Tuulen tuomat turistit ja herra Kuolema

Chiar tuijotti valoa vasten heijastuvaa mustaa miekkosta.
"Mi-Minä... Täällä on niin pimeää... Missä suunnassa se peti oli?", kuului vintin perukoilta. Haltiapoika tunsi itsensä idiootiksi. Ehkä se johtui äänensävystä, jolla hänelle oli hetki sitten puhuttu? Ehkä syy oli jokin muu? Ehkä se johtui siitä, että hänestä tuntui kuin vintiltä olisi puuttunut jotain oleellista. Aivan kuin hänen olisi pitänyt törmätä tähän suuntaan kulkiessaan johonkin elävään...

"Se on poissa!", nuorukainen äkkäsi yllättäen ja nosti kädet päänsä päälle. Voi luoja paratkoon, mitä he nyt tekisivät? Mitä jos se oli mennyt ilmiantamaan Chiarin ja kapteeninsa?
"Luulin, että olette ystäviä!? Mitä jos se kertoo meistä virkavallalle?!", varjohaltia pulputti kuin papupatu huolesta sekaisin. Miten hän voisi nukkua yönsä rauhallisesti tietäen, että se saattoi tehdä samaan aikaan vaikka mitä konnuuksia kaksikon hengen menoksi? Tämä tästä yöstä enää puuttuikin!

Haltiapoika unohti olleensa eksyksissä tai peloissaan vintillä ja kiersi itsekseen jupisten pientä ympyrää lankkulattialla. Hyvähän tuon merikarhun olisi olla. Se osaisi puolustaa henkeään ja juosta pakoon pitkillä raajoillaan, mutta entäs Chiar? Hänellä oli pienet ja lyhyet jalat. Vaikka ne olivatkin vikkelät, hän ei varmasti juoksisi itseään isompikokoisia lujempaa. Eikä hän osannut puolustautua!

Tytöltä oli patja hukassa. Tämänkö takia hän oli kivunnut portaat ylös tuli takamuksensa alla? Toisaalta mies oli huojentunut, asiat eivät olleet niin huonosti kuin hän oli pelännyt.
Se harhaluulo korjaantui hyvin pian.
"Poissa?" hän kysyi, aivan kuin olisi huonokuuloinen. Zhion ei voi uskoa korviaan. Jos varjohaltia oli todella poissa, miksei Zhion ollut kuullut toisen lähtevän? Eikö toinen mies ollut ollut syvässä unessa vielä hetki sitten? Hän ei voi eikä halua uskoa tyttöä, joten mies astelee vintin keskelle ja yrittää nähdä nukkuvan haltian muotoisen kasan seinän vierellä. Sitä ei näy.

Hän ja se toinen mies olivat olleet yhtä hyviä ystäviä kuin lokki ja silli. Haltia naurahtaa ontosti tytön hölmölle väitteelle, mutta kun toinen jatkaa höpöttämistään virkavallasta sanoen Zhionin pelot ääneen, miehen sietokynnys ylittyy.
"Ole nyt jo hiljaa! Onko sinun täysin mahdotonta olla aukomatta suutasi jatkuvasti?"
Puhisten hän laskeutuu polviensa varaan ja lähtee konttaamaan ympäri huonetta, tunnustellen lattiaa kädellään. Jokaisella polven siirrolla eteenpäin hänen epätoivonsa syvenee.
Puuhaan menee hyvä tovi, eikä varjohaltiaa edelleenkään löydy. Nyt jos koskaan hän kaipasi järkevää, laskelmoivaa ääntä rinnalleen sanomaan, mitä nyt tehdään. Mutta se ääni oli ikuisesti sammunut ja hänet oli jätetty yksin. Olihan hänellä vielä seuraa, mutta sen varaan ei uskottavasti kannattanut laskea liikoja. Mutta ainahan sitä voi yrittää.
Zhion kääntyy katsomaan tyttöä, tai ainakin toisen kokoista ja muotoista hahmoa.
"Kun sinulla nyt oli noin teräviä huomioita nykytilanteesta...", hän aloittaa puhuen hiljaa. Hän on todellakin epätoivoisessa tilanteessa, kun joutuu turvautumaan keskenkasvuisen apuun. "Niin kerropa nyt mitä me teemme seuraavaksi."

Voi kunpa tytön ääni olisi ollut vähemmän kuuluva. Tai toivottavasti parantajalla olisi yhtä huono kuulo kuin vanhuksilla yleensäkin, sillä he ovat entistä syvemmässä liemessä jos tuo tuikituntematon, joka oli toistaiseksi tehnyt heille vain hyvää, olisi kuullut lipsautuksen virkavallasta. Tuskinpa auttamisen halu kestää, jos samalla joutuu itse hengenvaaraan. Sillä kaikkihan tietävät, mitä rikollisten auttamisesta seuraa.

