Tuulen tuomat turistit ja herra Kuolema

Zhion on oikeastaan tyytyväinen siitä, että tytön lause katkeaa puukalikan lennähtäessä lattialle. Hän ei olisi edes halunnut kuulla lauseen loppuosaa. Tavallisesti riitely ja väittely ei olisi ollut niin ikävä asia, mutta nyt mies ei ollut laisinkaan sillä tuulella, että hän haluaisi vängätä vastaan ja jatkaa riitaa. Mutta pakkohan tässä on jotain vastata...
"Ensinnäkin, jos pääsen tästä kaupungista elävänä pois niin en suunnitellut jääväni kiinni. Ja toiseksi, en myöskään aio olla tässä kunnossa yhtään pidempää kuin mitä on pakko", hän sanoo ja mulkaisee tyttöä, tosin katseessa ei ole tavallista puhtia. Jos toinen huomauttelisi hänen ruumiinkunnostaan, niin miehen itsetunto kokisi kolauksen. Luuleeko tyttö aivan tosissaan että hän on mielellään väsynyt kuin limaklöntti ja muutenkin ruhjoutunut.

Tytön haasteeseen vastaamista piti pohtia hieman enemmän. Zhion huomasi, ettei hän keksinyt yhtäkään syytä siihen, miksi tytön ja vanhuksen pitäisi päästää heidät pälkähästä. Hän oli asiasta yllättynyt, tai jopa järkyttynyt. Hän ei olisi halunnut myöntää asiaa muille, mutta hänelle ei tullut mitään muutakaan mieleen, eikä hän voinut vain istua tässä vastaamatta mitään.
"Oikeastaan", hän aloittaa verkalleen. "En keksi ainoatakaan hyvää syytä sille, miksi teidän pitäisi päästä meidät – tai minut, miten vain – menemään."
Myönnettyään tämän Zhionin ilme on jokseenkin epätavallinen hänelle. Hänen äänestään ja olemuksestaan on nyt kadonnut viimeisetkin hituset tavallisesta uhosta ja ylpeydestä, ja nyt hän on kuin märkä, kuivaksi puristettu kankaanriepu.

Tuo vanhus on kenties hänen viimeinen mahdollisuutensa selvitä täältä. Ainakin tähän asti papparainen oli vaikuttanut yllättävän suopealta heitä kohtaan (tosin eihän vanhus tiennyt mitä he olivat tehneet). Täytyi siis toivoa, että tuo myötämielisyys jatkuisi myös lähitulevaisuudessa.
Pienen sinertävän valon välähtäessä Zhion hätkähtää ja kääntyy katsomaan vanhusta ja tämän kulhoa, odottaen heidän kaikkien räjähtäen pian taivaan tuuliin. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, joten Zhion rauhoittuu hieman ja kääntyy taas katsomaan tytteliä. Hän vilkuilee aina silloin tällöin vanhusta ja hänen puuhailujaan.

"Minut?", mies kähähtää uskomatta korviaan. Kuinka tuo tyttö voisi tuntea hänet? Sehän tarkoittaa, että Zhion on ollut joskus jossain tekemisissä tuon rääpäleen kanssa. Oikeastaan jotain häiritsevää tytössä oli aina ollut, mutta hän ei ollut vielä keksinyt mitä. Zhion yrittää miettiä viime kausien tapahtumia, mutta hänen muistinsa ei oikein toimi tässä tilanteessa, eikä hänellä ole harmainta aavistustakaan siitä, miten hän olisi voinut olla tekemisissä tuollaisen tytön kanssa. Siksi hänen aiemmin lannistunut ilmeensä muuttuu hölmistyneeksi.

Tietenkään merikarhu ei keksinyt ainuttakaan hyvää syytä henkensä säästämiseksi. Tilanne alkoi käydä suorastaan naurettavaksi. Vaikka Chiar koetti olla myötämielinen ja ymmärtäväinen, rosvot eivät tuntuneet antavan siihen mahdollisuutta. Miksi niiden piti olla noin pirun säälittäviä?!

Lannistuneena poika laskee käsissään olevan halon takaisin takan viereen. Mihin hän muka sitä tarvitsisi, kun karhut olivat yllättäen muuttuneet perhosiksi? Hän saisi vain hirveät omantunnontuskat, jos erehtyisi mätkäisemään tuollaisia raivostuttavan raukkamaisia otuksia.

Vastaamatta sanallakaan hänelle esitettyyn kysymykseen, Chiar tuuppi puisen punkan paremmin takan seinustaa vasten, piiloon noilta elämänhaluttomilta nilviäisiltä. Koettakoonkin katsoa tähän suuntaan ja saisivat taatusti kapulasta päähänsä...
"Saisinko ne vaihtovaatteet nyt?", nuorukainen tiedustelee takan suojista. Kylpy tekisi ehkä sittenkin ihan hyvää. Klopin paikat kun kutisevat siihen malliin, että niihin on saattanut majoittua jos jonkinlaisia vapaamatkustajia.

//Ny ei jaksa pelata parantaja-setää.//

((Kyllä vanhus pärjää hetken yksinkin ^^ . Ja hyvä minunkin on sillä välillä pelata, kun olen siinä suhteessa laiskotellut ja jättänyt sen pelaamisen sulle.))

Zhion istui jäykästi paikoillaan, odottaen tyttelin vastausta. Aluksi hän pidätti hengitystäänkin, mutta hän lopetti sen pian, kun tytöllä kesti vastaamisessa niin kauan. Minkä ihmeen takia toisen piti venyttää tätä hetkeä entistä pidemmäksi? Mies ei ollut oikeastaan edes huomannut tytön pitelemää halkoa, oli hän sen nähnyt, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Hänellä oli ollut muuta mietittävää. Oli siis Zhionin onni, ettei tyttö päättänyt kolauttaa sillä häntä päähän, koska se olisi tullut haltialle täytenä yllätyksenä.

Tytön kysyessä vaihtovaatteita Zhion jää tuijottamaan toista suu auki, näyttäen siltä kuin häntä todellakin olisi lyöty puukalikalla kalloon. Herra Müts ei kuitenkaan vajoa samanlaiseen kykenemättömyyden tilaan.
"Toki, tietenkin saat, hetkinen", parantaja-herra vastaa, laskee yrttitahnansa pöydälle ja astelee takahuoneeseen mutisten samalla jotain nuorten kärsimättömyydestä.

((Mun puolesta voitaisiin tehdä tähän väliin pieni aikahyppy ja jatkaa vaikkapa toisessa töpössä nukkumaanmeno-aikaan, sitten kun hahmot on saaneet itsensä pestyä ja hoidettua. Sopiiko tuo? Jos sopii, niin teetkö sinä töpön vai teenkö minä?))

//Hypätäänpä tässä, niin ei jää peli turhan lyhyeksi.//

Kun pintanaarmut oli saatu hoidetuiksi ja suuremmat haavat erilaisiin yrttihauteisiin käärityiksi, voitiin Mütsin matalassa majassa levollisin mielin valmistua tulevaa yötä varten. Takan vierellä olleen punkan vesi oli haihtunut kuin tuhka tuuleen parin taikasanan myötä, joita Chiar ei ollut ymmärtänyt. Kaikesta huolimatta hän oli hyvillään siitä, että likavesi oli poissa. Olihan vedessä kuitenkin ehtinyt pulahtaa jo kolme henkilöä. Kyllä, miehet olivat myös joutuneet puunaamaan itsensä ja vaihtamaan vaatetuksensa aivan kuten Chiarkin. Olisihan ollut epäreilua, että vain hän oli joutunut siistiytymään ja kuitenkin nukkunut samassa tilassa haisevien köriläitten kanssa. Sanomista siitä oli tullut, mutta kuitenkin yllättävän vähän. Ilmeisesti herrasväki oli erittäin väsyksissä iltapäivän uintireissusta. Onneksi Chiar oli saanut säästeltyä voimiaan jättäessään henkensä pelastamisen vähäpuheisemman merimiehen harteille. Arwald oli uinut hänenkin puolestaan. Vaan kiitosta ei mies tulisi kuulemaan.

"Minä nukun täällä tuvan puolella, niin kavutkaa te vinttiin. Sen luulisi olevan lämmin, kun takkakin on ollut melkein koko päivän päällä."
Kuin tyhjästä tupakeittiön nurkkaan ilmestyy yllättäen puiset raput, jotka johtavat ylös...jonnekin. Chiar toljottaa äimistyneenä huoneen kattoon ilmestynyttä oviaukkoa. Wau! Osaisipa hänkin taikoa! Ehkä herra Taikaheppu opettaisi hänellekin muutaman mukavan loitsun, jolla hän saisi pidettyä herrasväen aisoissa jatkossa. Jotenkin hänestä nimittäin tuntuu, että heidän kolmen olisi jatkossa parempi liikkua yhdessä. Olihan noiden miesten varassa kuitenkin Chiarinkin henki.

