Askelia varjoissa

Harmaa hahmo luikahtaa pienelle kujalle, vilkaisee vielä kerran taakseen ja lähtee kävelemään rivakasti eteenpäin. Kosteat, hajoavat jätteet maiskahtelevat hänen jalkojensa alla, ummehtunut haju tunkeutuu kaikkialle ja mädäntyvien ruokien päällä juhliva varis rääkäisee kiukkuisesti - se ei aikonut jakaa ruokaansa, varsinkaan sellaisen kanssa joka ulkomuodosta päätellen eli itsekin pelkillä jätteillä. Chalendor nyrpistää nenäänsä vain tavan vuoksi, sillä hän on joutunut oppimaan viime kuukausien aikana sellaiset keinot ruoan hankkimiseen ja ylipäätään hengissä pysymiseen että hän halveksii itseään. Mutta hänellä ei ole ollut muuta vaihtoehtoa.

Saavuttuaan Mothyyn hän oli joutunut aivan ensimmäiseksi toteamaan, että ihmisten suhtautuminen hänen rotuunsa oli muuttunut vain huonommaksi. Ei hän ennenkään ollut ihmiskaupungeissa liikkumisesta nauttinut, mutta yleisen tunnelman muutos oli huomattava verrattuna viitisen kierrosta sitten vallinneeseen tilanteeseen. Ei Chalendor ollut hymyä silloinkaan nähnyt ihmisten kasvoilla, kun he olivat kävelleet hänen ohitseen, mutta ei kukaan ollut aiemmin käynyt häneen suoranaisesti käsiksi.

Kultahaltia säpsähtää ja jähmettyy muutaman sydämensykkeen ajaksi paikoilleen, kunnes jatkaa matkaansa entistä nopeampaan tahtiin ja pälyilee taakseen.
'Siellä oli varmasti jotain... Ellen kuule jo harhoja'
Pakomatka oli alkanut, kun mies oli eksynyt liian lähelle erästä kojua. Hän ei jäänyt ottamaan selvää, mistä häntä syytettiin, vaan päätteli viiisaimmaksi liueta paikalta, koska hänellä oli huonoja muistoja ihmisrodun harkintakyvystä ja kärsivällisyydestä.
Hänen ihostaan tarttui kuivunutta saastaa - eli hiekkaa, pölyä ja ruumiin eritteitä - jos sitä pyyhkäisi. Kaupungissa ei ollut yhtäkään lampea, puroa tai muuta vastaavaa paikkaa, jossa pystyisi puhdistautumaan, ainoat vedenlähteet näyttivät olevan kaivo ja levoton meri, jonka vesi oli jo tähän vuodenaikaan liian kylmää haltian iholle. Ensimmäisen viikon jälkeen hän oli hyväksynyt tosiasian, ja päättänyt lähteä pois heti, kun olisi tarpeeksi hyvässä kunnossa matkustamiseen.
Pölykerroksesta oli yksi selvä hyöty: kukaan ei heti arvannut hänen olevan kultahaltia, ellei aavistanut sitä epätavallisesta pituudesta ja puhetyylistä. Mutta koska hän ei tuhlannut ääntään ihmisolentoihin, niin rotu ei voinut olla syynä siihen, että kojumyyjän apulainen oli lähtenyt hänen peräänsä kuin haukka. Ehkä he luulivat, että hän oli varastanut jotain.
Eikä varkaan kohtalo ole kadehdittava.

(( en ole ikuisuuksiin pelannut tällä hahmolla, joten tekstin taso saattaa vaihdella melko paljon. Mutta kuka tahansa, jota se ei suuremmin haittaa, on tervetullut mukaan :] )

// Ai täällähän on joku aivan yksin! No asiaan tulee pikainen korjaus, kun minun ihmismiekkoseni hyppää kuvaan ^^ Toivottavasti et ole unohtanut tätä peliä, vaikka tämä onkin ollut täällä kauan... //


Beregryn Ilyaven Betorinpoika


Beregrynin kulmat painuivat syvälle ryppyyn ja hän sadatteli jälleen hiljaa itsekseen. Ihmiset kadulla väistivät kahden puolen nuoren miehen kävellessä, aivan kuin tällä olisi ollut pahemmankin luokan paiserutto. Kukapa omaa terveyttään arvossa pitävä ihminen kävelisi yhtään lähempänä rajun näköistä sadattelevaa nuorta miestä.

Beregryniä ihmisten reaktio ärsytti vielä enemmään, ja jos oli ylipäätään mahdollista, hänen kasvojensa ilme muuttui vieläkin synkemmäksi. Kaikista maailman asioista hän halusi nyt olla herättämättä huomiota, mutta ei hän voinut itselleen mitään. Viikkojen taivallus tiettämättömissä korpimaastoissa yhdistettynä murjottavaan naamaan ei kieltämättä antanut hänestä kaikkein miellyttävintä kuvaa.

Vähän liiankin kovakouraisesti Beregryn kokeili kolmen kirjeen olevan edelleenkin taskussaan turvassa. Hänen pahan tuulensa johtui täysin nimestä, joka komeili niiden kuorissa. Kirjeet olivat kuin olivatkin osoitettu Betor Ilyaven Ferelinpojalle, ja kukapas tuo herra sattuisikaan olemaan kuin Beregrynin rakastettu isä. Beregryn tiesi että isä ei olisi leppynyt minnekään, joten hänen täytyi ehdottomasti saada kirjeet toimitettua perille näyttämättä itseään. Hänen täytyi itseasiassa kulkea koko kaupungissa huomaamattomina, sillä joku varmasti tunnistaisi hänet ja menisi oikopäätä kielimään Beregrynin isälle nuorukaisen olevan kaupungissa. Ja se ei olisi mitenkään mukava juttu.

Tietenkin oli ytksi hyväkin asia olla Monthyssä. Jos mitenkään sopisi, hän pääsisi tapaamaan äitiään ja siaruksiaan Matheota, Rogenia ja Fedolminaa. Vaikka kukaan nuorukaisen sisaruksista ei ollut yli kymmentä vuotta tätä nuorempi, hän ajatteli aina, että he olivat pieniä, viattomia ja tarvitsivat suojelua. Tai no, vain viitisen vuotta Beregryniä nuorempi Matheo oli kyllä aikamoinen rämäpää, mutta aivan tarpeeksi nuori silti Beriin verrattuna. 'Siitäkin on kyllä aikaa, kun olen heitä viimeksi nähnyt', Beregryn ajatteli mietteissään.

Silloin Beregryn nosti katseensa ylemmäs kadulle, ja huomasi siellä tutun henkilön. Mies oli hänen isänsä palvelija, joka ei varmasti pitäisi suutaan kiinni, jos näkisi Berin. Puristaen kätensä suutuksissaan nyrkkiin Beregryn poikkesi kadulta nopein liikkein pienemmälle sivukujalle, joka tosin oli todella vastenmielinen likaisuutensa takia. Mutta parempaa vaihtoehtoa ei nyt ollut tarjolla. Ärsyyntyneenä Beregryn potkaisi ensimmäistä vastaansa tullutta esinettä, ja kirosi vielä kerran uskaltamatta kuitenkaan korottaa vieläkään ääntään. 'Säälittävää! Pakoilla nyt palvelijaa!' hän vaahtosi.

((En toki. Hienoa :D ! Onneksi olen kohtuullisen kärsivällinen ihminen. Mutta kovin mukavaa saada peliseuraa. ))

Kuullessaan kolahduksen jossain takanaan Chalendorin aavistukset – joita hän oli itsekin jo ehtinyt epäillä – saivat vahvistuksen. Jokin esine oli kaatunut kujalla. Joku siis todellakin seurasi häntä, ja se joku oli kaiken lisäksi päässyt aivan liian lähelle.
Kultahaltia kiristi tahtiaan, lähes juoksi. Hän oli onnistunut saamaan itsensä säikkyyn tilaan ajattelemalla sitä, kuinka häntä luultaisiin varkaaksi. Ja nyt kun äänet, joita hän oli vain kuvitellut kuulevansa, olivat paljastuneet tosiksi, hänen sydämensä hakkasi niin, että mies ei edes kuullut omia askeliaan.

Kuuloaistin huononnuttua eivät hänen silmänsäkään tai huomikykynsä toimineet enää tavallisesti, vaikka haltia itse huomasi sen vasta jouduttuaan pysähtymään. Hän tuijotti jykevää kiviseinää.

"Umpikuja!", Chalendor puuskahtaa ällistyneenä. Hän ei ollut huomannut kujan loppumista aikaisemmin, mikä oli outoa. Kultahaltia vilkaisee hermostuneena taakseen, kääntyy ympäri kohtaamaan takaa-ajajansa ja painautuu seinää vasten. Se oli kylmä, kostea ja siinä luikerteli jotain, jonka olemassaolosta mies ei olisi välittänyt tietää. Ehkä häntä ei huomattaisi, jos hän jäisi tänne varjoihin. Se oli yhtä todennäköistä kuin se, että jostain ilmestyisi porsliininen kylpyamme, täytettynä juuri sopivan lämpöisellä vedellä, joka hyväilee ihoa sekä aisteja.

