Tuulen tuomat turistit ja herra Kuolema

Mereltä puhaltava tuuli oli tuonut mukanaan turisteja. Taianomaisen Elverin rantaviivaa koristi nyt neljä hassunnäköistä pitkäkorvaa. Siinä ne makasivat vesirajassa liikkumattomina kuin päivää paistatellen, vaikka taivas oli synkkien pilvien peitossa. Pitäisikö jonkun mennä katsomaan hengittääkö niistä yksikään?, satamalaiturilla ongella ollut maahaltia pohti ja hieraisi silkin sileää poskeaan mietteliäästi. Hän taisi olla ainut, jota rannalle ajautuneet otukset ylipäätään kiinnostivat, sillä kukaan muu satamassa poukkoileva henkilö ei näyttänyt kiinnittävän niihin mitään huomiota. Tällaista se oli suurkaupungeissa. Kukaan ei nähnyt omaa napaansa pidemmälle. Kukaan muu paitsi ongella ollut herra Müts, joka oli haaksirikkoutuneitten onneksi ammatiltaan parantaja.

Raskaasti huokaisten Montius Müts keräsi kimpsunsa ja kampsunsa pieneen nahkapussukkaan, joka päätyi hänen olalleen, ja riensi auttamaan veriveljiään. Ainakin kaksi niistä näytti olevan elossa kiivaasti kohoilevasta rinnasta päätellen, mutta kahdesta muusta edes parantaja ei voinut mennä takuuseen.

//Ainakin BM ja Elfrano tänne, kiitos//

Päästyään pintaan Zhion oli yrittänyt etsiä kumppaniaan ja niitä kahta muuta, mutta ajatus huuhtoutui hänen mielestään ensimmäisen aallon tullessa. Vesi oli yrittänyt parhaansa mukaan imaista häntä syövereihinsä, ja joka kerralla se oli onnistunut siinä hieman paremmin. Zhion potki itseään pinnalle, mutta juuri kun hän oli onnistunut siinä, suolaista vettä ryöpsähti hänen kasvoilleen. Miehen aivot olivat hiljaa, kun hänen ruumiinsa teki parhaansa pysyäkseen hengissä.

***

Kylmällä, niljakkaalla rantakalliolla makaava mies käännähtää, ja oksentaa merivettä sekä viimeisen ateriansa ulos. Samalla miehen tietoisuus palaa, vaikka yrittääkin pysytellä poissa vielä vähän aikaan: suoliston tyhjentämiseen herääminen ei ollut mieltä ylentävää. Suolaisen levän ja lähistöllä tyrskyävän meren haju sekoittuu vatsahappojen sulattamaan vehnäleivän löyhkään. Se saa hänet yökkäämään vielä kerran, mutta mitään ei tule enää ulos.
Zhion hitaasti silmänsä raolleen, mutta sulkee ne uudestaan ja käännähtää takaisin selälleen. Etäisesti hän tuntee toisen jalkansa kylmyyden, mutta tuntemus ei tule vielä kipuna. Hänen toinen kenkänsä oli kadonnut, kun taas toinen oli täynnä vettä. Läpimärät vaatteet ovat liimautuneet hänen ihoonsa, eikä lantiolla ole tuttua, turvallista painolastia.
Tuulee.
'Ja minä luulin että helvetissä on kuuma...'

Kohtuullisen läheltä kuuluvat heräilemisen äänet saavat myös varjohaltian nopeasti tajuihin. Onneksi hän ei sentään ole merivettä onnistunut nielemään, toisaalta, jokainen haava huutaa tuskaa suolan saavuttaessa rikkinäisen ihon. Miten ikävä tunne se onkaan. Arwaldin tekisi mieli vain huuta, mutta eihän se sopisi ollenkaan raavaalle haltijalle.

Nopea tarkastus vyölle kertoo miekan kadonneen meren syvyyksiin, samoin myös suurin osa rahoista. Toisaalta, äkkiäkös sitä tyhjentäisi pahaa aavistamattoman turistin taskun, kunhan ensin jaloilleen pääsisi.

Saappaat sentään olivat vielä jaloissa, onnekasta sinällänsä, että Arwald piti aina muutamaa lanttia ja yleiskätevää veistä aina vasemmassa saappaan varressa. Ehkäpä niistä olisi jotain apua.

"Oletteko te edes puoliksi elossa?" Huikkasi hän huomattuaan ainakin yhden matkalaisen jo nousseen vähän.

//Anteeksi että tuli sekavaa tekstiä ja tuli lyhyttä tekstiä. Oli koeviikko joten meni vähän pitkäksi.//

Chiar tunsi itsensä kaikkea muuta kuin hyvinvoivaksi kömpiessään kontilleen vesirajan tuntumassa. Hän oli niellaissut ainakin tynnyrillisen merivettä vatsansa täytteeksi ja sen kyllä huomasi. Pojan vatsa pömpötti kuin rantapallo. Kaiken lisäksi siihen koski ja kovasti. Epämiellyttävästä olotilastaan huolimatta varjohaltianuorukainen heilautti pientä kättään Arwaldin suuntaan merkiksi siitä, että oli elossa. Saattoihan olla, ettei lajitoveri ollut vielä sitä itse tajunnut...

Siinä kättään heilutellessa Chiarin valtasi yllättäen outo tunne. Hän ei osannut tulkita oliko se pelkoa vai ahdistusta. Kenties kumpaakin? Aivan kuin hän olisi unohtanut jotain todella oleellista. Jotain, joka saattoi olla uhaksi hänen hengelleen. Vaan minkä hän oli onnistunut unohtamaan meressä kuolemaa vastaan taistellessaan?

Poika katsahti suuntaan, josta kuului epämääräistä kakomista ja oli vähällä itsekin oksentaa seuratessaan ehkä maailman inhottavimman otuksen kamppailua elämästä ja kuolemasta. Tuo! Tuon hän oli onnistunut jo hetkeksi unohtamaan. Missä ihmeessä se toinen tuollainen oli?!

Haltialapsonen painautui hitaasti takaisin veden tuntumaan ja pälyili hätääntyneenä ympärilleen. Ehkä jos hän esittäisi kuollutta, niin hänet jätettäisiin rauhaan? Ehkei hänen lajitoverinsakaan ollut huomannut sitä aiemmin erehdyksissä elehdittyä vilkutusta...

Rantaviivalla kahlaava herran Müts ei osannut odottaa törmäävänsä haaksirikkoutuneeseen merirosvoon kotikulmillaan, mutta niin vain kävi. Hänen jalkansa veivät nimittäin ensimmäiseksi sen ainokaisen elonmerkkejä vaille jääneen henkilön luo, joka ei ollut päässyt edes yhtä lähelle vesirajaa kuin muut, ilmeisesti samaan lössiin kuuluvat otukset. Muukalainen oli sininen kasvoiltaan, mutta se ei huolestuttanut Montiusta yhtä paljon kuin lasittunut katse, joka hänen jalkojensa juuressa makaavan nuoren miehen silmistä paistoi. Oli selvää, että mies oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa.

//Vähän tönkköä, mutta sainpa kirjoitetuksi.//

Zhion kuulee jonkun huudahtavan, vielä varsin lähellä. Sanoista hän ei saa selvää, koska ei jaksa keskittyä niihin, mutta ääni palauttaa hänet takaisin todellisuuteen. Jos tuon ärsyttävän äänen omistaja huudahteli vielä, niin ei hän voinut olla kuollut. Eikä Zhionille tule mieleenkään, että he voisivat olla molemmat manan mailla.

