Tie on pitkä kulkea [Loppu]

Kimeä murina, muutama läpsyttävä ääni, jonka jälkeen seurasi tuulenpuuska. Viima piiskasi sateen täysin epänormaalisti kolon suun edestä. Ei epäilystäkään. Nyt keijuhaltia oli täysin varma, kuka heitä odottaisi kolon ulkopuolella. Tosin idea siitä, että se kömpisi koloon märkänä, ei innostanut pätkääkään. Tämä pystyi mielessään kuvittelemaan sen tilanteen, kun lohikäärme ahtaisi itsensä siipineen pieneen koloon. Siitä ei seuraisi mitään hyvää. Ja miten haltia siihen reagoisi jos ylisuuri matelija ryömisi sen kylkeen kiinni. Caryave ei tahtonut ajatella asiaa sen pidemmälleen.
"Valitsit juuri väärän ajan ja paikan. Kunhan pysyt vain siellä ulkopuolella, etkä ahtaudu tänne koloon meidän lisäksemme, olen iloinen. Sitäpaitsi, kastelisit koko paikan." Caryave lähetti lohikäärmeelle keskittyneesti ja nousi seisomaan paikaltaan. Tälle lohikäärmeensä kanssa keskustelu mielensä kautta ei ollut vaikeaa. Caryave oli hallinnut sen taidon hyvin nuorena, melkeinpä heti sen jälkeen kun oli Isuldran saanut. Keijuhaltia otti muutaman askeleen Alaynan perässä ja jäi siihen katsomaan. Pian lämmin vastaus toiselta kaikui tämän päässä.
"Aina sinä valitat. Ja mitä tarkoitat, kun sanoit 'meidän lisäksemme'? Hämmentynyt ääni sanoi ja hiljentyi. Caryave ei viitsinyt enää vastata, koska arveli sen olevan selvä yhdellä silmäyksellä. Haltia ottaisi siitä ilmeisen nopeasti selvää, mikäli liskon näkisi.

Alayna kuuli lohikäärmeen aiheuttamat äänet ja kohotti kulmiaan. Niissä oli jotain tuttua... hän oli kuullut samanlaista ennenkin. Hän huomasi Caryaven nousseen seisomaan, mutta toinen ei näyttänyt yllättyneeltä tai varautuneelta. Vaikutti siltä, että keijuhaltia tiesi mitä ulkona olisi. Alaynakin nousi seisomaan ja asteli uteliaana kolon suulle. Hetken hän kummasteli sateen sumentamaa näkymää, mutta hahmotti pian hämärässä suuren olennon ääriviivat.
Lohikäärme? hän tajusi ällistyneenä. Vieläpä ihan mukavan kokoinen sellainen... Hetken hän katseli olentoa kunnioittavasti, sitten hän istui alas niin, että saattoi samalla olla suojassa sateelta ja katsella sitä.
"Onko tuo lohikäärme sinun?" hän kysyi hetken kuluttua vilkaisten Caryavea. Jokin kertoi hänelle, että miehen ja lohikäärmeen välillä oli jonkinlainen side. Hän katsoi olentoa uudelleen ja kallisti päätään.
"Tervehdys..." hän lähetti varovasti lohikäärmeelle, pikemminkin ilmoittaen tälle olemassaolostaan. Hän oli usein jutellut niiden lohikäärmeiden kanssa, jotka toimivat hänen vanhempiensa ratsuina. Ne olivat ainakin olleet mukavaa seuraa, mutta hän tiesi myös, etteivät kaikki lohikäärmeet olisi yhtä ystävällisiä. Ne olivat silti usein kiehtovia persoonia, eikä niillä ollut samanlaisia ennakkoluuloja kuin ihmisillä, joten aina kannatti yrittää.

