purkausta seuraa hetkellinen hiljaisuus. Kapteenia on hivenen hätkäyttänyt haltian puhe ’ihmisten epäjumalasta’. Tietysti, mitä muuta saattaa olettaa pakanallisen olennon, murhaajan – ja mahdollisesti jonkin sitäkin pahemman – sanovan, mutta kaikkien kunnon uskovaisten pitäisi tällaisten väitteiden edessä tehdä ristinmerkki ja perääntyä paikalta oman kuolemattoman sielunsa takia. Jumalan kosto häntä herjaavista sanoista on armoton, eikä sellaisia puheita ole hyvä edes kuulla. Donin mielessä välähtää säe vanhasta runosta, jossa varoitetaan Jumalan hylänneistä ihmisistä: ’hänet ympäröikää noidan kehin, ja silmänne sulkekaa peloin pyhin…’

Hän itse ei tietenkään voi vain ummistaa silmiään ja odottaa, että haltia menisi pois häiritsemästä hänen uskonnollista rauhaansa. Hänet on ohjattu tänne syystä. ”Tällä raudanpalalla, niin”, hän sanoo. ”Ja Hengen miekalla, joka on Jumalan sana.” Hänellä on hyvä muisti ja Raamatun siteeraukset, joita hänelle on lapsuudesta asti toisteltu uudestaan ja uudestaan virtaavat helposti hänen mieleensä. Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan.

”Tämä ei ole enää vartioston asia”, Don sanoo. ”Minulla on syyni uskoa, että sinä olet liitossa pahojen voimien kanssa. Herjaat ainoaa oikeaa jumaluutta.” Hänen ilmeensä tiukkenee. ”Voi olla, että olet yrittänyt noitua minutkin.”

//Ja nyt jouduit sinä odottamaan… Mähkin pitkällisesti yhden raportin parissa, mutta hieno siitä tulikin, 30 sivua. Pomo tykkäsi ^^ //

”Jumalasi ei ole ’ainoa oikea’. Voisin kyllä todistaa sen...ellei sinun ihmisenkallosi ole niin paksu, että jumalten ääni jää sinulta kuulematta”, hän vastasi ilkkuen ja viskasi toisen sapelinsa ilmaan, tarttuen aseen kahvasta sen pudotessa kieppuen ja välkähdellen soihdun valossa. Kauempaa terä näytti tasaiselta kuin lasi, ja sinertävä väri sai terän pinnan näyttämään jäältä. Lähempää pystyi kuitenkin erottaman lukuisat lommot ja naarmut aseen terässä; tulosta monista taisteluista ja metsästyksistä. Suurin osa lommoista oli veren aiheuttamia – veri pitemmän päälle syövytti miekkaa kuin happo, ja koska Cinzalla ei aina ollut aikaa puhdistaa sapeleitaan välittömästi, elämänneste oli päässyt tekemään tuhojaan ja pian olisi aika marssia sepän pakeille.

’Noitua? Niin, miksikäs ei...’ suippokorva hymyili kierosti ajatellessaan, mitä mahdollisuuksia ihmisen taikuudenpelko voisikaan hänelle tuoda. Kenties hän voisi leikkiä mukana? Magiaa hän ei taitanut laisinkaan, ellei laskettu hänen synnynnäistä kykyään sulautua varjoihin, mutta jos sitä ei ihminen tiennyt...Cinza hymähti ja osoitti Donia toisella sapelillaan.
”Yrittänyt? Don hyvä, minä en koskaan tyydy pelkkään yrittämiseen. Nyt jos oikein tunnustelet, voit huomata joitain muutoksia kehossasi. Haltiataikuus on hienovaraista, ja kenties et tunne muutosta...ennen kuin käyt uhmaamaan loitsua. Et pääse enää takaisin, Keeble. Mikään ei tietenkään estä sinua liikkumasta; voit aivan rauhassa yrittää poistua tästä tunnelista. En estä sinua. Jos lähdet, tulen kyllä korjaamaan sen, mitä sinusta on jäljellä ja lähetän palaset perheellesi seuraavan kauppakaravaanin kyydissä.”
Hän keksi ’loitsun’ vaikutuksia samalla kun puhui, luottaen täysin siihen, ettei herra Keeble todellakaan tiennyt hölkäsen pöläystä magiasta. Flumenin kuvailema taika oli mahdoton hänen tasoiselleen haltialle, ja luonnollisesti haihtuisi uhriaan piinaamasta välittömästi kun haltian kehossa ei enää olisi energiaa pitämään sitä yllä.
”Sääli vain, ettei minun tappamiseni auta asiaa, vaan jäät tähän tunneliin loppuiäksesi. Nyt kun olet saanut pienen informaatiotujauksen, voisit kai vuorostasi valistaa minua. Mitäpä Gonliin kuuluu? Kuulin, että nälänhätää olisi liikkeellä. Se kai selittäisi miksi näytät entistä enemmän satamarotalta.”



((Odottelua tuli nyt puolin ja toisin ^^'
Huh, miten pitkä raportti. Minä en ikinä venyisi tuohon sivumäärään))

//Ja toinen samanmoinen raportti kovasti työn alla. Odottelen vaan koska ranne hajoaa kaikesta kirjoittamisesta (ja siihenhän tämä roolipelaus auttaakin kovasti… ;-) )//

Donin käsitykset magiasta ja siitä, mihin sillä pystyy, ovat kovin huterat ja erilaisten taikauskoisten pelkojen värittämät. Toisaalta hän pitää itseään järkevänä miehenä, joka ei usko ensimmäisenä väitteitä lentävistä lehmistä ja metsissä hiippailevista demoneista, mutta siitä hän on vakuuttunut, että taioilla saa aikaan kaikkea pahaa. Tämä tietysti onkin totta, mutta Keeblen käsitykset magian volyymista, siitä miten helppoa on vaikkapa vaikuttaa jonkin henkilön psyykeen, ovat täysin yliampuvia. Hän kuvittelee useimpien haltioiden pystyvän halutessaan sellaiseen maagiseen pahansuopuuteen, mitä hän nimittää noituudeksi ja mikä hänestä on rikoksista pahimpia. Tällaisten asioiden todistaminen on erittäin vaikeaa, mutta niistä epäileminen sitäkin helpompaa. Nyt Cinza on vahvistanut hänen epäilynsä.