"En minä ole varastanut mitään!", hän huutaa kankealla yleiskielellä takanaan tulevalle hahmolle.

// Hyvä sitten :D Itse unohdan aina kaikki aloitetut ropet, joihin ei ole tullut vastausta... :D //


Jatkaen kulkuaan kujaa pitkin toivoen sen johtavan jonnekkin, Beregryn tuijotteli maahan lähes teatraalisen murjottavana. Mies oli nostanut hupun päänsä päälle, jotta häntä ei tunnistettaisi ja kieltämättä tumma viitta sopi täydellisesti hänen mielialaansa. Kujakaan ei tuntunut mitenkään houkuttelevalta hajunsa takia. Koko paikka oli kuin pieni rotankolo, jonne voisi luikahtaa maailmaa pakoon.

"Pitikin tulla tänne", hän mumisi hiljaa tyhjille seinille, jotka kohosivat korkeuksiin jättäen vain kapean aukon valon tulla sisään. Kuja saattaisi johtaa toiselle puolelle kaupunkia, ja aina uudessa paikassa olisi hienoinen eksymisvaara. Mutta takaisinpäin Beregryn ei enää kääntyisi, pieni riski suunnan sekoamisesta täytyi ottaa, kun kerran vastapainona oli vaara nähdyksi tulemisesta.

Beregryn luuli olevansa yksin, joten hän hämmentyi ja hätkähti tuskin huomattavasti kuullessaan huudon. Mies kohotti katseensa ja näki kujan päätyvän umpikujaan. Kuka oli puhunut? Hetken mies ihmetteli omaa sokeuttaan katseen etsiessä puhujaa. Pian hän huomasikin hahmon painautuneena kujan seinää vasten, ja astui eteenpäin kohti tätä. Aivankuin automaattisesti Beregryn otti vahvan miehen roolin ja jäi seisomaan paikoilleen uhkaavan näköisenä. "Ai ette vai?" Beregryn vastasi äänen kaikuessa turhautumista. Tämäkään kuja ei siis olisi tyhjä, vaan hän joutuisi juttusille kenties jonkun kerjäläisen kanssa. "Joku taitaa olla toista mieltä," hän melkein totesi, vaikka sanoista saikin sen kuvan että hän tiesi mistä toinen puhui. Beregryn ei jännittänyt potastakan puhumista täysin vieraalle olennolle tässä tilanteessa, sillä toinen oli kuulostanut epävarmalta puhuessaan. Jos toinen pelkäsi, Beregrynillä ei ollut mitään hätää. Syrjäkujan asukit kun eivät useimmiten olleet mitenkään kaikkein luotettavimmista päästä.

(( No onneksi et joutunut odottamaan viikkokausia että minä onnistun huomaamaan tämän ))

Nähdessään takaa-ajajansa pukeutuneen huppuun, osa Chalendorista rentoutuu hieman. Mutta varkaaksi epäileminen on vieläkin päällimmäisenä hänen mielessään, eikä hänen ajatustensa rauhoittumista huomaa ulkopuolisen silmin.
Hän vetää itsekin mielellään hupun kasvojensa peitoksi, huppuun piiloutuminen on rauhoittavaa. Silloin kuka tahansa ei näe hänen kasvojaan, eikä pysty tunnistamaan häntä tai utelemaan hänestä mitään - kun toisen ilmeitä ei pysty näkemään kovin hyvin, niin silloin myös toisen henkilön tulkitseminen on hankalampaa. Mutta tällä hetkellä Chalendorin huppu roikkui niskassa.
Tosin oli pakko myöntää, että huppu yhdistettynä noin tummaan pukeutumiseen sai takaa-ajajan näyttämään haltian silmissä entistä uhkaavammalta. Hän ei ollut aluksi kiinnittänyt mitään erityistä huomiota vieraan pukeutumiseen, huppua lukuunottamatta, mutta vasta hetki sitten vähentynyt jännitys palasi nyt taas lähelle alkuperäistä tasoaan.

Kuullessaan toisen sanat Chalendorin sydän hakkaa jo yhtä kovaa kuin aikaisemmin. Takaa-ajaja ei selvästikään ollut kukaan niistä ihmisistä, jotka olivat olleet kojun läheisyydessä. Mutta mistä Chalendor voisi tietää, keitä kaikkia kojumyyjän alaisina työskentelee?
"En!", hän väittää vastaan korstolle, hieman loukkaantuneena siitä, että joku sanoi epäilevänsä häntä kojun ryöstöstä. Ihmisillä ei todellakaan ole aavistustakaan hienotunteisuudesta.
"Jos epäilet minua, voit aivan hyvin viedä minut kuulusteltavaksi tai tutkia taskuni. Olen syytön."

// Jap (: Kauheaa kun minä rupean sekoilemaan näiden aikamuotojen kanssa, en millään saa kirjoitettua imperfektissä olevaa tekstiä... :3 //


Beregryn sai hetkeksi muuta ajateltavaa arkisten kiireidensä lomaan, ja ärsyyntynyt mielentila jäi hieman taaemmaksi. Huvittuneena toisen puolustelevalle asenteelle hän naurahti kevyesti antaen itsestään varmasti todella oudon vaikutelman. "Äläs nyt hiilly", hän lausahti. "En minä sinun perässäsi ole". Toki Beregryn oli antanut itsestään vaikutelma, että olisi, mutta hän ei jaksanut välittä moisesta pikkuvalheesta.

Beregryn astui vielä hieman lähemmäksi nähdäkseen paremmin toisen. Hän kuitenkin liikkui varovasti vain muutaman askeleen, varoen kuitenkaan antamasta itsestään hiukkaakaan heikkoa kuvaa. Vahva ulkoasu peitti alleen mahdolliset puutteelliset taistelu- tai puhumistaidot, sillä harva uskaltaisi käydä suoraan itseään vahvemman kimppuun. Beregryn luotti tähän teoriaan ja oli ennemminkin selviytynyt sitä käyttämällä.

Miehen katse sahasi hahmoa edestakaisin ja huomatessaan toisessa pieniä haltiamaisia piirteitä, hänen katseeseensa syttyi erilainen palo. Kenties siinä oli joukossa nyt hieman jännitystä, mutta myöskään hän ei ihmetellyt haltian tapaamista. Kukapa muukaan tällaisessa paikassa piileksisi kuin onneton jumalan hylkäämä haltia?

"Vaikkakin miksi lähdet puolustelemaan itseäsi noin vankasti, jos kerran olet syytön?" Beregrynin kasvoilla kävi uudemman kerran kiero virnistys, ja hän oli valmis puhumaan haltian omaan suohonsa. Vaikka Beregryn ei ollut lainvartija, hän tunsi silti jonkinlaista velvollisuutta saada haltia vastuuseen teoistaan. Se oli fakta, että kaikki tuon rodun edustajat olivat kieroja ja saastaisia.

(( ei se minua ainakaan häiritse, kirjoita ihan missä aikamuodossa haluat. Jotenkin itselleni on tarttunut preesensin käyttö varsinkin kohdissa, joissa on ns. aktiivista toimintaa "nykyhetkessä", toivottavasti se ei häiritse. ))

"Etkö?"
Chalendor oli ollut aivan varma siitä, että toinen olisi ollut hänen takaa-ajajansa, eikä hän voi uskoa korviaan. Miksi vieras mies sitten oli seurannut häntä? Epäilyistään huolimatta haltian sydämen sekopäinen pauke laantuu, ja jättää hänet yksin. Seisoessaan vieraan edessä hän ei saa enää sanoja suuhunsa, jännityksen laantuminen on jättänyt eräänlaisen tyhjyyden hänen sisälleen, vaikka epäilys kyti vielä mielessä.

Haltia irrottautuu seinästä, sillä se oli hieman kostea eikä hänellä ollut varaa liata tai kastella tärkeintä vaatekappalettaan. Hän ei ota askelta eteenpäin, vaan siirtää ainoastaan painoaan, koska hän ei halua olla askeltakaan lähempänä tuota ihmismiestä.
Vaikka Chalendor ei nähnyt toisen kasvoja, hän pystyi ruumiin rakenteesta, puhetavasta ja yleisestä käyttäytymisestä päättelemään toisen olevan ihminen. Mitä muutakaan takaa-ajajalta voisi olettaa?

Haltian täytyi pitää pieni tauko miettiessään vastausta toiselle, sillä hän ei voinut myöntää todellista syytä.
"Miksi sinä lähdet ajamaan minua takaa, jos olen syytön?"
Chalendor käyttää jälleen kerran hyväkseen sitä viisautta, jonka oppi jo nuorena. Hankalassa tilanteessa paras vastaus kysymykseen on toinen kysymys.