Mutta kylmyys ei ole vielä kadonnut, ja haiseva läjä tuntuu olevan edelleen epämiellyttävän lähellä. Ilman sitä hän olisi voinut jäädä tähän makoilemaan, mutta löyhkä pakottaa hänet nousemaan, tai ainakin se saa hänet yrittämään sitä. Kunhan hän vain saa vedettyä raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
Zhion huokaisee, ja muutaman hetken (joiden pituudesta hänellä itsellään ei ole aavistustakaan) kuluttua hän kääntyy kyljelleen. Todennäköisesti hän olisi jäänyt siihen, ellei olisi nähnyt erästä näkyä. Jonkin matkan päässä jokin vieras heppu oli kumartunut maassa makaavan Gâshtên puoleen. Mitä ihmettä toinen oikein luuli tekevänsä hänen ystävälleen ja työkumppanilleen?
Lopulta haltia kierähtää vatsalleen, vetää jalkansa hitaasti lähemmäksi itseään ja yrittää nousta ylös. Hänen epäonnekseen yritys päätyy tuiskahdukseen takaisin maahan. Käveleminen ei selvästikään vielä onnistunut. Zhion jää miettimään, mitä tekisi, mutta vieras tyyppi ei vieläkään häivy Gâshtên luota vaan oikeastaan siirtyy lähemmäksi merihaltian puolikasta. No jo on röyhkeää.

Koska Zhionilla ei ole muutakaan mahdollisuutta, hän lähtee konttaamaan vierasta kohden ja pihisee, tosin omasta mielestään huutaa, toiselle:
"Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi siellä?"

Varjohaltia kerää itsensä ja päästää ensin vähän lisää vettä suustaan ja sitten pienen naurahduksen, luuleeko toinen saavansa sanoilla pohjasakin edustajan pois toverinsa luota. Jos tuntematon hahmo edusti pohjasakkia hänelle kelpaisi mikä vain. Toisaalta ymmärsihän hän toista, ei hän itsekkään päässyt ylös, ja kaveria ei jätetä.

Olikohan se pieni lapsi elossa. Varjohaltia yritti epätoivoisesti nähdä, mutta heikkoa oli näkö, ensinnäkin silmät olivat täynnä suolaisen veden tuomaa hiekkaa ja vaikka silmät olisivatkin olleet puhtaat, ei hän olisi näin kirkkaassa nähnyt mitään, tai ehkä kyse oli taas totuttelu kysymyksestä niinkun monesti muulloinkin hänen tapauksessaan.

Pikkuhiljaa rantaviiva alkoi muodostua kunnollisena hänenkin näköönsä. Kun haltia huomasi olevansa riisuttu suurimmasta osasta tutuista aseista tuli hänelle välittömästi hieman orpo olo. Käsi hapuillen pitkin lämmintä hiekkaa hän etsi joten kättä pidempää kunnes löysi sellaisen. Kuivunut oksa, noin puoli metriä pitkä, ja ehkä vähän laho, mutta kelpasi alkuun. Jos muukalainen koittaisi liian lähelle häntä, niin halko heilahtaisi.

//Juu ei mennyt yhtään eteenpäin, mutta viimekerrasta on aikaa, koittakaa ymmärtää=)//

Parantajalle suunnattu huudahdus kantautui kuin kuuroille korville. Ei siksi, että herra Mütsillä olisi ollut huono kuulo, vaan siksi, ettei Zhionin ääni ollut kantautunut parantajan korviin saakka. Mies kyykistyi suolaisessa merivedessä makaavan veriveljensä vierelle ja painoi tämän luomet alas peittämään sinisten silmien tyhjän katseen. Mitä ikinä tuo nuorukainen olikaan elämänsä aikana tehnyt, kuolla hänen ei olisi tarvinnut. Montius oli mielestään nähnyt elämänsä aikana jo aivan tarpeeksi kuolemaa. Mitä nuorempia uhrit olivat, sen vaikeampaa heidät oli laskea haudan loputtomaan lepoon. Siitä ei ollut vielä vuosisataakaan kun hän oli saanut kaivaa oikein urakalla hautoja nuorukaisille, joilta sota oli vienyt hengen.

Vesirajassa hipihiljaa vatsallaan makaava Chiar säikähti huomatessaan, että rantakalliolla vatsalaukkuaan tyhjännyt merirosvo oli lähtenyt konttimaan hänen suuntaansa. Hänkään ei ollut kuullut, mitä merikarhu oli kihissyt itsekseen, mutta miehen kimpaantunut katse kertoi, ettei luvassa ainakaan mitään hyvää voinut olla. Poika painoi silmänsä tiukasti kiinni ja jäi kauhusta kankeana odottamaan kohtaloaan. Jos hänen jokaiseen raajaansa ei olisi särkenyt niin vietävästi, hän olisi yrittänyt väistää sivumpaan tulilinjalta, jonka Zhion oli valinnut, mutta hän oli aivan liian väsynyt liikahtamaan peukalonsa mittaakaan.

//Joku muukin voisi liikuttaa parantaja-herraamme ja viedä peliä eteenpäin...//

Zhionin ilme synkistyy entisestään, kun hänen "huudahdustaan" ei huomioida millään tavalla. Vieraalla hepulla ei näytä olevan aikomustakaan siirtyä Gâshtën luota pois, joten Zhion kiristää konttausvauhtiaan. Housut olivat jo hieman kärsineet, eivätkä ne todellakaan pitäneet siitä, että niiden kangasta raahattiin kovaa maata pitkin. Tällä hetkellä vaatteista huolehtiminen ei tosin käynyt Zhionilla mielessäkään.

Pahasti vettynyt tyttö oli hänen reittinsä tiellä, joten Zhion joutui tekemään kontatessaan mutkan. Ohittaessaan tytön hän vilkaisee toiseen nopeasti, ja toteaa toisen olevan suhteellisen hyvissä ruumiin voimissa. Ei tyttö ainakaan huonokuntoisemmalta näyttänyt kuin hän itse. Sen verran kiire miehellä kuitenkin on, että hän ei hidasta eikä sano sanaakaan toiselle. Vilkaistuaan lasta hän kiinnittää katseensa taas Gâshtêen ja muukalaiseen, aivan kuin pystyisi katseellaan pakottaa toiset tottelemaan hänen tahtoaan. Ikävä kyllä se ei oikein onnistunut.

Välimatka kaveriin ja vieraaseen näytti lyhenevän tuskastuttavan hitaasti. Zhion oli vielä vaikka kuinka kaukana, kun tuo hyypiö koskettaa Gâshtên kasvoja. Miten se uskalsikin! Kyllä Gâshtê melkoisen väsynyt taisi tosiaan olla, kun ei siihen reagoinut. Ainahan puolikkaalla merihaltialla on ollut hyvät unenlahjat... Tai ei kai toinen vain ole loukkaantunut?

Ikuisuuden päästä, ainakin Zhionin itsensä mielestä, hän pääsee kaksikon luokse. Hänen housuihinsa on tullut polvien kohdalle reikä, ja polvissa näkyy punaisia naarmuja. Miehen ruumis oli polville liian painava tuollaisella matkalla.
Zhion on tarttumassa muukalaiseen, kunnes hänen katseensa osuu Gâshtêen. Hanen paras ystävänsä näytti aivan liian sinertävältä, vielä enemmän kuin tavallisesti. Pienet kivet rasahtavat, kun mies lysähtää istumaan. Samalla hänen keuhkonsa tyhjenevät, ja hänen avonaisesta suustaan pääsee pitkä henkäisy.

(( en viitsinyt itse liikuttaa herra Mütsia, koska oma hahmoni on niin paljon hänen kanssaan tekemisissä. Se olisi tuntunut aika paljon yksin pelaamiselta, jos olisin saanut päättää hänen reaktionsa. Mutta sivuhahmo on siis vapaata riistaa (?) :] ))

Tässä vaiheessa tuntematon mies, joka on ehtinyt jo rannan tuntumassa makaavan merirosvon luo, ei kiinnitä huomiota viereen raahautuneeseen piraattiin. Hetken tutkiskelun jälkeen hän kuitenkin nousee rauhallisesti pystyyn ja ottaa askeleen taaksepäin. Rauhallinen ja matala ääni yllättävät Arwaldin "Haaksirikko?" Varjohaltia ei ole oikein varma onko kyseessä kysymys vai toteamus.

