Alla kiven ja taivaan

He alkoivat olla riittävän kaukana. Don astuu varovasti lattialle rojahtaneen vanhan ja lahon tukiparrun ylitse. Tasapainon säilyttäminen on hankalaa, koska toisessa kädessään hän pitelee soihtua ja toisessa kädessä on Cinzaa kohden suunnattu pistooli. Jos hän horjahtaisi kumoon ja soihtu sammuisi, niin hänen ja haltian välissä ei olisi enää mitään muuta kuin pimeyttä ja siihen tilanteeseen hän ei halua joutua. Hetken Don ihmettelee, mitä hän oikein on tekemässä. Miksei hän oikein jäänyt odottamaan paikalle kiiruhtavia tunnelivahteja, jotka aivan varmasti olisivat olleet hänen puolellaan. Haltia olisi pidätetty – siististi tai vähemmän siististi, mutta pidätetty yhtä kaikki – ja ongelma olisi siirtynyt pois Donin vastuulta.

Mutta se oli hänen vastuullaan. Kapteeni Keeble on tullut vähitellen yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että hänen viimeaikainen epäonnensa on johtunut juuri siitä, että hän kerran päästi Cinzan pakoon. Jumala on rakastava ja oikeudenmukainen, mutta hänen rakkautensa ja oikeutensa saattoivat olla hirmuisia. Hän lähes antoi laivani upota, saattoi minut ja Cerathan tähän onnettomaan tilanteeseen ja jos minä en täytä Hänen tahtoaan, niin seuraavaksi Hän murskaa minut kokonaan. Lopullisesti. Ei toivoa pelastumisesta.

Mikä sitten oli Jumalan tahto? Don ei pysähdy miettimään sitä sen tarkemmin. Hänen Jumalansa on aina käyttänyt häntä vain yhteen tarkoitukseen: aseena. ”Me olemme tulleet riittävän kauas”, kapteeni sanoo ja lisää sitten, hieman eri sanoin: ”Tämä on jatkunut jo aivan riittävän kauan.” Pistoolin piippu kääntyy suoraan kohden Cinzan kasvoja.

Pimeydestä kapteenin takaa ilmaantuu soihdun valoon innokas, riehakkaasti häntäänsä heiluttava olento. Warro-koira suhahtaa esille varjoista. Se on jolkotellut erilleen tunnelivartijoiden porukasta, jotka ovat suunnistaneet toiseen, paremmin valaistuun tunneliin ja lähtenyt omin lupinensa seuraamaan tuttujen miesten hajujälkeä. Koira on iloinen, kun on löytänyt itselleen seuraa. Se tupsahtaa pehmeästi vasten Keeblen sääriä ja päästää pienen haukahduksen.

Kapteeni hätkähtää pahasti. Hänen katseensa kääntyy pois Cinzasta ja ase heilahtaa sivulle ja alas, kohti koiraa, joka läähättää kieli ulkona, mustat nappisilmät iloisesti tuikkien.

Kantamuksista vapaalla Cinzalla ei ollut suurempia vaikeuksia säilyttää tasapainoaan ja jatkaa äänetöntä kulkuaan kapeassa tunnelissa, joka oli pimeyden verhoama soihdun valopiirin ulkopuolella. Nuoren miehenalun mielikuvitus laukkasi vilkkaasti ja loi tunteita herkeämättä tarkkailevista silmistä, rapisevista askelista ja hengityksestä, joka kuulsi sihisevänä terävien hampaiden raosta tunnelien metsästäjien tarkkaillessa kutsumattomia vieraita piilopaikoistaan. Huonokuntoinen tunneli herätti haltiassa pelon väreitä, ja hän vilkuili ympärilleen syytellen samalla itseään vainoharhaiseksi. Jos tunnelissa asukkeja olikin, ne varmasti kavahtaisivat valoa eivätkä muutenkaan hyökkäisi kaksikon kimppuun. Jos ihminen ja haltia olisivat erillään, tilanne varmasti olisi toinen.

Askeleet pysähtyivät ihmisen äänen rikkoessa hiljaisuuden, ja jäntevän ruumiin jokainen lihas jännittyi odottelemaan, mitä tuleman piti. Hän kääntyi katsomaan Keebleä kuin unessa, kyeten vain vaivoin ymmärtämään mitä todella tapahtui. ”Riittävän kauas” olivat sanat kuuluneet. ”...jatkunut jo aivan riittävän kauan.”
Mantelinmuotoiset silmät katsoivat suoraan aseen piippuun, räpyttelemättä, kääntymättä sivuun. Matkaa oli tehty riittävästi, aikaa oli kulunut tarpeeksi. Hän kuolisi. Siihen, tähän kurjaan tunneliin kaukana kuun, hänen jumalattarensa, sinertävästä valosta, kaukana tähtien tuikkeesta ja tuulesta. Tunnelissa ei ollut varjojakaan; pimeys oli liian syvää jotta sitä voisi millään tavoin nimittää varjoksi. Tämä oli mustahaltioille sopiva paikka.
Hän kuolisi kirotun jumalan palvelijoiden maassa!

Cinza tuijotti aseen piippua ja mietti mahtaisiko se sattua ja kuinka paljon, ja mitä sen jälkeen tapahtuisi. Olisiko seuraavaa elämää? Valoa tunnelin päässä? Saisiko hän uuden mahdollisuuden, vaiko lakkaisiko karusti ja yksinkertaisesti vain olemasta? Hän sulki silmänsä haluamatta nähdä tapahtumia, liian säikähdyksissä peittääkseen korvansakin. Hän toivoi, että se olisi kivutonta ja ohitse nopeasti.

Haltianuorukaisen kysymykset jäivät vaille vastauksia ja pelko muuttui aiheettomaksi terhakkaan haukahduksen kaikuessa tunnelissa terävänä, aivan lähellä. Flumen hätkähti ja avasi silmänsä, kohdaten tummien nappisilmien elämäniloisen tuikkeen. Hän tunnisti laikukkaan koiran samaksi, joka oli hölkytellyt Keeblen oppaana toimivan vartiomiehen jaloissa, ja oli samanaikaisesti sekä iloinen että hämmästynyt nähdessään sen.

Hänen ilonsa jäi kuitenkin lyhyeksi aseen piipun käännyttyä osoittamaan sudensukuisen otuksen korvien väliin. Tukahtunut parahdus karkasi eläinrakkaan haltian kurkusta, ja hän siirsi toisen kätensä Caerulin kahvalle. Tapahtukoon hänelle itselleen mitä tahansa, mutta viattomia eläinparkoja hän ei sallisi tapettavan!
”Anna sen olla!”
Harmaissa silmissä välähti raivo ja hän siirsi toista jalkaansa puoli askelta taaksepäin, taisteluvalmiiseen asentoon. Kesken liikkeen hänen huomionsa kiinnittyi käytävän madonsyömään tukipilariin, joka kaikesta päätellen jaksoi kannatella maamassojen painoja vain, koska sitä oli vahvistettu köysin. Muutama sivallus riittäisi katkaisemaan ne, ja heidän yläpuolelleen kasautuneen kiven ja mullan oma paino riittäisi romauttamaan tunnelin ainakin niiltä osin.
Hän harkitsi sitä hetken, mittaillen köysine kireyttä ja paksuutta katseellaan ja arvioiden, kuinka paljon voimaa niiden katkaisuun tarvittaisiin. Yksi isku ei riittäisi ikinä, tuskin kaksikaan. Kolme tai neljä voisi hyvinkin olla tarpeeksi.
Cin siirsi huomionsa tukipylväästä takaisin Warroon ja Keebleen, hivuttautuen hitaasti sentti sentiltä lähemmäs pilaria, katse porautuneena Donin silmiin.
”Tuolla eläinparalla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Jätä se rauhaan!"

Don tajuaa, että olento, joka ilmestyi pimeydestä hänen takaansa, ei ole mitään sen vaarallisempaa kuin hölmö koira, joka aiemmin kierteli tunnelivahdin jaloissa. Hänellä ei ole mitään syytä ampua otusta, vaikka säikähdyksen aikaansaama refleksi onkin vetäissyt hänen huomionsa hetkeksi pois haltiasta. Muutaman sydämenlyönnin ajan hän oli ollut varma siitä, että valottomista tunneleista on aineellistunut jotain kauhistuttavaa heidän kimppuunsa. Hänen pulssinsa on edelleen koholla, eikä ota rauhoittuakseen ja hän joutuu puristamaan pistoolia lujasti, jottei hänen kätensä alkaisi täristä. Ennen koiran paikalle tuloa hän ei edes ollut tajunnut, että on näin kiihtynyt. Siitä vain, ammu hänet nyt, Don käskee itseään ja kääntää katseensa takaisin Cinzaan, joka on hivuttautunut hiukan taaksepäin. Sittenhän näet, onko jotain loitsua todella olemassa. Kuka muka muutenkaan kaipaa sinua, jollet palaa takaisin?

Ehkä tyttö kaipaisi. Edes vähän, kaikesta huolimatta. Kapteenin päättäväisyys horjahtaa hivenen. Roskaa, siitä ei tule mitään ja me molemmat tiedämme sen. Hän pärjää kyllä, hän ja…

Keeble ei pysty ajattelemaan mahdollista lasta, eikä siitä seuraavaa vastuuta. Hän on päättänyt, että Cinza Flumen on jollain kierolla, ylimaallisella tavalla syyllinen hänen kaikkiin tämänhetkisiin ongelmiinsa ja miehen poistaminen poistaisi myös ongelmat, tai vähintään sen epäsuosion, johon hän itse on Jumalan silmissä joutunut. Lohdullinen ajatus, tavallaan: jos kaikesta selviää vain tappamalla yhden haltian, silloin hänen ei tarvitse aloittaa sitä hidasta, työlästä ja kovin maallista prosessia, jota asioiden kuntoon laittaminen vaatisi. Onhan paljon helpompaa sysätä vastuu omasta ja läheisten kohtalosta Jumalalle, kohtalolle ja kosmisille voimille ja olettaa, että korkeammat voimat leppyvät heti, kun tämä vaaleatukkainen siro murhamies olisi kuollut.