((mutta sano toki, jos ajoittainen aikamuodon vaihtelu häiritsee))

// Noh, koitan pärjätä ^^ //


"En varsinaisesti ole perässäsi", Beregryn vastaa kerrankin puhuen totta. Hän ei voi olla huomaamatta kuinka haltia hieman rentoutuu kuullessaan, ettei Beregryn syytä häntä. Haltian käyttäytyminen saa miehen kuitenkin epäilemään vahvasti tämän tekojen puhtautta. Ympäriinsä matkatessaan Beregryn on tavannut mitä kummallisempia olentoja, ja vaikka hänen psykologiset taitonsa eivät välttämättä olleet maanmainioita, hän epäili haltiaa vahvasti. Kuinka moni oikeasti kunnollinen olento piiloutuisi ellei hänellä olisi mitään salattavaa?

"Törmäsin sinuun aivan sattumalta", Beregryn sanoi, ja hänen äänensä kävi synkemmäksi. "Mutta vaikutat vahvasti siltä, että sinulla ei ole puhtata jauhoja pussissasi." Beregrynin sanat varmasti romuttivat haltian helpottuneisuuden tunteen, mikä olikin tarkoitus. Beregryn oli tajunnut törmänneensä rikolliseen, ja varkaan toimittamisesta telkien taakse oli varmasti luvassa jonkinlainen palkkio. Se oli jo tarpeeksi suuri syy Beregrynille unohtaa muu maailma ja työnsä hetkeksi.

Myös se, että haltia oli kertänyt Beregrynin heittämän tiukan kysymyksen, antoi viimeisen silauksen sille, että Beregryn tiesi toisen olevan syyllinen. Hänet täytyisi vain nyt saada kiikutettua lähemmälle vartioasemalle. "Lienee parasta, että lähdet nyt itse vartioiden luo, ettei minun tarvitse sinua pakottaa". Beregrynin ääni oli jo uhkaava. Mielessään hän toivoi, että ei joutuisi käsirysyyn haltian kanssa.

"Aivan sattumalta kävelit tällä kadulla, vai?"
Chalendor katsoo merkitsevästi ympärilleen. Ei tätä jumalten hylkäämää kujaa voinut tarkemmin ajateltuna edes kutsua kaduksi. Katu oli siisti, liikkumista helpottava rakennelma, kun tämä taas näytti toimivan jätesäiliönä. Ympärillä kohoavien rakennusten asukkaat todennäköisesti heittivät ruoantähteensä ja muutkin jätteensä kujalle, niin paljon täällä oli sontaa. Onneksi lähistöllä sentään eli eläimiä - lintuja, kulkukoiria ja muita vastaavia - jotka saivat tehtyä kujasta lähestulkoon siedettävä syömällä kaiken syötäväksi kelpaavan. Ilman luonnon omia siivoojia täällä tuskin pystyisi edes kävelemään osumatta mädäntyviin ruoantähteisiin ja ulosteisiin.
Haltia ei ymmärtänyt kaupungissa asujia. Ihmiset... Vain tuon rodun edustajat suostuivat vapaa-ehtoisesti elämään omien jätöstensä keskellä. Vaikka Chalendorin omassa tilanteessa ei ollut kehumista, ei hän tätä ollut valinnut. Jos hän saisi päättää, hän ei olisi lähelläkään tätä, eikä mitään muutakaan, kaupunkia.

"Mutta vaikutat vahvasti siltä, että sinulla ei ole puhtata jauhoja pussissasi."
Chalendor ei tiedä, mitä vastata tähän syytökseen. Se oli selvästi syytös, kaiken lisäksi ihmisen olemus oli muuttunut asteen uhkaavammaksi. Hän ei voi perustella omaa käyttäytymistään millään muulla kuin omilla epäilyksillään eli hän ei voi perustella sitä millään. Siksi hän pysyy hiljaa ja jättää syytöksen omaan arvoonsa.

Ihmisen seuraavaa lausetta ei kuitenkaan voinut kiertää millään Chalendorin tuntemalla tavalla. Hän ei todellakaan aikoisi lähteä vartioasemalle, hänellä oli huonoja muistoja ihmisten vankiloista. Tarkemmin sanottuna eräästä putkasta, johon hän joutui silkan väärinkäsityksen takia (sekä sen, että hänen tuttavansa oli jättänyt hänet pulaan. Se oli todistanut sen, että naisiin ei voi luottaa). Hän oli jo luullut, että joutuisi viettämään seuraavan vuosikymmenen kyseisessä paikassa, mutta loppujen lopuksi hänet oli päästetty pois. Hän oli kuitenkin joutunut tutustumaan sellin ei niin viehättävään olemukseen turhan tarkasti.
Mutta hän ei myöskään tiennyt, kuinka pääsisi tästä tilanteesta pois ehjin nahoin, joutumatta vartioasemalle. Ihmisen ilmeestä pystyi arvaamaan, että jos Chalendor ei itse kävele sinne, niin hänet kannetaan perille asti.

"Huhuu? Herra Ilyaven, oletteko te siellä?"

Ääni pelasti Chalendorin pinteestä, tai niin hän ainakin toivoo. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuka tämä huhuilija on tai ketä hän tarkoittaa herra Ilyavenilla, mutta hän toivoo, että ihmisen huomio kiinnittyy siihen ja kenties toinen unohtaa aikeensa kultahaltian viemisestä vartijoiden eteen.
Oli miten oli, huhuillut hahmo oli selvästikin haluton astumaan likaiselle kujalle, sillä ääni oli kuulunut niin kaukaa eikä Chalendor nähnhyt ketään.

((toivottavasti ei haittaa, että menin sörkkimään sivuhahmoasi. Chalendorin tilanteesta selviäminen tuotti minulle todellakin päänvaivaa))

// Ei toki! Kaikki juonenkäänteet ovat vain mukavia. Toivottavasti sinua ei haitannut vastauksen kestäminen, Egyptin rannoilta kun on aika hankalaa ropettaa.... (: //

Beregryn oli lapsellisen itsekkäästi iloinen siitä, että oli valinnut sanottavakseen oikeat sanat. Haltialla ei ollut mitään vastaan sanomista, eikä hän sanonut mitään kieltääkseen syytöksen. Beregryn tiesi saaneensa rikollisen kiikkiin ja tunsi pikkuista mielihyvää. Taas yksi kirottu haltia pois kaduilta saastuttamasta maailmaa.

Beregryn kuuli huudon takaansa ja samalla hetkellä hänen pienen voittonsa aikaansaama hyvä tuuli katosi. Aluksi mies vain seisoi hetken järkyttyneenä paikoillaan, yrittäen tajuta kuulemaansa. Kyllä, joku oli juuri äsken huutanut hänelle. Beregrynin ei tarvinnut nähdä tietääkseen kuka oli puhunut. Kyseessä oli kuin olikin samainen palvelija, jonka hän oli nähnyt toimittamassa omia asioitaan kadulla äskettäin. Beregryn oli nyt huomattu, ja mitä suuremmalla todennäköisyydellä palvelija ryntäisi oikopäätä laulamaan Beregrynin isälle, joka lähtisi varmasti omakätisesti vaatimaan saataviaan takaisin. Kaikki kaupungin vartijat mukanaan tietysti.

Enää Beregrynillä ei ollut aikaa tuhlattavana rahan ansaitsemiseen rikollisten kiinniottamisella. Hänen kasvoilleen oli palannut synkkääkin synkempi ilme, joka kertoi, että nyt ei ollut leikki kyseessä. Tuo palvelija oli hiljennettävä, keinolla millä hyvänsä. Beregryn kääntyi kannoillaan unohtaen haltian totaalisesti. Hän harppoi takaisin kohti kujan päätä välittämättä hiukkaakaan maassa lojuvasta törystä. Miehen huppu valahti niskaan paljastaen hänen kasvonsa. "No ollettehan te siinä", Beregrynin edessä seisova palvelija sanoi. Hän seisoskeli kujan reunalla kuikuillen hämärään. "Teitä ei olekaan näkynyt vähään aikaan. Isäsi varmasti..." palvelija ei ehinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä Beregryn oli jo tarttunut tätä kauluksesta ja paiskannut maahan kujan hämärään. Suutuspäissään Beregryn vetäisi pitkän miekkansa huotrastaan. Hänen silmänsä leiskuivat. "Sinä et ole livertämässä isälleni yhtään mitään", hän jyrähti maassa nyhjöttävälle miehelle.

((onhan se aivan ymmärrettävää. Olet nyt varmaan aivan papu :] . Oliko siellä lämmintä? Minulle tulee Egyptitä aina vain mieleen torakat hotellihuoneessa, kun yksi tuttuni kertoi niistä... Toivottavasti et joutunut kärsimään niistä.))