”Tiesinhän!” kapteeni sanoo ja hän on niin tyrmistynyt, ettei edes kuulosta ensi alkuun vihaiselta, ainoastaan hämmästyneeltä siitä, että hänen suuri salaliittoteoriansa on vihdoin löytänyt jotain todellisuuspohjaa. Haltiat tosiaan kykenevät tämänkaltaisiin asioihin! ”Minä tiesin, että tässä olisi kyse sellaisesta. Minä olen tehnyt pelkkiä huonoja päätöksiä sen jälkeen, kun törmäsin sinuun. Se ei ole voinut olla sattumaa!”

Tämä piti paikkansa sekä hänen työssään, että yksityiselämässään. Hän oli lähestulkoon onnistunut upottamaan laivansa, kun oli jättänyt sen kokemattoman purjehtijan käsiin. Ja sitten on vielä se tyttö… mitä ihmettä minä teen hänen kanssaan?! Mutta sitä minä en ajattele nyt, se asia saa odottaa.

Tilanteen koko ikävyys alkaa paljastua Keeblelle. Mitä ikinä haltia onkaan tehnyt hänelle, niin hän on sievästi nalkissa tämän seurassa, ellei suippokorva suostu poistamaan loitsuaan. Hän voisi tietysti tappaa haltian tähän paikkaan, mutta jos tuon sanat pitävät paikkansa, niin lopputulos olisi hänen omalta kannaltaan ikävä. …jos hän puhuu totta! Entä jos hän valehtelee? Don katsoo hämääntyneenä Cinzaa ja yrittää päättää mitä tehdä. Haltioilla on taikavoimia, sen kaikki tietävät. Ah, kirottu rotu! Kaikki ne pitäisi ottaa hengiltä.

”Gonlissa asiat ovat huonosti”, Keeble sanoo samalla kun ihmettelee tilannettaan ja koettaa päättää käydäkö Cinzan kimppuun vai ei. Hän puhuu hajamielisesti, kiinnittämättä juuri huomiota sanojensa sisältöön, sillä hänen ajatuksensa ovat hänen omissa ongelmissaan. ”Kuten monessa muussakin kaupungissa. Tänä talvena paljon väkeä kuolee nälkään. Dat et sumit Deus."

Jumala antaa ja Jumala ottaa.

Cinza oli vilpittömän hämmästynyt satuilunsa uponneen ihmismieheen niin helposti. Hän oli arvellut ’loitsun’ mahdottomuuden kuultavan läpi naurettavan helposti, mutta Keeblen hälytyskellot taisivat uinua. Ei hän valittanut, ei lainkaan, sillä nyt hänellä oli jotain jota käyttää edukseen, mikäli tilanne muuttuisi vaarallisemmaksi.

Haltia hymähti, sujautti toisen sapelinsa vyölleen ja siveli hellästi kaislapunoksella sidottua sormeaan hänen mielikuvituksensa kehitellessä yhä enemmän yhä kummallisempia ideoita, joilla kohottaa vaarallisuusprosenttiaan kapteenin silmissä. Tai edes horjuttaa ihmisen itseluottamusta hieman.
”Eikö sinua ole varoitettu olemaan vuodattamasta varjohaltian verta? Onhan yleisessä tiedossa, että se tuo huonoa onnea.”
Hän päästi kädestään irti ja nyki pellavapatansa hihoja kohmeisten sormiensa peitoksi. Maanpinnalla oli kylmä, eikä alhaalla tunneleissa ollut juuri lämpimämpi vaikkei hyytävä pohjoistuuli siellä puhaltanutkaan. Cinzan varustus ei myöskään ollut erityisen otollinen pakkasia ajatellen, ja hänen hoikat sormensa tuntuivat jäätyvän kiinni sapelien kahvoihin. Hänen hengityksensä näkyi heikkona huuruna, ja terävät korvannipukat olivat saaneet punertavan värin kylmyyden nipistellessä niitä. Kaiken tämä lisäksi hän oli väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti, eikä lepotaukoa selvästikään ollut tiedossa.

Harmaiden silmien katse oli utelias kapteenin hieman valottaessa Gonlin tilannetta. Sattuneesta syystä häntä ei juuri surettanut Gonlin kohtalo, vaikka hän tunsikin sääliä ajatellessaan nääntyviä naisia ja hyväsydämisiä miehiä, puhumattakaan lapsista jotka olivat joka perheen ylpeys. ’Ainakin melkein joka perheen’, hän joutui katkerana myöntämään.
Hän avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta tulikin toisiin aatoksin. Mikäli ihmiset eivät saisi riittävästi ruokaa maanviljelyllään ja kalastuksellaan, ei ollut mitään syytä usuttaa koko kaupunkia metsälle haalimaan varastoja täyteen. Taikaolennoillekin talvi oli rankka; Flumen oli törmännyt kuoliaaksi paleltuneeseen keijuun matkallaan, ja tyhjinä tuijottavat silmät kummittelivat hänen mielessään. Luonto oli julma, ja vain sisukkaimmat selviäisivät.
Sitä paitsi, mitä ihmisten ongelmat hänelle kuuluivat?