Jos öykkärit töpeksisivät ja jäisivät teoistaan kiinni, Chiaria syytettäisiin hetimiten tietojen pimittämisestä ja vihollisen kanssa veljeilystä. Hyvällä tuurilla jopa maanpetoksesta. Kyllä ne isot päättäjät aina jotain keksivät tällaisten pienten ja arvottomien päänmenoksi. Ihan kuin se kirkonherrojen keksimä kirouskin taivaan tippumisesta... Suoraan sanottuna varjohaltianuorukaista ketutti. Hän oli puhunut jo monet kerrat tämänkin illan aikana, eikä taivas ollut vieläkään tipahtanut hänen niskaansa. Ei edes Jumalan ankara käsi ollut käynyt häntä millään tapaa ojentamassa. Humpuukia koko kirous! Tai sitten Jumala katsoi Chiarin hyvittäneen jo tekonsa, sillä omasta mielestään hän oli. Nythän sen vasta ymmärsi, kun tajusi verrata itseään johonkin vielä pahempaan.

"Miehet ensin", poika lausahtaa ja ojentaa kättään tienviitaksi herrasväelle. Hänhän ei tuonne pimeään yksin menisi, eikä taatusti ensimmäisenä. Nuorukainen rutistaa lainamekkonsa valkeaa helmaa jännittyneenä. Toivottavasti vintillä oli jokaiselle vieraalle oma olkipatja tai edes jotain pehmeää, jonka päälle voisi laskea levolle. Ajatus merirosvojen kanssa samassa pedissä nukkumisesta ei jostain kumman syystä Chiaria pahemmin innostanut.

Peseytyminen oli ollut miellyttävää, lukuunottamatta veden aiheuttamaa kirvelyä haavoissa, mutta Zhioninkin oli pakko myöntää, että oli mukava olla pitkästä aikaa puhdas. Hän ei ollut koskaan mitenkään erityisen paljon asrvostanut puhtautta, se oli aina tahtonut jäädä “tärkeämpien” asioiden varjoon. Eikä raavaassa miesporukassa omaa hientuoksahdusta välttämättä huomannut kovin nopeasti, koska lähes kaikki muutkin ympärillä olevat haisivat juuri samalta. Peseytymisen lisäksi hän oli saanut haavoihinsa jotain outoa tököttiä, joka yllättävää kyllä ei kirvellyt, vaan sillä oli viilentävä vaikutus. Pahimmat haavat oli myös sidottu oikein taidokkaasti, mikään sidos ei kiristänyt eikä uhannut luiskahtaa. Tarkastellessaan vanhuksen haavojen sitomispuuhia Zhion oli tajunnut, ettei hänen kannattaisi tulevaisuudessa loukata itseään, koska hän oli itse suoraan sanottuna onneton haavojen sitomisessa ja kaikissa muissakin kärsivällisyyttä, lempeyttä ja tarkkuutta vaativissa tehtävissä.

Onneksi portaat olivat aivan kunnolliset, isot ja jykevät, mutta Zhion ihmetteli mielessään miten hän ei ollut huomannut niitä. Jos mies olisi tajunnut niiden olevan taiotut, hän ei todennäköisesti olisi suostunut astumaan edes ensimmäiselle askelmalle. Hän ei luottanut mihinkään taiottuun, joten tietenkin portaat olisivat kadonneet jäljettömiin juuri kun hän olisi ollut niiden puolessa välissä.
Tuo varjohaltiamies – mikä toisen nimi nyt olikaan – ei liikkunut askeltakaan paikoiltaan tytön kehoituksen jälkeen. Zhion tuhahtaa, ja nilkuttaa portaille. Hän nousee niitä puristaen kaiteita henkensä hädässä, koska hänen jalkansa olivat niin veteliä, etteivät ne välttämättä olisi kantaneet miestä turvallisesti vinttiin asti. Toienn haltiamies taisi kivuta portaita hänen takanaan, mutta hän ei ollut siitä aivan varma.

Lopulta mies laskee jalkansa vintin lattialle, ja astuu pari askelta peremmälle. Vintillä oli pimeää, ja silmiltä meni hetki hämäryyteen tottumiseen. Tuvan valo välkähteli välillä Zhionin selän takaa, mutta se ei paljoakaan auttanut.
Hän etenee vintillä aluksi tunnustellen tietään, mutta pian hän erottaa lattialla kaksi leveää olkipatjaa. Eikä enempää. Vintti oli kooltaan melkoisen pieni, eikä sinne kovin montaa muuta patjaa olisi mahtunutkaan. Zhion lysähtää makaamaan lähimmälle, ja huomaa yllätyksekseen sen olevan ihanan pehmeä. Oljissa ei tällä kertaa oltu kitsasteltu, kuten halvemmissa majataloissa oli yleensä ollut tapana. Siksi hän oli aina suosinut riippumattoja, ne ovat aina pehmeitä riippumatta materiaaleista. Mutta enää hänellä ei ollut valinnanvaraa.

Patja nytkähtää hienoisesti, kun joku asettuu makaamaan viereen. Maatessaan vatsallaan Zhion oli epähuomioissaan kietonut koko viltin ympärillee, eikä vieressä olevalla henkilölle riittäisi mitään. Toista peittoa ei ollut näkynyt missään, mutta ei näin pimeässä näkökykyyn voinut luottaa. Zhion makaa melko pitkään paikoillaan, aikomatta tehdä mitään asian eteen. Sitten hän puuskahtaa tyynyyn, koska hänen kasvonsa olivat haudattuina siihen. Puuskahduksen jälkeen hän kääntyy sivuttaisasentoon, ja katsoo vieressään olevaa henkilöä. Hän jähmettyy hetkeksi paikoilleen, tuijottaen ällistyneenä tytteliä. Hän ei olisi ikinä uskonut, että tuo tulisi siihen, eikä menisi mielummin lajikumppaninsa seuraksi.
Pidätetty hengitys pääsee ulos pitkänä huokauksena, ja vastentahtoisesti hän heittää osan – hieman alle puolet – peitosta hamehelmalle. Samalla hän toivoo, että tyttö saisi oman peiton, koska hän tunsi itsensä jotenkin... levottomaksi tuon kanssa tällaisessa tilanteessa. Ja kaiken lisäksi hän mielellään kietoisi viltin ympärilleen, vaikka vintillä olikin miellyttävän lämmin, juuri kuten vanhus oli luvannut.
"Varokin jos yrität viedä koko patjan...", hän murisee toiselle, ja rapsuttaa päätään. Hänen pitäisi tehdä hiuksilleen jotain, mutta huomenna sitten.

Miesten noustua portaat yläkertaan, Chiarkin uskaltautuu kulkemaan kohti pimeyttä. Portaiden askelmat ovat hänelle hieman turhan korkeita, mutta nipin napin hän onnistuu raahaamaan pienet luunsa säkkipimeään vinttiin. Valoa, sitä huoneeseen olisi tarvittu, mutta sitäpä ei ollut. Aikansa ympärilleen katseltuaan varjohaltiapoika oli huomannut huoneessa kolmen patjan sijaan vain kaksi. Toinen niistä oli selvästikin hänelle, nukkui hän sitten yksin tai jonkun vieressä. Hän ei nimittäin enää osannut pelätä näitä raavaita miekkosia, joiden seurassa oleskeli. Se voisi vielä käydä kalliiksi hänen hengelleen, mutta minkäs teet kun ei pelottanut. Ei ainakaan tällä hetkellä.

Olkipatjat ovat jo varatut siinä vaiheessa, kun Chiar viimein näkee eteensä kulkeakseen makuualustojen luo. Piittaamatta sen enempää siitä, että hänelle jostain syystä tutulta tuntuva mies on jo ehtinyt heittäyä pitkälleen toiselle patjoista, kloppi käy tämän viereen makaamaan. Jossain muussa tilanteessa hän olisi saattanut tuntea olonsa jännittyneeksi ja ujoksi, mutta tällä kertaa niin ei ollut. Hän oikeastaan itsekään tiedä miksi. Kai se johtui tuosta vihantunteiden kirjosta, joka Chiarin alitajunnassa edelleen kolkutteli.

Juuri kun shamarnt on aikeissa vaatia itselleen osaa peitteestä, hänen vieruskaverinsa tarjoaa sitä pyytämättäkin. Olipa sangen ystävällinen ele. Peitonpala vain ei tunnu riittävän kovin pitkiin välimatkoihin, joten lopputulos on se, että nuorukainen löytää itsensä makoilemasta peittoon kääriytyneenä, nenät vastatusten herra Merirosvon kanssa.
"Koko patjan... Pft. Kukahan tässä on taas kaiken vohkinut", teräksenharmaasilmäinen poika tuhahtaa ja tapittaa taukoamatta varsin ahdistuneesti hengähtelevää merikarhua. Mikä lie tuotakin miestä vaivasi. Tyttöjäkö se pelkäsi? Olisi varmaan ollut helpottunut, jos olisi tiennyt jakavansa sängyn pojan kanssa...vai olisiko?