Chalendor jää tuijottamaan hölmistyneenä eteenpäin, kun hän huomaa katsovansa ihmismiehen selkää. Ei aikaakaan, kun toinen on harpponut ihmisen luokse, jota Chalendor ei ollut koskaan ennen nähnytkään. Näköjään tuo oli se, joka oli huutanut aikaisemmin.
Yksinkertaisesti päättelemällä voisi olettaa, että paikoillaan seisovan ihmisen luokse harppova korsto oli kyseessä ollut herra Ilyaven.

Chalendor hätkähtää yllättyen täysin siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän oli juuri liittänyt korston nimeen mielessään etuliitteen herra, vaikka tämä käyttäytyi nyt kuin pahimman laatuinen rikollinen. Chalendorin "varkaus" ei olisi enää mitään sen rinnalla, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Tilanne oli kehittynyt silmänräpäyksessä sellaiseen suuntaan, että kohta pimeällä kujantapaisella voi tapahtua murha.

"Ihmiset..."
Kultahaltia mutisee itsekseen ja kiiruhtaa kaksikon luokse kaavun helma hulmuten. Hän ei ollut järkytykseltään kuunnellut korston ja nyt maassa makaavan ihmisen sananvaihtoa eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen silmissään maassa makaava, varsin kurjan näköinen ihminen oli vain toisen ihmisen puolituttu, joka oli aikonut tulla tervehtimään.
"Mitä te oikein luulette tekevänne?", hän huudahtaa kaksikolle. Päästyään ihmisten lähettyville (pysytellen kuitenkin turvallisen etäällä tuosta aivan liian terävän näköisestä miekasta) hän suuntaa sanansa miekkaa pitelevälle ihmiselle, mikäs tuon "herran" nimi nyt olikaan ollut...
"Mikä pahuuden jumalan palvelija sinä oikein olet? Luuletko aivan tosissasi, että jos minut viedään virkavallan eteen varkaudesta, jota en ole edes tehnyt, niin sinut päästettäisiin vapaalle jalalle tehtyäsi murhan vain sen takia, että olet sattunut syntymään ihmisrotuun?"

Vaikka Chalendor oli aikaisemmin saanut kokea ihmisten oikeudenmukaisuuden omissa nahoissaan, on hän varma siitä, että tuolla rodulla on edes hieman järkeä päässään, vaikka he olisivatkin alemmalla tasolla verrattuna haltioihin. Jos ihmiset antaisivat murhamiesten juoksennella kaduilla aivan vapaasti, niin eiväthän he mitenkään kykenisi pitämään kaikkia kaupunkejaan järjestyksessä.

//No olenhan minä hieman ruskeampi, vaikka aurinkoa ei voinut ottaa palamisriskin takia :3 Kivaa oli, mutta torakoita ei näkynyt. Kaiken maailman muita öttiäisiä kylläkin ;D //

Ei tosiaankaan ollut kaukana, etteikö Beregryn olisi kaivanut miekkansa kärkeä palvelijan sisuksiin. Ei tarvittu paljoa, että Beregrynin sai suuttumaan. Pelkkä ajatuskin siitä, että hän joutuisi kohdakkain konaisen vartijalegioonan kanssa, sai miehen harkintakyvyn heittelemään. Hänen isänsä tiesi tai ainakin aavisteli aivan liikaa poikansa tekemisiensä kunniaperästä, ja kun tähän lisättiin vielä pienoinen kostonhalu, mikään ei muuttaisi hänen mieltään. Betor Ilyaven oli valmis lähettämään vartijat oman poikansa perään, ja se kertoi jo paljon. Tai ei hän Beregryniä edes omaksi pojakseen tunnustakkaan.

Kaikenlaiset selkkaukset hidastivat Beregrynin työtehtävän suorittamista, ja se taas hidasti rahan saamista. Sen puoleen Beregryn oli kuitenkin valmis luopumaan niistä muutamasta lantista, jotka yhden kirjeen perille saattaminen antoi, kunhan vain pysyisi piilossa isältään.

Haltian sanat saivat Beregrynin suoristamaan selkänsä ja kiinnittämään huomionsa puhujaan. Haltia oli nyt luikahtanut ulos varjosta kunnolla näkyviin ja seisoi paljon varmempana kujalla, kuitenkin hieman kiihtymystä äänessään. Jopa näin tukalassa tilanteessa toinen jaksoi teititellä, Beregryn oli jättänyt moisen pikkuseikan heti pois kun oli huomannut toisen olevan vain alempiarvoinen haltia.

"Älä sinä pilkkaa minun Jumalaani", Beregryn sihisee luimistellen. Nyt on hänen vuoronsa kiertää kysymys, ei niin että hän olisi koko kysymystä kuullutkaan tohkeissaan. "Minun tekemiseni eivät kuulu sinulle, olet vain sattumalta paikalla. En kaipaa todistajia."

Beregrynin täytyi myöntää, että hän ei ollut ajatellut yhtään seuraamuksia rynnätessään palvelijan kimppuun. Mutta kyllähän ehtisi luikahtaa kaupungista ennekuin kukaan osaisi edes epäillä häntä, ja vaikka joku huomaisikin, kyllä hän selviytyisi vartijoista. "Sinun olisi aika painua helvettiin täältä", Beregrynin äänessä oli uhkaava sävy. Haltian sanat olivat saaneet miehen kuitenkin sen verran varuilleen, että hän ei ollut enää yhtään varma mitä saattaisi tehdä.

((hyvä, että et niihin kamaluuksiin törmännyt, vaikka taisitkin saada muista vastaavista paljonkin kokemuksia. Tosiaan, suomalainen iho on hieman huono Egyptin kaltaisissa paikoissa. Järkeväähän se on aurinkoa vältellä, eipähän tarvitse pelätä saavansa ihosyöpää tai mitään vastaavaa.))

"Älä sinä pilkkaa minun Jumalaani"
Tuo lause pysäytti Chalendorin ja jätti hänet hetkeksi sanattomaksi, niin että ihminen sai rauhassa puhua loppuun. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että hän olisi voinut pilkata toisen jumalaa, koska hän ei ollut ollut ihmisten kanssa puheväleissä kovinkaan usein ja hänen tietonsa ihmisten Jumalasta koostuivat sekalaisista lauseenpätkistä. Ainoastaan yksi, joten ihmisillä ei oikeastaan ollut valinnanvaraa. Se oli hieman säälittävää. Mutta toisaalta Chalendor oli myös kuullut, että ihmisten jumalia olisi kolme, joten hänen tietonsa ihmisten uskosta olivat sekavia ja ne saivat hänet usein hämmentymään, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin. Lausuttuaan syytöksensä kiihtyneenä hän ei ollut edes muistanut ihmisten Jumalan olemassaoloa.
”En minä pilkkaa sinun jumalaasi”, Chalendor aloittaa pyöritellen mielessään silmiään. Sitä hän ei rohjennut oikeasti tehdä tuon miekkaa pitelevän miehen edessä. ”Jos palvomasi jumala ei ole paha, niin eikö tuo loukkaa häntä syvästi?”

Ihmisen seuraava lause oli hieman huolestuttava. Jos hän ei kaipaa todistajia, saattaa se merkitä sitä, että jos Chalendor ei poistu paikalta hyvän sään aikana, niin myöskään hän ei tule näkemään seuraavaa auringonnousua. Haltia valmistautuu ponkaisemaan kauemmaksi miehestä, jos toinen päättäisi yhtäkkiä hyökätä. Hän saattaisi kyetä luomaan itselleen suojaavan kehän, mutta hän ei ollut asiasta ollenkaan varma, koska ei ollut aikaisemmin joutunut käyttämään taitojaan – tai edes kokeilemaan niiden käyttöä – tämän kaltaisessa tilanteessa.