”Miksi ette jaa ruokavarojanne keskenänne? Siten kevään tullen olisitte – suurin osa olisi – puoliksi hengissä sen sijaan, että puolet olisi kuollut.”
Hopeahapsi oli purra kielensä poikki välittömästi viimeisen sanan karattua hänen huuliltaan, ja hän jäi mulkoilemaan Keebleä haastavasti. Hänellä ei saamansa kohtelun jälkeen ollut mitään syytä auttaa ihmisiä, mutta samalla hän epäili kapteenin antavan palttua hänen ehdotuksilleen. Ihmiset vaikuttivat kansalta, joka ajatteli omaa etuaan ennen yhteistä hyvinvointia.
Ja sehän hänelle sopi! Kuolkoot pois koko rotu, viimeistä sylivauvaa myöten! Mitä hyötyä ihmisistä muka oli tai koskaan tulisi Fenyanille olemaan?


((Ja minun jo on vaikea kirjoittaa 30 riviä ^^' Yritä pärjäillä siellä.
Kesti tässä vastaamisessa, kun ei ollut muutamaan päivään nettiä käytössä. Käytin sen ajan lähinnä piirtelyyn.
(( Täytyy vielä tätä ulkoasua ihastella. Rakastan tätä.))

Cinza on valitettavasti täysin oikeassa arvelunsa kanssa. Vaikka hän tällä hetkellä ehdottaisi, että hänen itsensä kannattaisi antautua suosiolla, katua katkerasti tekojaan ja kääntyä välittömästi ainoaan oikeaan kristilliseen uskoon, niin kapteeni katsoisi häntä tismalleen samalla epäluuloisella ilmeellä. Hän tuntuu arvelevan, että missään, mitä haltia suustaan päästää, ei voi olla mitään edes puoleksi hyvää taka-ajatusta. Mikäli tämä ehdottaa ruokavarojen jakamista, niin siinä täytyy olla mukana jokin temppu.

”Jos kaikki ihmiset olisivat kasvukauteen mennessä puolikuolleita omien toimiensa takia, niin taikaolennoille ei olisi mikään haaste pyyhkäistä nääntynyttä väkeä tieltään”, Keeble toteaa. ”Sitäkö sinä mietit? Mitä tahansa teikäläiset hautovatkaan, niin minä en ainakaan ala levittämään sinun ajatuksiasi eteenpäin, vaikka asettaisit kymmenen loitsua ylleni. Voit itse tulla kaupunkiin ja…”

Kapteenin sanat keskeytyvät, sillä kauempaa tunneleista alkaa kuulua kiihtyneitä ääniä. Ne kiertävät ja kaikuvat mutkittelevassa tunneliverkossa, mutta on selvää, että äänet omistavat miehet ovat kiiruhtamassa heidän suuntaansa. Myös askelten heikko töminä on kuultavissa, samoin metalliset kalahtelut, kun aseet hiertävät vasten varusteita. Ihmisrotu on erittäin huono hiljaisissa lähestymisissä. Ilmeisesti paikalta pikavauhtia kiiruhtanut kersantti on pian lähtönsä jälkeen törmännyt muihin tunnelivahteihin ja jollain ilveellä saanut nämä suostuteltua mukaansa. Nyt väki on joukolla tulossa ottamaan kiinni pimeydestä ilmaantunutta haltiaa, joka Keeblen todistuksen mukaan on ’erittäin vaarallinen mies’.

Saattaisi kuvitella, että Keeble olisi lähestyvistä äänistä ja aseiden kalinasta ilahtunut, tarkoittaahan se tukijoukkoja hänelle. Sen sijaan hänen ilmeensä synkkenee entisestään. Hän todellakaan ei toivo ylimääräistä seuraa vaikeuttamaan tilannetta entisestään. Haltia on hänen ja on hänen velvollisuutensa ja oikeutensa saattaa loppuun se, mikä Gonlissa sai alkunsa. Ainoastaan sulkemalla ympyrän, jonka alkupiste on öisellä hiekkarannalla tähtien alla, hän voisi päästä eroon tästä epämääräisestä ahdistuksesta ja sotkusta, joka hänen elämässään on sen jälkeen ollut vallalla. Lisäksi, jos Cinzan väitteet jostain taikuuden harjoittamisesta pitävät paikkansa, olisi kapteenin oma henki vaakalaudalla, mikäli jokin innokkaampi tunnelivahti onnistuisi haavoittamaan haltiaa kuolettavasti. Kapteeni kyllä epäilee tätä. Hänestä tuntuu, että hän itse on ainoa riittävän sotilaskoulutuksen saanut henkilö näissä tunneleissa, josta on Cinzalle vastusta.

Hänen pitää saada haltia pois täältä ennen kuin paikalle törmäisi sakki hyväntahtoisia, mutta tarpeettomia, auttajia! Kapteeni irrottaa miekkansa kahvasta, sujauttaa kätensä viittansa alle ja vetää sulavasti esille ampuma-aseen, joita vartiostolla toisinaan on tapana käyttää. Henkilökohtaisesti hän ei pidä niistä. Epäluotettavia, epätarkkoja ja jollain tavalla kunniattomia välineitä, joita hätätilassa nainen tai lapsikin osaisi käyttää – muuta ei tarvita kuin liipaisimen vetäminen ja ase laukeaisi. Jos tämänkaltaiset välineet yleistyvät, niin mihin vuosien koulutusta miekankäytössä muka enää tarvittaisiin?

Nyt esine kuitenkin on hyödyksi. Hän otti sen alun perin mukaansa siltä varalta, että törmäisi villieläimiin – ja tavallaan niin on nyt käynyt. Kapteenin silmät kapenevat ja hän tähtää Cinzaa vakaasti, käsi tärisemättä. ”Me kaksi lähdemme nyt pienelle kävelylle. Älä kuvittelekaan loikkaavasi kimppuuni, tai teen siistin reiän keskelle otsaasi ja voit uskoa, etten minä silloin jää ihmettelemään toimiiko sinun kirouksesi. Tunnet varmasti tämän laitteen. Se on samanlainen, jonka avulla sinun huorasi tuli vapauttamaan sinua Gonlissa. Minun tarvitsee vain vetää tästä liipaisimesta ja sinä olet entinen maanvaiva, Cinza.”