Ei, Zhion ei olisi ollut laisinkaan helpottunut, jos hän olisi huomannut olevansa saman peiton alla pojan kanssa. Päinvastoin. Mutta se vääristynyt tosiasia, että tuo hameeseen pukeutunut varjohaltia olikin todellisuudessa poika, ei ole tullut hänelle mieleenkään. Hän ei osaa epäillä toisen sukupuolta, koska toinen vastaa lähes täydellisesti sitä kuvaa, joka Zhionilla on ärsyttävistä tytöistä. Toisen ääni oli hento, pituus oli sopiva (eli tarpeeksi lyhyt) ja ruumiinrakenne oli hoikka. Mutta naiseksi Zhion ei ikimaailmassa suostuisi tuota varjohaltiaa kutsumaan, eikä hän sen takia kohtele tyttöä samalla tapaa kuin jotain tavallista vastakkaisen sukupuolen edustajaa.

Hamehelman valittaessa peitosta Zhion kääntyy selälleen ja puuskahtaa varsin äänekkäästi. Hän oli ollut tässä ensin, joten tottahan toki hänen kuului saada tietyt etuoikeudet, kuten isompi alue peitosta. Sehän on itsestään selvä asia, kuinka toinen ei tajunnut sitä?
Hermostunut olo ei mene ohitse, vaikka mies yrittää moneen kertaan ajatella jotain – mitä tahansa muuta – kuin nykyistä tilaansa. Hän makasi jonkun ventovieraan vanhuksen vintillä, olkisella patjalla, olennon vieressä, joka voisi halutessaan tappaa hänet, joskin epäsuorasti. Kaiken lisäksi hän jaksaisi tuskin edes juosta karkuun, jos jokin uhkaisi häntä. Tarkemmin sanottuna miehellä ei ollut hermostunut olo, vaan hän tunsi olonsa täysin turvattomaksi. Sänkykään ei keinunut samaan rauhoittavaan tapaan, kuin mitä riippumatto olisi tehnyt. Nyt kun hän makaa paikoillaan, hän tuntee liian hyvin jokaisen ruumiinjäsenensä, eivätkä aallot keinuta häntä rauhalliseen uneen.

Mitä hän oikein tekisi huomenna tai ylihuomenna? Kukaan ei ollut kertomassa hänelle sitä, mikä oli järkevää ja mikä ei. Zhion ei ollut moneen vuoteen joutunut suunnittelemaan omaa elämäänsä pidemmän päälle. Hän ei ollut joutunut olemaan järkevä eikä hän ollut joutunut päättämään oikeasti tärkeistä asioista, Gâshtê oli aina huolehtinut niistä. Hän oli itse vain tehnyt mitä mieli tekee, eikä hän varmastikaan edes osaisi suunnitella tai olla järjestelmällinen. Ja jos hän ei pystyisi siihen, hän kuolisi. Hän oli yksin. Ajatuksissaan haltiamies kääntyi takaisin kyljelleen.

Zhionin jalka oli vahingossa koskettanut tytön jalkaa, ja tuo kosketus avasi jonkin kiinni ruostuneen lukon hänen sisimmässään. Kädet liikkuivat oman tahtonsa mukaan, ja ennen kuin mies itse huomasi mitä oli tapahtunut, oli hän kietonut käsivartensa luisevan tytön ympärille. Hän rutisti toista itseään vasten, nyyhkäysten vavisuttaessa hänen väsynyttä ruumistaan.

((hiitaukseen oli lupa))

Chiarin ahdistavaan läheisyyteen perustuva suunnitelma ei tunnu tepsivän merimieheen, sillä lisää peittoa ei heru, vaikka hän lähestulkoon hengittää miehen kasvoille. Ei, sen sijaan mies päättää kääntyä selälleen ja uppoutuu lasittuneesta katseestaan päätellen omiin ajatuksiinsa. Oli siinäkin mies. Ei ollut mikään ihme, että tyyppi oli ajautunut rikollisille teille. Kukapa tuollaisen käytöstavat unohtaneen nilkin olisi halunnut vihille viedä? Ties vaikka äijä olisi ryöstänyt koko vaimonsa suvun ja lähtenyt sitten matkoihinsa? Mistä sitä koskaan tietää tuollaisista hunsvoteista.

Haltianuorukaisen ajatuksenjuoksu katkeaa, kun hänen tuntee jonkin koskettavan jalkaansa. Vaan minkä? Poika siirtää peittoa kasvoiltaan hieman syrjempään ja katsahtaa säikähtäneen oloisena jalkopäähänsä. Siellä ei näy mitään epäilyttävää. Ei ainakaan mitään, mikä vielä liikkuisi. Kai hän vain kuvitteli koko jutun. Helpotuksen huokaus karkaa Chiarin huulilta ja hän on juuri aikeissa sulkea silmänsä, kun valkohapsi hänen vierellään kierähtää yllättäen kyljelleen ja kietoo kätensä hänen ympärilleen. Varjohaltia ei tiedä pitäisikö hänen huutaa apua, itkeä vai tehdä kumpaakin. Nytkö hänet tapettaisiin kun taikaheppu ei ollut pelastamassa häntä? Miten julmaa jopa merirosvoilta!

Yllätyksekseen silmänsä pelosta kiinni puristanut haltiapoika ei kuitenkaan tunne kipua. Hänen ei ole edes vaikea hengittää. Jokohan hän kuoli? Jos niin oli, ainakin kuolema oli ollut tuskaton. Chiar avaa varovasti vasemman silmänsä ja hämmästyy näkemästään. Hän on yhä elossa ja kaiken lisäksi vieressään makoilleen haltiaherran hellässä syleilyssä. Vielä enemmän hän hämmentyy tajutessaan miehen itkevän. Oliko tuollaisella sydämettömällä murhaajallakin tunteet? Kuinka syvällä sydämessä? Kai sillekin oli annettava mahdollisuus tehdä parannus...

Nuorukainen yskähtelee tekaistusti peittääkseen miehen nyyhkytyksen yskintänsä alle ja taputtaa herraa samalla lohduttavasti selkään. Kumpa mies nyt lopettaisi itkemisen, jottei hänen rikoskumppaninsa kuulisi sitä. Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää. Miehet kun olivat niin kamalan ankaria toisilleen tällaisissa asioissa. Itkeä ei muka olisi saanut, vaikka kuinka paha olo olisi ollut. Itku oli kuulemma heikkouden merkki. Chiar ei moista moskaa usko, mutta tässä tilanteessa hänkin toivoo, että itku loppuisi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Toinen vaihtoehto oli käydä lyömässä viereisellä patjalla makoilevalta varjohaltiamieheltä tajukankaalle, jotta yläkerrassa olisi lupa tunteilla.

"Voisiko väki niiskutella yhtään hiljempaa, täällä yritetään nukkua...", viereiseltä pediltä kuuluu turhaantunut tuhahdus. Miehet. Juuri tämän Chiar oli osannut ennakoida. Nyt hän ainakin sai luvan lopettaa yskinnän, kun valkohapsin puuhat olivat kerran paljastuneet.
"Kyllä itkeä saa jos itkettää", Chiar ilmoittaa topakasti ja saa toisen merikarhun tuhahtamaan uudemman kerran. Olisi vaikka hiljaa mieluummin kuin osoittaisi mieltään tuhahtelemalla! Samperi...

Aluksi Zhion ei kuule tai huomaa mitenkään varjohaltiamiehen lausetta. Voisi jopa sanoa, että hän oli unohtanut koko ympäröivän maailman, sillä hän tunsi vain tytön uusien vaatteiden karkean kankaan itseään vasten, eikä hän tarkalleen ottaen edes tajunnut, missä hän oli.
"Kyllä itkeä saa jos itkettää"
Tuo lause saavuttaa hyvin selkeästi hänen mielensä. Silmänräpäyksessä hetki menee ohitse, ja Zhion pystyy tarkastelemaan itseään lähes kuin ulkopuolisena. Se, mitä hän oli tehnyt, oli jotain häpeällistä, johon hänen ei pitäisi vajota. Hän kiskaisee ilmaa keuhkoihinsa, ja työntää itsensä kauemmaksi tytöstä. Nyt hän on kiitollinen vintin pimeydestä, sillä se peittää hyvin sen minkä olisi pitänyt pysyä kokonaan piilossa.