Ihmisen ääni muuttui aina joka lauseella aavistuksen uhkaavammaksi, mutta vaikka Chalendorin itsesuojeluvaisto yritti kirkua järkeä miehen päähän, hän ei voinut olla tarttumatta sanavalintaan, jota ihminen oli käyttänyt.
”Helvettiin?”
Hän oli kuullut sanan aiemmin, ja hänellä oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä se tarkoitti. Se on paikka, jonne kaikki pahantekijät joutuvat, mutta kultahaltian mielestä se ei todennäköisesti eronnut oikeasta maailmasta ollenkaan. Joka tapauksessa, se liittyi ihmisten uskontoon ja oli kaiketi se paikka, jota heidän jumalansa yritti vältellä parhaansa mukaan.
”Miten minä edes voisin mennä tai painua sinne, jos en edes usko teidän Jumalaanne? Tai jos en edes tarkalleen ottaen tiedä, minkälainen hän on? Enkä minä ole lähdössä täältä minnekään, koska jos tapat tuon raukan tuossa ja jos onni päättää taas kerran vain irvistää minulle, niin ennen kuin huomaankaan istun sellissä taposta.”, hän sanoo ja vetää henkeä. Chalendorin perustelut eivät olleet niin jalomieliset, kuin mitä hän olisi toivonut niiden olevan, mutta ainakin hän puhuu totta. Se on jo hyvä alku.
”Mitä hän on edes tehnyt sinulle, lukuun ottamatta sitä, että yritti tulla tervehtimään?”, hän kysyy viitaten maassa kyhjöttävään mieheen. Näytti siltä, että nyt tuo ihminen ei uskaltanut sanoa mitään, koska se saattaisi johtaa siihen, että miekka lävistäisi hänen kurkkunsa ennen aikojaan.
Tosin myös Chalendor itsekin toivoi, ettei ihminen hermostuisi hänen kysymyksistään, koska häntä ei kiinnostanut pinkoa pakoon henkensä edestä. Mutta se ajatus saapui hänen mieleensä vasta sitten, kun hänen suunsa oli saanut kysymyksensä lausuttua. Tällainen ajattelemattomuus ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, eikä hän tosiaankaan ollut pyrkinyt siihen. Täytyi vain toivoa ja rukoilla (jos joku sattuisi kuulemaan), että ajattelemattomuudesta ei tule sellaista haittaa, ettei Chalendor tulevaisuudessa pääsisi katumaan yhtikäs mitään.

Chalendor olisi mielellään saarnannut hieman enemmän uskonasioista, koska hän oli jo melkein päässyt siinä vauhtiin, mutta koko touhu oli tyssännyt siihen, ettei haltia tiennyt paljoakaan tuosta ihmisten Jumalasta. Ihmiset uhkailivat, kirosivat ja rukoilivat hänen nimeensä, mutta muussa tilanteessa Chalendor ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan hänestä. Oliko ihmisten jumala edes mies vai nainen?

((Hurraa! Tylsän rentouttava päivä on pelastettu, kun pääsi roolimaan. Chalendorkin on varmasti iloinen, kun hän uhkaa päästä puhumaan lempiaiheestaan.))

// Niinpä (: //

Beregrynin ote miekasta kiristyi vieläkin enemmän, mikäli se oli enää mahdollista. Haltia oli tarttunut Beregrynin vain ohimennen huudahtamaan lauseeseen jumalanpilkasta, mikä ei miellyttänyt miestä laisinkaan. Hän oli aivan liian agresiivisessa mielentilassa jaksaakseen kuunnella täysin vieraan otuksen pohdintoja ihmisten Jumalasta. Kaiken lisäksi haltia ei tuntunut tietävän yhtään mitään, mikä ärsytti pohjoisenihmistä vieläkin enemmän. Hän vaivautui vain luomaan jäätävän mulkaisun haltian sanojen perään ihmetellen samalla hieman. Vaikka haltia oli jännittynyt, hän oli alkanut puhua uskonnosta aivan kuin se kuulusi hänen lempiaiheisiinsa. Beregrynin ehti ajatella, että oliko haltia oikeasti ihmetyksissään vai yrittikö hän vain siirtää Beregrynin huomion pois palvelijasta.

Haltian esittäessä ensimmäisen kysymyksensä, Beregryn avaa suunsa lähes pidätellen raivoa tietämätöntä haltiaa kohtaan. "Minun Jumalani ei välitä tekemisistäni. Ja hän kyllä antaa anteeksi." Vaikka Beregryn ei voinut kutsua itseään mitenkään hirveän uskonnolliseksi, oli hänet silti kasvatettu kristinuskoon ja hän oli oppinut sen keskeiset opit. Hän ei paljoakaan välittänyt Jumalasta, koska tiesi olevansa niin vahva, että pärjäisi yksinkin. Hän tiesi kuitenkin hyökkäyksen kristinuskoa vastaan olevan hyökkäyksen ihmiskuntaa vastaan ja näin ollen ei hyväksyttävää. "Ja sitä paitsi", Beregryn kaiveli muistiaan. "Raamatussa sanotaan, että täytyy totella esivaltaa. Ylempiarvoisena minulla on oikeus rangaista tottelematonta", hän sanoi viitaten porvarisasemaansa.

"Vai mitä hän on tehnyt", Beregryn toisti. "Minun asiani eivät kuulu edelleenkään sinulle. Joten viimeisen kerran, häivy täältä häiritsemästä minua!" Kuin tehostaakseen sanojaan, Beregryn astui lähemmäs haltiaa jättäen palvelija taakseen. Jos haltia jatkaisi saarnaamistaan yhden palvelijan oikeuksien puolesta, Beregryn oli varma, että hyökkäisi haltian kimppuun. Hän oli kuullut varoituksia haltioiden kanssa taistelemisesta, mutta jos tämä haltia alkaisi käydä haitaksi, ei lienisi muuta vaihtoehtoa kuin eliminoida tämä. Beregryn oli nytkin jo sen verran ärsyyntynyt, että hakkaisi kenet tahansa kappaleiksi hetkessä.

(( Muuten, sopisiko sinulle, että tämä peli sijoittuisi koleakauteen (jolloin peli on aloitettu), ei siis kylmäkauteen? En itse ole muistanut ollenkaan huomioida talvea, joten tuntuisi järkevämmältä, että nyt olisi vasta syksy. Käykö se siis?))

Chalendorin tarkoituksena ei ollut ollut siirtää ihmismiehen huomiota pois uhristaan, mutta hän oli nähtävästi onnistunut siinä. Liiankin hyvin, sillä haltia alkoi tuntea olonsa epämukavaksi, varsinkin tuo suuri miekka vaikutti itsesuojeluvaiston palaamiseen. Se oli vihdoinkin saanut kirkaistua sanomisensa Chalendorin aivoihin, tosin ei siitä paljoakaan hyötyä tällä hetkellä ollut. Haltia ei voinut vain kävellä pois paikalta, ensinnäkin mies oli tiellä (eikä Chalendor halunnut joutua niin lähelle miekkakättä) ja hän oli jo ehtinyt sotkeutua tilanteeseen niin paljon, ettei hän yksinkertaisesti voinut häipyä ja jättää maassa makaavaa ihmistä oman onnensa nojaan. Ei vaikka toinen kuului ihmisrotuun. Tavallisesti Chalendor ei olisi edes kohauttanut olkiaan nähdessään jotain tämänkaltaista tapahtuvan, sillä ihmisten ongelmat olivat ihmisten ongelmia. Mitä hyötyä sellaiseen olisi puuttua? Kaiken lisäksi haltialla itsellään oli ongelmia aivan tarpeeksi omasta takaa, ei hän tarvinnut muukalaisten pulmia kannettavakseen. Mutta tällä kertaa hän ei nähnyt maassa makaavaa henkilöä ihmisenä, vaan alistettuna. Chalendor oli itsekin ollut monesti alisteisessa asemassa, eikä kukaan ollut tullut auttamaan häntä. Hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt katkeroitua siitä, mutta se ei tullut hänen mieleensäkään. Jos hän olisi ajatellut hieman lisää uskonnollisia asioita, olisi hän todennäköisesti ollut puuttumatta asiaan, koska puolueettomana pysytteleminen sopi hänelle kaikkein parhaiten. Miten hän edes pystyisi kunnioittamaan kaikkea jumalia, jos hän menee sotkemaan tapahtumia omalla käyttäytymisellään? Toisaalta, hyvyyden jumalat olisivat hänelle ikuisesti katkeria tai ainakin epäsuopeita, jos hän antaisi tämän tapahtua.

Chalendorille ei tule ylempiarvoisesta mieleen sääty, vaan (taas kerran) jumalat.
"Mutta eikö ylempiarvoisen tulisi olla ylempi myös mieleltään, ja antaa anteeksi? Juurihan sinä sanoit, että jumalasi antaa sinulle anteeksi virheesi", Chalendor ei vieläkään voi estää itseään, ja olla omaksi parhaakseen hiljaa. Sanat oikeastaan karkaavat hänen huuliltaan, ja hän itse huomaa sanoneensa ne vasta vetäessään henkeä seuraavaan lauseeseen. Hän ei kuitenkaan ehdi sanoa mitään, ennen kuin ihminen toistaa kiivastuneena hänen aikaisemman kysymyksensä. Haltia kalpenee, vaikka sitä ei hänen ihonvärinsä takia huomaakaan helposti, ja astuu vaistomaisesti pari askelta taaksepäin.

Maassa makaava ihminen oli toipunut pahimmasta järkytyksestään, ja hänen aivonsa alkoivat taas toimia. Kun Beregryn oli keskittynyt outoon haltiaan, valmistautuu palvelija nousemaan ylös. Hän aikoisi juosta karkuun ja kirkua matkalla, tai mitä tahansa, minkä avulla hän saattaisi pitää henkikultansa. Vetäessään jalkojaan allensa hän vahingossa tönäisee vieressä olevaa tavarakasaa, jonka sortumisesta aiheutuu kova räminä. Hän ei jää odottamaan sitä, että toiset ehtisivät reagoida ääneen, vaan yrittää parhaansa mukaan päästä pinkaisemaan karkuun.