Hänen ei olisi pitänyt ajatella Cerathaa. Naisen miettiminen tuntuu vievän pois kappaleen hänen fanaattisuudestaan ja saa hänet tuntemaan olonsa lähinnä ahdistuneeksi ja hankalaksi. Totta puhuen hän haluaisi nähdä tytön vielä kertaalleen, vaikka vain sanoakseen, että heidän pitäisi unohtaa toisensa. Jotenkin hänestä silti tuntuu, että hän ei voi vain ampua Cinzaa ja häipyä tiehensä. Se ei kaikesta huolimatta tunnu oikealta ratkaisulta. Maailma ei ole niin yksinkertainen, kapteeni ajattelee lähes katkerasti. Ja minkä hiton takia tuo koira ilmestyi paikalle? Mikä sen tarkoitus on? Miksi se pysäytti minut ampumasta haltiaa?

Ilmeisesti minun ei siis ole tarkoitus ampua häntä. Onhan Jumala ennenkin käyttänyt eläimiä viestinviejinään, kun haluaa jotain. Lintuja ja aasintammoja ja härkiä… miksei siis koiria?

Korkeampien voimien monimieliset merkit alkavat jo turhauttaa kapteenia. Hän ei enää jaksa piitata siitä mitä tapahtuu – eikä hän koskaan ole liiemmälti pitänyt ampuma-aseista.

”Helvetti sentään”, mies murahtaa tuskastuneesti ja perin epäkristillisesti, ja paiskaa sitten aseen Cinzan ohitse jonnekin pimeyteen. Warro kuvittelee kyseessä olevan leikki ja suhahtaa pistoolin perään, mutta kapteeni ei kiinnitä koiraan huomiota. Hän ei kiinnitä huomiota myöskään lahoihin parruihin, joita kohden Cinza on hivuttautunut. ”Aivan sama minulle, tapahtukoon sitten piru vie Sinun tahtosi”, Keeble pihisee Jumalalleen ja vetää miekkansa esille. Parilla askelella hän on Cinzan luona.

Flumen ei liiemmin hämmästynyt huomatessaan, ettei häntä kuunneltu. Hän tiesi – tai sitten se oli vangin mieleen istutetun lauseen alitajuista toistamista – ettei hän ollut asemassa, joka olisi vaatinut tulemaan kuulluksi.
Siitä huolimatta hänen kiukkunsa vain lisääntyi hänen huomatessaan, ettei Keeble lotkauttanut korvaansakaan hänen karjumisilleen, niin turhanpäiväisiä kuin hänen käskynsä olla satuttamatta koiraa olivatkin. Hän oli elävä, ajatteleva olento, hänellä oli nimi ja kyky puhua – ne tekivät hänestä yksilön, eivät eläintä jonka voisi ohittaa olankohautuksella.

Hän unohti sisäisen taistelunsa inhimillisten oikeuksiensa puolesta ja oli pudottaa sapelinsa joutuessaan väistämään ohitseen suhahtavaa asetta ja sen perään ryntäävää koiraa, hämmästyen jälleen kapteenin tekemästä ratkaisusta, eikä suinkaan ensimmäistä tai viimeistä kertaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi ihminen, joka olisi päässyt hänestä eroon helposti pienellä sormen liikkeellä, valitsi nyt vaikeamman tavan pelkän koiran ilmestyttyä paikalle. Taasko jokin ”viesti Jumalalta”, vai oliko Keeble vain uskomattoman ailahtelevainen?
Yksinpuhelu herätti vinksahtaneessa haltiassa sekä kummastusta, että hienoista sääliä. Kuka tiesi, missä kunnossa Donin mieli saattoi olla.
Jumalasi tahto, vai minun tahtoni?
Onko sillä edes väliä? Minä saan ”reilun taisteluni” ja sinä pääset minusta eroon, siitä olen varma. Voi jumalani, miten minä olen väsynyt! Sapelit painavat kuin karhukoirat.

Hän hyppäsi taaksepäin kauemmas ihmisestä ja pinkaisi kuin aropupu lahoa tukipilaria kohti, suunnaten sitä tukeviin köysiin alaviistosta sapelien kaksoisiskun, joka katkaisi yhden köyden ja toisesta muutaman säikeen. Toinen isku katkaisi uuden köyden, ja puu päästi valittavan natinan.
Haltialla ei ollut rohkeutta jatkaa köysien hakkaamista enää kauemmin ollessaan samalla selin kaikkea muuta kuin vaarattomaan ihmiseen. Kaarevat terät kalahtivat yhteen suojelevaan X – muotoon pysäyttämään kaikki ylävartaloon kohdistuvat iskut, tosin eivät kovin tehokkaasti; Cinzan voimat olivat lopussa, ja aseet tuntuivat painavammilta kuin pitkiin aikoihin.
”Kirohukka sinut vieköön, Keeble! Mitä pakkomielteitä sinulla on minua kohtaan? Miksi heitit tuliaseesi pois ja valitsit itsellesi vaikeamman tien?” Entä miksi sinun täytyy tehdä kaikesta niin vaikeaa?

Kauempaa tunnelista kuului Warro –koiran vikinä ja raapimista sen kynsiessä maata lähellä kahden kiven muodostamaa koloa, jonne ase oli luiskahtanut lähes koiran ulottumattomiin. Se painautui vatsalleen maahan ja tavoitteli uutta lelua tassullaan. Tämä leikki oli sen mieleen, isäntä viskoi sille usein keppejä noudettavaksi.
Kynnet kalahtivat aseen kahvaan ja nykäisivät sitä lähemmäksi, eivät kuitenkaan tarpeeksi lähelle jotta siihen olisi yltänyt hampailla. Laikukas eläin päästi murahduksen ja terävän haukahduksen, raapien pontevasti maata kieli ulkona roikkuen.

Keeblen mielen kunnosta ja mahdollisista ongelmista on vaikea sanoa mitään kovin varmaa. Hän on juuri niitä ihmisiä, jotka elävät säntillistä, säännöllistä ja kunnollista elämää siihen saakka kunnes heidän päässään naksahtaa. Kapteenin pulma ei niinkään ole se, että hän etenisi elämässään minkään harhojen vallassa, mutta logiikka, jolla hän toimii, ei välttämättä aina ole kovin yksiselitteistä tai helposti hahmotettavissa olevaa. Toisinaan hän ei tiedä itsekään mitä tehdä, kun Jumalan lait, maalliset säännöt ja normaalit arkielämän realiteetit tuntuvat osoittavan aivan eri suuntiin.

Cinzan sanoihin ei tosiaan kiinnitetä huomiota, eikä haltian aiempaan huudahdukseen koirasta vastata. Myöskään tukipilaria kohdannut hävitys ei kiinnosta kapteenia sen enempää. Asiat alkavat edetä niin nopeasti, ettei hänellä ole aikaa huomioida ympäristönsä yksityiskohtia enää kovin tarkasti.

Miekka kalahtaa vasten Cinzan sapeleita ja metalli kirskahtaa häijysti. Donilla on soihtu yhä toisessa kädessään, sillä hänellä ei ole aikaa asettaa sitä mihinkään muuallekaan ja hän tarvitsee valoa nähdäkseen mihin iskunsa suunnata. Cinzan torjuessa lyönnin, Keeble suuntaa uuden raivokkaan iskun kohti haltiaa. Toiminta sopii hänen kiihtyneelle mielelleen huomattavasti paremmin kuin pelkkä pistoolin piippua pitkin tähtäily. ”Minulla… on ollut vaikeuksia… siitä asti kun tapasin sinut.” Lyönnit ja niitä seuraavat kalahdukset seuraavat toisiaan katkonaisten sanojen mukana ja kapteeni tuijottaa Cinzaa soihdun häälähtelevässä valossa silmät kiiluen. ”Laivani… suhteeni… kaikki on mennyt väärin. Minut on kirottu epäonnistumaan. Ja sinä… saat maksaa siitä!”

Viimeisten sanojen kohdalla Cinzaa vasten suunnattu miekanheilahdus luistaa pitkin haltian sapelia ja ohjautuu voimalla sivuun. Miekka osuu vasten tunnelin sivun tukipalkkia ja uppoaa syvälle puolilahoon puuhun, joka päästää valittavan narahduksen. Ohut hiekkavana alkaa virrata sihisten tunnelin katosta alas ja kuiva kahiseva ääni kuulostaa kuin käärmeiden liikkumiselta.

Kapteeni vilkaisee ylöspäin ja repäisee samalla kiinni juuttuneen miekkansa irti puupalkista, joka kammottavasti vingahtaen alkaa taittua kahteen osaan. Don räpäyttää silmiään epäuskoinen ilme kasvoillaan ja harppaa sitten nopeasti eteenpäin, kohti Cinzaa ja jossain pimeydessä edelleen möyrivää Warroa, joka jatkaa leikkiään. Katosta valuva hiekkanoro muuttuu kiven ja soran pyörteiseksi virraksi ja ilmaan kohoava pöly pimentää näkyvyyden.

Kivet kumahtelevat tunnelin katosta alas ja ikuisuudelta tuntuvan ajan se on ainoa ääni, joka on mahdollista kuulla.


//Mä oon alkanut pitää Warrosta ;_; Teemmekö herrasmiessopimuksen siitä, että koiran täytyy selvitä hengissä, miten sitten muuten käykään?//

”On kunnia olla henkilökohtainen riivaajasi, Don”, Flumen nälväisi takaisin, keskittyen vain ja ainoastaan torjumaan leveäteräisen miekan iskut, kädet tärähtäen jokaisen torjunnan myötä. Keeblen pitelemä soihtu oli liian lähellä, jotta hän olisi uskaltanut käydä hyökkäykseen; valo pisteli hänen silmiään ja vaikeutti liikkeiden arvioimista.
Raivo ja väsymys vuorottelivat laihan puoliverisen silmissä, niiden katseen seuratessa kapteenin miekan jokaista liikahdusta kuin saalistaan väijyvä kissa. Hän kurtisti kulmiaan tullessaan julistetuksi syylliseksi kaikkiin Keeblen elämän vastoinkäymisiin, ja takertui ajatuksissaan erityisesti suhdetta käsittelevään kohtaan. On vaikea uskoa, että tuolla hapannaamalla todella on suhde...suhde, joka ei liity hänen ah-niin-tärkeään työhönsä. Cinza hymähti hieman ajatuksilleen, suupielet nopeasti nousten ja laskien, miettien mikä hän oli kuudennelle vuosikymmenelleen kurvanneena nimittämään vastassaan olevaa miestä vanhaksi – vaikkakin hän taikaolentojen mittapuulla oli vasta teini-iässä.