Kapteeni nyökäyttää päätään kohti erään kapeamman tunnelin suuaukkoa. Sen takaa lähtevä käytävä on myös soihduin valaistu. ”Tuohon suuntaan. Jos liikahdatkaan kohden jotain varjoa, minä ammun sinua selkään. Me menemme rauhallisempaan paikkaan jatkamaan keskustelua.”

//Harkitsen itse asiassa jo kovasti rannetuen hankkimista. Käsi ei vaan tykkää kauheasti tästä koneella olosta - ja joo, ulkoasu on tosi hieno. Mitäs piirtelit?//

”Kenties? Sen te olisitte ansainneet...pelkkä takaisinmaksu vain...hm?” Katse siirtyi nopeasti kapteenista sivukäytävään, josta nopeat askeleet ja aseiden kalina kuuluivat. Kaiut hankaloittivat äänten paikallistamista hieman, mutta oli selvää niiden tulevan yhä lähemmäksi ja niiden aiheuttajien aikeet ja rotu olivat kenen tahansa helposti arvattavissa. Yksikään muu kansa kuin ihminen ei pitänyt edetessään vastaavanlaista mekkalaa. Haltian toinen kulma nousi hieman, ilme kielien halveksivasta säälimisestä lyhytikäistä rotua kohtaan.

Hän puristeli sormiaan nyrkkiin saadakseen veren kiertämään, tutkaillen Keebleä epäilevästi sotkuisten etuhiustensa alta. Tilanne oli menemässä erittäin epämieluisaan suuntaan, ja hän vakavasti harkitsi poistumista paikalta ennen kuin joutuisi käymään läpi saman helvetin kuin viikkoja sitten Gonlissa.
Toinenkin sapeli sujahti vyölle ja Cinza perääntyi muutaman askeleen. Hän uskalsi kapteenille uhitella miten paljon hyvänsä jos ihmismies oli yksin, mutta kun tiedossa olisi kaksi tai viisi yhtä vastaan, oli tilanne aivan toinen. Flumen saattoi olla uhkarohkea ja mieleltään häiriintynyt, mutta tyhmä hän ei ollut. Yhden haastaminen oli täysin eri asia kuin syöksyminen suin päin miesylivoimaa vastaan, eikä hän aikonut kokeilla onneaan jäämällä kiltisti odottamaan vartijoita.

Toinen ruskeaan saappaaseen työnnetty jalka siirtyi puoli askelta taemmas haltian kehon jännittyessä samalla, valmiina kiepsahtamaan ympäri ja pakenemaan tunneliverkoston sokkeloihin.
Hän ei koskaan saanut tilaisuutta tehdä niin.
Käsiaseen näkeminen jähmetti hänet niille sijoilleen, katse iskostuneena aseen kiiltelevään piippuun. Hän ei ollut nähnyt kyseistä esinettä kuin vilaukselta eikä sen toimintatapa tai aikaansaamat vammat olleet hänelle selvät, mutta sen käyttötarkoitus kyllä oli, mutta hän oli toivonut vain joidenkin Gonlin vartioiden tuollaista putkea käyttelevän. Ajatus, että sellainen saattoi löytyä Keebleltäkin, ei ollut käynytkään hänen päässään!
Loitsun uhka tai ei, Cinza tunsi selviytymismahdollisuuksiensa murenevan kuin vanha laivakorppu.

Raivo välähti haltian silmissä Krysin saadessa huoran leiman, ja vain pelko uutta asetta kohtaan esti häntä ilmaisemasta mielipidettään muilla tavoin kuin murhaavalla mulkoilulla. Huolimatta sisällään kuohuvasta vihasta ja pelosta hän ei sanonut mitään puolustaakseen naista. Donahuen pitelemä putki kiinnosti häntä sillä hetkellä enemmän, samoin huolehtiminen omasta selviytymisestä. Krysin kunnian puolustaminen oli toissijainen asia, josta hän pitäisi huolen myöhemmin.

Cinza otti yhden, kokeilevan askeleen taaksepäin. Sitten toisen. Hänen katseensa siirtyili kapteenin silmistä aseen piippuun ja takaisin, eikä hän uskaltanut kääntää vaaralliselle miehelle selkäänsä niin pitkään kun toinen pitelisi jumaltenriivaamaa putkea.
Uteliaisuus sai lopulta haltian kielenkannattimet löystymään.
”Mikä tuo on? Mistä olet sen saanut ja miten se toimii? Onko tuo jokin jumalasi kirottu ase ’vääräuskoisten’ listimiseen?”



((Ägh. Miän mielikuvitus on totaallisen jäässä nykyään...hitsiläinen.
Jea, ei ole kiva kun ranteet vihoittelee. Se tuki voisi olla ihan hyvä idea.))

Kapteeni pitää välimatkan Cinzaan tasaisena, seuraten tätä samaa vauhtia kuin toinen perääntyy. Hän kuulostelee samalla taustalta kantautuvia ja heitä lähestyviä tunnelivahtien ääniä kulmat rypyssä. Häipykää! Ettekö ymmärrä, että minä en kaipaa apua! Tämä on minun mahdollisuuteni sovittaa kaikki tekemäni virheet, sen naisen kanssa ja muutenkin… Jumala on osoittanut minulle keinon. Hänen katseensa käväisee hyvin nopeasti sileäkarvaisessa ratsussa, joka on jäänyt hieman taemmas ja nuuhkii tunnelin kivilattiaa toivorikkaana, jotain ateriantapaista etsien. Kivien seasta sellaista ei tietenkään löydy. Minä voin jättää hevosen tähän, he pitävät siitä kyllä huolta. Voin noutaa sen sitten kun kaikki on ohitse. Turha raahata sitä mukana, nämä tunnelit voivat muuttua ahtaammiksi.