Jos tilanne olisi ollut mikä tahansa toinen, Chiar olisi saattanut pitää Zhionin toimintaa huvittavana miehen konttiessa pitkin poikin vintin lattialla, mutta tällä kertaa se ei saanut poikaa nauramaan. Mokomakin idiootti! Aivan kuin tuollainen konttaaminen nyt mitään auttaisi. Poissa se oli ja pysyi!

"Ole nyt jo hiljaa! Onko sinun täysin mahdotonta olla aukomatta suutasi jatkuvasti?"
Varjohaltianuorukainen puuskahti kuuluvasti. Merikarhu oli selvästi kova suustaan, mutta tekojen suhteen aasin tasolla. Ollaan sitten hiljaa. Pieniä kiukusta tamppaavia jalkoja käsky ei kuitenkaan saanut pysähtymään. Piti kai sitä nyt jotenkin saada kiukuntunteensa puretuksi, kun ei kerran suutaan saanut avata.

Merikarhun sitten myöhemmässä vaiheessa korjaillessaan sanojaan Chiar vain näytti miehelle kieltä yön suomassa pimeydessä. Ihan niin kuin hän sanoisi enää yhtään mitään, kun hänen seuralaisensa oli noin kypsymätön köriläs, ettei antanut edes naisille puheenvuoroa. Tytöksihän tuokin tollo varjohaltiaa luuli, siitä Chiar oli täysin varma...

Poika heittäytyi toiselle vinttiin asetetuista olkipatjoista. Merimies voisi ottaa joko hänestä mallia tai painella tiehensä. Chiar oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että vaikka he juoksisivat pakoon henkensä edestä tässä vieraassa kaupungissa, joku kyllä löytäisi heidät, jos se oli lainvartijoiden tahto. Valkohapsikin näytti niin rähjäiseltä koko olemuksensa puolesta, että tuskin kykenisi edes juoksemaan. Parempi ottaa vain rauhallisesti ja toivoa, että kuolema olisi yhtä rauhanomainen.

Zhion seisoi ja odotti kärsimättömänä, että tyttö ratkaisisi hänen ongelmansa, vaikka hän oli aivan omin käsin sotkenut itsensä – heidät – siihen. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, ja huoneen toiselta puolelta huokui kiukkuinen kapinamieliala. Pimeyden takia mies ei ollut nähnyt toisen näyttävän kieltä, mutta viesti oli tullut hyvin selväksi.
Hän ei ollut muistaakseen koskaan joutunut vastaavanlaiseen tilanteeseen. Kukaan ei ollut olettanut, että hän käyttäytyisi ystävällisesti ja siten miten kuuluisi. Pikkuhiljaa tökeryys pinttyi häneen tiukasti kiinni. Mitä hyötyä huomaavaisuudesta edes olisi? Saisihan sillä toki myötämielistä seuraa, seuran pitäminen lähellä ja tarkkailtavissa olisi helpompaa, eikä hän jäisi täysin yksin päätöksenteossa.
Eihän tytöiltä mitään päätöksiä voi odottaakaan. He ovat alempiarvoisia ja olemassa vain palvellaakseen vahvempaa sukupuolta. Ja tuo eräs hamehelma ei voinut millään suostua kohtaloonsa, tuo sitkeä kirppu.

Mies käännähti lähteäkseen, mutta askel, jonka tarkoitus oli suunnata päämäärätietoisesti eteenpäin, käännähtikin sivulle. Haltian keho sammutti hänen itsepintaisen mielensä kävelyttäen miehen petiin. Hän suuntasi varjohaltialta vapautuneelle paikalle, lysähti alas ja kääriytyi oman peittonsa suojiin.
Hänellä oli käsittämättömän huono olo. Sen oli pakko johtua rankasta päivästä, mutta silloin sen ei olisi pitänyt sumentaa hänen kaikki ajatuksiaan. Hän ei jaksanut pohtia tulevaisuuttaan tai ongelmiaan, ajatukset korvaantuivat tunteella täydellisestä yksinäisyydestä.
Mies kietoi peiton tiukemmin ympärilleen ja vajosi armollisen nopeasti unen maailmaan, joka ei ollut tavallisen seesteinen.

((pitäisikö tämä töpö kohtapuoliin lopettaa ja siirtyä eteenpäin?))

//Mun puolesta voidaan lopettaa vaikka heti. xD Tää vähä venähti ja menetti makunsa. Jos järkätään seuraava peli aamuksi Elverin torille, niin Shadow ja Catnip tulis sit sinne?//

((Sopii, ei pitäisi koskaan jatkaa töpöä sitten kun ideat on jo loppunut... Ooh, kuulostaa mielenkiintoselta, ootko sopinut siitä jo Shadown ja CatNipin kanssa? Kuka aloittaa?))