Hän kyyristyi ja väisti sivuun miekan luisuessa sapelia pitkin ja leikatessa lahonnutta puuta kuin veitsi voita, narahduksen saadessa mantelinmuotoiset silmät laajenemaan ja niiden omistajan perääntymään varsin vikkelästi pari askelta, seuraten halkeaman laajenemista natinan soidessa hänen korvissaan. Hän vilkaisi kattoa hiekan alkaessa virrata, ja sai kehoonsa eloa yhden suihkuista melkein osuessa hänen hartiaansa. Cin hyppäsi syrjään ja sujautti sapelit vyölleen, kääntyen kannoillaan ja pinkaisten syvemmälle tunnelin pimeyteen pois sortuman alta, väistellen kiviä ja multaa vaihtelevalla menestyksellä; useimmiten hän kuitenkin sai osuman, hiukset ja paita tahrautuen hiekkaan, joka tunki myös hänen silmiinsä ja väliaikaisesti sokeutti hänet. Hänen ohitseen pyyhälsi kirjava pallosalama, joka tunnettiin myös Warrona. Koira oli ottanut jalat alleen tunnelin alkaessa sortua, pidellen hampaissaan rakasta aarrettaan ja uutta leluaan; Keeblen pistoolia. Se oli saanut aseen hampaisiinsa hetkeä ennen kuin tunneli alkoi sortua ja kipitti hippulat vinkuen turvaan.

Haltia painoi päänsä ja suojasi itseään käsillään, rynnäten eteenpäin luhistuvassa tunnelissa mitään tarkasti näkemättä. Hiekka kirveli ja sai veden kihoamaan hänen silmiinsä, ja ensimmäinen kyynel vierähti poskelle samaan aikaan kun nyrkinkokoinen kivi rysähti hänen vasenta olkapäätään vasten. Hän pyyhkäisi silmiään ja otti juostessaan vauhtia käytävän seinästä, putoavien kivien ja maa-aineksen aikaansaama jylinä peittäen alleen kaikki muut äänet.
Hän ei pitkään aikaan unohtaisi sitä jylyä.

Huonokuntoisessa tunnelissa sokeasti juoksevalla oli minimaaliset mahdollisuudet selviytyä kompuroimatta ja törmäilemättä, eikä Cinza ollut poikkeus. Hän löi jalkansa useasti jo aikoja sitten pudonneisiin kiviin, ja kerran astui kuoppaan kaatuen rähmälleen maahan, hänen toinen jalkansa peittyen multaan, hiekkaan ja jumalat tietävät mihin muuhun mitä katosta varisi.
Haltia kompuroi jaloilleen ja jatkoi juoksuaan kunnes törmäsi uudelleen, tällä kertaa Warro –koiraan. Hän pysähtyi ja hieroi hiekkaa ja pölyä silmistään, rintakehä kiivaasti kohoillen adrenaliinin vaikutuksesta. Tunnelin luhistuminen pysähtyi muutaman jalan päähän, sen aikaansaaman tärinän varistaessa muutamia murusia kestävämmästäkin osasta.

Kaiku toisti sortuman jyrinää vielä pitkään sen jälkeen, kun itse vyörymä oli tauonnut, eikä pöly laskeutuisi vielä pitkään aikaan. Kaikukin hiipui ajallaan, ja käytävään palasi kuolemanhiljaisuus.
Warro haukahti.
Cinza pyyhkäisi uudelleen vetistäviä silmiään ja silmäili ympärilleen. Hän hahmotti lattiasta kattoon ulottuvan kivestä, moreenista, mullasta ja hiekasta muotoutuvan seinämän, joka tukki täydellisesti tien takaisin; katossa oli halkeamia kuin suurten kynsien aiheuttamia arpia, maa oli täynnä kivenmurikoita sortuman vierellä.
Hän yski ja pyyhki hiekanvärisiksi muuttuneita hiuksiaan silmiltään, joita kirveli yhä, etsien katseellaan ihmismiestä.
”Keeble?”



((Juu, sopii minulle. Warro on ihan lystikäs otus n__n))

Katon alkaessa sortua on myös kapteeni ottanut jalat alleen. Vaikka hänen sielunsa miten kovasti tahansa uskoisi jumalalliseen johdatukseen ja varjelukseen, niin hänen ruumiinsa kieltäytyy uskomasta siihen, että pyhimykset aivan oikeasti suojelisivat häntä litistymästä katosta vyöryvien maamassojen alle, mikäli hän vain jäisi aloilleen. Niinpä juokseminen on ainoa vaihtoehto ja lujaa hän juokseekin, Cinzan perään koska vaistomaisesti valitsi suunnan, johon näki toisenkin pakenevan. Sitten hän ei enää näekään juuri mitään, sillä ilma on liian sakeana tomusta ja pölystä, jotta ympäristöä voisi mitenkään hahmottaa. Keeble horjahtaa, kun hänen jalkansa osuu johonkin tunnelin lattian epätasaisuuteen, ja hän pudottaa soihtunsa maahan. Se hautautuu välittömästi maa-ainesten alle ja sekin heikko ja tomun suodattama valo, joka soihdusta tuli, katoaa. Miekastaan hän ei irrota. Aatelismies ei luovu aseestaan, ellei häntä pakoteta siihen, ja sitä paitsi Donin sormet ovat niin kouristuksenomaisesti kiertyneet kahvan ympärille, ettei hän edes pystyisi pudottamaan miekkaa, ellei keskittyisi otteensa höllentämiseen.

Nelijalkaisena yksilönä Warro voittaa heidät molemmat kilpajuoksussa ja ehtii ensimmäisenä tunnelin turvalliseen osaan. Cinza olisi varmasti toinen, ellei kompastuisi ja kaatuisi maapohjan epätasaisuuteen. Keeble ei tässä kohtaa edes huomaa juoksevansa haltian ohitse, sillä tunneli on sen verran leveä, että sattumankaupalla hän tulee sivuuttaneeksi Cinzan tähän kompastumatta. Se olisikin varmasti ollut heidän molempien loppu, sillä pystyyn nouseminen ei yhteentörmäyksen jälkeen olisi onnistunut riittävän nopeasti, vaan kivet ja sora olisivat haudanneet heidät alleen.

Warro kiepahtaa syrjään ohitseen juoksevan ihmisen tieltä. Se on hieman hädissään ja yrittää tavoittaa katseellaan toista miehistä, jotka vasta hetkeä aikaisemmin löysi tunnelien hämärästä. Koira on lisäksi löytänyt sille viskatun lelun, mutta ihminen juoksi ohitse niin nopeasti, ettei Warro ehtinyt palauttaa kapistusta. Nyt se yrittää päättää kummalle uusista tuttavistaan lelua tarjoaisi – vai pitäisikö itsellään. Metalli maistuu hauskalta, mutta sitä on vaikea pidellä hampaissa lujalla otteella ja lelu tuppaa lipsahtelemaan. Koira vingahtaa yllättyneenä, kun Cinza äkkiarvaamatta ilmaantuu sen eteen ja törmää siihen. Eläin jolkottelee hieman kauemmas, tehden haltialle tilaa.

Kapteenikin pysähtyy, lähinnä sen takia, että on liian hengästynyt ja ruhjeilla päästäkseen enää kunnolla eteenpäin. Hän kolhaisee itsensä vasten käytävän seinää ja päätyy sitten nojaamaan sitä vasten, huumaantuneena ja typertyneenä, odottaen että putoavat kivet saavuttaisivat hänet hetkenä minä hyvänsä. Hengittäminen on vaikeaa, sillä ilma on tomusta sakeaa.

Katto ei romahda. Hetken kuluttua sortuman jyly vaimenee, vaikka sen kaiut jatkavat yhä kiertelyään tunneliverkostossa. Vielä hetkinen ja tulee hiljaista, vaikka kapteenin korvissa edelleen soi.

Warro haukahtaa, mutta Keeble ei erota koirasta muuta kuin suunnan, josta ääni tulee, melko läheltä häntä. Sitten haltia sanoo kysyvästi hänen nimensä, ehkä viitisen metriä hänestä sortuman suuntaan. ”Tässä”, hän vastaa, edelleen niin hämääntyneenä katon romahtamisesta, ettei ymmärrä pysyä hiljaa. Sitten hän yskii ja pyyhkäisee tomuisella hihallaan kasvojaan, yrittäen jähmeästi siistiä hiekkaa pois iholtaan.


//Sitten kun meidän sankarit on pudonneet kuiluun, niin me voimme jatkaa ropettamista koiralla... //

Suippokorva yski pölyä keuhkoistaan ja kaapi hiekan silmistään. Soihtu oli joko sammunut tai hautautunut, mutta kummassakin tapauksessa sitä oli turha ruveta etsimään. Haltia pyyhkäisi uudelleen silmiään, yrittäen totutella näkemään jotain tunnelissa, joka taikaolennon mielestä oli pimeä kuin Keeblen päähänpistot. Kesti kauan ennen kuin hän alkoi hahmottaa ensimmäisiä muotoja, ellei otettu lukuun Warroa, joka nyt oli helppo havaita liikehtimisensä ja haukkumisensa takia.

Cinza pysyi hiljaa yhtä kauan kuin hänen silmillään kesti tottua pimeyteen, mikä merkitsi toistakymmentä hetkeä. Hän kuuli sydämensä nopean jyskytyksen, ja hiljaisuuden vallitessa hän arveli ihmisen hyvinkin kuulevan sen myös. Hän hajamielisesti hinkkasi toisella etusormellaan korviaan, joissa kaikui yhä sortuman jyly, ja hetken käsillään tunnusteltuaan löysi lohkareen, jonka päälle parkkeerata takamuksensa hetkeksi ja lepäillä hieman.
”Onko sinulla toista soihtua? Nuotiotarvikkeita, tai mitä tahansa joka palaa pitkään ja jotain sen sytyttämiseen?” Ja jos ei ollut, aina saattoi inspiroida; hän tarvitsi vain luun tai muun pidikkeen sytykkeille ja jotain, jolla soihdunvastikkeeseen saisi tulen. Magian taitajana hän olisi voinut taikoa valoa tyhjästä ja jättää soihtujen kanssa pelleilemisen tavan tallaajille – ja todennäköisesti kartuttanut syytelistaansa lisää senkaltaisista asioista kuin ’magian luvaton käyttö’ tai ’virkavallan säikyttäminen’ tai jotain muuta yhtä kaistapäistä. Hän ei ymmärtänyt ihmisten pakkomielteistä kiinnostusta upottaa taikaolennot rikoksiin, ei ainakaan tarpeeksi hyvin jotta siinä olisi hänen mielestään ollut järkeä.