Tytön lause oli kuulostanut hyvin paljon vastaukselta johonkin. Vasta nyt hän tajuaa kuulleensa varjohaltiamiehen sanat, tai sitten hän osaa kuvitella tuon lauseen aivan liian hyvin. Miehen verestäviin silmiin syttyy kiukkuinen ja tuima katse, ja hänen kätensä hakeutuu ensimmäisen irtonaisen esineen luokse. Vimmastuneena hän sinkoaa tyynynsä huoneen toiselle puolelle, ja pian se tömähtää lähes äänettömästi johonkin. Hienoa. Tuo olikin niin hyödyllinen teko.

Hetken Zhion istuu sängyssä selkä suorana kuin laivan masto, mutta sitten hän ponkaisee ärähtäwen eteenpäin. Hyvä on, hän hakisi tuon tyynyt takaisin, vaikka mikä olisi. Ja jos tuo varjohaltia irvailisi vielä kerrankin hänelle... Mies on sotkeutua peittoon, hänen jalkansa jäävät jumiin ja hän ravistelee itsensä pian irti siitä. Tyttö on hänen edessään, joten Zhion ryhtyy määrätietoisesti konttaamaan toisen ylitse. Ehkei se muistuta konttaamista, mutta hän tekee parhaansa päästäkseen nopeasti toisen yli pilkkopimeässä.

No se itku ei kauaa kestänyt. Merimies taisi sittenkin olla juuri niin tunteeton tapaus, kuin nuorukainen oli kuvitellutkin. Chiar säpsähtää vierustoverinsa napatessa tyynyn päänsä alta ja heittäessä sen jonnekin vanhemman varjohaltian suuntaan. Miehet... Onneksi mitään pahempaa ei sentään tapahtunut. Vaan minneppä tuo valkohapsi nyt oli matkalla? Ei kai vain varmistamaan, että tyyny osui sille tarkoitettuun kohteeseen?

Varjohaltialapsi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kietoutuu merimieheltä jääneeseen peittoon kuin perhosen toukka koteloonsa. Vain harmaa silmäpari ja pieni nöpönenä jäävät peittovuoren alta näkyviin. Kai peitto häntä ainakin jonkinverran suojaisi, jos herrat alkaisivat tosissaan tapella ja onnistuisivat mätkähtämään Chiarin päälle?

Zhion haparoi pimeässä, ja pian hänen kätensä osuu johonkin pehmeään. Siinä se tyyny oli. Eikä se näköjään ollut osunut lähellekään toista miestä. Hän kääntyy, ja tunnustelee tiensä takaisin peitolle tyyny kainalossaan. Tällä hetkellä hän toivoi eniten sitä, ettei varjohaltiamies olisi edes huomannut tyynyt pientä lentomatkaa. Muuten Zhion ei saisi ikinä kunnioitusta takaisin... Jos saisi ylipäätään sen typeryyden jälkeen. Tuo typeryys yritti vieläkin vääntää miehen kurkkua rullalle.
Hän ei ollut koskaan kuullut sitä sanontaa, että toisia on kunnioitettava, ennen kuin voi ansaita toisten kunnioitusta itselleen. Zhionin mielestä kunnioitus tulee sitten, kun hän on ollut tarpeeksi kovapintainen ja niin edelleen.

Hänen toinen kätensä löytää jotain, ja hän tunnustelee sitä kunnes tajuaa pitävänsä jostain tytön ruumiinosasta kiinni, tosin hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mikä se on. Hän päästää nopeasti irti, ja kiertää tuhisten omalle paikalleen.
Lopulta hän kellahtaa takaisin makuuasentoon, ja asettaa kainalossaan olleen tyynyn päänsä alle. Mutta minne peitto oli kadonnut? Vieressä kohoava pehmeä kasa antaa jotain vihjeitä siitä. Zhion vetäisee henkeä vaatiakseen peittoa takaisin, mutta antaa sen olla. Hällä väliä. Olihan hänellä taas tyynynsä.

Hän makaa hetken ajatuksissaan, hypistellen ja puristellen patjaa sormiaan vasten. Sitten hän käännähtää katsomaan tyttöä, ja sihahtaa toiselle terävästi, hiljaisella äänellä.
"Varokin jos tuijotat..."
Pimeyden takia hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, katsoiko tyttö edes häntä kohti, mutta miehellä oli vankka tunne siitä, että kaikki katsoivat häntä ja nauroivat pilkallisesti itsekseen.

Tappelua ei synny, vaan valkohapsi palaa kiltisti takaisin omaan petiinsä. Sitä ennen mies kuitenkin ennätti saada nuorempansa pidättämään hengitystään ja puremaan hampaitaan yhteen. Kukapa nyt olisi pitänyt vieraan miehen kosketuksesta reidellään, oli kosketuksen välissä sitten peitto tai ei. Tilanne kuitenkin rauhoittui hyvin nopeasti ja Chiar saattoi huokaista helpotuksesta. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli vain pikkupoika merimiesten rinnalla ja jos merten kauhut haluaisivat päättää hänen päivänsä, se kävisi tällaisessa tilanteessa yllättävän nopeasti. Valkohapsi voisi kuristaa hänet, tukehduttaa tyynyyn, hakata hengiltä, takoa hänen päätään vintin lattiaan... Jopa silmien uloskaivaminen varmaan onnistuisi tuollaiselta useita satoja tappaneelta.

Chiar vavahtaa pelosta. Mitä vain voisi sattua yön aikana. Miten hän muka uskaltaisi nukahtaa? Poika vilkuilee hermostuneesti vierellään rötköttävään merikarhuun. Hän tuntee ahdistuksen painona rintakehällään ja maistaa tuskanhien huulillaan. Kaiken lisäksi hänen tuli yllättäen kova tarve päästä tyhjentämään rakkonsa.

Merirosvon kääntäessä päänsä varoittamatta nuorempansa suuntaan, poika tuntee lusikallisen karkaavan alushousuihinsa. Voi kunpa hän olisi osannut pidätellä paremmin, mutta se nyt oli varsin hankalaa erään yksinkertaisen seikan tähden.
"E-en tu-tuijota", Chiar vastaa ääni väristen ja on jo aikeissa kääntää vierustoverilleen selkänsä, mutta muistaa viimehetkellä sen olevan ehkä kohtalokas virhe. Se voisi jäädä hänen viimeiseksi teokseen. Poika jää makaamaan selälleen ja tuijottaa levottoman oloisena pikimustaa kattoa yläpuolellaan. Vessahätä on yltynyt entisestään, mutta hän ei uskalla liikahtaa. Uskaltaisikohan hän mainita asiasta ennen kuin vahinko sattuisi? Siinä vaiheessa hän ainakin menettäisi päänsä.

"Pissahätä", nuorukainen ilmoittaa äänellä, joka ei enteillyt mitään muuta kuin itkua. Nyt jos koskaan hän tunsi olonsa avuttomaksi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän voisi käydä tasaamassa paineen alapäästään. Pidättely nipisteli vatsanpohjaa, eikä jalkojen ristiminenkään tuntunut auttavan. Miten hän edes pääsisi tästä vuoteelta ylös? Olikohan vintillä jokin ikkuna, jonka laidalle hän voisi istahtaa...niin hävytöntä kuin se olisikin, niin tämä oli hätätilanne. Ainahan vessahätä Chiarille oli. Hän ei koskaan voinut olla täysin varma siitä, pystyikö pidättelemään sen, mikä oli kovasti halukas pakenemaan hänen reittään pitkin alas maan kamaralle.

Zhion hymähtää tyytyväisenä tytön vastaukselle ja kääntyy taas tuijottamaan kattoa, seuraillen hetken sen kuvioita, mutta luovuttaen pian. Oli yllätys, että tytön ääni oli vastatessa värissyt ja siinä oli ollut reilu annos pelonsekaista kunnioitusta, tai ainakin niin mies oletti. Zhion oli ollut melkoisen varma, että hän olisi menettänyt viimeisetkin kunnioituksensa rippeet äskeisellä tempauksella. Tytön suhteen hänen mielensä oli rauhallinen, mutta hän ei halunnut kuvitellakaan millä tavalla miespuolinen varjohaltia katsoisi häntä huomenna.

Jos Zhoin olisi tiennyt tytön luonnollisista ja pakottavista tarpeista, hän ei olisi makoillut paikallaan yhtä rauhallisesti. Mutta hän ei aavistanutkaan tytön pientä vahinkoa, vaikka toisella oli jo muutamaan kertaan esiintynyt taipumusta virtsan karkailuun.
Tukahtuneen itkuisen ja hätääntyneen äänen paljastaessa tytön vessahädän Zhion käännähtää katsomaan toista, ja inhon puistatus vetää hänen toista suupieleään irvistykseen.
"Mikä?", hän sihahtaa uskomatta korviaan, ja samalla tarttuu kaksin käsin peiton reunaan, ja yrittää kiskaista sen pois tytön päältä. Uskomatonta. Jos toinen kastelisi sängyn, jossa myös Zhionin oli tarkoitus nukkua... Haltiamies ei olisi asiasta kovinkaan iloinen.
"No käy sitten ulkona nurkan takana! Mitä sinä siinä vielä teet? Ellet sinä ole niin hienohelma ettet kykene tekemään sitä ilman huussia. Mars, ylös ja ulos, nyt."