// Juu, koleakausi sopii hyvin (: //


Haltia ei osoittanut merkkiäkään pois lähtemisestä, vaikka varmasti oli ymmärtänyt, että hänen ei olisi turvallista oleskella Beregrynin miekan ulottuvissa. Ja aivankuin pelkkä jääminen ei olisi ollut tarpeeksi, haltian täytyi tunkea nokkansa vieläkin syvemmin Beregrynin asioihin jatkamalla puhettaan. Eikö toinen jo tajunnut, että Beregrynillä ei ollut mitään intoa jauhaa tekojen moraalia haltian kanssa tällaisessa tilanteessa?

Enää Beregryn ei edes ajatellut vastaamista, osittain siksi, että haltia oli saanut hänet puhuttua ympäri omien lausahduksiensa kanssa. Miehellä ei ollut enää aavistustakaan miten kiertäisi haltian sanat, nämä anteeksiantamisen jutut olivat muutenkin olleet aina kohtuullisen vaikeita, eivätkä ne sitäpaitsi koskettaneen Beregryniä. Ei mies ainakaan ollut niitä liiemmin ajatellut.

"Minä sanoin sinulle jo monta kertaa!" Beregryn jyrähti. Hän valmistautui kohtamaan haltian ja jo odotti, että tämä nostaisi aseensa taisteluun. Beregrynin ei tarvinnut pyydellä loputtomiin, jos tuo haltia ei uskonut omaa parastaan, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi opettaa hänelle tapoja. Ei tarvittu kuin muutama tarkka miekanisku, kun maa tahraantuisi haltian vereen...

Kuullessaan ryminän takaansa Beregryn säpsähti hereille ulkopuoleisen maailman tapahtumille ja kääntyi nopeasti nähdäkseen palvelijan ryntäämässä jo karkuun. Mitään ajattelematta Beregryn syöksyi tämän perään ja saavutti karkulaisen ennen kujan päätä. Nopeasti Beregryn tarttui palvelijaa kauluksesta, törkkäsi seinää vasten ja työnsi miekkansa tämän kylkiluiden väliin niin, että miekan toinen pää kalahti karkeaan tiiliseinään. Vasta kun Beregryn vapautti miekkansa ja palvelija lysähti maahan, hän tajusi mitä oli tehnyt, ja valahti aivan kalpeaksi kasvoiltaan.



// Mulla oli täällä kauhee paini itseni kanssa, tappakko, vaiko eikö tappaa... Pakko jättää se sun päätettäväksi ^^ //

((hihii, pääsenpä roolimaan vielä ennen kuin lähden. Juu, minä voin hoidella vaikean päätöksen))

Ihmisen ärähtäessä hänelle Chalendor lähestulkoon loikkaa taaskepäin, tai ainakin peruuttaa vikkelästi. Hän on joskus onnistunut loitsimaan tai rukoilemaan esiin suojakentän, mutta hän ei ole koskaan joutunut tekemään sitä näin kamalssa tilanteessa.
Ihmisen aiempi ”uhri” kuitenkin pelastaa hänen nahkansa ja kenties hänen elämänsä. Paikoilleen jähmettynyt Chalendor näkee toisen nousevan ja yrittävän juosta karkuun, mutta myös ihminen oli huomannut saman asian. Silmät laajentuen haltia tuijottaa, kun miehen miekka uppoaa toisen ihmisen kylkeen. Siitä kuuluu irvokas maiskahtava ääni. Ihminen lysähtää maahan, ja avohaavasta purskahtaa verta.

’Mitä sinä olet tehnyt...’
Saavutus sanallisessa kamppailussa haihtuu täysin haltian mielstä, eikä hän osaa tehdä mitään muuta kuin tuijottaa kauhusta laajentunein silmin. Hänen kurkkuaan kuristaa, eikä hän tunnu saavan henkeä. Hän ei tuskin pystyisi puhumaan, mutta se ei tule nyt Chalendorille mieleenkään. Ihminen, jolla on suuri punainen tahra kyljessään ei liikahdakaan. Ulkomaailman äänet kuuluvat vielä, vaikka aika tuntuu täällä täysin pysähtyneeltä. Miten ihmeessä jotkut pystyivät juuri nyt riitelemään tai tinkimään kalan hinnasta?
Haltiasta tuntuu, kuin kaikki veri olisi paennut hänen kasvoiltaan jonnekkin varpaiden väliin piiloon. Hän ei osaa tehdä muuta kuin tuijottaa, osittain ällistyneenä, osittain kankeana kauhusta. Jos ihminen päättäisi hyökätä hänen kimppuunsa, niin hän ei pystyisi tekemään mitään. Ei edes juoksemaan karkuun, sillä hänen jalkansa tutisivat. Jos hän ottaisi askeleenkin, ne eivät todennäköisesti kantaisi ja hän lyyhistyisi maahan.

Beregryn ei voi kuin seistä ja tuijottaa. Vaikka hänelle onkin ominaista esittää vahvaa kaveria, hänen on nyt aivan pakko jäädä hetkeksi kauhistemaan tapahtunutta. Ruumis maassa näytti aivan liian liikkumattomalta ja palvelijan silmät tuijottivat eteenpäin elämän liekin häilyessä hentona. Beregryn oli tappanut ihmisen. Vaikka kyseessä oli vain palvelija, asia tuottaisi hänelle silti ongelmia. Mitä Beregryn nyt voisi tehdä? Hänen oli saatettava työnsä loppuun, mutta toisaalta hän ei voinut jäädä hetkeksikään kaupunkiin. Hänen isänsä kuitenkin tajuaisi pian lähimmän palvelijansa kadonneen ja Beregryn oleskelu Mothyssa huomattaisiin alta aikayksikön.

Beregrynin ajatukset olivat kuitenkin kaukaisia ja hiipuivat hiljalleen miehen katseen siirtyessä miekan terään, josta veri valui hiljalleen hänen käsilleen. Hän oli tehnyt jotain peruuttamataonta. Enää hän ei olisi vain huonoille poluille hairahtanut nuorimies, nyt hän oli tappaja.

Beregryn kääntyi hitaasti ja hänen katseensa osui haltiaan, joka näytti siltä, että yritti vajota maan alle pelkällä ajatuksen voimalla. Toisen nähdessään Beregrynin sisällä leimahti uudelleen viha ja sen myötä looginen ajattelu teki paluutaan. Tuo kirottu haltia oli nähnyt kaiken! Siinä se seisoi nytkin, tietämättä itsekään kuinka pahaan pulaan oli itsensä saattanut. Beregryn nimittäin tajusi, että hänellä ei olisi muuta keinoa pitää tekemisiään salassa, kuin toimittaa haltia rajan taakse. Ja se piti tehdä mahdollisimman nopeasti, ennenkuin omantunnontuskat yllättivät.

Beregrynin täytyi olla uhkaava näky astuessaan tumma viitta veressä kohti kohdettaan. Mies puristi miekkaa kädessään yhä kovemmin, kuin tietäen sen olevan ainoa pysyvä asia maailmassa. "Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa", Beregryn sanoi näennäisen rauhallisesti. Hänen äänestään kuitenkin kuului se, että mies ei suinkaan pitänyt tästä. "Minä annoin sinulle mahdolliisuuden, nyt on liian myöhäistä." Sen sanottuaan Beregryn nosti miekkansa valmiina iskuun ja säntäsi haltiaa päin.

Ihmismies seisoi myös paikoillaan, mutta Chalendor ei edes huomannut ajan kulua. Hänestä tuntui siltä, kuin ihminen olisi samantien kääntynyt häntä kohti.
Tappaja.
Toisen kädet olivat veressä, ja maassa makaavan miehen sydänveri tippui kylmän miekaa terävää kärkeä pitkin maahan. Tip Tip. Kammottava, punainen lammikko oli levinnyt maassa lojuvan ruumiin alle. Maahan imeytyvä veri jättäisi varmasti ikuisen jäljen maahan, joka kirkuisi kaikille, jotka kävelevät sen ohi: ”Täällä on tehty murha!”