Mies vaikuttaa vaarattomalta ainakin näin useamman kymmenen metrin päästä katsottuna, joten varjohaltia uskaltaa hellittää otteensa kepista, ja sensijaan pyrkii istumaan. Vaivalloisesti ja ähisten ja puhisten se kuitenkin onnistuu. Näkö on edelleen sumeaa ja vaivalloista, mutta nyt Arwald sentään saa hahmotettua myös sen, että toinen laivalla olleista piraateista, se jonka kanssa hän oli enemmän riidellyt, oli saanut raahattua itsensä sinne oudon miehen luo. Ties mitä vahoja tuttuja hekin olivat. Olisi vain parasta toivoa etteivät he olisi kovin vihaisella päällä.

Haaksirikko tai ei, ei ruumista tähän vesirajaan voisi jättää tai paikka kuhisisi pian haaskalintuja ja mereneläviä. Paikalle raahautunut valkohapsi ei kuitenkaan näytä olevan elämänsä parhaimmassa kunnossa. Hänestä tuskin saisi kantoapua. Ja olihan selvää, että jos miehellä oli paatuneessa sydämessään vielä pieni osa, joka kykeni tuntemaan menetyksen tuskaa, ystävän menetys tulisi verottamaan häneltä voimia entisestään.
"Olen kovin pahoillani. Voi kunpa voisin tehdä jotain...", Müts toteaa aavistuksen sanojaan varoen. Eihän näistä nuorista koskaan tiennyt, millaisen hepulin ne saivat nähdessään kuolemaa. Varsinkin silloin kun se vieraili heidän läheistensä seurassa.
"Hienoa, että sinä näytät kuitenkin olevan kunnossa pienistä naarmuista huolimatta. Pystytkö nousemaan? Annahan kun autan", parantaja jatkaa tasaisen rauhallisella äänensävyllä ja ottaa ne pari askelta Zhionin suuntaan, joka heidän välillään oli ollut. Napakalla otteella mies tarttuu nuorempaa haltiaa harteista ja koettaa saada tämän pysymään tolpillaan.

Vedentuntumassa lojuva Chiar huomaa epäonnekseen, että hänen mekkonsa ei ole yhtä peittävää materiaalia märkänä kuin kuivana ja koettaa peittää itsensä hieromalla märkää hiekkaa vaaleaan mekkoonsa. Mieluummin hän kulkisi likaisissa vaatteissa kuin vaatteitta...varsinkin tällaisessa vieraassa ympäristössä. Missä ihmeessä hän ylipäätään oli? Kaukana kotoa ainakin. Sen hän oli tiedostanut heti silmänsä aukaistuaan. Hän ei kuitenkaan tuntenut koti-ikävää, sillä hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut pysyvää kotia. Kuitekaan hän ei voinut väittää, etteikö häntä olisi pelottanut. Kotikaupungissaan hän oli oppinut tietämään, mistä paikoista ruokaa sai halvalla, mutta täällä hänen olisi aloitettava kaikki alusta: etsittävä yösija, joka ei ollut jo jonkun toisen varaama, ja selvitettävä paikallinen ruokapolitiikka. Ruuasta puheenollen Chiarin oli nälkä. Ja väsy. Kova väsy. Tällaisessa ympäristössä hän ei kuitenkaan uskaltanut ummistaa enää silmiään hetkeksikään. Ihmepelastuminen oli nääs jo tapahtunut, kun Zhion oli kiertänyt hänet ja jättänyt henkiin. Sen täytyi olla lahja Taivaan Isältä. Paras kiittää Isää pienellä rukouksella ja ottaa sitten jalat alleen. Tuumasta toimeen...

Zhion tuijottaa ystäväänsä lasittunein silmin, joiden pinnalla on kostea kalvo. Vasta vieraan haltiamiekkosen lause palauttaa hänet todellisuuteen ja pakottaa hänet hyväksymään sen ainakin osittain. Hänen paras ystävänsä on kuollut. Mies ojentaa etusormeaan, ja silittää sillä toisen sinertävää poskea, mutta hän vetää kätensä pian pois. Gâshtên poski oli niin kylmä...
On Zhionin onni, että Gâshtên silmät on suljettu. Huomaavainen teko, sillä tyhjien silmien tuijotuksen näkeminen olisi ollut liikaa. Vaikka merirosvo oli tottunut kuolemaan, oli hän aina kuvitellut, että he kuolisivat Gâshtên kanssa rinta rinnan jossain taistelussa tai että siinä ei ainakaan kävisi näin, että Zhion jää yksin. Hän oli menettänyt laivansa, ja nyt vielä ystävänsäkin. Mitä ihmettä hän nyt tekee?

Vieraan käden koskettaessa Zhion vaistomaisesti kääntyy ja ärähtää toiselle.
"Näpit irti minusta! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?"
Hänen rimpuilunsa kuitenkin loppuu ennen kuin vieras irroittaa otteensa, ja ote oli ollut niin vahva, että Zhion ei olisi nykyisessä tilassaan edes päässyt irti. Hitaasti hänet autetaan seisomaan, ja mies jää paikoilleen. Hän on ihan varma, että lyyhistyisi takaisin maahan jos vieras päästäisi irti, sillä hänen jalkansa ovat velliä eivätkä varmasti suostuisi toimimaan hänen aikomustensa kanssa yhteistyössä. Zhion on selin auttajaansa, eikä hän nähnyt toisen kasvoja tai mitään muutakaan. Jos parantaja olisikin ollut palkkamurhaaja, olisivat entisen merirosvokapteenin päivät nyt varmasti luetut, joten toivon mukaan parantaja ei tunnista Zhionia etsintäkuulutuksista – tosin hän on aina ollut itse sitä mieltä, että on paljon komeampi kuin siinä lappusessa.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä muille oli tapahtunut, eikä hän tiennyt, minkä ihmeen takia vieras halusi auttaa juuri hänet pystyyn. Mutta hän ei pystynytkään ajattelemaan juuri nyt ketään muuta elossa olevaa kuin itseään. Hän tunsi olevansa kuin raaka kananmuna, jonka kuori pirstoutuisi pienimmästäkin hipaisusta. Päättäväisen luja mutta ystävällinenkin kosketus olkapäissä oli jo melkein liikaa.

Näkö selvenee pikku hiljaa, yksitellen esineet ja asiat, myös henkilöt, selvenevät varjohaltian silmissä. Zhion on autettu ylös ja seisoo jähmettyneesti entistä ystäväänsä tuijottaen. Rohkenisikohan Arwald käydä juttelemassa lähes tuntemattomille henkilöille. Toisaalta kun miettii vaihtoehtoja, hän voi joko lähteä yksin kaupungille haavoittuneena ja väsyneenä ja päästä seuraavan yön aikana todennäköisesti hengestään, tai hän voi keskustella puolitutulle rikolliselle ja koittaa saada sopua aikaan. Jälkimmäinen kuulostaa huomattavasti paremmalta idealta.

Hiljalleen ja horjahdellen pääse varjohaltia vihdoin pystyyn, miten suuren vaivan se vaatikaan! Kaukana edessä kuulee hän edelleen miehen puhelevan rauhallisesti jotain josta ei kuitenkaan saa vielä selvää. Mitä lähemmäs varjohaltia pääsee ruumista, sitä enemmän alkaa suru vallata tilaa sydämmestä. Ei he eivät olleet tunteneet kauaa, mutta tällä hetkellä hän olisi ollut arvokas toveri Arwaldille.

Vihdoin kahden tuntemattoman luo päästyään hän saa suunsa auki: "elossa vielä..." Varjohaltian oli vaikeaa keksiä lisää sanomista. Jokseenkin toisen merirosvon kasvoilta paistoi pettymys, väsymys ja suru.