Suljettuaan suunsa Zhion mulkoili tyttöä pimeässä. Vaikka toinen ei välttämättä nähnyt hänen ilmettään, niin syyttävä ilme rauhoitti miehen mieltä suuresti.

Saarnan sijaan Chiar olisi kaivannut apua suureen hätäänsä, mutta sitä ei tarjottu. Vain peitolle tuntui olevan kysyntää tämän katon alla. Pojan vierustoverin olisi kuitenkin kannattanut miettiä hieman, miten täkin olisi saanut kuivana itselleen, sillä moinen riepottelu vain pahensi tilannetta. Vahinko pääsi sattumaan...jälleen kerran.

Suolaiset kyyneleet vierähtävät varjohaltianuorukaisen kasvoille, kun hän tajuaa nipistävän tunteet alavatsastaan kadonneen ja peiton yllään yllättäen lämmenneen. Miksi hänelle piti aina käydä näin?

"Lopeta!", poika ulvahtaa itkuisella äänellä, kun merimies ei tajua lopettaa peiton riuhtomista. Tuskinpa äijä noin kovasti peittoa ylleen haluaisi, jos tietäisi mitä lisukkeita siihen oli hetki sitten imeytynyt. Häpeissään ja itsetuntonsa romuttaneena Chiar siirtyy peittoineen olkipatjalta ullakon puiselle lattialle. Sen pidemmälle hän ei juuri nyt kykene etenemään, sillä sydäntä raastava itku ei ota loppuakseen.

Miten Zhion olisi edes voinut auttaa "tyttöä"? Hän on vakaasti sitä mieltä, että ainoastaan varjohaltia itse olisi voinut auttaa itseään, menemällä ulos. Mikä siinä edes oli niin hankalaa? Miksei toinen ollut voinut vain astella portaita alas, ja tehdä tarpeensa lähimmässä pusikossa?

Tytön parkaistessa tuon sanan Zhion päästää peitosta irti. Kenties hän teki sen toisen itkuisen ilmeen takia, tai ehkä hän oli vain huomannut tumman ja kostean läikän peitossa.
Tyttö siirtyi lattialle kiireen vilkkaa, eikä Zhion tehnyt elettäkään pysäyttääkseen toisen tai edes lohduttaakseen toista. Varjohaltia nyyhkytti lattialle käpertyneenä täristen itkun voimasta, mutta Zhion ei osannut tehdä mitään muuta kuin kääntyä toiselle kyljelleen tuijottaen seinää. Vaikka tyttö oli juuri lohduttanut häntä, ei mies kyennyt palauttamaan tuota hellyyden osoitusta. Hän sanoi itselleen tuon olevan täysin tytön oma asia, ja siten hän siirsi vastuun siitä pois omilta harteiltaan.

Zhion oli jo maannut paikoillaan hyvän tovin, mutta tytön itku ei ottanut loppuakseen. Hän ei saanut sen takia unta, nyyhkäykset olivat varsin äänekkäitä. Hän kohottautuu istumaan myrtyneenä, ja kääntyy katsomaan tyttöä. Ei mitään reaktiota, itku jatkuu kuten ennenkin. Huokaisten Zhion lähtee konttaamaan toisen luokse, suunnistaen kuulonsa avulla. Vaikka hänellä olisi ollut siinä vikaa, ei tytön löytäminen olisi ollut vaikeaa.

Päästyään perille Zhion jää kyykistyneenä paikoilleen tytön viereen. Hän on kosketusetäisyydellä, mutta hän ei ojenna kättään toista kohden. Mies perustelee päätöksensä sillä, että se saattaisi vain pahentaa asiaa, ja mistä sitä voi tietää, lorauttiko tyttö rakkonsa aivan tyhjäksi tuolla sängyllä?
"Pyydetään uusi peitto. Ei se nyt niin vakava asia ole, lopeta jo tuo itkeminen"
Totta puhuen se oli melkoisen vakavaa, että taaperoiän ohittanut olento lorautteli tuolla tavalla. Mutta onneksi Zhion ei sanonut sitä, koska hänen äänensävynsä ei ollut aivan sieltä lohduttavimmasta päästä.

Peittomytty vaikenee hetkeksi merimiehen sanojen jälkeen. Chiar oli jo ennättänyt luulla, että hänen ulinaansa oli ennätetty kyllästyä niin pahoin, että joku oli tulossa hiljentämään hänet tavalla tai toisella. Ehdotus peiton vaihdosta ei siis tuntunut lainkaan pahalta vaihtoehdolta. Teräksenharmaat silmät kurkistavat peittovuoren takaa. Ne vuotavat vieläkin kuin kaksi pientä puroa, mutta itkun äänet ovat sentään kadonneet. Niiskahduksen kera poika nyökäyttää päätään. Ei hän tämänkään peitteen kanssa enää voisi nukkua. Sen lisäksi että se haisi, se oli myös alkanut tuntua ikävän kylmältä.

"Tarvitsen uuden yöpaidankin", Chiar nyyhkii ja pyyhkii vuotavaa nenäänsä peiton kulmaan. Minkäs sille mahtoi, että kun silmät vuosivat niin nenäkin alkoi vuotaa? Nuorukainen nousee istualleen päätään riiputtaen. Häpeän tunne ei vieläkään ota hellittääkseen, mutta ainakaan hänen vahinkoonsa ei suhtauduttu yhtä ankaralla kädellä kuin hän oli olettanut.
"Olen niin pahoillani. En vain pystynyt pidättämään. Yritin kyllä!", varjohaltia ulisee ja purskahtaa uudelleen äänekkääseen itkuun. Viis siitä, heräisikö toinen merikarhu hänen tunnepurkauksiinsa. Hänellä oli nyt oikeus olla allapäin.

Tytön ensimmäiseen lauseeseen Zhion vastasi myöntävästi hymähdellen, hieman poissaolevan kuuloisesti. Yö oli varmasti jo vaikka kuinka pitkällä, ainakaan ulkopuolelta ei kuulunut mitään normaaleja kaupungin ääniä. Mies oli jo melkoisen uninen, ja hän halusi pian kuivien vällyjen väliin.
Mutta nyt näytti huolestuttavasti siltä, että hänen nukkumaanmenonsa viivästyisi entistä enemmän. Tyttö soperteli anteeksipyyntöjään ja lopulta toinen purskahti äänekkääseen itkuun, ja silloin Zhionin hermot pettivät. Hänen kärsivällisyytensä ei ole koskaan ollut pitkä, ja ystävällisyyden varasto oli kulunut loppuun hänen edellisessä lauseessaan.
"Ole nyt jo anaatti soikoon hiljaa!", hän kivahti, ja jatkoi kiukkuisesti sihisten, yrittäen pitää äänensä kuiskaamisen tasolla. "Luuletko aivan tosissasi, että tuo parkuminen auttaa yhtään? Vai tuoko se sinulle kuivemman olon?"
Mies oli näköjään ehtinyt jo unohtaa, kuinka hän oli itse ollut jonkun aikaa sitten lähes samanlaisessa tilassa. Ainakin hän yritti unohtaa sen parhaansa mukaan.
Hän oli ollut matkalla portaita kohti, mutta nyt hän oli pysähtynyt ja tuijotti tyttöä kärttyisesti pimeyden läpi.

Huoneen laidalta kuului mutinaa, jonka sanoista Zhion ainakaan ei saanut selvää. Tosin äänen kiukkuisuudesta päätellen sanat eivät olleet kovin mieltä ylentäviä.

"Ole nyt jo anaatti soikoon hiljaa!"
Varjohaltiapoika säpsähtää merimiehen korottaessa ääntään ja koettaa saada itkunsa loppumaan painamalla peiton kasvojaan vasten. Tottahan se oli, ettei itkulla mitään saavuttanut, mutta kun olo tuntui niin kurjalta!

Henki-kulta on kuitenkin Chiarille itkua tärkeämpää. Poika päättää sulkea suunsa ja hengähtää syvään muutamaan otteeseen rauhoittuakseen. Hän on kuitenkin hengissä siitä huolimatta, että hän nolasi hetki sitten itsensä. Eikö se ollut tärkeintä? Ajatus siitä, että hän tulisi nolaamaan itsensä vielä tuhannesti myöhemminkin oli vähällä saada nuorukaisen jälleen niiskuttamaan, mutta hän sysää moisen ajatuksen mielestään viime hetkellä.

Huokaisten kitukasvuinen haltiapoika kömpii seisaalleen ja kääri peiton suureksi mytyksi kainaloonsa. Pienet jalat seuraavat suurempien jäljessä vintiltä rappusiin. Valaistussa alakerrassa ei näy ristinsielua. Eikö parantaja-setä ollut sanonut nukkuvansa tuvan puolella?