Musta viitta heilahti hitaasti, kun mies kääntyi. Chalendor on varma, että edes paatunein mustahaltia ei voisi näyttää pelottavammalta. Mitä hän, Chalendor, on tehnyt ansaitakseen tämän kohtalon? Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt elää koko loppuelämänsä sukunsa mailla, metsän keskellä, joutumatta vaivaamaan päätään tämänkaltaisilla asioilla, kuten sillä, miten selvitä hengissä. Hän on nähnyt tarpeeksi kuolemaa loppuelämäkseen, joka kestäisi ainakin seuraava sata vuotta tai sitten vain muutaman hetken. Jos hän olisi ollut järkevä ja ottanut vastaan syntyperänsä suoman elämän, hänen suurin pulmansa olisi ollut se, kuinka hän saisi hedelmän kuorittua.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt ajatella tai suunnitella selviämistään. Hänen aivonsa olivat juuri alkaneet heräillä ihmisen puhuessa, mutta hän ei ollut oikeasti kuullut sanaakaan. Ääni meni kyllä hänen korvastaan sisään, mutta mikään ei ollut ottamassa sitä vastaan. Sen takia hän joutuu toimimaan vaiston varassa.
Ihmisen sännätessä miekkaa heiluttaen Chalendoria päin mies kyykistyy, inahtaa ja painaa kätensä korvilleen, päänsä ympärille. Tämä on hänen pahin painajaisensa, ja jos huonosti käy, niin myös viimeinen. Hän sulkee silmänsä tiukasti, ja yrittää sulkea lähestyvien askeleiden äänen ulkopuolelleen. Tämä on häpeällinen tapa kuolla, kyyristellen kauhuissaan. Mutta hän ei voinut mitään sille, että oksentaisi pelosta, jos vain ehtisi.

Haltian kaikki kauhu, epätoivo ja halu jäädä henkiin tiivistyvät yhdeksi rukoukseksi, jota hän ei edes suuntaa millekkään jumalalle. Hän mutisee sen muutamassa sykäyksessä, puolihuolimattomasti ja nopeasti, jääden sitten odottamaan iskua.
Vaikka haltia itse ei tajua asiaa, koska hän on niin turtana pelosta, näkymätön suoja ilmestyy hänen ympärilleen. Hän on kuin äitinsä kohdussa jälleen kerran.

((hui kamala, tämä on aivan liian jännä peli : D En olisi halunnut käyttää tuota suojakupu-juttua, mutta Challe ei oikein jäänyt muuta mahdollisuuttakaan. Ei se kuolla halua. Enkä minä halua joutua eroon pappismiehestäni))

//Niinpäniin, joskus täytyy tehdä radikaalejakin juttuja pitääkseen hahmonsa hengissä : D //


Muutamalla suurella harppauksella Beregryn oli saavuttanut haltian, joka oli kyyristynyt maahan. Vihansakin keskellä Beregryn kuitenkin ehti luomaan säälivän katseen haltiaan. Toinen ei edes yrittänyt säilyttää henkikultaansa vaan suojautui epätoivoisesti. Haltiahan pelkäsi kuin pikkulapsi.

Beregrynillä ei ollut aavistustakaan, mitä haltiat ajattelivat kuolemanjälkeisestä elämästä. Todennäköisesti heidän kuvitelmasa olivat kuitenkin positiivisempi kuin totuus; Beregryn passittaisi tämän haltian suoraan helvettiin.

Heilauttaessaan miekkaansa kuoloniskuun Beregryn ei tuntenut sääliä. Hän teki tämän oman henkensä pitämiseksi, ja sitäpaitsi kyseessä oli vain haltia. Maailma ei näitä saastaisia olentoja kaivannut. Vahva metallinen terä viuhahti ilmassa, mutta sitten sen liike pysähtyi aivan yllättäin törmätessään läpipääsemättömään esteeseen. Miekka lipesi Beregrynin kädestä ja liukui maahan kolahtaen kiviin.

Beregryn ei osannut reagoida nopeaan tilanteenmuutokseen, vaan jäi hölmistyneenä tuijottamaan eteensä. Hän ei voinut tajuta, mihin miekan liike pysähtyi, sillä haltia ei ollut vieläkään nostanut kättään puolustukseksi. Sitten Beregryn tajusi asian ja hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. Haltia oli käyttänyt magiaa.


// Tulipas taas tönkköä tekstiä :/

((ja pyh, kirjoittaja on tavallisesti tekstin kaikkein kriittisin lukija. turha tuommoisesta on stressata, eikä tuo minun mielestäni mikään huono ollut))

Kyyristyneenä Chalendor odottaa iskua, mutta sitä ei tule.
'Tuntevatko kaikki kuoleman hetkellä näin, sykäykset venyvät pitkiksi hetkiksi...?'
Kun viiltävää kipua ei vieläkään tule, haltia ehtii jo epäillä kuolleensa niin nopeasti, ettei ehtinyt tuntea mitään. Sinänsä hyvin armollista. Hänen siis täytyi olla siinä mystisessä kuolemanjälkeisessä tilassa. Tulisiko hän tapaamaan jumalansa ja kuolleet sukulaisensa, ennen kaikkea rakkaan Adirathin. Olisiko nainen hänelle vihainen, kun hän ei ehtinyt varoittaa toista ajoissa?

Haltia uskaltautuu avaamaan silmänsä, ollen vielä syvällä omissa kuvitelmissaan. Siksi hänen ilmeensä on hyvin hölmistynyt, kun hän näkee ihmisen seisovan vieläkin hänen edessään, muutaman askeleen päässä miekka tiukasti kädessä. Likainen kujakin oli vielä ennallaan, kuten sen varjoissa makaava verinen ruumiskin.

Miehen aivot ovat lukossa, eikä hän voi sisäistää olevansa edelleenkin hengissä. Ainakin aistit olivat vielä kunnossa, mädäntyneiden ruokien haju pelmahtaa hänen sieraimiinsa. Myös terävä kivi polven alla pistää ikävästi. Kuolleidenhan ei pitäisi enää tuntea kipua, vai mitä?
Ihmismies on kuitenkin vielä hänen edessään, ja Chalendor tuntee, että hänen pitäisi ainakin yrittää sanoa toiselle jotain, saadakseen selville onko mies todellinen vai pelkkä harhakuvitelma. Mutta mitä hän voisi sanoa olennolle, joka olisi ilomielin upottaut miekkansa hänen lihaansa?
Ei hänellä ollut mitään sanottavaa, ja siksi Chalendor jää tuijottamaan ihmistä hämmentyneenä. Jos toinen olisi pelkkää mielikuvituksen tuotetta, ehkä ihminen katoaisi omia aikojaan.

((Cha jumittaa : D . En siis voinut tehdä mitään kovin edistävää, toivottavasti keksit jotain hauskaa))

// Aiheutat minulle paineita ^^' //


Nopeasti Beregryn kumartui nostamaan miekan takaisin käteensä varoen kuitenkaan siirtymästä yhtään lähemmäs haltiaa kuin oli pakko. Edes miekka kädessä Beregryn ei tuntenut oloaan täysin turvalliseksi, sillä hän ei voinut luottaa mihinkään yliluonnolliseen tuosta vain. Magia tuli Saatanasta ja vaikka Beregryn ei ollut kaikkein uskonnollisin, hän osasi silti kavahtaa sitä.

Vältellen katsekontaktia haltian kanssa Beregryn tuijotteli mitäännäkemättömin silmin eteenpäin. Enää hänellä ei ollut suurta hinkua rynnätä suin päin tappamaan haltia. Yliluonnollinen miekan pysäyttämisloitsu oli saanut miehen varuilleen. Eihän taikaolennoista voinut koskaan tietää mitä ne keksivät seuraavaksi. Mutta pelkkä magian, tuntemattoman, pelko ei ollut ainoa asia, joka pysäytti Beregrynin. Haltia näytti niin surkealta kyyristellen maassa edelleenkin, että ihmismiehen oli pakko myöntää tuntevansa sääliä. Beregryn oli joutunut pysähtymään ajattelemaan, ja ajatteleminen sai liikkeelle sen pienen omatunnonjyvän, joka miehen mielessä vielä häilyi.

Beregryn horjui muutaman askeleen taaemmas ja jäi nojaamaan seinään aivan kuin tarvitsisi jotain tukevampaa kätensä alle. Vaikka haltian tappaminen ei nyt onnistuisi, täytyisi silti löytyä jokin keino haltian suun kiinnipitämiseksi. Sen lisäksi pitäisi saada tuo ruumis hävitettyä johonkin... Ainoa ihminen tässä kaupungissa, joka voisi auttaa Beregryniä oli varmasti miehen pikkuveli Matheo, joka hääräili varmasti näilläkin hetkellä rikkaassa kartanossaan papereidensa kimpussa. Matka ei sinänsä ollut pitkä, mutta sinäkin aikana joku voisi erehtyä tulemana tälle kujalle ja nähdä ruumiin... Toisaalta Beregryn ei voisi mennä tapaamaan Matheota, sillä samalla hän voisi törmätä siihen miekkoseen, joka oli aiheuttanut koko tämänkin sotkun. Beregryn kirosi hiljaa ilmaan ja painautui yhä lähemmäs seinämää aivan kuin toivoen, että se voisi kadottaa hänet. Minne ihmeessä hän saisi ruumiin piilotettua keskellä kaupunkia?