”Liiketta nyt, Cinza”, hän murahtaa ja heilauttaa aseen piippua merkitsevästi. ”Tuohon sivukäytävään, joka on valaistu – tai sitten minä ammun sinut tähän paikkaan.” Sen jälkeen, kun on vilkaissut ratsuaan, hän pitää katseensa tiukasti haltiassa, eikä anna huomionsa herpaantua siitä huolimatta, että puhuu tälle. On ikivanha temppu hämätä vastustajaa yrittämällä keskustella tämän kanssa, ja käydä päälle siinä vaiheessa, kun toinen on keskittynyt muodostamaan lauseita. Sellaista tilaisuutta hän ei aio Cinzalle antaa.

”Tätä kutsutaan tuliaseeksi”, hän suostuu valottamaan pistoolin toimintatapoja. Parempi sentään, jos haltia ymmärtää olla peloissaan häntä vastaan suunnatun esineen takia. Hän virnistää yllättäen, vaikka hänen katseensa pysyy terävänä. ”Olen kuullut sanottavan, että joku teikäläisten maageista keksi sattumalta periaatteen, jolla tämä toimii, kun yritti kehitellä uusia loitsuja, joten se minun jumalani ’kirotusta aseesta’. En tiedä onko se totta, enkä välitäkään tietää niin kauan kun nämä toimivat.”

Hän astelee eteenpäin ja pakottaa Cinzan perääntymään pois tieltään, kapeampaan sivukäytävään. Soihtuja on täällä harvemmassa, mutta kahden valonlähteen välille ei silti jää syvää varjoa – ei sellaista, johon voisi helposti kadota. ”Minun tarvitsee vain vetää tästä pienestä vivusta ja sinuun ilmestyy reikä siihen kohtaan, johon haluan. Vartiosto alkaa vähitellen siirtyä näihin.” Viimeisten sanojen kohdalla kapteenin ilme osoittaa selvää vastenmielisyyttä. Tehokkuudestaan huolimatta ase on epätarkka, epäluotettava ja hidas, eikä hän usko, että tällaisella periaatteella toimivista laitteista koskaan voi olla taistelussa kovin paljon hyötyä.

”Joten alahan liikkua eteenpäin ripeästi, mutta älä yritä juosta. Minä sanon sitten, kun olemme kävelleet riittävän kauas.”

//Sitä sattuu, eiköhän se siitä sula (: Käsikin on taas vähän paremmassa kunnossa, ainakin toistaiseksi.//

Millaista loppua tahansa nuorimmainen Flumen oli matkalleen tunneleissa kuvitellut, se ei todellakaan ollut joutuminen Gonlin armottoman tarkasti jumalaansa ja omia lakejaan noudattavan kapteenin vangiksi jälleen kerran. Hänen haavansa olivat tuskin parantuneet edellisen ”keskustelun” jäljiltä, eikä hän halunnut vaurioita kokeneen mielensä ja käyttökelvottomaksi murskautuneen sormensa lisäksi minkään valtakunnan ylimääräistä reikää kehoonsa.

Cinza nopeutti askeleitaan tarkkaillen ihmistä sivusilmällä. Mikään ei taannut, etteikö arvaamaton pyssynheiluttelija räiskisi hänen selkäänsä muistuttamaan reikäjuustoa heti, kun hän antaisi valppautensa herpaantua, eikä haltia aikonut kokeilla onneaan.
Hän yritti esittää huoletonta, aivan kuin kaikki sujuisi juuri kuten pitikin, mutta se oli lähes mahdotonta hänen kaikkein eniten vihaamansa ja kammoamansa miehen samalla uhkaillessa häntä tuntemattomalla aseella tunneleissa, jotka eivät tarjonneet pako- tai edes piilopaikkoja, kiitos lukuisten suurella liekillä palavien soihtujen.

Flumen asteli äänettömin askelin sivukäytävään, pysytellen sen reunassa ryhti ylpeästi ja mielenosoituksellisesti suorana kuin heinäseiväs. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kulkea kyyryssä seiniä nuohoten kuin pelästynyt hiiri – ei, hän ei antaisi Keeblelle sitä iloa.
Hän tutkaili kävellessään selkäänsä tähdättyä asetta varsin kiinnostuneena, aivojensa surratessa täydellä teholla samanaikaisesti yrittäessään luoda toimivaa pakosuunnitelmaa ennen kuin olisi liian myöhäistä. Tarkempi informaatio Donin ”tuliaseesta” olisi paon kannalta välttämätöntä, ja vaikkei olisikaan, haltia olisi kysellyt silti. Ase oli kiehtova. Kylmiä väreitä nostattava, mutta kiehtova yhtä kaikki.
”Minuun vain ilmestyy reikä, niinkö? Miksi sen nimi on sitten tuliase, jos tuli ei liity siihen millään lailla?”
Tuliase…Keeblen aseessa ei näyttänyt olevan minkäänlaista pidikettä tai koloa esimerkiksi kynttilälle, eikä Keeble näyttänyt pitelevän sytykkeitäkään. Ehkä ase tarvitsi tulta ympärilleen toimiakseen? Sekin selittäisi, miksi ihminen valitsi valaistut reitit varjoisten sijasta.
Metalliputki näytti varsin lyhyeltä, ja koko ase oli muutenkin hyvin pienenlainen. Kokonsa puolesta sitä olisi enemmänkin voinut käyttää nuijana.
”Entä kuinka kauas tuolla suurin piirtein voi ampua?”

Sivukäytävä jatkui mutkitellen eteenpäin kuin sokean kanin kaivamana kunnes lopulta haarautui kolmeen suuntaan. Käytävistä ensimmäisen suuaukko oli romahtanut aikaa siiten, ja valtavat lohkareet tukkivat osittain keskimmäisenkin käytävän, joka sekin oli romahtamispisteessä. Kolmas käytävä oli selvästi parhaimmassa kunnossa ja ahkerassa käytössä; muita käytäviä pehmeämmässä maassa erottuivat tuoreet vankkurien- ja kavioidenjäljet. Edellinen kauppakaravaani oli myös sattunut valitsemaan saman sivukäytävän kuin Donahue ja Cinza.