Harmaa silmäpari etsii ympäriltään mitä tahansa elonmerkkejä löytämättä kuitenkaan yhtäkään eteensä seisahtaneen valkohapsin lisäksi. Mitä jos vanhus olikin lavertelija, joka oli juuri tällä hetkellä ilmiantamassa vieraitaan virkavallalle? Mitä...Mitä jos virkavalta oli jo näillä nurkilla ja oli pidättänyt parantajan merirosvojen suojelusta?

"Missä se mies on?", poika kysyy varovaisesti. Hänen äänensä värisee pelosta väkisinkin, vaikka nuorukainen koettaakin seistä tarmokkaasti kuin tammi itseään suurempikokoisen miekkosen selän takana. Kai tuo mies häntä suojelisi, jos jokin vaara heitä yllättäen uhkaisi?

((anteeksi kestosta))

Päästyään alas tupaan Zhion siristeli silmiään ja katseli ympärilleen. Lamppu paloi
tasaisesti, ja kaikkialla oli siistiä. Liian siistiä. Tupa näytti siltä, ettei siinä oltu
nukuttu silmänräpäystäkään tänä yönä.
Tytön kysymys varmisti hänen epäilynsä, ja miehen ilme synkistyi.

"Voihan kerpele...", hän mutisi itsekseen ja marssi kiireen vilkkaa ikkunalle. Hän veti verhon virkaa toimittavan kangaskappaleen ikkunan eteen ja jatkoi matkaansa samalla vauhdilla takahuoneeseen, jonka suunnassa hän oletti keittiön sijaitsevan. Vaikka Zhion yritti liikkua niin nopeasti kuin ikinä mahdollista, ei hänen kävelytahtinsa eronnut tavallisesta matkavauhdista.
"Etsi jokin reppu tai vastaava , ja ota meille molemmille vaihtovaatteita varastosta", hän kuiskasi tytölle olkansa yli, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman matalana, jottei varjohaltia vain heräisi.
Miehen suunnitelmiin ei kuulunut taistelu eikä kenenkään suojelu, ainakaan suoranaisesti.

"Lähdemme heti kun kaikki on valmista."
Hän ei kysynyt, haluaako tyttö tulla hänen mukaansa, hän vain oletti ja toivoi sitä. Hänen täytyisi saada tuo tyttö mukaansa, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Mutta toivottavasti hyvällä.

((pieni aikahyppy, toivottavasti sopii))

Samalla kun mies etsi ruokatarvikkeita, aseita ja kaikkea muuta hyödyllistä, hänen ajatuksensa laukkasivat ympyrää. Hän ottaisi tytön mukaansa, mutta mitä varjohaltialle pitäisi tehdä? Toisen mukaan ottaminen tuottaisi vain ongelmia, pieni heiveröinen tyttö on paljon helpompi hallinnassa kuin aikuinen mies. Voisiko hän lavastaa toisen jotenkin? Ei, se ei varmaankaan onnistuisi, koska vanhus oli nähnyt heidät kaikki.
Pyöritellessään ajatuksia mielessään hän katsoi ympärilleen etsien tyttöä.
"Löysitkö niitä?", hän kysyi matalalla äänellä, toivoen että tytön kuulisi.

Chiar hätääntyy entisestään huomatessaan hermostuneisuutensa tarttuvan edellään kulkeneeseen merimieheen. Nytkö hänen päivänsä olisivat luetut? Ties miten kauan herra Mukava Parantaja oli ollut jo poissa. Olisi vain ajankysymys kun mies saapastelisi vartijoiden kera tuvan ovesta sisään ja passittaisi koko konkkaronkan hirttopuuhun.

Varjohaltia tuntee silmiensä vettyvän. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan jää paikoilleen vollottamaan tekemättä mitään henkensä pelastamiseksi, vaan sysää peiton kainalostaan portaiden juurelle ja säntää varastohuoneen ovelle märässä yöpaidassaan. Heiveröiselle haltianuorukaiselle vanha, puinen varastonovikin tuntuu pistävän niin kovasti vastaan, että sen aukaiseminen saa hien nousemaan pojan otsalle. Muutama kilo ylimääräistä lihasmassaa ei olisi tässä tilanteessa pahitteeksi. Ei myöskään pino kuivia vaihtovaatteita, joita merikarhu oli käskenyt Chiarin etsiä, sillä varastohuone, jonka varjohaltia oli omin silmin nähnyt olevan täynnä vaatteita ja ties mitä yrttejä, oli typötyhjä. Vain pari hämähäkinseittiä ja paksu pölykerros lankkulattialla koristivat sitä.

"Löysitkö niitä?"
Äimistykseltään sanattomaksi ja liikuntakyvyttömäksi varaston ovensuuhun jäänyt poika pyörittää päätään. Ei, hän ei ole löytänyt yhtikäs mitään. Hän ei tällä hetkellä edes tiedä pitäisikö hänen uskoa silmiään. Entä jos tämä kaikki olikin unta? Entä jos hän nukkuikin edelleen yläkerrassa? Chiar nipistää itseään käsivarresta ja katsahtaa uudemman kerran varastotilaa. Tyhjä.

"Tä-Täällä ei ole mi-mitään", poika änkyttää surkea ilme kasvoillaan ja kääntää katseensa valkeahiuksisen haltiaherran suuntaan. Pieni, harmaa sormi osoittaa varastohuoneeseen. Pölyä he tuskin voisivat ylleen pukea, eikä hämähäkinseittikään hirveästi mereltä puhaltavalta viimalta suojaisi. Voi surkeus!

"Me kuollaan!", Chiar ulvahtaa ja nostaa kätensä ilmaan. Hän luovuttaisi nyt. Tämän täytyi olla Jumalan rangaistus siitä, että hän oli mennyt avaamaan suunsa kirouksesta huolimatta. Mitään ei olisi enää tehtävissä. Loppu olisi tässä ja nyt. Poika polvistuu tuvan lattialle, ristii kätensä ja lausuu itkuisella äänellä: "Hyvä Jumala, armahda meitä!"

Tuvan ovi käy. Pöllämystynyt Müts katsahtaa sekä hätäisen oloiseen merikarhuun (joka näyttää säilöneen kaiken hänen pikkuirtaimistonsa paitansa helmaan) kuin itkua vääntävään varjohaltiaankin, joka rukoilee jostain syystä Jumalan armahdusta. Mitä ihmettä täällä oikein oli tekeillä?
"Teidänhän piti olla nukkumassa", vanhus saa hämmästykseltään sanotuksi ja raapii päätään yrittäen samalla hartaasti ymmärtää vieraittensa kummallista käytöstä.
"Picnicillekö olet menossa vai minne olet irtaimistoani viemässä?" Kysymys on osoitettu merimiehelle, joka näyttää kirjaimellisesti putsanneen keittiön kaikista terävistä esineistä. "Ja mitä ihmettä sinä siellä pölyssä makaat?!"

Käsittämättömiä muukalaisia. Tämä oli viimeinen kerta kun Montius majoittaisi tuntemattomia matalaan majaansa.

Varjohaltian änkyttäessä vastauksensa Zhionin ensimmäinen ajatus on, että nyt tuo tyttö on menettänyt lopullisesti järkensä. Mies oli itse, omin silmin nähnyt, kuinka varastohuone oli ollut täyteen ahdettu kaikenlaista tavaraa.
“Ei mitään?”, hän ihmettelee ääneen, ja hänen kysymyksessään on kiukkuinen sävy. Hänellä ei ollut nyt aikaa pelleilylle, totta kai siellä olisi tavaraa. Hän harppoo toivonsa menettäneen tytön luokse aterimien pistellessä paidan läpi (isot veitset olivat kaukana hänestä itsestään).

Totta se oli. Huone oli tyhjä kuin Zhionin päättelykyky. Hän tuijotti huonetta suu auki, uskomatta silmiään. Ehkä tyttö ei ollutkaan ainut, jonka järjen valo oli himmentynyt täällä.

Hän oli juuri sähähtämässä tytölle pari valittua sanaa siitä, kuinka mikään jumala ei välitä höläsen pöläystäkään siitä, että tyttö haluaa välttämättä siivota lattiaa hameellaan, joka oli vielä hetki sitten ollut puhdas.
Silloin talon ovi narahtaa auki. Zhionin ilmeen perusteella sisään olisi voinut astua vaikka aave, eikä parantajavanhus. Hän ei voi estää itseään säpsähtämästä, sillä tätä hän oli toivonut kaikkein vähiten.
"Tuota...", hän aloittaa, ja päättää sitten käyttää vanhaa, hyväksi havaittua keinoa. "Missä sinä oikein olit keskellä yötä?”
Paras vastaus liian kiperään kysymykseen on toinen kysymys.