Ellei hän olisi ollut niin väsyksissä, hän olisi aikoja sitten karannut varjona paikalta ja jättänyt Keeblen pimeään murjottamaan Warron kanssa, mutta ainakin toistaiseksi hänen oli jäätävä keräämään voimia ja viihdyttämään – tai pikemminkin riivaamaan – Donia läsnäolollaan.
”Ehkäpä tänään on ihan kohtuullinen päivä kuolla”, hän mumisi itsekseen ja nosti jalkansa kivelle, lepuuttaen päätään polviaan vasten. Ilman valoa oli hullun touhua lähteä hiipparoimaan käytävään, jonka asukkaat tuskin suhtautuisivat positiivisesti vieraisiin.
Hän loi ihmisen suuntaan halveksivan, katkeroituneen katseen, syyttäen tilanteesta sekä Keebleä että itseään, mutta lähinnä Keebleä.
”Tai mikset pyydä Jumalaasi valaisemaan käytävän? Eihän kaikkivaltiaallesi mikään ole mahdotonta”, hän nälvi purkaen väsymystään ja turhautumistaan lähimpään puhetta ymmärtävään kohteeseen, jota hän ei koiran lailla katsonut viattomaksi. ”Tai...ai niin, ethän sinä voi. Minähän pilaan kaiken mihin sinä ryhdyt, koirankin ilmestyminen taisi olla minun syytäni? Mutta kerrohan, miksi sinulla sitten on niin kova hinku pitää minut lähettyvillä?”



((Mikäli nyt tuosta mihinkään liikkuvat...))

Don nojaa selkäänsä vielä hetken vasten tunnelin seinää ja istuutuu sitten hitaasti alas epätasaiselle käytävän pohjalle. Haltia ei tunnu tulevan lähemmäksi, koska tämän ääni pysyy sivulla, lähempänä sortumakohtaa. Mies painaa pään käsiinsä ja yrittää ajatella.

Olihan hän nähnyt tunnelin huonokuntoisuuden, katosta tipahdelleet kivenkappaleet ja lähes poikkisyöpyneet kannatinpalkit, muttei ollut kiinnittänyt niihin juuri huomiota. Hän ei voi uskoa, että tunneli on todella sortunut, sillä mikä moisen tapahtuman tarkoitus saattaisi olla? Hän ei saattanut kuvitellakaan, että näin kävisi. Mitä hyötyä korkeammille voimille olisi siitä, että hän ja Cinza istuvat hautautuneina tähän tunnelinpätkään, joka ei ehkä johtaisi muualle kuin yhä syvemmälle läpitunkemattomaan pimeyteen?

Ehkä tällä kaikella ei ole mitään tarkoitusta, kapteeni ajattelee ja tuntee olonsa ikäväksi. Ehkä tunneli romahti vain siksi, että se on vanha, eikä mistään muusta syystä. Ehkä koira seurasi meitä, koska kaipasi seuraa. Ehkä minä törmäsin Cinzaan sattumalta.

Ei, eihän se niin voi olla, mutta Don ei todellakaan keksi, mikä tilanteessa on se kaitselmuksen tarjoama ratkaisu, johon hänen pitäisi tarttua – ellei Jumala sitten todella ole luopunut hänestä ja jättänyt hänet tarkoituksella oman onnensa nojaan keskelle pimeyttä, murhamiehen seuraan…

”Lakkaa rienaamasta”, ihminen sanoo Cinzalle sävyllä, joka on yhtä aikaa ynseä ja oudon uupunut. ”Jumala valaisee tämän tunnelin, jos hän tahtoo. Minulla on kyllä tulukset mukanani.” Mitään pitkäkestoista ja polttokelpoista hän ei juuri nyt keksi, mutta alkaa kuitenkin hiljakseen käydä lävitse taskujaan inspiraation toivossa. Valtaosa hänen omaisuudestaan jäi hevosen luo, jonka tunnelien oppaat ovat luultavasti ottaneet hoiviinsa. Miksi tämä tapahtui? Miksi, miksi, miksi?

”En osaa sanoa kumpaa meistä halutaan rangaista enemmän”, Keeble sanoo hetken tauon jälkeen. Tapaa, jolla hän puhuu Cinzalle, ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa tuttavalliseksi, mutta ainakin hänen sävynsä on rauhallisempi kuin aiemmin ja hivenen alistunut. Uusi tauko. ”Enkä halua pitää sinua lähettyvillä, mutta en voi tietenkään päästää sinua menemäänkään.”

”Ei sinulla ole oikeutta pidättääkään minua. Emme ole Gonlissa tai missään muussakaan kaupungissa.”
Cinza naputteli kynsillään kylmää kiveä ja kuunteli siitä syntyvän äänen tasaista rapinaa, joka jollain tapaa muistutti häntä vesisateesta rummuttamassa maata. Hän kaipasi takaisin taivaan alle, tai vähänkin aukeammalle paikalle jossa seinät ja katto eivät tuntuneet puristuvan lähemmäksi ja herättäneet hänessä halua kirkaista niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja juosta sitten pakoon pää kolmantena jalkana. Hän kärsi ahtaanpaikankammosta, eikä jääminen jumiin sortuman taakse mukanaan mies, joka muistutti häntä Gonlin vartiotuvan ahtaasta kellarista lainkaan huojentanut hänen oloaan.

Warro inisi, sekä pettyneenä – mikäli eläminen olotilaa saattoi pettyneeksi kutsua – kaksijalkaisten lopahtaneeseen leikki-intoon että huomion toivossa. Se oli säikähtänyt melkoisesti tunnelin romahtaessa, ja odotti nyt karvattomien kumppaniensa tekevän jotain muutakin kuin vain istuvan ja vaihtavan sanoja keskenään.
Laikukas sudensukulainen raapaisi tassullaan asetta ja haukahti käskevästi. Hei tyypit! Ylös ja leikkimään, se tuntui sanovan.

Haltia kohotti jonkin verran pimeään tottuneen katseensa maasta ja katseli koiran suuntaan, ei niinkään halutakseen viskoa pistoolia pimeyteen Warron riemuksi kunnes saisi kätensä kipeäksi, vaan yrittäessään keksiä tuliaseelle jotain hyödyllisempää käyttötarkoitusta.
Tuliaseelle...hyvällä tuurilla nimitys saattaisi olla hyvinkin osuva.
”Onko mikään osa tuosta tuliaseestasi puuta?”
Kuinkakohan helposti se edes syttyisi, mikäli siinä edes oli mitään syttyvää osaa? Piippu oli ollut metallia, mutta kahvaa hän ei ollut nähnyt ja pisti toivonsa siihen. Mikäli kahva olisi puuta ja sen saisi syttymään, siinä heillä olisi tilapäinen soihtu ja matka voisi jatkua – eikä hänen tarvitsisi pelätä saavansa omenan kokoisen reiän selkäänsä.

Kapteeni naurahtaa kolkosti, kun Cinza mainitsee, ettei hänellä ole oikeutta pidättää haltiaa kaupunkien ulkopuolella. ”Murhamieheksi sinä tiedät lain yllättävän hyvin”, hän letkauttaa, mutta sanojen tehoa syö se, että hän joutuu sen jälkeen yskimään. Ilmassa leijuu edelleen pölyä, joka kirvelee silmissä ja kutittaa kurkussa. Don sulkee silmänsä estääkseen tomua liimautumasta verkkokalvojansa vasten. Ei hän muutenkaan silmät auki näkisi juuri mitään, joten niiden sulkemisesta ei ole vahinkoa. Ei hänestä muutenkaan tunnu siltä, että häntä huvittaisi nälviä haltiaa. Tilanteessa ei oikein ole mitään, mistä saada aikaan edes pakotettua huumoria. Kaikkein mieluiten hän vain istuisi hiljaa ja olisi sanomatta sanaakaan.

Mitä oikein tehdä? Hänen pitäisi tutkia sortuma ja katsoa, pääseekö siitä mitenkään ohitse ja takaisin pitkin sitä reittiä, jota hän tänne tuli. Ehkä romahdus ei sittenkään ole kovin paha… Jo asiaa ajatellessaan hän tietää sen olevan liian toiveikas pohdinta. Samaa reittiä ei pääsisi enää pois.

Jos käännyn aina vasemmalle tai oikealla, kapteeni miettii epävarmasti, niin ennen pitkää minun täytyy päätyä jonnekin… ellen sitten kierrä ympyrää. Kunpa hän näkisi pimeässä, edes hieman. Hän raottaa silmiään, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Jumalakaan ei kerro hänelle, miten tästä eteenpäin menetellä.

”Mistä tuliaseesta?” Keeble kysyy lähes ärtyneesti, kun Cinza mainitsee pistoolin ja keskeyttää hänen ajatuksensa. Hän ei tietenkään tiennyt, että Warro on napannut aseen mukaansa. Revolverin kädensija on puuvahvisteinen ja saattaisi syttyä palamaan, ainakin mikäli asiaa hieman avustettaisiin magialla.

Cinza vastaa tokaisuun lain tuntemisesta mulkaisulla ja vaikenemalla, sillä hänellä i ollut siihen mitään sanottavaa. Hän ei kokenut itseään murhaajaksi, vaan piti molempia tappoja itsepuolustuksen aikana sattuneina valitettavina onnettomuuksina. Miksi hän ei olisi tuntenut lakeja? Hänhän oli kunnon kansalainen...piellä rikosrekisterillä tosin, mutta eihän kukaan ole täydellinen...

”Kysyin, että onko tuossa tuliaseessa puuta? Jos on, sinulle tuskin on ylitsepääsemättömän vaikeaa kaivaa tulukset esiin, kertoa mikä osa sattuu sitä puuta olemaan ja tuikkaamaan sen tuleen. Saamme siitä väliaikaisen soihdun.”
Haltia arveli loppumatkan olevan melkoista kipitystä, jotta kaksikko – sillä Don tuskin jäisi siihen istumaan sillä välin kun Cinza harppoisi aseen kanssa tiehensä – pääsisi parempikuntoisiin tunneliverkoston osiin, tai miksei saman tien suoraan uloskäynnille. Käytävässä oli viileää soihtujen puutteen takia, mutta pimeys, sortuma ja edessä odottavat koettelemukset pyyhkivät nuoren haltian mielestä kaikki ulkomaailman negatiiviset puolet, pureva pakkanen etunenässä. Hänen vaatteitaan ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua kunnon talvivaatteiksi, ja ellei hän onnistuisi varastamaan jostain kunnon viittaa tai takkia hän paleltuisi kuoliaaksi viikon sisällä.