Kappas. Pienin kolmikosta otti jalat alleen. Parantaja-setä seuraa hitusen kummeksuen miten huvittavan pitkät korvat omaava nassikka viilettää vesirajaa pitkin kohti kaupungin toria. Montius ei ilmeisestikään tiedä vielä tarpeeksi tästä rannalle ajautuneesta kolmikosta. Mitä lie ne ovat tuolle tyttö-rukalle tehneet, kun se noin nopeasti halusi pois näkyvistä...

"Mitäpä jos mentäisiin minun luokseni? Olette varmaan nälkäisiä ja levon tarpeessa?", Montius sanoo ehdotuksen häivähdys äänessään käännettyään katseensa paikalle saapastelleeseen varjohaltiaan. Hänkään ei näytä olevan kaikissa sielunvoimissaan, mutta ystävän menetys ei tunnu koskettavan häntä aivan yhtä syvästi kuin miestä, jota Müts pitää tolpillaan.
"Autahan vähän kaveriasi. Poika ei tahdo pysyä pystyssä", vanhus kehottaa Arwaldia tukemaan Zhionin askelia, jos mies vaikka saisi otettua askeleen suuntaan tai toiseen. Eiväthän he tähänkään voineet jäädä. Ruumis oli hävitettävä, ennen kuin se alkaisi kerätä turhaa huomiota.
"Tiedän erään pienen loitsun, jolla saan ystävänne siirretyksi vaivatta...", maagi selostaa kaivellessaan kaapunsa vyön alta pienen savipurkin, jonka sisältämää sinertävää jauhetta hän ripottelee vedessä makaavan ruumiin päälle. Pari taikasanaa ja puf. Ruho on tiessään. Tallessa se on, mutta poissa silmistä.

"No niin, pojat. Eiköhän mennä. Teillä on varmasti paljon kerrottavaa", Müts sanoo taikatemput tehtyään ja pälyilee ympärilleen siltä varalta, ettei kukaan ole nähnyt hänen käyttävän magiaa yleisellä paikalla. Sitä kun ei ihmisten keskuudessa katsottu kovinkaan hyvällä. Vanhuksen askelet vievät suuntaan, johon pienempi varjohaltioista oli hetki sitten paennut.

Haltia äännähtää myöntyvästi vieraan ehdotukseen, mutta se jää vain mumisevaksi kurkkuääneksi, koska hän ei halua – eikä varmaan jaksaisi – muodostaa nyt ymmärrettäviä sanoja. Lyhyeksi ajaksi kantapään kautta opittu varovaisuus nostaa päätään, mutta Zhion tukahduttaa sen hokemalla itselleen, että toisella on varmasti vain hyvät asiat mielessä. Muuten toinen ei olisi käyttäytynyt noin ystävällisesti, tai sitten toinen oli harvinaisen kiero tapaus. Ja hän tosiaan on levon tarpeessa... Hän oli väsynyt. Niin hirveän väsynyt.
Sama varoittava ääni herää hänen mielessään, kun vieras heppu aikoo antaa hänet ruhjoontuneen – mutta ei kuolleen – varjohaltian kannettavaksi.
'Miksi Gâshtên piti kuolla, miksi se ei voinut olla vaikka tuo?'
Ääni sammuu kuitenkin väsymyksen takia itsekseen, ja Zhion tukeutuu raskaasti Arwaldiin. Hän ripustautuu toisen olkapäähän, ja roikkuu käsillään toisen paidassa, sillä hänen jalkansa eivät enää kunnolla kanna hänen ruumistaan, tai oikeastaan vain vielä huonommin kuin aikaisemmin. Toivon mukaan varjohaltia ei ole niin väsynyt, ettei jaksaisi kannatella entistä merirosvoa.

Hän katsoo laiskasti sivulleen ja huomaa tytön kipittävän yllättävän reippaasti poispäin. Miten toinen pysyi edes pystyssä...? Hän ei kuitenkaan jaksa välittää siitä, vaikka se sama huolestunut osa hänen aivoistaan yrittää vakuuttaa miehelle, että tyttöä ei saa päästää pakenemaan, koska toinen voisi paljastaa hänet virkavallalle. Mutta se vaikuttaa niin pieneltä ja vähäpätöiseltä asialta...
Nyt hän haluaa vain päästä lepäämään.

((Elfrano, voi ainakin minun puolestani siirtää porukan parantaja-herran talolle. Minulle tuo siirtyminen siis sopii. Zhion voi raahautua (toivon mukaan) Arwaldin tukemana.))

Koska varjohaltiamiehenkin askel näyttää painavan, päättää Müts tukea kumpaakin loukkaantunutta asettumalla miekkosten väliin ja kiertämällä heidän kätensä olkiensa ympärille. Eiköhän tämä tästä. Kyllä he ainakin iltaan mennessä perillä olisivat...

Siinä vaiheessa kun taivaltamisesta väsyksissä oleva kolmikko viimein saapuu parantajan matalan majan ovelle, aurinko on ehtinyt jo laskea keskitaivaalta. Se paistaa viistosti Milre-vuoriston suunnalta. On iltapäivä. Montius irrottaa kämmenenkokoisen rauta-avaimen vyötäröllään olevasta nahkavyöstä ja aukaisee kotinsa etuoven vierailleen.
"Käykääpä sisään. Ei tämä mikään lukaali ole, mutta onpahan katto pään päällä", vanhus hymähtää ja viittoo nuoriamiehiä astumaan peremmälle.

Vaikka asunto on pimeä, se ei vaikuta ulkopuolisenkaan silmään uhkaavalta. Tuvan nurkassa palaa pienellä liekillä aamupäivällä sytytetty valkea. Se on lämmittänyt huoneen mukavan lämpöiseksi ulkona puhkuvaan kolean tuuleen verrattuna.

Tottunein askelin Müts astelee valkean yllä olevan padan ääreen. Aamulla keitetty soppa oli vielä lämmintä. Eiköhän se vieraille maistuisi.
"Kalasoppaa. Kelpaako?", mies kysäisee ja katsahtaa vieraisiinsa. "Anteeksi tämä hämäryys, mutta öljy on päässyt loppumaan, enkä saa lamppuihin tulta. Käykää toki istumaan siihen lattialle. Katsotaan samalla niitä teidän haavojanne. Paras puhdistaa ne, etteivät pahasti tulehdu."

Ikuisuuden kestäneen kavely- tai raahautumismatkan aikana Zhionilla oli ollut aikaa ajatella asioita, vaikka kovinkaan monimutkaista pohdiskelua hän ei kyennyt suorittamaan. Enimmäkseen hän oli yrittänyt jalkojaan astelemaan edes osittain itse eteenpäin, ja sen lisäksi hän oli kieriskellyt surussa ja itsesäälissä.

Se ei ollut vieläkään loppunut, eikä todennäköisesti menisi ohin hetkeen, ainakaan ennen kuin miehen on pakko keskittää ajatuksensa johonkin muuhun. Heidän saapuessaan talolle hän oli vilkaissut ympärilleen, eikä edes yrittänyt esittää kiinnostunutta olinpaikastaan. Sisällä oli lämmintä ja kotoista, vaikkakin hieman pimeää. Ainakin varjohaltia olisi mielissään.
Zhion oli lysähtänyt lattialle jo ennen kuin vieras kehoitti heitä siihen. Ei hän tosin istuma-asennossa ollut, vaan oli oikaissut itsensä ja tällä hetkellä hän makasi lattialla, jalat koukussa, tuijottaen kattoon. Hän katseli kynttilänliekin synnyttämää valon leikkiä tummilla kattolaudoilla.
Sivusilmällään Zhion näkee tuon varjohaltian istahtavan myös alas, mutta hän ei jaksa välittää toisesta sen enempää.