Odottaessaan vastausta hän vilkaisee varjohaltiatyttöä, ja kumartuu toisen puoleen.
"Löysitkö sinä jo sen?"
Aivan kuin tyttö edes näyttäisi siltä, että toinen olisi ollut etsimässä jotain lattialankun raosta tai pölypalleroiden seasta.

//Ei oo totta ~__~ Mä vastasin tähän peliin jo viikko sitten, mutta ilmeisesti viesti ei sit mennykää perille. Kiva.//

Montius kurtistaa kulmiaan. Hänen tässä pitäisi kysymykset esittää, eikä tuon röyhkeän merimiehen, joka oli kähveltänyt kaiken hänen irtaimistonsa. Millä oikeudella vieraat olivat alkaneet tonkia hänen komeroaankin? Melkoisia luihuja. Olikohan ollut virhe majoittaa tuikituntemattomia saman katon alle?

Vanhus huokaisee päätään pyöritellen ja riisuu ulkotakin yltään.
"Kävin asioimassa puun juurella", hän vastaa asetellessaan takkinsa oven vierellä olevaan naulakkoon ja katsahtaa sen jälkeen vieraisiinsa. "Mutta te taisitte olla menossa jonnekin vähän kauemmaksi?" Aseistariisuva katse porautuu vuoronperään sekä valkohiuksiseen haltiamieheen, että pölyiseltä lattialta miehen taa paenneeseen tyttölapseen. Oli siinäkin kaksikko.
"Mitä jos palauttaisit ne, mitä olit viemässä, ja menisit takaisin nukkumaan? Luulisi uni maittavan. Huomenna on raskas päivä edessä. Kaverisi pitää haudata, jollet sattunut muistamaan", Müts murahtaa selvästi loukkaantuneena siitä, että hänen oli uskottu olevan susi lampaan vaatteissa. Ei kai näin vanhan ihmisen enää tarvinnut teeskennellä.
"Ja sinä", parantaja viittaa Chiariin, "Mene pesemään itsesi. Haiset tänne saakka."

Nolostunut varjohaltia katsoo suupielet alasvääntyneinä ensin valkohapsiin, jonka ohitse hän kulkee, ja sen jälkeen vanhukseen, jonka kasvoilta paistaa edelleen pettymys vieraitaan kohtaan. Voi miten typerästi Chiar olikaan käyttäytynyt. Mennä nyt tonkimaan jonkun toisen asuntoa ja liata tämän antamia vaatteita.
"Anteeksi", poika mumahtaa kiertäessään takan nurkalle vesisaavin ääreen. Vesi oli kylmää, eikä lämmintä ilmeisesti ollut luvassa, sillä vanhus ei tehnyt elettäkään loihtiakseen saavin sisällön samaan uskoon kuin aiemmin iltapäivällä. Chiar niiskahtaa ja pulahtaa korviaan myöten kylmään veteen sanaakaan sanomatta.

//No nii ja tästä tuli paljon paskempi ku siitä ekasta versiosta -_- Gosh...//

((onneksi ehdin kuitenkin lukea sen viestin. Oon kuullut, että muillakin phpbb-foorumeilla on ollut ongelmia viestien katoamisen kanssa. Kuulemma joku hakkeri onnistu murtautumaan foorumiketjun ytimeen tai jotain semmosta... -.- . Tyhmä juttu, viestin uudelleen kirjoittaminen on melkosen ärsyttävää. Toivottavasti tulevaisuudessa ei tapahdu noin.))

Zhion tunsi itsensä täydeksi hölmöksi kuultuaan vanhuksen vastauksen, mutta hän ei suostunut hyväksymään sitä vastaan panematta. Tällä kertaa hän kuitenkin pitää epäilyksensä omana tietonaan ja vilkaisee epäilyttävän tyhjää varastohuonetta syyttävästi – aivan kuin huoneella itsellään olisi ollut jotain häntä vastaan. Haltia käyttäytyy, kuin ei olisi huomannutkaan vanhuksen kysymystä siitä, minne he olivat olleet matkalla. Papparaisen loukkaantuneeseen huomautukseen haltiamies ei vastaa mitään, vilkaistuaan vanhusta hän kävelee takaisin keittiöön ja palauttaa ruokailuvälineitä suurieleisesti takaisin paikoilleen. Ne kilisevät ja kolisevat äänekkäästi haltian sulloessa niitä kaappeihin, mutta hän on tarkkana ja jättää mahdollisimman huomaamattomasti pari veistä palauttamatta. Hän sujauttaa ne housujensa alle, lantiolle ja heilauttaa paitansa niiden peitoksi. Nopeasti hän asettelee niitä paremmin paikoilleen, vaikka se saattaa paljastaa hänen puuhansa. Mutta eihän siitä tulisi mitään, että hän tökkisi itsensä täyteen reikiä oman huolimattomuutensa takia.

Vanhuksen kehoituksesta Zhion astelee takaisin rappusille, nyrpeä ilme kasvoillaan. Hän ei voi olla mulkoilematta vanhusta epäluuloisena kulmiensa alta, eikä se ole mikään ihme. Mitä epäluotettavampi henkilö itse on, sitä useammin hän olettaa muidenkin käyttäytyvän samalla tavalla. Hän pinnistelee samalla kuuloaan yrittäen saada selville, odottiko oven takana väijytys valmiina hyökkäämään sitten, kun he olivat laskeneet aseensa.
Tytteli oli aivan liian sinisilmäinen, toinen uskoo näköjään kenestä tahansa mitä vain. Toisaalta se on hyvä asia, se helpottaa Zhionin hataria suunnitelmia (joissa ei ole kovinkaan monta vaihtoehtoa, jos jokin asia epäonnistuu).
Hän ei huomaa mitään epäilyttävää, joten haltian on pakko kivuta takaisin parvelle. Mutta hän jähmettyy kesken kipuamisen muistaessaan erään asian. Huonotuulinen ilme sen kun syvenee, kun hän palaa takaisin.
Hän yrittää parhaansa mukaan muotoilla naamaalleen edes neutraalin ilmeen, ystävällinen hymy oli aivan liikaa vaadittu.
"Tuota... Me tarvitsemme puhtaan peiton", hän sanoo vanhukselle. Sanat kuulostavat siltä, kuin hän joutuisi ensin kiskomaan ne kurkusta ja sitten käyttämään kaiken tahdonvoimansa muotoillakseen niistä ylimääräiset särmät pois.
"Jos sopii."
Pyytäminen oli asia, josta Zhionilla ei ollut paljoakaan kokemusta. Kaiken lisäksi hän ei arvostanut kyseistä taitoa pätkääkään. Ja se kyllä näkyi hänen suorituksessaan.

Mutta vanhuksen on turha luulla, että Zhion painaisi päänsä tyytyväisesti tyynyyn päästyään ylös. Lähes mikä tahansa muu vaihtoehto on sitä parempi, ellei hänen kehonsa päätä asiaa miehen puolesta.

Sillä välin kun haltiatyttö kastautuu vesisaavissa, Montius etsii hänelle puhdasta päällepantavaa komerostaan. Taikasanoin näkyviin ilmestyneet hyllyt tursuavat jälleen jos jonkinlaista vaatekappaletta ja lasipurkkia. Ne ovat olleet kaiken aikaa läsnä, mutta maallikoiden tavoittamattomissa. Jälleen kerran Müts on hyvillään siitä, että varsin harva haltia tässä maailmassa on oikeasti perehtynyt taikuuteen. Ties millainen sotku hänenkin komerossaan tällä hetkellä vallitsisi, jos vieraat olisivat päässeet hänen omaisuuteensa käsiksi. Pelkkä ajatus sekasorrosta saa vanhuksen otsan helmeilemään tuskanhiestä.

Keittiön puolelta kuuluva kilinä ja kolke saavat parantajan pään kääntymään tuvan puoleen. Kylläpä sitä nyt kiukuteltiin. Vanhus sulkee komeron oven laventelinvärinen yöpaita käsivarsillaan ja tavoittaa samalla itseään nuoremman herran epäluuloisen katseen. Hän ei voi olla naurahtamatta. Mütsistä on kerrassaan käsittämätöntä, että hänen oletetaan patikoivan tällaisena tuulisena yönä takaisin sydänkaupunkiin ilmiantamaan vieraansa. Miksi ihmeessä hän sellaiseeen vaivautuisi? Hänhän voisi vaikka kirjoittaa viestinsä taivaalle koko kansan luettavaksi ja väittää, että joku hänen vieraistaan loihti sen. Kyllä maallikot sitten osasivatkin olla typeriä.