Hän hypähti alas kiveltä, kyykistyi sen juurelle ja vihelsi koiralle, taputtaen reittään toisella kädellään kutsuvasti. Warron korvat kääntyivät höröön suippokorvan viheltäessä ja kutsuessa sitä arasti; Flumen ei ollut tottunut koiriin.
”Koira...tulehan tänne...tule nyt...missä lelusi on? Tuo se tänne, tuo..” Hän vihelsi uudestaan, ja kuuli rapinaa eläimen kynsien osuessa kiveen. Warro kyllä liikkui, ja sarja kolahduksia kertoi sen poimineen pistoolin uudestaan suuhunsa, mutta se ei tullut lähemmäksi.
”Tule nyt tänne! Mikä se sinun nimesi taas olikaan...Vallu? Vekku?”

Mitä? Koira tosiaan on löytänyt pistoolin, jonka Don niin äkkiarvaamatta oli heittänyt pois käsistään tunneliin! Don ryhdistäytyy ja katsoo suuntaan, jossa Cinza ja Warro ovat. Katsomisesta ei tosin ole juuri hyötyä, sillä ihmissilmiä ei valitettavasti ole tehty näin valottomia paikkoja varten.

”Warro, tänne!” Keeble käskee. Hänellä on komentavampi ääni ja asenne, sekä lisäksi jonkin verran kokemusta koirista. Hän myös muistaa elikon nimen. Koira kääntää päänsä ja katsoo sitä kutsuvan toisen miehen suuntaan. Sitä hämmentää tilanne, jossa molemmat uudet tuttavuudet ovat äkkiä näin kiinnostuneita siitä, eikä se tiedä, kumman luo ensin painella. Warro heiluttaa häntäänsä, pudottaa sitten jälleen pistoolin kopsahtaen kivilattialle ja haukahtaa kysyvästi.

Kapteeni mumisee puoliääneen kirouksen ja kiipeää sitten vaivalloisesti jaloilleen. Hän ottaa toisella kädellä tukea tunnelin seinästä ja suoristautuu. Typerä piski! ”Kuulehan haltia. Tilanne on nyt tämä: me taidamme tarvita toisiamme selvitäksemme ulos täältä. Olet varmasti nähnyt epäonnisten matkalaisten luut, joita näissä tunneleissa lojuu jopa lähellä yleisiä reittejä. En pidä siitä yhtään sen enempää kuin sinäkään, mutta mitä näissä luolissa sitten onkaan, niin selviämme siitä paremmin yhdessä.”

Tämä ei tietenkään täysin pidä paikkaansa. On totta, että Keeble tarvitsee Cinzaa. Hän ei itse näe eteensä juuri mitään ja vaikka he saisivatkin soihdun aikaiseksi, niin hän olisi senkin jälkeen liikkeissään rajoittunut fysiikan lakien mahdollistamiin vaihtoehtoihin. Mikäli hän itse olisi haltian asemassa, niin hän joko tappaisi ihmisseuralaisensa nopeasti, tai vain katoaisi omille teilleen varjoksi muuttuneena. Kukaan ei saisi koskaan tietää, mitä tapahtui.

Don odottaa kireän äänettömyyden vallitessa, mitä sanottavaa Cinzalla on tilanteesta. ’Rikollisten kanssa ei neuvotella!’, sanoo vanha ohjesääntö, mutta tällä hetkellä tilanne on poikkeuksellinen. Osa hänestä haluaisi vain asettua maahan makaamaan ja antaa kaiken olla, mutta se vaihtoehto ei ole hyväksyttävä. Periksi ei pitäisi antaa niin kauan, kun jotain mahdollisuuksia vielä on.

”Sen ymmärsin kyllä itsekin, ja siksi haluankin saada tänne jotain valoa. Sinusta ei ole paljonkaan apua sokkona.” Se ei suinkaan ollut ainoa syy, miksi Flumen halusi valaista polkunsa; hän ei itsekään nähnyt erityisen hyvin tunneleissa vaan joutui aina arvaamaan mikä kulloinenkin möykky ja varjo saattoi olla, ja toisekseen häntä hirvitti ajatus lähteä harhailemaan tuntemattomille poluille ilman minkäänlaista valoa. Seurasta hän ei niinkään välittänyt, mutta se ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä syy joko tappaa tai eksyttää ihminen ja livistää sitten tiehensä.

Cinza luopui yrityksestään kutsua koiraa; hänen tuskin tarvitsisi pelätä ihmisen ampuvan hänet vaikka saisikin aseensa takaisin.
”Sinulla näyttää olevan enemmän kokemusta koirista...pidä huolta tuosta turjakkeesta. Ja vielä viimeisen kerran: Onko tuossa aseessa puuta, vai eikö siinä ole?” Hän tivasi kärsimätön sävy äänessään, haluten saada selville olisiko heillä mitään mahdollisuutta sytyttää niin kutsuttu soihtu, vai joutuisiko hän toimimaan kaksikon silminä pimeydessä. Hän toivoi hartaasti, ettei niin kävisi. Ajatus harhailemisesta ristiin rastiin käytäviä etsien ulospääsyä Keeble niskaan hengittäen oli jo kuviteltuna tarpeeksi epämiellyttävää, puhumattakaan sen toimeenpanemisesta.

Hän nousi seisomaan ja ravisteli pölyn vaatteistaan. ”Mietinpähän tässä vain...miksi niitä ruumiita ei ole korjattu pois? Miksi ne matkalaiset on jätetty tänne mätänemään?”
Haltialla ei liiemmin ollut kokemusta hautajaisista tai muista vastaavista, joiden avulla vainaja toimittiin enemmän tai vähemmän siististi pois näkyvistä, sillä luonnossa kuollut tuli äkkiä syödyksi – taikaolentojen makean lihan hyöty ja haitta – eikä siis hautaaminen maksanut vaivaa. Kaupungissa elävien ihmisten kohdalla asia oli toinen, ja olisi luullut kuolleidensa maan lepoon laskemaan tottuneiden hautaavan muutkin raatonsa, kuolivatpa nämä kaupungissa tai eivät.

Flumen aivasti. Pölyä ja tomua oli vieläkin ilma täynnä, ja se tunki hänen kurkkuunsa, silmiinsä ja nenäänsä saaden ne kuivumaan ja kutisemaan. Hän ojensi toisen kätensä suoraksi ja tapasi tunnelin seinämän, lähtien varovasti etenemään koiran suuntaan liu’uttaen kättään kylmää kiveä pitkin. Enää ei suippokorvan kulku ollut täysin äänetöntä; kivet rapisivat ja kolahtivat toisiaan vasten hänen tunnustellessaan tietään varpaillaan ja toisinaan vapaalla kädellään. Hän ei nähnyt syytä kulkea ääneti.

”Kyllä, kyllä, on siinä puuta!” Don kivahtaa. Sitten hän vetää syvään henkeä ja napsauttaa suunsa kiinni. Haltian kanssa ei nyt auttaisi ryhtyä riitelemään, ei niin kauan kun tilanne on mikä on. Jos Jumala kieltäytyy auttamasta, niin Hän ei voi syyttää minua siitä, että yritän pärjätä miten parhaaksi näen, kapteeni ajattelee. Ajatus ei juuri lohduta häntä. Pelkkä miete siihen suuntaan, että korkeammat voimat toivovat hänen hautautuvan elävältä tähän vuoreen saa hänet voimaan pahoin. Mies puree hampaansa tiukasti yhteen ja yrittää estää ikäviä mielikuvia ottamasta valtaa ajatuksistaan. Kaikki olisi hyvin niin kauan, kun hänellä on päämäärä, ja tällä hetkellä se on valon saaminen. Sitten liikkeelle lähteminen. Sitten uloskäynnin löytäminen. Juuri näin, ajattele aina vain seuraavaa osasta, älä koeta miettiä koko tilannettasi. Niin kauan kun pysyt rauhallisena, sinulla on mahdollisuus selviytyä.

”Tänne, Warro”, kapteeni yrittää uudelleen. Nyt kun Cinza on lakannut kutsumasta koiraa, se päättää painua äänessä olevan miehen luokse. Eläin haukahtaa vielä kertaalleen ja painuu sitten häntä vispaten Keeblen luo. Tämä kumartuu ja hapuilee koiraa, joka nuolaisee hänen kättään.

Kapteeni huokaisee. ”Jos sillä jotain on ollut, niin se on näköjään tipauttanut sen. Katso, jos löydät aseen maasta. Tässä ei ole kovin montaa metriä matkaa.” Tilanteessa on pieni koominen piirre, mutta Keeble sivuuttaa sen. Hän haluaa, että ase löytyy, vaikka heidän pitäisi kontata pitkin lattiaa löytääkseen sen.

Hänen oma miekkansa on edelleen esillä. Don tuuppaisee kyljessään kiehnäävää Warroa, joka yrittää purra häntä leikkisästi hihasta ja punnitsee asetta kädessään. Kuinka pitkälle hän voisi luottaa haltiaan? Mistä hän tietää, mitä tämä tekee sapeleillaan heti sopivan tilaisuuden tultua? Pitäisikö hänen sittenkin yrittää lopettaa kaikki nyt heti…?

Mutta osa hänestä haluaisi vielä elää siitä huolimatta, että kuolema hyvän asian edestä (joka rikollisen tappamisyritys kait on) saattaisi lujittaa hänen taivaspaikkaansa. Hän tarvitsee Cinzaa, jos haluaa mitään mahdollisuuksia selvitä. Varjohaltioiden olettaisi tuntevan pimeät paikat, ainakin tavallista ihmistä paremmin. Keeble työntää miekkansa huotraan ja ihmettelee mielessään onko hänen valinnoissaan enää mitään mieltä. Hän yrittää kuitenkin puukottaa minut heti, kun siihen tulee tilaisuus.

”En tiedä niistä ruumiista”, kapteeni sanoo ja kumartuu nappaamaan Warroa niskasta, kun se pyrkii jälleen kohti Cinzaa. Miten tällä riittää näin julmetusti energiaa? ”Paikka! Niin… ehkä kenelläkään ei ole aikaa kuljettaa niitä pois tunneleista kunnollista hautaamista varten”, hän lisää. ”Tai ehkä ne ovat muistutus siitä, että täällä on kaikesta huolimatta vaarallista. Ettei tunneleissa pidä lähteä harhailemaan…”

Se ei ole kovin lohdullinen ajatus, sekään. He kaksi ovat juuri aikeissa painua syvemmälle pimeyteen.