Pian heidän edessään on höyryävät kulholliset kalakeittoa. Tuoksu on piinaavan tuttu, sillä kalaa he pitkillä purjehduskmatkoilla olivat juuri syöneet. Gâshtêkin olisi varmasti pitänyt tästä... Mies kohottautui istumaan, mutta jo parin ensimmäisen lusikallisen jälkeen hänen kätensä pysähtyi, ja lusikka jäi heilumaan tyhjänä hänen käteensä. Hän oli muistanut juuri jotain hyvin tärkeää.
"Mitä sinä teit ystävälleni siellä rannalla?", Zhion kysyy vieraalta, tarkoittaen tietenkin Gâshtêa.

((Elfrano on siis lomalla pari viikkoa, joten siirtelemme hänen hahmoaan tarpeen mukaan))

Loitsukirjaansa eräästä hyvin ruokakomeroksi naamioidusta kirjahyllystä kaiveleva haltiavanhus ei vastaa hänelle esitettyyn kysymykseen siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän keskity sillä hetkellä kuuntelemaan vieraitaan. Mihin ihmeeseen minä olen sen pannut? Olen aivan varma, että olen laittanut sen käytön jälkeen tänne.

Müts raapii turhautuneena niskaansa kolutessaan kirjahyllynsä antia. Eivät kirjat noin vain itsestään pois kävelleet. Jonkun on täytynyt varastaa se. Himskatti!

Juuri kun Montius on aikeissa ilmoittaa vierailleen, ettei hän pystyisikään auttamaan näitä kuin kalasopan merkeissä, hän kompastuu lankkulattialla olleeseen pölyiseen opukseen. Siinähän se on! Mies nostaa halon paksuisen kirjan syliinsä. Hänen selkänsä naksahtaa ikävänkuuloisesti.

"Noniin...noniin...pojat. Tämän kanssa teidät saadaan kuntoon tuossa tuokiossa", parantaja myhäilee itsekseen astellessaan lähemmäksi haaksirikkoutuneita. Kultapiiskua ja siankärsämöä haavojen parannusloitsua varten, kauriinsarvijauhetta mahdollisiin luunmurtumiin ja humalaa, jotta vieraat saisivat unenpäästä kiinni vieraassa paikassa.

"Minäpäs käyn noutamassa tarvittavat yrtit peräkammarista ja tuon teille samalla jotain kuivaa päällepantavaa. Keuhkokuumeen te vain saatte, jos aiotte märissä koltuissa oleskella", Montiuis toteaa laskiessaan loitsukirjansa erään puisen lipaston päälle ja astelee hämärän huoneen perimmäistä seinää kohti, jossa ilmeisesti oli jonkinlainen ovi toiseen huoneeseen, vaikkei sitä tässä pimeydessä tahtonutkaan erottaa.

Samaan aikaan kun Müts tonkii vaate- ja yrttivarastojaan peräkammarin puolella, hänen asuntonsa etuoveen koputetaan hennosti. Koputuksen olisi voinut luulla johtuvat ulkona puhaltavasta tuulesta, mutta kun se toistuu pienen ajan päästä uudelleen, luulisi jokaisen ymmärtävän, että oven takana on elävä olento, joka tulisi mielellään sisään.

Zhion oli katsellut vanhuksen paikkojen koluamista kasvavan ärtymyksen vallassa. Toinen oli näköjään päättänyht esittää kuuroa, tai sitten maagi oli oikeasti niin vanha, että toisen korvat eivät enää toimineet kunnolla. Mutta raihnaiseksi tuota vanhusta ei voinut sanoa, koska hän oli tämän katon alla varmasti kaikkein parhaissa elämänvoimissa oleva henkilö.
Kun vieras lopulta löysi kirjansa ja ryhtyi höpöttämään jotain kunnosta, tuli Zhion siihen tulokseen, että hänet oli jätetty täysin huomiotta. Ei se muuten olisi niin paljoa miestä jaksanut häiritä, mutta hän on huolestunut siitä mahdollisuudesta, että ruumin olisi häväisty.
“Sano nyt, minne sinä taioit Gâshtên?”
Epähuomioissaan Zhion paljastaa vainajan nimen tuolle vieraalle. Hän yrittää saada karheasta kurkustaan ulos edes jotenkuten kuuluvaa ääntä, mutta hän ei ole laisinkaan varma, kuuleeko vanha haltia sitä tällä kertaa. Hän on aina suhtautunut magiaan epäluuloisesti, koska ei itse osaa sitä ollenkaan. Eikä hänellä todennäköisesti edes riittäisi kärsivällisyys taidon opettelemiseen, vaikka hänellä olisikin sen lahja.

Varovainen koputus toistuu hieman kuuluvampana. Montius ei tietääkseen odota ketään vierasta, mutta hän kutsuu oven takana seisovan henkilön sisään ihmettelemättä asiaa sen enempää. Kutsusta huoolimatta ovi pysyy suljettuna, joten herra Müts jättää puuhansa kesken ja astelee ovelle avaten sen.

Zhion on seurannut toisen toimia syömisen lomassa, hän ei jaksanut vain katsella annostaan kovin pitkään. Ovi aukeaa narahtaen, mutta mies ei näe, kuka sen takana on. Vanha mies ja ovi ovat juuri sopivasti tiellä, joten Zhion kohauttaa asialle mielessään olkiaan ja jatkaa syömistä, kun keitto on vielä kuumaa.

((Jos parantaja-herra vastaa Zhionille, niin voit varmaankin pelata sen?))

"Gâshtê? Sekö sen ystäväsi nimi oli? Älä huoli. Hän on turvassa. Siirsin hänet ulkovarastoon pois ihmistenilmoilta. Haudataan hänet huomenna vähän ennen auringonnousua, niin kukaan ei kiinnitä meihin huomiota", vanhus huikkaa eräänlaisesta varastohuoneesta - tai pikemminkin huoneesta, josta hän oli rakentanut tarpeittensa mukaisen varaston. Löydettyään tarvitsemansa ainekset loitsujaan varten ja muutamia käyttökelpoisia vaatteita, ukko palaa takaisin tuvan puolelle vetäen peräkammarin oven kiinni perässään.

"Kyllä tänne vähän enemmän valoa tarvittaisiin..." Parantaja osoittaa kädellään katossa roikkuvaan öljylamppua. Sen ei pitäisi syttyä palamaan mistään järkeen käyvästä syystä, mutta niin käy kuitenkin. Taikuus, oi taikuus. Mitä elämä olisikaan ilman sitä.
"Te ette sitten tuota nähneet", mies myhähtää varjohaltialle ja sille toiselle, jolla oli hemmetin huomiotaherättävä tukka. Miten sille olikin kasvanut noin valkoisia karvoja päähänsä?
"Ottakaahan siitä ja pukekaa yllen-..." Montiusksen sanat keskeytyvät ulko-ovelta kuuluvaan koputukseen. Hän laskee käsissään olleet vaatteet Zhionin jalkojen viereen. Kuka kumma siellä ovella tähän aikaan kolkutteli? Oliko joku nähnyt Montiuksen käyttävän taikuutta?

Hieman varoen ja hennosti kulmiaan kurtistaen vanhus avaa talonsa ulko-oven ja tuijottaa hämmästyneenä näkymää, joka sen takaa aukeaa. Eikös tuo ollut se sama tyttö, jonka hän oli päivemmällä tavannut samassa yhteydessä kuin vieraansakin? Mikä sattuma, että kaikista Elverin taloista, se eksyi juuri Mütsin oven taakse. No, olipa tytölle tehty mitä tahansa, parantaja-herra pitäisi kyllä huolen siitä, ettei se toistuisi.
"Käy peremmälle vain. Muut ovat jo täällä", mies sanoo lempeällä äänellä ja ohjaa pelosta ja kylmästä vapisevan tytön peremmälle. "Sinä saat soppasi vasta kun olet käynyt saippuoimassa itsesi. Ja tuon koltun me poltamme. Sitä ei saa puhtaaksi pesemälläkään."