"Turhaa sinä minua noin katsot. En ole tehnyt teille mitään pahaa. Oppisit luottamaan ihmisiin. Eivät kaikki ole sinunkaltaisiasi. Tartutat pelkosi itseäsi pienenpiinkin", vanhus tuhahtaa merikarhulle kulkiessaan tuvan poikki takan vierelle. Tuijottamallako nuorukainen koetti Montiuksen hengiltä saada? Eipä onnistunut, ei.
"Etköhän ole virunut siellä jo tarpeeksi kauan." Montius kohdistaa sanansa hampaitaan kalisuttavalle tytölle ja ojentaa tälle pyyhkeen takan reunalta. Samaan aikaan portaikosta kuuluu nuorukaisen ääni, joka vaatii puhdasta peitettä yläkertaan. Niinpä tietenkin. Tottahan senkin oli pitänyt kastua. Nykynuoriso. Eivätkö ne enää osanneet tehdä asioitaan ulkona? Tottuneet liian hyvälle aivan selvästi. Kukahan vieraista seuraavaksi laskisi alleen? Tästä yöstä tulisi vielä pitkä...

"Mitä jos ei sovi...", parantaja mutisee lähinnä itsekseen, mutta kuitenkin sen verran kovaan ääneen, että saa saavista märkä yöpuku yllään nousevan Chiarin alahuulen väpättämään muustakin kuin kylmästä.
"Se oli vitsi!", mie ärähtää huomatessaan tytön reaktion ja astelee raskain askelin takaisin komerolle. Tämä oli todellakin viimeinen kerta kun hän majoittaisi muukalaisia matalaan majaansa.

Harmaasilmäinen varjohaltiatyttönen kääriytyy hänelle annettuun pyyhkeeseen. Hänen jokainen jäsenensä tärisee kylmästä ja sydämensä hakkaa kiivaasti. Edes merivesi ei ollut tuntunut niin kylmältä kuin saavissa seisonut vesi. Chiar ei kuitenkaan mainitse asiasta vieläkään, vaan kuivattuaan pitkät hiuksensa, hän riisuu märät vaatteet yltään pyyhkeen suojissa ja pukee kuivan paitulin ylleen. Kummastipa niinkin ohut vaatekappale kuin yöpaita tällä hetkellä häntä lämmittää. Toisipa vanhus jo sen peitteen, jotta tyttö voisi kääriytyä siihen lämmittelemään.

Saatuaan peiton syliinsä, varjohaltia kiertää sen harteittensa ympärille ja laahustaan pimeään yläkertaan hiljaisten kiitosten kera. Jollei paremmin tietäisi, voisi luulla, että portaita oli juuri nousemassa jokin noiduttu luuranko, jonka luut kalahtelivat toisiaan vasten ikävänkuuloisesti, mutta kyseessä oli tietenkin vain kylmästä tärisevä Chiar. Vinttiin asti kavuttuaan tyttö haparoi pölyistä lattiaa paljain varpain ja suunnistaa suuntaan, josta uskoi aiemmin tulleensa. Ikävä kyllä suunta on väärä, sillä hän onnistuu kopauttamaan muutenkin matalalla sijaitsevan päänsä talon kattoon, joka laski jyrkästi merikarhuista vastakkaisella seinustalla. Parin kiukkuisen pihahduksen jälkeen Chiar peruuttaa muutaman askeleen kauemmas katonrajasta ja kääntyy kannoillaan. Missä ihmeessä se herrasväki oikein lojui?! Tällaisessa pilkkopimeässä luukussa oli varsin vaikea nähdä yhtään mitään, eikä asiaa auttanut se, että Chiar oli juuri tullut huomattavasti valaistummasta huoneesta. Onneksi hänelle oli opetettu, että aina hädän hetkellä sai turvautua pyytämään apua ja niinpä tyttö aukaisikin suunsa sanoakseen värisevällä äänellä: "Apua."

Zhion ei ollut huomannut varastohuoneen mystistä muutosta tyhjän kolkosta huoneesta hyllyt täynnä notkuvaksi varastoksi. Se oli hyvä asia, koska hänen suhtautumisensa taikuuteen on syvästi epäluuloista. Suurin syy siihen on se, ettei hän osaa sitä eikä ymmärrä siitä mitään, eikä edes halua ymmärtää. Jos jokin on niin epäluonnollista, ettei syy sen tapahtumiseen käy ilmi selkeästi ulkoisista asioista, niin silloin Zhion haluaa pitää näppinsä niin kaukana kyseisestä asiasta kuin vain mahdollista.

"...Oppisit luottamaan ihmisiin. Eivät kaikki ole sinunkaltaisiasi. Tartutat pelkosi itseäsi pienenpiinkin"
Ja pyh. Tuon vanhan käppänän aivotkin ovat taitaneet kipristyä kasaan vuosien seurauksena. Zhionko muka pelkäisi? Kuvitelkoon tuo harmaahapsi tällä hetkellä mitä haluaa. Vaikka Zhion ohitti parantajan lauseen tuhahduksella ja antoi sen sitten valua toisesta korvastaan ulos, siinä oli jotain perää. Mutta juuri siksi mies ei olisi edes halunnut kuulla sitä.
Sitä paitsi miehen oman kokemuksen mukaan muut olennot olivat samanlaisia kuin hän itse tai sitten he olivat (pian) kuolleita. Ystävällisyys ja luottavaisuus ei tuo varsinkaan taikaolennoille mitään hyvää, sillä ihmiset venyttävät ja vääntelevät omia lakejaan mielensä mukaan. Sen lisäksi he pitävät itse säätämiään raivostuttavia sääntöjä erehtymättöminä, aivan kuin ne olisivat niiden jumalien, joista niin paljon Zhion lapsena sai kuulla, säätämiä. Sitten ihmiset soveltavat lakejaan myös kaikkiin muihin ajatteleviin olentoihin ja tuomitsevat kaikki niitä rikkovat automaattisesti paholaisen sikiöiksi.
Kerran Zhion kyllästyi jatkuvaan käskyttämiseen, holhoamiseen ja syrjimiseen, ja omenoiden näpistely muuttui aluksi hienostoväen korulipastojen tyhjentämiseksi ja pian hän oli laivapoika-pestin jälkeen päässyt ryömimään merirosvolaivan kannelle. Elämä ei ollut hehkeää, mutta ainakaan hän ei joutunut nöyristelemään ihmisiä.

Sitten ovat nämä äyrsittävän näsäviisaat haltiat, jotka luulevat jonkin tekosyyn varjolla – ikä, vauraus, rotu tai taidot – olevansa muita lajikumppaneitaan parempia. Kuten tuo vanhus hänen edessään, joka parhaillaan yrittää näköjään aiheuttaa pikkuiselle tytölle hermoromahdusta. Tosin siihen ei paljoa vaadittaisi.

Jäätyään kahden vanhuksen kanssa Zhion yrittää seistä paikoillaan mahdollisimman tyynenä ja itsevarmana, mutta vaikutelma kärsii pahasti siitä, että hän välttelee vanhuksen katsetta jatkuvasti ja hänen jalkansa tutisevat välillä niin pahasti, että Zhion pelkäsi niiden pettävän.
Hiirimäinen inahdus parvelta saa Zhionin vilkaisemaan ylöspäin. Samalla hän tuhahtaa ja pudistaa päätään.
'Mitä se rimppakinttu nyt...'
Sielunsa silmin hän pystyi näkemään, kuinka loukkaantunutta esittänyt varjohaltia oli tarttunut tuohon avuttomaan rääpäläiseen takaapäin. Nyt toinen mies varmaankin uhkasi tyttöä veitsellä. Kun tuo mielikuva oli syrjäyttänyt ensimmäisen harmistuksen aallon, haltia oli jo jaloillaan ja kipusi parhaillaan rappusia ylös.
"Mitä nyt?" hän kähähti kiukkuisen kuuloisella äänellä.
Hänen mielensä kipusi portaita kuin hämähäkki seinää pitkin, mutta valitettavasti hänen ruumiinsa jäi jälkeen. Hän kuitenkin onnistui pitämään kiinni kaiteesta ja lopulta hän pääsi ylös parvelle.
Mutta kuten tyttö, myöskään hänen silmänsä eivät toimineet kehuttavan. Hän erotti hämärässä joitain, mutta hän ei voinut mitenkään olla varma, oliko eräs hahmo tyttö vai vain puinen tukipylväs.
Zhion jäi seisomaan paikoilleen portaiden eteen silmiään siristellen. Hän ujutti parhaillaan yhtä veitsistä vaatteidensa kätköstä ja valmistautui kohtaamaan minkä tahansa pimeydestä syöksyvän olennon. Ken tietää vaikka vanhus olisi manannut ullakolleen verenhimoisia kummajaisia.

Sillä välin kun muut tuvan asukit olivat kuulustelleet toisiaan, varjohaltia oli kaikessa hiljaisuudessa kavunnut ulos ikkunasta ja luikkinut tiehensä. Ilmeisesti varjohaltia oli sittenkin ollut paremmassa kunnossa kuin mitä oli antanut alunperin ymmärtää, tai sitten toiselle oli tullut jokin pakottava tarve häipyä paikalta.