Harmaat, suuriksi laajenneet silmät loivat lyhyen katseen ihmisen ja koiran muotoisten möhkäleiden suuntaan ja toinen vaalea kulma kohosi aavistuksen. Tipauttanut? Cinza huokaisi ja pörrötti niskatukkaansa liiemmin ihastumatta ajatukseen möyrimisestä tomun keskellä tavoitellen luonnotonta asetta. Jossain toisessa tilanteessa sen olisi voinut ajatella koomiseksi.

Haltia erkani seinästä sinne, mihin arveli Warron pistoolin pudottaneen, polvistui ja käsillään tunnustellen aloitti aseen etsimisen, pinnistäen näköään niin paljon kuin mahdollista. Kaikki kohoumat näyttivät samoilta, ja myös tuntuivat samoilta. Maa oli täynnä kaikenmuotoisia kiviä, ja useammin kuin kerran hän erehtyi luulemaan pitkulaista kiveä pistooliksi ja oli jo nousemassa seisomaan kun huomasi erehdyksensä ja joutui jatkamaan tonkimistaan. Cinza tunsi itsensä ääliöksi konttaillessaan pitkin poikin tunnelin lattiaa etsiessään jotain, mihin ei edes halunnut koskea.
Hän irvisti sormiensa koskettaessa jotain kylmää ja limaista, joka tarttui hänen sormiinsa ja toi ensimmäisenä mieleen kalan. Mitään vesieläviin liittyvää se ei kuitenkaan ollut, vaan niinkin arkinen asia kuin koiran kuola. Hän pyyhkäisi sormensa housuihinsa ja jatkoi haparointia kuin umpisokea ja –kuuro ja suuntavaistonsa menettänyt myyrä.

”Omituista... Te ihmiset olette aina vaikuttaneet hullun fanaattisilta mitä hautaamiseen tulee; kaikki kotieläimiä myöten täytyy kaivaa maahan. Miksei täällä hortoilevilla vartijoilla olisi aikaa korjata ruumiit pois? Onhan heillä aikaa haahuillakin... Te ette ole järkeenkäypää kansaa. Tai ainakaan minä en ymmärrä teitä.”

Haltian eteen ojentunut käsi kosketti kylmää metallia, ja koko poika pysähtyi kesken liikkeen. Hän kuuli sydämensä hakkaavan kylkiluitaan vasten hapuillessaan parempaa otetta kapeasta putkesta, liu’uttaessaan sormia sitä pitkin kunnes tunsi metallin vaihtuvan puuksi ja aseen levenevän sekä kaartuvan alaspäin. Tämä lienee kahva...
Cinza veti syvään henkeä ja värähti uskaltaessaan vihdoin ottaa aseen käteensä. Hänen etusormensa sujahti kuin itsestään pienelle kolmiomaiselle ulokkeelle kahvan edessä.
”Taisin löytää sen...” Lauseen loppu peittyi korvia raastavaan pamahdukseen aseen vahingossa lauetessa, valaisten tunnelin puolen sykäyksen mittaisella valonvälähdyksellä. Pahanpäiväisesti pelästyneen haltian huudahdus muistutti kiljaisua ja hän pudotti pistoolin, ampaisten kuin nuoli kauemmas siitä, jääden vapisemaan puoliksi makaavaan asentoon, pulssi ja hengitys nopeutuneina, katse nauliutuneena tuliaseen suuntaan.

Laukauksen kaiku viipyi tunnelissa pitkään, mutta vielä pitempään se soi Flumenin korvissa. Hänen kätensä tärisivät kuin haavanlehdet ja hengityksensä kuului selvästi. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään, vain kertaamaan mielessään laukaisun ääntä yhä uudelleen ja uudelleen, kykenemättä säikähdykseltään saamaan sanaa suustaan. Hän oli kyllä kuullut vastaavan pamahduksen ennenkin, mutta sen näkeminen ja kuuleminen jonkun toisen aiheuttamana oli aivan eri asia kuin pistoolilla ampuminen itse.

Keeble kyyristyy alas ja kiertää toisen käsivartensa Warron ympärille. On parasta pitää koira paikoillaan niin kauan, kun Cinza etsii asetta, jottei eläin loiki häiritsemään haltiaa, tai vaatimaan tältä huomiota. Vaikka Warro on jo kookas koira, on siinä vielä rutkasti pentumaista innokkuutta. Kapteeni silittää etusormellaan eläimen lupsottavaa korvaa ja yrittää nähdä, mitä Cinza tekee. Se on kovin vaikeaa. Kuuloaistin perusteella hän pystyy päättelemään, että haltia on ryhtynyt konttaamaan pitkin tunnelin lattiaa.

Kuluu hetki ja toinenkin, mutta kapteeni on päättänyt olla hoputtamatta Cinzaa, vaikka pimeys alkaa ahdistaa häntä yhä pahemmin. Koira on sentään jollain tapaa lohduttava, vaikka hän ei olekaan koskaan ollut suuri eläintenystävä. Sen lämmin ja karvainen (ja, huh, kuolainen) olemus on silti muistutus maanpäällisestä valon maailmasta, joka yhä jatkaa olemassaoloaan jossain kivimassojen ja pimeyden ja risteilevien tunnelikäytävien yläpuolella. Nyt on yö, Keeble muistuttaa itseään. Kaikkialla on pimeää, myös ulkona. Otahan rauhallisesti.

Spekulaatio tunneliverkoston ruumiista antaa sentään vaihtelua painostavalle hiljaisuudelle ja sen sijaan, että olisi epäystävällisesti vaiti – mikä on hänen ensimmäinen ajatuksensa – kapteeni jatkaa keskustelua haltian kanssa: ”Täällä ei varmasti ole kenenkään merkittävän henkilön ruumista”, hän sanoo rapsuttaen Warron niskaa. ”Mutta jos joku rikollinen tai maankiertäjä kohtaa loppunsa vähemmänkäytetyllä sivureitillä…” Mies kohauttaa olkapäitään, vaikkei Cinza näekään elettä. ”Onhan se leväperäistä”, hän myöntää. Itse asiassa hän tietää tunneleista sangen vähän, sillä hän ei ole ollut niistä koskaan kovin kiinnostunut. Ne vain ovat asia, joka on ollut olemassa ’aina’ ja joka helpottaa liikkumista paikasta toiseen. Nyt lisätiedot tulisivat tarpeeseen.

Sitten Cinza löytää jotain.

Keeblen pelastaa luultavasti se, että hän on polvillaan tunnelin pohjalla pidättelemässä Warroa paikoillaan. Luoti singahtaa seinään johonkin hänen päänsä yläpuolella ja rapsauttaa kivensirun irti kalliosta samalla kun ottaa kimmokkeen ja poukkaa vastapäiseen seinään. Siitä luoti jatkaa matkaansa kauemmas tunneliin. Koko käytävä kaikuu laukauksen äänestä, joka suljetussa tilassa on lähes yhtä voimakas, joskin erilainen, kuin aiemman maanvyörymän kumu. Hetken kapteeni odottaa, että loputkin katosta romahtaisi heidän niskaansa.

Koittiko hän juuri ampua minut? mies ihmettelee typertyneenä, mutta tätä ajatusta ei tue se yllättynyt ilme, jonka hän ehti haltian kasvoilla nähdä sinä puolen sykäyksen pituisena aikana, jona pistoolin suuliekki valaisi käytävää. Cinzan huudahduskin, joka osittain hukkui laukauksen ääneen, vaikutti lähinnä säikähtäneeltä.

Don irrottaa Warrosta ja nousee seisomaan. Hän astuu haparoiden, mutta muuten melko ripeästi ne askelet, jotka erottavat häntä Cinzasta – oikeastaan hän vain kävelee eteenpäin niin kauan, että hänen saappaankärkensä kopsahtaa vasten haltian nilkkaa. Sitten hän kumartuu ja vetäisee Cinzan paidanetumuksesta pystyyn. "Mitä tuo oikein oli? Yritätkö sinä tappaa meidät?!” kapteeni tivaa. Tämänkin kommentin koominen puoli tuntuu menevän häneltä itseltään täysin ohitse.

Mikäli kapteenin sanoissa koomisuutta olikin, Cinza ei sitä huomannut. Hän tuijotti teekupin kokoisin silmin eteensä ja olisi varmasti jäänyt siihen asentoon vielä moneksi hetkeksi, ellei Don olisi ottanut asiakseen kiskaista häntä jaloilleen. Haltia horjahti ja nappasi kiinni ihmisen käsivarsista pysyäkseen pystyssä, niin säikähtäneenä laukauksesta ettei muistanut pelkäävänsä Doniakin. Pitkät sormet puristivat toisen käsiä kouristuksenomaisesti ja hopeahapsen hengitys tärisi aivan yhtä paljon kuin hänen vartalonsa.

Flumen aukoi ja sulki suutaan kuin kala kuivalla maalla saaden suustaan vain epämääräisiä, vinkaisuilta kuulostavia tavunpätkiä. Hänen hermonsa olivat olleet heikossa kunnossa jo ennen Keeblen uudelleenkohtaamista, ja äskeinen pelästyminen oli ollut vähällä suistaa hänet psykoosiin – taas kerran.
”Minä...se...en minä...” Cin nielaisi ja hengitti syvään rauhoittuakseen. Puristus Donin käsivarsissa hölleni hieman.
”Se...oli vahinko. Anteeksi”, hän sai lopulta kakistettua ja ikään kuin olisi äkkiä muistanut jotain olennaista, päästi irti ja hypähti kauemmas ihmisestä kuin sähköiskun saaneena. Hän horjui hieman, muttei enää ollut vaarassa kaatua. Mikä minuun oikein meni? Eihän siitä nyt noin olisi tarvinnut pelästyä... Ryhdistäydy, Cinza, se oli vain ase, eikä edes osunut kehenkään. Mutta entä jos se olisikin osunut? Jos hän olisikin osoittanut pistoolilla itseään?
Taidan tarvita pitkän hermoloman jossain rauhallisessa paikassa ennen kuin sekoan lopullisesti.