Kapteeni katselee tarkkaavaisesti edellään astelevan Cinzan selkää, valmistautuen mihin tahansa yllätykseen tai pakoyritykseen, jota haltia saattaisi suunnitella. Hän tuntee olonsa päättäväiseksi. Hänellä on taipumus yrittää pakottaa kaikki elämänsä tapahtumat osaksi jotain tiettyä, laajempaa kosmista kokonaisuutta, jota hän kutsuu Jumalan tahdoksi ja hänestä on kohtalaisen selvää, miten kyseinen kosminen kuvio nyt on hänen elämässään vääntymässä. Hän tiukentaa otettaan aseestaan ja pitää silmänsä Cinzassa.

Kuvio sai alkunsa sillä hetkellä, kun hänen edellään asteleva murhaaja ja roisto onnistui livahtamaan hänen käsistään Gonlin vartiotuvassa, osittain hänen oman huolimattomuutensa takia. Sen jälkeen kaikki, mitä hänelle on tapahtunut, on vetänyt hänen asioitaan yhä tiukempaan solmuun, eikä se ongelmavyyhti avautuisi ennen kuin hän olisi saavuttanut jonkin ratkaisun Cinzan suhteen. Hänestä tuntuu, ettei hän kykene tekemään mitään lopullisia päätöksiä sen naisenkaan suhteen, jos ei ensin saa tätä elämäänsä häiritsevää laiminlyöntiä korjattua. Minä päästin sinut kerran pakoon, hän pohtii silmät kaveten ja katselee Cinzan selkää. En tee sitä uudestaan. Sitten kun välini sinun kanssasi ovat selvät, niin kaikki muukin järjestyy. Lopullinen merkki siitä, että hänen on korkea aika vihdoin tehdä jotain Jumalaa miellyttääkseen, oli hänen alukselleen sattunut haaveri. Sen selkeämpää viimeistä varoitusta on vaikea kuvitella.

Ja nyt Cinza on johdatettu hänen tielleen kuin tarjottimella, ja hänen tulee hoitaa velvollisuutensa ja vapauttaa itsensä ongelmistaan. Kapteenin sormi kiristyy liipaisimella. Sen jälkeen minä hoidan asiani kuntoon Mothyssa, etsin Emellin käsiini Tenlitissä ja kerron Cerathalle, että se mitä meillä on, on mahdotonta!

Ja sitten minä vihdoin saan lopullisen rauhan.

Kun Cinza ryhtyy esittämään kysymyksiään, Keeblen sormi liipaisimella höllenee jälleen. Mitä ikinä tapahtuisikaan, hän ei halua sille todistajia, eikä siis voi ampua haltiaa selkään keskellä käytävää. Laukauksen ääni kutsuisi tunnelien työntekijät varmasti paikalle nopeammin kuin hän ehtisi tehdä mitään. ”Siihen liittyy kipinöitä”, hän vastaa, koska ei edelleenkään näe mitään syytä olla sanomatta totuutta. Sitä paitsi puhuminen pitää hänet rauhallisena, koska silloin hänen ei tarvitse pyöritellä omia asioitaan mielessään. ”Liipaisin laukaisee iskurin, joka synnyttää kipinän, joka sytyttää ruudin. Se saa liikkeelle pienen metallinpalan, joka osuu sinuun sellaisella voimalla, että se menee lävitsesi kuin miekan kärki.” Mikäli tähtäys ei petä, tai jokin osa jumiudu tai sinä et väistä… ”Sillä voi ampua aivan riittävän kauas”, hän lisää vielä. Tätä seikkaa ei tarvitse kertoa tarkasti.

He saapuvat kohtaan, jossa tunneli haarautuu kolmeen osaan. Kapteeni vilkuilee kahta jäljellä olevaa vaihtoehtoa. Hän on kuulevinaan miesjoukon askelia jostain heidän takaansa, joten tähänkään ei voi jäädä.

Huonompikuntoisen sivutunnelin varrella palaa vain pari soihtua aivan käytävän alkupäässä, sitten ne loppuvat ja pimeys alkaa. Reittiä ilmeisesti pidetään niin huonona, ettei sitä ole haluttu valaista. Donahue kurkottautuu nappaamaan vapaaseen vasempaan käteensä yhden soihdun, joka on kiinnitetty heidän tällä hetkellä käyttämänsä tunnelin seinälle. ”Tuonne”, hän sanoo Cinzalle ja nyökkää kohti huonokuntoista tunnelia. ”Kävelemme hetken matkaa ja jäämme sitten odottamaan, että paikalliset ymmärtävät mennä pois.”

Hän todella toivoo, että nämä ymmärtäisivät tehdä sen. Hän ei halua harhailla syvemmälle tämän vuoreen yrittäessään eksyttää heidän sitkeitä ja tarpeettomia seuralaisiaan. Hän siirtyy sen verran lähelle haltiaa, että hänen pitelemänsä soihtu valaisee heidät molemmat.

Selitys tuliaseen toimintatavasta oli lyhyt ja paikoitellen epätarkka, mutta koska Keeble ei vaikuttanut innokkaalta tarkentamaan kertomisiaan, siihen oli tyydyttävä. Cinza nyökkäsi, kasvoillaan epävarma ilme ja jatkoi kulkuaan miettien sellaisten sanojen kuin ’iskuri’ ja ’ruuti’ merkityksiä; hän ei ollut aikaisemmin tarvinnut sellaisia sanoja elämässään, ja saattoi vain arvailla niiden merkityksiä.
Hän mittaili asetta silmäkulmastaan voimatta uskoa niin pienen aseen saavan aikaan kuhmua suurempaa vahinkoa. Jos hän olisi nähnyt aseen makaavan kadulla tietämättä mitään sen ominaisuuksista, hän olisi arvellut sen olevan erikoisen näköinen nuija ja unohtanut sen sitten. Tai kokeillut sitä, laukaissut sen vahingossa ja ampunut itseään, mikä oli aivan yhtä todennäköistä.