Chiar katsahtaa alahuuli väpättäen likaiseen, haisevaan ja varsin epämukavalta tuntuvaan mekkoonsa. Oli se sitten miten rikkinäinen tai likainen, se oli kuitenkin hänen ja vieläpä ainut mekko, joka hänellä oli mukanaan. Hän kun ei ollut osannut varautua siihen, että joutuisi matkaamaan lähiaikoina Elveriin tai ylipäätään meren yli jonnekin.
"Tyttäreltäni on varmasti jäänyt jotain sinulle sopivia vaatteita tänne, joten et suinkaan joudu ilkosillasi täällä hyppelemään. Tuohon suuntaan, neiti-hyvä", Müts sanoo ja viittaa takan taakse laskettuun syvään saaviin. Eipä aikaakaan kun saavin vesi alkaa höyrytä. Käytännöllisyys ennen kaikkea...

Nyt kun tytöt oli hoideltu, oli jälleen aika keskittyä poikalapsiin.
"Näyttäkääpäs nyt niitä haavereitanne, niin etsitään joku niihin sopiva loitsu", Müts komentaa istahtaessaan nuortenherrojen seuraksi tuvan lattialle ja kutsuu loitsukirjan yksinkertaisella kutsuloitsulla lipaston päältä käsiinsä.

Vastauksen saaminen vihdoinkin rauhoittaa Zhionin mieltä. Hän nyökkää vaitonaisena miehen kysymykselle, eikä tule ajatelleeksi, että toinen ei voi nähdä häntä, tai ainakaan hänen kasvojaan, koska vanhus oli sen verran kaukana ja selin heihin. Oli oikea onnenpotku, että tämä vanhus oli sattunut näkemään heidät rannalla, ja tarjonnut apuaan. Jos he olisivat jääneet yksin, ei Zhion ole laisinkaan varma, mitä heille olisi käynyt. Hän itse oli niin väsynyt, eikä hän ollut varma olisiko kukaan suostunut myymään ruokaa näin rähjäisen näköiselle hepulle. Toisaalta, kyllähän raha kelpaa aina kaikille, ainakin jokaiselle henkilölle, jonka mies on elämänsä aikana tavannut ja joilta hän on joutunut ostamaan joko tavaroita tai erinäisiä palveluita. Mutta tässä talossa oli mukava olla, ja ainakin Gâshtên ruumin oli saatu turvaan, eikä se jäänyt lokeille, ketuille ja muille haaskaeläimille.

Zhion säpsähtää hieman öljylampun taianomaista syttymistä, mutta hän ei jaksa tavalliseen tapaansa mulkoilla vanhusta sen vuoksi. Toinen oli maagi, mutta niin pitkään, kun vieras oli heille ystävällinen, siitä oli todennäköisesti vain hyötyä. Mutta Zhion ei voi estää itseään vilkuilemasta tuota lamppua. Aivan kuin hän odottaisi, että kohta sieltä hyökkää jokin tulipaholainen ja polttaa heidät kaikki poroksi.
Pehmeä vaatepinkka tömähtää Zhionin viereen, ja hän käy heti toimeen. Märät ja rispaantuneet vaatteet joutaisivat hävitettäviksi, enää niistä olisi iloa vain lattiarätteinä. Hän on jo laskenut paitansa päällä olleen vyöntapaisen vaatekappaleen lattialle, ja on juuri saanut napitettua paitansa auki, kun oventakana seissyt henkilö astuu vaivihkaa sisään. Zhion vilkaisee tulijaa, ja huomaa sen olevan se tyttö. Eipä toisen pakomatka kovin kauaa kestänyt. Hän ei jaksa mulkoilla toista syyttävästi, eikä edes sanoa mitään, vaan keskittyy pian taas vaatteisiinsa. Varjohaltia oli myös ottanut hänelle tarkoitetut vaatteet pinosta pukeutuen niihin.
Vaatteet olivat aivan tavallisia, kovaa ja kestävää kangasta, sellaiset voisi nähdä kenen tahansa päällä, eikä Zhion voi estää pettyneen ilmeen kohoamista kasvoilleen. Hänen rakkaat vaatteensa... Ehkä näin oli kuitenkin parempi, lähiaikoina Zhionin suurin huoli tulisi olemaan hengissä pysyminen, hän ei saisi näyttää naamaansa yhdellekään vartijalle.

Zhion oli juuri vetämässä uutta paitaa päälleen, kun vanhus aikoo ryhtyä haavojenhoitopuuhiin. Zhion jättää uuden paidan lattialle, vanha oli myttynä sivulla. Hän katsahtaa vanhusta hieman epäluuloisesti, sillä hänellä oli huonoja muistoja haavojen hoidosta. Kerrankin joku älypää oli keksinyt tunkea hänen haavaansa jotain tuskallisen kirvelevää tököttiä, joka tuotti enemmän kipua kuin haava itsessään. Toivon mukaan vanhus siis osaa asiansa... Mutta housujaan hän ei hitto vieköön alkaisi riisumaan tuon tytönheitukan nähdessä. Vaikka Zhion ei huomannut tytön katsovan tänne päin (hän ei itsekään katsonut tyttöä, joten mistä hän edes voisitietää sitä), olisi se häiritsevää. Hän ei tiedä eikä jaksa ihmetellä mistä tämä yhtäkkinen häveliäisyys johtuu, koska ennen pelkissä alusvaatteissa hyppiminen ei olisi hätkäyttänyt miestä itseään laisinkaan.

Mies todellakin toivoo, ettei vanhuksella ole mitään polttavia “puhdistusaineita”, koska muuten hänen selkänsä olisi tulessa ja siinä puhisemisessa, kiroilussa, ja huudahtelussa menisi hänen viimeisetkin kunnioituksen rippeet toisten silmissä. Zhionilla oli haavoja selässä, kyljissä ja käsivarressa, sekä joitain mitättömiä naarmuja muualla, muun muassa vasemmassa poskessa. Eivät suuremmatkaan haavat mitään vakavia olleet, sillä ne olivat pelkkiä puun raapaisemia viiltoja, eivätkä kovin syviä. Merivesi ei tosin ollut tehnyt niille laisinkaan hyvää, sekin oli kirvellyt niin hirmuisesti... Suurin syy miehen huonoon kuntoon ja väsymykseen oli siis vedessä räpiköimisen aiheuttama uupumus sekä ystävän odottamaton menetys. Ja ne menisivät ohi vain ajan kanssa.

((mahtaa Chiarille tulla hieman ongelma tuon peseytymisen ja sukupuoliasioiden kanssa... : D ))

Chiar astelee epäilevin askelin takan äärellä olevan punkan vierelle. Harmaiden silmien katse pysähtyy hetkeksi houkuttelevana höyryävään vedenpintaan. Jos vesisaavi olisi sijoitettu mihin tahansa muualle kuin suuren tuvan puolelle, varjohaltia olisi jo tuossa ihanan lämpöisessä vedessä likoamassa, mutta koska asiat eivät olleet niin...

Poika vilkaisee vaivihkaa vaatteitaan vaihtaviin miehiin ja vanhukseen, joka hänet päästi sisään. Siinä oli ukolla sydän paikallaan, vaan saattoiko tämän vieraista samaa sanoa? Väkivaltaisia ja ilkeitä ne olivat. Tappaisivat vielä tuon vanhus-parankin. Yllättäen Chiarin silmät suurenevat teelautasten kokoisiksi. Miten hän ei ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä?! Oli vain ajankysymys, milloin tuolta hyväsydämiseltä höperöltä vietäisiin henki!