”S-sinä saat etsiä sen aseen ja pitää siitä huolta tästä eteenpäin! Minä en enää koske siihen!” Hän puuskahti lyhyen hiljaisuuden jälkeen, rauhoittuen pikku hiljaa. Hän ihme kyllä jätti puheistaan ’tuo kirottu ase on kirottu!’ –kiljaisut pois, vaikka hänen äänensävystään olisi voinut päätellä kyseessä olevan pistoolin sijasta puoliksi mädäntynyt persoonasuden ruumis.
Hän kääntyi mielenosoituksellisesti kannoillaan ja otti muutaman, haparoivan askeleen kauemmas ihmisestä, tönäisi jalallaan maassa lojuvaa pistoolia ja loikkasi hätääntyneesti vinkaisten sivummalle, jääden siihen seisomaan eksyneen oloisena. Hänen sydämensykkeensä oli edelleen korkea, vaikka hengitys olikin tasaantunut hieman.

Hän tunsi itsensä idiootiksi.

Aseita käsitellessään pitää olla tarkkana! Don puristaa Cinzan paidanetumusta, aikeinaan ravistella tätä kunnolla ja painottaa, miten ikävät seuraukset haltian huolimattomuudella olisi saattanut olla (sikäli kuin suippokorvaa todella olisi kiinnostanut se, että jommallekummalle olisi voinut käydä huonosti). Pistoolit ovat sitä vaarallisempia, mitä suljetummassa tilassa niitä käytetään, sillä jos ampuja osuu ohitse, voi kimpoava luoti iskeytyä mihin, tai kehen, tahansa. Hän on kiukkuinen, mutta ei sillä kiihkomielisellä tavalla, jolla saattaa suhtautua niihin, jotka hänen mielestään ovat eläneet rikollista ja syntistä elämää. Hän on aivan normaalilla, maallisella tavalla hermostunut toisen varomattomuudesta. Pitäisihän kaikkia tietää, että ennen kuin liipaisimeen koskee, pitää tarkistaa onko varmistin vielä päällä, varsinkin kun esine on pyörinyt koiran tassuissa pitkin lattioita.

Suorien sanojen lateleminen jää kuitenkin väliin. Kapteeni tuntee Cinzan otteen tiukkenevan käsivarsistaan ja hetkeksi hän jää vain pitelemään haltiaa aloillaan ja kuuntelemaan tämän epätasaista hengitystä. Hän tuntee tämän ruumiin vapinan ja hänen oma otteensa höllenee tuskin havaittavasti. Hetki, jolloin hän olisi voinut sättiä Cinzaa, menee ohitse. Haltia pyytää häneltä katkonaisesti anteeksi.

Hentorakenteisemman miehen vetäytyessä kauemmas myös Keeble ottaa askelen taaksepäin. Hän pyyhkäisee käsiään nopeasti takkinsa liepeeseen aivan kuin saadakseen kosketuksen muiston pois iholtaan. Jostain syystä hän tuntee olonsa oudolla tavalla nolostuneeksi.

”Parasta kun et koskekaan”, ihminen vastaa lyhyesti ja yrittää sitten nähdä, minne Cinza aseen oikein luotaan tuuppasi. Eihän se tietenkään onnistu. Kuuluu vain kolahdus, kun haltia tönäisee pistoolia jalallaan. ”Mitä sinä oikein…? Älä potki sitä. Miten kuvittelet, että löydän sen sokkona, jos tuupit sitä ympäri lattiaa?”

Saadessaan antaa määräyksiä Cinzalle kapteeni tuntee olevansa jälleen paremmin tilanteen herra. Hän päättää, ettei koske haltiaan enää uudestaan, ellei ole aivan pakko. Heillä ei ole mitään syytä olla lähellä toisiaan, ei ainakaan ennen sitä hetkeä, kun olisi aika palata takaisin väistämättömään välienselvittelyyn. Ehkä he kuitenkin kuolisivat tänne tunneleihin ennen kuin niin pitkälle koskaan enää päästäisiin.

Kestää hetken, ennen kuin Keeble onnistuu löytämään aseen. Sitten hän kumartuu poimimaan sen ylös tunnelin pohjalta ja punnitsee sitä kädessään. Ase tuntuu raskaalta ja viileältä hänen kädessään, ja myös hieman tahmealta. Pahuksen koira, vaikka onkin sen ansiota, että pistooli ei jäänyt sortuman alle.

Haltia mutisi jotain anteeksipyynnöltä kuulostavaa, siirtyi sivummalle ja napotti kuin tatti paikallaan kuunnellen Keeblen liikkeestä syntyviä ääniä ja seuraillen pienen nelijalkaisen varjon liikehdintää lähistöllä senkin osallistuessa etsintään, vaikkei ollutkaan varma mikä oli kaksijalkaisten äkillisen kiinnostuksen kohteena. Cinzan kiinnostus oli tosin lopahtanut välittömästi vahingon sattuessa, eikä hän halunnut olla missään tekemisissä minkään miekkaa pienemmän aseen kanssa.
Hän siveli sormillaan Caerulin kahvaa ja ponnen piikkejä, rohkaistuen hieman aseen tutuista muodoista. Hän puristi kahvaa kuin ystävänsä kättä ja istahti ristien jalkansa, siirtyen vähän vasemmalle mukavampaan istumapaikkaan.

Pöly oli suurimmilta osin laskeutunut, mutta ilma oli yhä ahdistava. Sen saattoi tehdä ahdistavaksi niin paikallaan seisova ilmakin kuin pelko jäämisestä loukkuun tunneliverkoston sokkeloihin, kunnes he liittyisivät muiden matkalle jääneiden seuraan ja olisivat vain kaksi uutta luurankoa lisää.
Hän pyyhki tahmean koirankuolan rippeitä sormistaan ja puraisi mietteliäästi huultaan.
”Tuli vain mieleen...saako sen syttymään, kun se on yltä päältä tuon koiran kuolaama?”
Cinza ei olisi antanut toista kättään tai edes murtaa toista sormeaan lohikäärmeestä tai maagin kyvyistä; hänellä ei ollut taipumusta sellaiseen. Myönnettävä kyllä oli, että lohikäärme ei olisi lainkaan huono matkakumppani, eikä nyt katsottu vain sen kykyä syöstä tulta. Matkaa tuon lentokykyisen liskon hankkimiseen mutkisti tosin kaksi olennaista asiaa: raha sekä kaupunkeihin astumisen pelko. Haltialla ei ollut aavistustakaan mihin kaupunkeihin olisi turvallista astua – hänen tuurillaan hän törmäisi joko Keebleen tai johonkin muuhun hänet tunnistavaan vartijaan.

”Jos se ei syty...oletan, että näet pimeässä edes hieman?” Miksipä hän olisi ihmisten näkökykyä kiinnostunut tutkimaan? Useimmat taikaolennot pystyivät suunnistamaan ilman näkökykyäkin luottamalla muihin aisteihinsa, jotka terävöityivät ennestään kun silmiä ei tarvittu. Kaikkiin havaintoihin ei kuitenkaan voinut täysin luottaa; oli mahdotonta ilmaista kuulon, hajun tai tuntoaistin perusteella millainen olento oli kävelemässä vastaan, tai oliko edes kyseessä elävä olento.

Kapteeni pyyhkii koiran kuolaamaa asetta housujensa lahkeeseen. Tässä vaiheessa hänelle on jo se ja sama millaista töhnää hänen vaatteensa joutuvat kestämään. Metalliesinettä joutuu hinkkaamaan kuivaksi hyvän aikaa, ennen kuin nihkeys häviää ja puu tuntuu jälleen kuivalta ja sellaiselta, että se saattaa kunnollisen yrityksen jälkeen ottaa tulta.

”Kai se tästä”, Don sanoo vaimeasti. ”Onneksi tätä ei ole lakattu.” Hän tukee aseen parin kiven koloon ja kaivaa tulukset esille. On hyvä, että hän on pitänyt niitä mukanaan sen sijaan, että olisi sijoittanut esineen muiden matkatavaroidensa joukkoon. Tässä loukussa mikä tahansa valonlähde on tuiki tarpeellinen. Tulusten lisäksi mies kaivaa taskustaan kasaan taitellun kirjeen. Hän muistaa sen sisällön aivan riittävän hyvin, jotta itse paperin voi polttaa ja koska tulukset saavat aikaan vain kipinän, tarvitsevat he jotain sytykettä mikäli aikovat saada aseen todella toimimaan soihdun kaltaisena apuvälineenä. Tämä ei taatusti tule onnistumaan, mutta pakkohan tätä on yrittää.

Ensimmäinen pieni tulenkipinä pimeyden jälkeen lähes sokaisee Keeblen ja hän räpäyttää silmiään. Kipinä sammuu lähes saman tien ja kapteeni joutuu toistamaan yrityksensä pariin otteeseen. ”Minä näen pimeässä ihan riittävän hyvin”, Don murahtaa puuhailunsa lomassa. Uskokoon haltia, ettei hän ole täydellisen avuton, vaikka valoa ei olekaan. Ehkä se hillitsee suippokorvan intoa yrittää mitään yllättävää keskellä pimeyttä. ”Mutta parempi, jos tämä syttyy.” Kapteenista alkaa tuntua, että Cinza ei tiedä ihmisistä paljoakaan, eihän tämä muuten kysyisi näköaistista tuollaista kysymystä. Enkä minä tiedä kovin paljoa haltioista… ihan riittävästi tosin. Ne, jotka eivät ole pahoja, ovat hyödyttömiä.

Neljännen yrityksen tienoilla kipinä tipahtaa paperiarkille ja alkaa kyteä. Liekki voimistuu ja valaisee heidän ympäristönsä. Miesten takana sortuma on tukkinut koko käytävän alhaalta ylös asti – yksi vilkaisu siihen suuntaan osoittaa, että ulospääsyä tältä suunnalta on turha etsiä. Toiseen suuntaan käytävä jatkuu eteenpäin loivasti alas viistäen, kunnes katoaa pimeyteen.

Keeblellä ei ole juuri aikaa ihailla ympäristöään. Hän yrittää sytyttää pistoolin puista kahvaa tuleen palavan paperiarkin avulla. Ase on jossain määrin viimeistelemätön, sillä Don ei ole kovin kiinnostunut siitä, minkä sortin ampuma-asetta hän mukanaan kantaa ja miltä se näyttää: kahva tosiaan on lakkaamaton, eikä sitä ole perusteellisesti edes hiottu. Tästä huolimatta sen sytyttäminen on hankalaa puuhaa ja mies on vähällä polttaa sormensa useampaan otteeseen, ennen kuin pieni liekki lopulta siirtyy paperista puuhun.

”Hah!” kapteeni sanoo ja jopa hän vaikuttaa hetkellisesti tyytyväiseltä.