Kaksikon saapuessa risteykseen ja Keeblen määrätessä uuden suunnan haltia epäröi jonkin aikaa ennen kuin suostui astumaan huonokuntoisuutensa vuoksi selvästi hengenvaaralliseen tunneliin. Katossa oli suuria halkeamia, eivätkä maassa lojuvat lukuisat pudonneet murikat juurikaan rohkaisseet käymään peremmälle.
”Me kuolemme tähän tunneliin! Sitä paitsi tuo soihtusi houkuttelee tänne jokaisen lähistöllä liikkujan”, hän protestoi vaimeasti, mulkoillen ihmistä happamana edetessään varjoisessa käytävässä. Hän oli aivan varma tunnelin romahtavan heidän siellä ollessaan – se sopisi tämän päivän teemaan loistavasti. Paljon asioita oli mennyt täysin päin mäntyä hänen Gonlista karkaamisensa jälkeen alkaen väsymyksestä ja särystä päättyen surkeisiin metsästystuloksiin sekä mielenterveysongelmiin, puhumattakaan törmäämisestä arvon herra Keebleen labyrinttimaisissa tunneleissa.

Haltiaksikin siroluinen miehenalku pysähtyi muutaman askeleen päähän viimeisimmästä vielä palavasta soihdusta, selkä käytävän seinään päin käännettynä odotellen kapteenin seuraavaa komentoa. Vinksahtaneen haltian ailahtelevaisuus oli aikaa myöten vain pahentunut, ja säikähdys ja pelko tekivät tilaa sarkastisuudelle ja epäterveelliselle määrälle itsevarmuutta. Hän joutui siristämään silmiään päätyessään soihdun lepattavaan, punertavaan valoon.
”Mitäs nyt? Heitän villin arvauksen, että puolisokea isoäitikin hoksaisi meidät tästä, ellet sitten pysty tekeytymään soihdunpidikkeeksi. Entä mitä ajattelit minulle tehdä? Et voi tappaa minua, tai jäät näihin tunneleihin loppuiäksesi ja sen jälkeenkin, jos se minusta riippuu.”


((Kenellä menee kolme päivää peliviestin kirjoittamisessa? -Minulla!
Ja öh. Pitäisiköhän minun kirjoittaa Cinzan luonne uusiksi? Miksi tässä käy aina näin? ^^'
Yritin epätoivoisesti piirtää Cinzaa, mutten onnistunut. En muista enää, mitä kaikkea muuta piirsin, mutta jotain epämääräistä silti. ))

Käytävä tosiaan on huonokuntoinen, sen Keeblekin joutuu myöntämään, kun katsoo tarkemmin ympärilleen. Tunnelin lattialla on irtosoraa ja katosta tipahdelleita kivenmurikoita, joista suurimmat ovat aikuisen miehen nyrkin kokoisia. Jotkin katon halkeamista kiersivät alas käytävän seinille tummina juovina, kuin kiveä pitkin leviävä seitti tai rihmasto. Kivimurska narskahtelee vaimeasti Keeblen saappaiden alla. Hän huomaa, että Cinza liikkuu jopa tässä ympäristössä hiljaa. Ketterä kuin jokin eläin, kapteeni pohtii ja yrittää itsekin varoa liikkeitään.

”Käytävä kääntyy kyllä sivuun jossain vaiheessa, tai sitten täällä on sivutunneleita”, Don sanoo. ”Me kävelemme niin pitkälle, ettei meitä tai tätä valoa havaita tuosta suunnasta, josta tulimme.” Hän suorastaan hymyilee nähdessään Cinzan seisahtuvan aloilleen. ”Oletko huolestunut siitä, että me eksymme? Niin ei tule käymään. Minä en mene vielä parin käännöksen jälkeen sekaisin siitä, mistä suunnasta oikein olen tulossa.”

Hänellä onkin kohtalainen suuntavaisto, vaikka maan alla se ei toimi niin hyvin kuin paljaan taivaan alla, ihmisten maailmassa. Kenties Keeblen pitäisi olla huolestuneempi kuin mitä hän on. Hän ei ole koskaan tuntenut mielenkiintoa liikkua Fenyanin laajan tunneliverkoston vähemmänkäytetyissä osissa, eikä tarkkaan tiedä, mitä niissä voi odottaa kohtaavansa. Tunnelien klaustrofobinen sokkelo on omiaan sekoittamaan kenen tahansa ajatukset. Käytävät, joita on rakennettu, raivattu, kaivettu ja kunnostettu eri aikoina ja eri tahojen toimesta, kiemurtelevat vailla mitään selvää logiikkaa ja suunnitelmaa jokaiseen kompassin suuntaan. Vuoren sisällä on myös joukko pystysuoria halkeamia ja kuiluja, jotka johtavat syvälle maan uumeniin. Jos sellaiseen horjahtaa, ei voi enää olettaa kohtaavansa elämässään muuta kuin pudotuksen, ja sitä seuraavan äkkipysäyksen. Siellä, missä ei ole tunnelivahtien sytyttämiä soihtuja ja valvottuja reittejä, on vain pimeyttä – ja olentoja, jotka viihtyvät pimeässä.

”Luulisi, että sinä olisit innokas painumaan pois täältä, vai haluatko jäädä keskustelemaan paikallisten vahtien kanssa niistä murhista, joita olet tehnyt? Etkö? Sitten me jatkamme vielä vähän matkaa eteenpäin. Tuolla näkyy sopivasti olevan uusi sivukäytävä, jota voimme käyttää.”