Pienikokoinen haltia antaa katseensa kiertää ympäristössään. Hänen silmiinsä osuvat kalasoppapadan kannelle laskettu puukauha, takan seinustalle pinotut halot ja savinen lautanen. Millä niistä hän suojelisi omaa henkeään? Kenties merikarhuja voisi heitellä haloilla, jos ne kävisivät päälle? Poika astahtaa urhoollisesti pari askelta lähemmäs puupinoa ja nappaa yhden niistä vapiseviin käsiinsä.
"Älä auta niitä", hän sanoo niin hiljaisella äänellä, että hädin tuskin itsekään kuulee puhettaan. Miten noloa. Kukaan ei noteeraa takan äärellä seisovaa Chiaria. Poika kääntyy selin yleisöönsä ja kokoaa hetken itseään, ennen kuin uskaltautuu kerjäämään huomiota uudemman kerran. Kulmat määrätietoisuudesta kurtussa lapsukainen rykäisee äänekkäästi ja sanoo sitten kuuluvalla äänellä: "Ne on pahoja. Älä auta niitä."

Zhionille parantavaa yrttiseosta murskaava vanhus kääntää katseensa takan suuntaan ja hymyilee leppoisasti varjohaltiatyttöselle, joka on piilottanut pelkonsa varsin etevästi tiukan ilmeensä taa. Vanhus on hyvin otettu siitä, että joku tässä yhteiskunnassa viitsii ajatella hänenkin parastaan, muttei voi väittää, etteikö olisi osannut arvata mitä sorttia hänen vieraansa edustivat. Harvemmin sitä kalaan mentiin asevyöt lanteilla.
"Näinkö on? Mitäs nämä pahat ovat tehneet?", Müts tiedustelee rauhallisella äänellä ja jää sanojensa päätteeksi tuijottamaan Zhionia kulmiensa alta. Katse on sekä syyttävä että halveksiva. Pitikö tuollaisten isojen miesten pelotella nykyään pikkutyttöjä, jotta saivat auktoriteetilleen käyttöä? Raukkamaista.

Vanhuksen puuhatessa kippojensa, lehtiensä ja huhmareensa kanssa Zhion suoristaa jalkansa, ja odottelee kaikessa rauhassa. Kylläpä toisella kestää. Rauhallinen odottelutuokio kuitenkin pirstoutuu tytön avatessa suunsa.
"Ne on pahoja. Älä auta niitä."

Lause pysäyttää huhmareen kolinan savikulhoa vasten, ja se saa Zhionin jähmettymään. Elämänsä aikana hän oli toivonut useampaan kertaan, että menneisyyttä voisi muuttaa ja asioita saisi tekemättömiksi, ja tällä kertaa hän toivoi sitä enemmän kuin kertaakaan aiemmin (lukuunottamatta Gâshtên kuolemaan ja kapinaan johtaneita tapahtumia). Voi, jos hän olisi kohdellut tyttöä paremmin. Hän ei ollut arvannut, että tytön sanoilla voisi olla vaikutusta siihen, oliko hän paha ja elossa vai paha ja kuollut. Hän oli pitänyt tyttöä vain mitättömänä heitukkana, jolla ei ole mitään väliä.
Jos totta puhutaan, Zhion ei ollut elänyt kovin hyvää elämää. Hän oli todennäköisesti päättänyt useamman viattoman olennon päivät tavoitellessaan omaa etuaan. Hän ei ollut ajatellut asiaa, koska oli tietoisesti yrittänyt vältellä sellaisia ajatuksia (niistä olisi ollut vain haittaa hänen entisessä ammatissaan). Hän todennäköisesti tekisi suurimman osan teoistaan uudestaan, vaikka saisikin uuden mahdollisuuden. Mutta kuitenkin sana 'paha' kirpaisee häntä jossain mielen unohdetuissa sopukoissa.

Zhion ei lähestulkoon kuule vanhuksen tytölle esittämää kysymystä, mutta hän tuntee selkäänsä polttavan katseen sen jälkeen. Hänen mielensä kehittelee jo tavanomaisia tekosyitä, kuten sitä, että kyseessä on vain väärinymmärrys, mutta mies hylkää ne mahdollisuudet hetkellisestä päähänpistosta. Hän ei jaksa. Hän kääntyy vanhusta ja tyttöä kohden, ja vain katsoo toisia, eikä sano mitään. Hetken ajan hän yrittää kohdata vanhuksen katseen, mutta se polttaa. Siksi hän jää katsomaan tyttöä.
Hän olisi ansainnut sen, että nuo kaksi kutsuisivat vartijat heti paikalle. Zhion ei jaksaisi tehdä vastarintaa, ja hänet hirtettäisiin varmasti heti aamunkoitteessa. Vaikka hän ei ole ansainnut mahdollisuutta jäädä henkiin, hän toivoo sitä koko paatuneen sydämensä pohjasta.

Hän on kateellinen vieressään istuvalle varjohaltialle, josta tyttö ei tiedä kovin paljoa. Tosin ei tiedonpuute ole aiemminkaan estänyt vartijoita hirttämästä mahdollisia haltiarikollisia.

Merikarhujen vaivaantunut olemus ja totaalinen vaikeneminen saavat pienikokoisen varjohaltian hämmennyksiin, jopa epäilemään omia sanojaan. Ehkä ne kammottavat ryökäleet, joiden kanssa Chiar oli joutunut viettämään aikaansa Emilyksi naamioidulla kauppalaivalla, olivatkin hukkuneet ja nämä kaksi herraa hänen silmiensä edessä olivatkin vain erehdyttävästi samannäköisiä? Ei. Tämän täytyi olla ansa. Mitä ikinä nuo paholaiset yrittivätkään, eivät tulisi onnistumaan siinä. Näiden seinien sisälle niiden oli kuoltava tai jälleen joku viaton saisi surmansa.

Varjohaltianuorukaisen kulmat taittuvat suorastaan vihamieliseen ilmeeseen. Miten raukkamaista etteivät isot miehet osanneet edes myöntää tekojaan. Eivät, vaikka tiesivät vieneensä monelta muulta tilaisuuden myöntää omat virheensä ja pyytää anteeksi. Tajusivatko ne edes, miten paljon pahaa ne olivat saaneet aikaan elämänsä aikana? Edes miljoona anteeksipyyntöä eivät toisi menetettyjä henkiä takaisin!

"Ne tappaa. Kaikki ne tappaa", Chiar puuskahtaa halveksuvasti. Hän on yllättäen löytänyt kadoksissa olleen puhekykynsä, muttei aio enää vaieta, vaikka tiedostaakin rikkoneensa Taivaan Isälle antamansa lupauksen. Jollei Isä ymmärtäisi, että hänen nöyrän palvelijansa kirottu kieli tulisi pelastamaan nyt monen viattoman hengen, Chiar kieltäisi Jumalansa ja kuolisi mielellään Häntä vastaan todistaessaan.

Shamarntin ääni värisee sekä vihasta että pelosta, kun hän jatkaa: "Vievät muilta hengen tullakseen rikkaiksi. Mittaavat kaiken rahassa." Chiarin sydän lyö yhtä kiivaasti kuin edellisenä iltana, kun sama valkohapsi, joka nyt tuijottaa häntä suoraan silmiin, oli uhannut hänen henkeään tikarilla. Vaikka kristinusko kehottaakin kannattajiaan rakastamaan lähimmäisiään kuin itseään, Chiar ei kykene siihen. Ei nyt, kun hän tietää, että nuo kaksi pahoin loukkaantunutta miestä ovat rikkoneet jokaista Mooseksen kymmentä käskyä. Kaikkia niitä arvoja, joihin Chiarin käsitys hyvästä elämästä perustuu.