’Lakattu’? Okei... Cinza ei edes yrittänyt arvata mitä kyseinen ”lakkaaminen” mahtoi tarkoittaa –hänen Keeblen kanssa enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti viettämänsä aika tutustutti hänet joka hetki johonkin uuteen ja ihmeelliseen asiaan ihmisten maailmasta, halusi hän sitä tai ei. Usein ei.

Kipinän välähdys sokaisi hetkeksi haltiankin, joka oli yhtä kaikki hypätä nahoistaan nähdessään valon. Hän könysi innokkaana hieman lähemmäs juurikaan nostamatta takamustaan maasta, pysytellen turvallisen etäisyyden päässä soihdunkorvikkeen kanssa hääräilevästä ihmismiehestä. Hän irrotti otteensa sapelista ja katsoa napotti tiiviisti siihen suuntaan, josta kuului tulusten raapivaa ääntä.
Kun aseen kahvaan vihdoin ilmestyi liekki, suippokorvan suunnalta kuului helpottunut huokaus, ja hän kömpi jaloilleen leveästi hymyillen. Vaikeuksia olisi vielä edessä toisellekin kädelle, mutta valonlähteen ansiosta ne tuntuivat vähäpätöisemmiltä. Vaikeuksia tuotti myös nasevien kommenttien nieleminen ja sanominen jotain kohteliasta kapteenille.
”Onnistuihan se. Loistavaa!” ’Sinustakin jotain hyötyä...’

Paperinpala pistoolin kahvan ympärillä mustui ja käpristyi, ja ennen kuin se ehti palaa kokonaan, Cinza oli erottavinaan siinä tekstiä, mutta oli liian hidas saadakseen selvää sanoista. Paperi vaikutti kirjeeltä, ja nuoren haltian mielikuvitus loi hetkessä erilaisia alkuperiä kyseiselle lapulle, alkaen salarakkaasta ja päättyen Donin työhön liittyviin seikkoihin. ’On vaikea uskoa, että tuolla hapannaamalla olisi nainen elämässään...mutta ehkä se selittäisi, miksi hän on kuin lentosiilin päälle istahtanut.’
Pojankloppi – mikäli häntä klopiksi saattoi kutsua – kiristi asevyönsä solmua ja kääntyi katsomaan alas viettävää käytävää, ilahtumatta lainkaan sen suunnasta: uloskäynti ei todellakaan sijainnut alapuolella, ei voinut sijaita. Heidän tulisi pyrkiä ylös mahdollisimman pian.
”Minä kun luulin, ettei tätä alemmas voi enää vajota...Haluatko kulkea ensimmäisenä soihtuinesi?”

Don hymyilee Cinzalle tämän kehaistessa ”soihdun” syttymisestä. Hän todellakin hymyilee ja hetkiseksi ystävällinen ilme välähtää ihmisen harmaisiin silmiin asti, ennen kuin hän kääntyy varjelemaan vastasytytettyä liekkiä, eikä hänen katsettaan enää kunnolla näe. ”Useimmiten puu tapaa syttyä tuleen, jos jaksaa yrittää tarpeeksi kauan”, kapteeni toteaa aseen kanssa hääräillessään. Vaikka sanoissa on tavoiteltu kuivaa sävyä, on hän silti selvästi mielissään onnistumisestaan. Oli sitäpaitsi lähellä, ettei se syttynyt. Silloin me olisimme jääneet keskelle pimeää.

Puuosaan liittynyt metallinen piippu alkaa nopeasti tuntua kuumalta. Don kietaisee viittansa kulman kätensä suojaksi ja nousee sitten jaloilleen soihtua pidellen. Uusi ja pitempi vilkaisu kohti romahtanutta tunnelinosaa kohden vahvistaa sen, minkä hänen vaistonsa ovat jo muutenkin hänelle kertoneet: Paluuta takaisin ei enää ole, vaan heidän on jatkettava eteenpäin.

Kapteeni katsoo hetken Cinzaa tämän ehdottaessa, että hän kävelisi ensimmäisenä. Ei ole vielä kulunut pitkääkään aikaa siitä, kun he yrittivät päättäväisesti tappaa toisensa ja nyt hänen pitäisi kääntää selkänsä tälle haltialle ja vielä valossa… sitä ei kuitenkaan voi tässä tilanteessa välttää. Don nyökkää lyhyesti ja kiepahtaa päättäväisesti ympäri lähtien astelemaan eteenpäin pitkin alaspäin viettävää käytävää. Sora narskuu hänen saappaidensa alla. Warro pyrähtää hänen rinnalleen. ”Pidä silmät auki, Cinza. Täällä voi olla vanhoja soihdunpätkiä… jotain palavaa. Tämä aseenkahva ei voi kestää kovin kauan.” Tietysti jos meillä on onnea, niin selviämme parin onnistuneen käännöksen jälkeen tunnetuille käytäville. Don vilkaisee olkapäänsä yli, puolittain nähdäkseen, että haltia seuraa ja puolittain varmistaakseen, että tämän sapelit eivät ole esillä. ”Minkä verran sinä tiedät näistä vuorista?” hän kysyy.

”No mikä ettei. Maan alla ei kylläkään taida liiemmin puuta löytyä, ellei sitten jonkun vartijan tai matkalaisen tavaroista. Rikotaanko toinenkin palkki?” Flumen ehdotti sarkastisella äänensävyllä seuratessaan ihmistä alemmas tunneleissa, joiden ilma tuntui muuttuvan hyisemmäksi joka metrillä. Cinzan kiukuttelu alkoi yltyä samaa tahtia; hän oli väsynyt, kylmissään, nälkäinen ja pakotettu kulkemaan samaa matkaa Donahue Keeblen kanssa –ajatus tai epäkohta, jota hän oli märehtinyt siitä hetkestä pitäen kun kapteeni oli vetänyt pistoolin esille, ja jota hän tulisi märehtimään vielä hyvän aikaa. Hän silmäili ympärilleen laiskasti ja alkoi kiukustua jopa Warroon koiran ehtymättömän energian tähden.

Negatiivisten tunteiden kätkeminen vaati melkoista ponnistelua, ja kestikin pitkään ennen kuin haltianuorukaisen vihainen ilme laantui ja vielä kauemmin että hän sai muovattua kasvoilleen rauhallisen ilmeen, jopa hymyn. Tympeys kuitenkin paistoi hänen katseestaan ja äänensävy oli useammin katkera tai sarkastinen kuin leppoisa.
”Vähemmän kuin sinä, luulisin...eli en mitään hyödyllistä.” Hän nosti kädet päänsä taakse ja risti sormensa tavoitellen huoletonta olemusta, jättäen samalla sapelinsa selvästi näkyville mikä hieman laimensi hällä-väliä-kaikki-on-hyvin -vaikutelmaa. Hän kiersi pari kivenlohkaretta ja tassutti eteenpäin kissamaisin askelin, pieni väsynyt hymy rohtuneilla huulillaan. ”Tulin tänne silkkaa uteliaisuuttani, ja kaiken mitä tiedän, olen oppinut kantapään kautta täällä ollessani. Kovin on sokkeloita, pimeää, kylmää ja vaarallista. Entäpä itse? Mitä sinä tiedät?”

Hymy leveni hieman ja hetken aikaa Cinzan kasvot näyttivät lapsekkaan viattomilta, niin kuin hän ei olisi ikinä eläissään koskenutkaan sapeliin tai kohdannut mitään vaarallista. Hänen äänensäkin muuttui kepeämmäksi.
”Ajattelin vain, kun sinä vaikutat sellaiselta henkilöltä joka ei ryntää paikasta toiseen ottamatta selvää millaisia paikkoja matkanvarrelle sattuu.”

Donilta ei jää huomaamatta, miten helposti Cinza saisi vetäistyä sapelinsa esille niin halutessaan. Hän katsoo haltian viatonta ilmettä ja suupielissä karehtivaa hymyä ja kääntää sitten jälleen selkänsä tälle. Haltia saa luvan nähdä, että kapteeni Keeble ei peruuta koko matkaa läpi vuoren vain voidakseen vahtia selustaansa. Cinzan keveältä ääneltä hän ei kuitenkaan voi ummistaa korviaan. Nyt kun hän ei näe sapeleita, tai tapaa, jolla toinen katsoo häntä, voisi kuvitella heidän olevan hyvätkin tuttavat, jotka patikoivat yhdessä omasta vapaasta tahdostaan. Cinzalla on ääni, josta voisi helposti pitää. Toisissa olosuhteissa.

”Tietysti minä olen matkustanut tunneleissa”, kapteeni sanoo. ”Kuka ei olisi? Tällä reitillä tosin vain kerran aikaisemmin, vuosia sitten, ja tietysti pitkin pääkäytävää. Yleensä minä olen liikkunut laivalla pitkin rannikkoa.” Don on hetken hiljaa, mutta koska tarkoituksena on koota yhteen kaikki mitä he tietävät tunnelistosta, hän jatkaa: ”Tämä osa, jossa me nyt olemme, on kai melko huonossa kunnossa. Jonkun kaupunginjohtajan pitäisi ottaa vastuu sen korjaamisesta. Täällä on kadonnut joitain ihmisiä viimeisen vuoden aikana… tai näin olen kuullut. Eksyneet luultavasti.”

Tosiasiassa kadonneita saattoi olla enemmän, mutta vain muutama heistä on tullut sellaisesta yhteiskunnallisesta arvoasemasta, että heitä on vaivauduttu etsimään. Maankiertäjät, taikaolennot ja muut kamasaksat ja kulkurit eivät jaksa kiinnostaa ketään. ”Minä olen merivartija”, kapteeni vielä muistuttaa Cinzaa. ”Se mitä maalla tapahtuu, ei ole minun asiani.” Ei ainakaan, ellei hän vaivaudu tekemään siitä asiaansa ja ottamaan oikeutta omiin käsiinsä. Se on jotain sellaista, missä hän on sangen hyvä.

Tunneli jatkaa tasaista viettämistään alaspäin. Donin saapas lipsahtaa irtosoralla ja hän hidastaa askeleitaan. Kuinkahan pitkälle he ovat jo kävelleet? Eivät varmasti pitkällekään, mutta mitoissa menee niin helposti sekaisin maan alla. Hän alkaa äänettömästi laskea askeliaan. Yksi, kaksi, kolme… kaksikymmentä kaksi, kaksikymmentä kolme… Tunneli vain jatkuu, haarautumatta.