Kapteeni nyökkää kohti kapeaa käytävän suuta, joka juuri ja juuri erottuu pimeästä heidän edestään. Hänen pitäisi saada Cinza riittävän kauas, jotta heitä ei nähtäisi eikä kuultaisi. Sitten hän voisi… Niin, aionko minä kylmäverisesti ampua hänet? Yritänkö minä puhua hänelle ensin ja saada hänet ymmärtämään tekonsa? Oikeus tietenkin on minun puolellani, teen mitä tahansa. Tavallaan on sääli, että hän on tuollainen pimeyden olento, hän on niin... kaunis. Miksihän niiden aina on oltava kauniita? Senkin täytyy olla jokin paholaisen juoni.

Keeble siirtyy Cinzan vierelle ja painaa aseen piipun vasten tämän kylkiluita. ”Vielä vähän matkaa eteenpäin”, hän sanoo pehmeästi.

//Nää, ei kolme päivää vielä paha ole. Hyvinhän sä pärjäilet Cinzan luonteen kanssa - eikä ihme, jos se on vähän ailahteleva kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut.//

Tyhjä.
Se oli ainoa sana joka riitti kuvailemaan Cinzan oloa sillä hetkellä. Hän nieli pelkonsa, esitti itsevarmaa ja suhtautui kapteeniin niin halveksivasti kuin siinä tilanteessa oli mahdollista, mutta se ei ollut tarpeeksi. Tunteet eivät olleet aitoja, eikä hän siten saanut luotua niistä panssaria suojakseen.
Haltia värisi. Ilma oli kylmä, ja pitkät vaellukset ristiin rastiin Feniä ilman kunnollista lepoa vaativat veronsa, puhumattakaan muuttumisista varjoksi ja takaisin. Se kismitti häntä tavattomasti, sillä nyt jos koskaan hän tarvitsi energiaa pysyäkseen kasassa.

Väsymyksestään huolimatta hän seisoi ryhdikkäästi ja pää pystyssä, vahva elämänhalu kipunoiden harmaissa silmissä. Hän ei ollut vielä keksinyt toimivaa – tai edes realistista – pakosuunnitelmaa ja hän olikin luovuttanut mielikuvituksensa rääkkäämisen sillä saralla, ainakin toistaiseksi. Hänellä ei ollut mitään halua alistua ihmiskapteenin ammuttavaksi vailla mahdollisuutta rehelliseen kaksintaisteluun.
Pelkääkö hän, että tulen ja nitistän hänet jos tyytyy uhkailemaan minua miekallaan? Hän ei kyllä vaikuta henkilöltä, joka pelkäisi häntä puolet pienempää poikasta, ellen sitten säikäyttänyt häntä ”loitsulla”. Flumen oli lähes unohtanut koko kirouksen; tuliase oli antanut hänelle paljonkin uutta ajateltavaa. Argen oli aina tiennyt varoitella häntä tämänkaltaisista tilanteista.
”Älä ihastu liiaksi omiin kykyihisi, sillä liika omahyväisyys aina kostautuu”, vai miten se meni?

Cinza liikahti puoli askelta kauemmas Keeblestä ja säpsähti tuntiessaan aseen piipun kylkeään vasten. Metallin kylmyys tuntui paidankin läpi, ja hetken ajan haltia seisoi liikahtamatta tuijottaen ihmistä silmiin varmana siitä, että toinen tekisi hänen kylkeensä ylimääräisen tuuletusaukon.
Kun mitään ei tapahtunut, suippokorva siirtyi varuillaan kauemmas kulkunsa suunnattuna uutta sivukäytävää kohden, tarkkaillen ihmistä herkeämättä katseen lipuessa syrjään vain kun hän joutui etsimään vähiten vaikeakulkuisen reitin kiviröykkiöiden ja lukuisten halkeamien seasta.
Hän ei lainkaan pitänyt tavasta, jolla kapteeni katsoi häntä.

Mikäli puoliromahtanut käytävä oli huonossa kunnossa, se ei ollut mitään verrattuna kapeaan sivutunneliin, joka kiemurteli pimeään kuin sokean, raivohullun myyrän kaivamana. Käytävässä oli lähes mahdoton ohittaa edellä kulkevaa, ellei otettu lukuun muutamia leveämpiä kohtia, ja maassa oli syviä ja leveitä halkeamia. Muutamasta syvimmästä kantautui maanalaisen joen kuohunta, mutta useimmat olivat yhtä hiljaisia kuin pimeys itse.
Ikivanhat tukiparrut olivat lähes kaikki romahtaneet, minkä vuoksi käytävällä oli paikoin puoli ihmisenmittaa korkeita kivi- ja maakasoja katon romahdettua.
Cinza kipusi ensimmäisen sortuman yli, eikä kovin ääneti hänen potkaistuaan muutaman irtokiven liikkeelle ja niiden kopahdellessa toisiaan vasten. Ääni olisi ulkomaailmassa, taivaan alla ollut pieni ja mitätön, mutta tunnelit vahvistivat äänet moninkertaisiksi jättimäisen kaikukopan tavoin. Haltia jähmettyi aloilleen kuulostellen tomerien vartioiden askelia, peläten kaikujen johdattavan ryhmän suoraan heidän syliinsä.
Edes herkät haltiakorvat eivät havainneet lähestyvää liikettä, mikäli jätettiin Keeblen askeleet huomioitta.
”Jos tämä tunneli romahtaa, minä en ole kaivamassa sinua esiin”, hän sanoi hetken kuluttua ja mulkaisi ihmismiestä sikin sokin hapsottavien etuhiustensa alta. ”Ihmettelen kykyäsi löytää kaikkein huonokuntoisimmat käytävät tästä verkostosta. Kuinka kauas vielä? lähimmälle kuilulle ja siitä alas?”