"Ymmärrän", Montius sanoo kylmän rauhallisella äänellä, eikä tee elettäkään noustakseen lattialta, vaikka se voisi pelastaa hänen henkensä, mikäli nuoremmat jannut päättäisivät käydä häneen käsiksi. Jostain sattuneesta syystä Müts ei halua uskoa, että nuorukaiset olisivat tappelutuulella. Sitä paitsi olisi silkkaa typeryyttä käydä uhoamaan näin vanhalle ja viisaalle.
"Mitäpä jos annettaisiin kuitenkin poikien vähän miettiä tätä asiaa, ennen kuin tehdään mitään hätiköityä...jotain mitä voisimme jälkeenpäin katua? Minusta jokaiselle olennolle on annettava mahdollisuus parantaa tapansa. Toisinaan nämä nuoret tampiot oppivat virheistään. Sinuna ottaisin nyt riskin ja antaisin sen uuden mahdollisuuden. Näillä herroilla kun ei taida olla enää paikkaa minne mennä. Ei kotia, ei omaisuutta, ei mitään tuttua ja turvallista. Ja he menettivät juuri hyvän ystävän, jonka arvoa he tuskin pystyvät rahassa mittaamaan..."

//Meinasin kirjoittaa enemmänkin, mutta tähän on hyvä pätkäistä ennen Chiarin reaktiota Montiuksen puheisiin. x)//

Herra Müts on arvauksessaan täysin oikeassa. Varsinkaan Zhion ei olisi kyennyt hyökkäämään nyt kenenkään kimppuun, vaikka hän olisi halunnutkin. Jokainen kärpästä suurempi olento oli hänelle nyt suuri uhka, jota hän ei edes pystyisi juoksemaan karkuun. Eli myös tuo pikkutyttö oli yhtäkkiä kohottanut asemansa mitättömyydestä sellaiseksi olennoksi, joka saattaisi päättää haltiamiehen tulevaisuudesta. Zhion ei pitänyt laisinkaan siitä, että hän huomasi olevansa muiden henkilöiden ohjailtavissa. Hän ei ollut tilanteen herra, eikä tulisi olemaan vielä pitkään aikaan.

Tytönpahaisen julkistaessa heidän pahuuttaan tuolla tuikituntemattomalle parantajalle Zhionin ilme synkistyy entisestään. Hän jo odotti tytön pian latelevan totuuksia laivoista ja merirosvoista, ja se olisi entisen kapteenin loppu. Vanhuksen tietämättömyys olisi turva vanhukselle itselleenkin, sillä jos tuo kuulisi tytön suusta Alanahista, ja vaikka he eivät jostain kummallisesta syystä tai mielenhäiriöstä johtuen veisi häntä vartijoille, niin asia tulisi virkavallalle kuitenkin jossain vaiheessa ilmi. Ja silloin heidät kaikki vietäisiin selliin odottamaan kohtaloaan. Mutta ainakaan Zhionin ei silloin tarvitsisi roikkua narunpäässä yksin, tosin ei se paljoa lohduttanut.

Hän kuuntelee parantajan sanoja ihmeissään, uskomatta niitä. Joko vanhus oli typerys, joka uskoi kaikista hyvää, tai sitten Zhion itse oli niin säälittävä huonokuntoinen, ettei hänestä olisi juuri nyt vaaraa kenellekään. Totta puhuen, jos Zhion olisi ollut tuon vanhuksen nahoissa, niin hän olisi vienyt itsensä vartijoille. Sen takia hän yllättyy parantajan sanoista, sillä ne eivät olleet mitään, mitä hän olisi odottanut.
Haltiamies istuu hiljaa paikoillaan, sulatellen kaikkea kuulemaansa. Hänen täytyisi päästä pian jonnekin rauhalliseen paikkaan yksin. Hän pelkää muuten tekevänsä jotain hyvin häpeällistä.

Vaikka kuolema ei juuri nyt tuntunut niin kamalalta, hän pääsisi tapaamaan Gâshtêa pian. Mutta ei hän kuitenkaan halunnut kuolla. Hänellä, kuten jokaisella elävällä olennolle eläimiä myöten, oli vahva halu jäädä henkiin. Sitä paitsi, kuten tuo vanhus oli sanonut, hän on vielä – haltioiden mittapuussa – melkoisen nuori.
Zhion oli vanhuksen puheen aikana kääntänyt katseensa varpaisiinsa, mutta nyt hän kääntyy katsomaan taas tyttöä. Hän selvittää kurkkuaan, ja pihisee sanansa niin kuuluvalla äänellä kuin mahdollista.
"Haluatko sinä sitten vajota meidän tasollemme?"
Sillä jos tyttö ilmiantaisi heidät, hänestä tulisi periaatteessa myös tappaja. Jos Zhion olisi osannut yhdistää tapahtumia ja henkilöitä mielessään loogiseksi kokonaisuudeksi, olisi hän muistanut, että tuo viattoman näköinen tyttö oli jo syyllistynyt erään henkilön hengen riistämiseen.

"Haluatko sinä sitten vajota meidän tasollemme?"

Chiar puree hampaitaan yhteen. Jos hän olisi ollut hiemankin kookkaampi, maskuliinisempi ja pelottavamman näköinen, hän olisi mennyt ja kopauttanut tuota valkohapsia kalloon, mutta nykyisessä olomuodossaan hän ei uskaltanut. Ties vaikka mies taittaisi pojalta niskat kunnolla suuttuessaan. Pienen välimatkan päässä uhoaminen kuulosti paljon paremmalta vaihtoehdolta. Sillä linjalla jatkettaisiin.

"Älä aloita! Te tai tuhat muuta. Kummankohan valitsen...", Chiar tiuskahtaa ja huitaisee kiukkuisesti kädellään ilmaa. Käden liike pysähtyy kuitenkin ikävästi nuorukaisen vierellä olleen punkan reunaan ja saa hänen otteensa toisesta puukalikasta irtoamaan. Nolostuneena hän vilkaisee jalkojensa juureen tipahtanutta halkoa. Onneksi hänellä on vielä toinen klapu käsissään. Ehkä se pelastaisi hänen henkensä, jos tilanne kävisi nykyistä kinkkisemmäksi.

"Jollen kerro teistä vartijoille olen itse liemessä, kun teidät saadaan kiinni. Se taas on vain ajankysymys, varsinkin kun olette tuossa kunnossa. Olisi silkka itsemurha päästää teidät pälkähästä, joten sano yksikin hyvä syy miksi tekisin niin", nuorukainen heittää kiperän haasteen ilmaan. Vanhuksen sanat ovat saaneet hänet pohtimaan "toista mahdollisuutta" ja sitä seikkaa, että ihmiset - tässä tapauksessa myös haltiat, ovat erehtyväisiä olentoja. Kaikki tekevät virheitä, kyllähän Chiar sen tietää. Hänkin teki kerran erään suuren virheen, josta hän lupasi maksaa olemalla puhumatta koko loppuikänsä. Ja mitä hän nyt tekekään? Käyttää kieltään neuvotellakseen paholaisen kanssa lopputuloksesta, joka miellyttäisi heitä kumpaakin. Ennenkuulumatonta... Ei sen näin pitänyt mennä. Toisaalta, jos hänen pitäisi olla puhumatta yhden vahingossa tuotetun kuoleman takia loppuelämänsä ajan, kauanko näiden merirosvojen täytyisi tekojaan hyvittää? Edes heidän yhteinen elinikänsä ei riittäisi. Kirkon herrojen laatimassa systeemissa on selvästi jotain mätää, mutta niin on kyllä tuon valkohiuksisen miehen naamassakin.

"Sitä paitsi minä tunnen sinut", Chiar sanoo pienen mietintätuokion jälkeen osoittaen sormellaan varpaitaan toljottavaa Zhionia. "...ja kun keksin mistä, olen varma, että haluan pääsi pölkylle entistä kovemmin."

Tilannetta vierestä seuraava Müts päättää olla sekaantumatta nuoren väen kinaan ja kertaa mielessään pintanaarmuja pahempien ruhjeitten hoitoon tarkoitetun loitsun. Pienestä sinertävästä valonvälähdyksestä huolimatta savikulhoon sekoitettu seos näyttää mitäänsanomattomalta. Sen lisäksi että seos haisee kummalliselle, se myös näyttää iljettävältä.