Venähtävän hetken Beregryn vain tuijotteli lamaantuneena eteenpäin aivojen työskennellessä kuumeisesti. Silloin hän sai omasta mielestään nokkelan älynväläyksen ja hänen hartiansa nousivat jälleen uhkammaaksti pystyyn. Hän pyyhkäisi verisen kätensä seinää vasten jättäen siihen ruman punaisen viirun ja astui takaisin kyyristelevää olentoa kohti. "Hei haltia", Beregryn sanoi. Hänen ääneensä oli taas palannut entisenmoinen varmuus ja voima. "Annan sinulle mahdollisuuden selvitä hengissä huomiseen", Beregryn uhitteli. Mies tiesi olevansa alakynnessä jos tuo haltia kerran osasi magiaa, mutta esitti toista. Tässäkin tilanteessa poti se vanha nyrkkisääntö, että kun näytät vahvalta olet vahva. Beregryn piteli miekkaansa näkyvillä luodakseen voittamattoman vaikutelman, joka ihmensi haltialle, että tämän ei kannattaisi yrittää temppuja. Beregryn oli aikonut kääntää haltian magiataidot edukseen.

((yritän olla tekemättä sitä tulevaisuudessa :] . Mutta selviydyit oikein hyvin, tuo sinun ja Beregrynin älynväläys kuulostaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti et saa niitä tästä ylinopeasta vastauksesta... Olen itsekin yllättynyt siitä.))

Chalendor katsoi ihmistä itsepintaisesti, mutta toinen ei millän suostunut muuttumaan läpinäkyväksi ja katoamaan hänen silmiensä edestä. Hän luopui harhakuva-ajatuksestaan lopullisesti silloin, kun ihminen pyyhki kättään kujan seinään. Minkään mielikuvituksen tuotteen ei pitäisi pystyä vaikuttamaan ympäristöönsä, joten oli kaiketi pakko myöntää, että ehkä ihminen oli sittenkin todellinen. Chalendor yrittää parhaansa mukaan olla katsomatta ruumista ja verijälkeä seinässä. Jos hän vilkaisisi jompaakumpaa, varsinkin ruumista, niin hän ei voi olla varma miten käyttäytyisi, eikä hän mielellään menetä ruumiinsa hallintakykyä.

"Hei haltia"
Sanat vakuuttivat hänet lähes täysin siitä, ettei ihmismies ollut mikään keksitty olento. Haltialla oli huono mielikuvitus, eikä hän varmastikaan pystyisi kuvittelemaan mitään noin todentuntuista. Katsoessaan ihmistä hänen ilmeensä muuttuu astetta myrtyneemmäksi. Hänellä oli nimikin, tosin hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta esittäytyä tuolla ihmiselle. Kyllä tämä hänelle sopi, jos toinen haluaa loukata häntä ja kutsua häntä haltiaksi samalla äänensävyllä kuin puhuisi koiralle, niin hän puhuttelee toista mielellään samalla äänensävyllä ihmiseksi.

"No mitä?", hän kysyy ihmiseltä, ja nousee hitaasti seisomaan huomattuaan ettei toinen todennäköisesti hyökkäisi enää hänen kimppuunsa. Hänen äänensä kuulosti pieneltä ja pelästyneeltä, ja Chalendor selvittääkin kurkkuaan saadakseen kuristavan tunteen katoamaan. Vaikka toinen esiintyi uhmakkaasti, seisoi toinen sellaisessa asennossa että ei siitä kovinkaan nopeasti pystyisi lähtemään uuteen hyökkäykseen. Haltia silmäilee miestä kuitenkin varuillaan, vahtien toisen jokaista elettä, ja yrittää samalla sulkea mielensä ja kuvannollisesti silmänsä ihmisen takana retkottavalta näyltä.

// Olet nopea verrattuna minuun... Noh, jotenkin minulla on vain koneella ollessani niin paljon kaikkea muuta tekemistä että en saa aikaisesksi ropettamisen aloittamista... //

Haltia oli viimeinkin tajunnut, että Beregrynin ensisijainen tavoite ei ollut enää tämän muuttaminen veriseksi läntiksi, ja nousi vähitellen ylös. Beregryn piti puheessaan tauon ja arvoi samalla mahdollisimman tarkasti haltian magiakykyjä. Mies ei pystynyt nyt kääntämään ajatuksiaan minnekään muualle, sillä vaikka hänen mielessään häilyi magianpelko, oli kysinen asia kuitenkin jonkin verran kiinnostava. Beregrynille oli tullut täytenä yllätyksenä haltian yhtäkkinen puolustautuminen magialla, eikä hän pystynyt unohtamaan sitä.

"Minulla ei ole mitään syytä hiljentää sinua, jos ei ole mitään puhuttavaa", Beregryn sanoi. "Sinulta kun näyttää magia luonnistuvan, niin osaat varmasti tehdä äskeisen pikku välikohtauksen tapahtumattomaksi. Voit varmasti parantaa hänet, tai jos hän on jo ehtinyt kuolla, niin osaat varmasti herättää hänet henkiin takaisin." Beregryn lateli vaatimuksensa suoraan kuin ostoslistan, eikä välittänyt hiukkaakaan siitä, mitä haltia mahtaisi ajatella. Beregryn ei käytöksellään antanut haltialle montakaan vaihtoehtoa, joko tämä tottelisi Beregryniä tai kuolisi. Tähän asti Beregryn oli saanut pidettyä ylilyöntiasemansa, mikä olikin välttämätöntä hänen luikertelemisekseen ulos sellaisesta pikku-ungelmasta kuin murhasyyte.

((itse kun pystyn laskemaan yhden käden sormilla ne paikat, joissa netissä ollessani käyn, niin ei ole vastaavanlaista ongelmaa. mutta ei se mitään, mielummin kiinnostava tilanne ja pitkä odotus kuin toisinpäin :] ))

Kuultuaan ihmisen sanat Chalendor jää tuijottamaan toista ja hänen ilmeensä käy sitä epäuskoisemmaksi, mitä pidempään hän katsoi toista. Vaikka hän oli jo odottanut melko pitkän hetken, ei ihminen mitenkään ilmaissut pilailevansa. Oliko toinen ollut vaatimuksissaan aivan tosissaan? Kultahaltia ei voinut uskoa sitä. Hän tiesi, etteivät ihmiset kyenneet taikuuteen, mutta hän ei ollut ennen pitänyt heitä täysinä typeryksinä.
"Oletko sinä edes tosissasi? Tietenkään en voi herättää häntä henkiin", Chalendor sanoo viitaten ruumista kohti. "Senhän nyt tietää lapsikin. Ja näethän sinä, että hän on kuollut kuin kivi"

Hän oli ehtinyt huojentua hieman ihmisen ensimmäisistä sanoista, mutta nyt hän valmistautuu väistämään tai tekemään edes jotain, jos toinen hyökkää taas hänen kimppuunsa. Ihminen on yhtä uhkaava kuin ennenkin, mutta äskeinen lausahdus laski kultahaltian kunnioitusta ihmistä kohtaan. Toinen saattoi olla voimakas ja väkivaltainen, mutta mikään järjen jättiläinen hän ei selvästikään ollut. Mikä pettymys. Chalendor oli jo ehtinyt elätellä toivoa siitä, että joskus jokin ihminen osoittaisi, ettei tuon rodun ainoa tarkoitus ollut hajoittaminen ja hallitseminen.
Varmuuden vuoksi Chalendor selventää edellisiä lauseitaan, mutta puheenaiheen takia hänen ääneensä livahtaa aavistus katkeruutta.
"Jos me pystyisimme herättämään kuolleita henkiin, niin minkä ihmeen takia olisimme hävinneet sen sodan?"
Toinen tietää aivan varmasti mistä hän puhuu, ellei ole tuhonnut pääkoppaansa aivan täysin.
"Mistä luulet sen johtuvan, että antauduimme? Jos olisimme voineet herättää kaatuneemme henkiin aina uudestaan ja uudestaan, niin tietenkin ainakin osa meistä olisi sen tehnyt."

Sanoilla 'osa meistä' hän tarkoitti enimmäkseen mustahaltioita, sillä sivistyneiden haltiakansojen keskuudessa asiasta olisi noussut valtavan suuri moraalikysymyksistä kiistely.
Hän ei ollut lainkaan varma, oliko tuon magiassa olevan puutteen paljastaminen järkevää, mutta hän ei aio kuolla siksi, että ihminen luulee hänen vain niskoittelevan itsepäisyyttään. Sillä tämänkaltaisissa asioissa Chalendor ei ollut itsepäinen. Hän oli pelkuri.

((kylläpä se Beregryn on hauska heppu : D . Muuten, sopisiko että tämä peli sijoittuu koleakauteen? Ainakaan itse en ole mitenkään tajunnut huomioida kylmäkautta ja kylmyyttä. Minulle sopii mikä tahansa koleakauden ajankohta, eli käykö sinulle parhaiten sen alku, keskikohta vai loppu?))