Miten voit olla noin utelias? Etkö pelkää yhtään, jos se vaikka kävisi päällesi ja repisi pääsi irti? Eihän Isuldra tietenkään sellaista tekisi, mutta jos tekisikin …en ottaisi vastuuta sellaisesta. Caryave mietti äimistyneenä paikallaan ja kohotti hieman kulmiaan katsellessaan Alaynaa. Lohikäärme kirkaisi kimeästi, paljastaen hampaansa samalla ja tuijotti pitkään haltiaa. Pitkät, terävät ja vieläpä valkoisen hohtoiset hampaat saattoivat olla pelottava näky. Keijuhaltia oli kylläkin tottunut moiseen, eikä yllättyisi vaikka joskus löytäisi itsensä niistä. Lisko oli sen verran arvaamaton välillä, ettei sen luonnetta pystynyt sanoin kuvailemaan, eikä sitä pystynyt sitä tarkemmin tutkimaankaan. Caryave katsoi hetken petoa, joka näytti miettivän jotain. Sen seuraava liike tuskin tulisi olemaan uhkaava. Saattoihan ylisuuri matelija nähdä toisen uhkaksi isännälleen, mutta Caryave uskoi toisin. Keijuhaltia otti muutaman askeleen Alaynaa kohti varmuuden vuoksi ja pysähtyi hieman etäämmälle toisesta.
”Kuka tuo on?” Lämmin äännähdys valtasi Caryaven ja tämän olisi tehnyt mieli vajota polvilleen maahan siltä seisomalta. Keijuhaltia kohotti katsettaan ylemmäs ja astui kolon reunalle nähdäkseen ystävänsä tarkemmin.
”Haltia…” Tämä ehti sanoa kun lohikäärme kirkaisi jälleen ja tömäytti maata muutaman kerran. Kolon katolta tipahti muutama muren alas, mutta se tuskin tarkoitti sitä että se romahtaisi. Caryave katsoi hieman säikähtäneenä Isuldraa. Keijuhaltian sydän jyskytti tuhatta ja sataa sillä hetkelle, eikä se tuntunut laantuvan.
”Hän on ystävä. Suotta siinä hypit kuin mielipuoli.” Caryave lähetti vihaiseen sävyyn toiselle, mutta viesti ei mennyt selvästikään perille. Lohikäärme paljasti hampaansa ja nosti toista jalkaansa, sysäten sen sitten haltiaa kohti. Keijuhaltia toimi tapansa mukaan nopeasti ja heittäytyi Alaynaa päin, jolloin sai itsensä sekä toisen tempautumaan kauemmas kohdasta, johon pedon valtava jalka mätkähti.
“Oletko kunnossa?” Tämä kysyi hetken sen jälkeen, kun oli vetäytynyt polvilleen maahan.
”Mikä ihme sinun on? Sanoinhan hänen olleen ystävä!” Keijuhaltia koitti epätoivoisesti lähettää ystävälleen, muttei tuntunut taaskaan saavan viestiään perille. Aivan kuin peto olisi sulkeutunut mielensä kanssa, ja ottanut kovat otteet käyttöönsä syyttä suotta. En ymmärrä…miksi muutuit…mitä tästä vielä seuraa… Caryave tuijotti lohikäärmettä, muttei antanut pelon vallata itseään.

Alayna katsoi lohikäärmettä rauhallisesti sen paljastaessa hampaansa hänelle. Vaikka hän ei sitä näyttänytkään, hän oli varuillaan ja tarkkaili lohikäärmeen liikkeitä. Hänen aiemmin näkemänsä lohikäärmeet eivät olleet olleet ihan näin arvaamattomia. Hän huomasi äkkiä, että Caryave ja lohikäärme tuntuivat keskustelevan telepaattisesti jostakin, mutta hän ei vain kuullut, mistä... tämä pohdinta kuitenkin keskeytyi äkillisesti lohikäärmeen tömäyttäessä maata niin, että kolon katosta tippui hiekkaa. Hän hätkähti ja oli kysyä Caryavelta, mitä lohikäärme aikoi, kun se äkkiä yritti tallata hänet. Liiskaantumiselta hänet pelasti toisen nopea reaktio, sillä hän itse ei voinut kuin katsoa lohikäärmettä pelon- ja ällistyksensekaisella ilmeellä.
"Olen kai..." hän vastasi miehen kysymykseen ja katsoi suurta olentoa varuillaan. Se voisi helposti romauttaa luolan tai napata hänet sieltä, eikä hän vieläkään tajunnut, mitä oli meneillään. Ilmeisesti Caryavekaan ei tiennyt, sillä jos toinen olisi halunnut tytön liiskautuvan, hän ei luultavasti olisi pelastanut häntä. Edelleen sekavin ajatuksin hän katsoi lohikäärmettä toivoen, että se ei palavasti haluaisi tappaa häntä. Siinä tilanteessa hän olisi pahasti alakynnessä.

Hetken aplikoinnin jälkeen, keijuhaltia nousi varoen seisomaan ja asettui haltian eteen seisomaan. Jos tuo sinisiä liekkejä syöksevä, ylisuuri, ilmeisesti myös erittäin vihamielinen joissain tapauksissa, lisko keksisi tappaa jonkun, niin saisi laittaa siinä tapauksessa isäntänsä ensin tuonpuoleiseen ennen kuin kävisi viattomien kimppuun. Sen verran Caryave tiesi Isuldran taustoista, ettei sitä oltu pidetty hyvänä haltioiden piireissä. Ehkä tämäkin riehaantuminen johtui siitä.
“Ketään ei voi pakottaa pitämään jostain, mutta nyt olet harhautunut väärille teille ystäväiseni.” Keijuhaltia sanoi hieman pelokkaasti lohikäärmeelle ääneen ja toivoi hyvin paljon että saisi sen takaisin tähän maailmaan. Mikään ei ollut sen pahempaa, kuin malttinsa menettänyt lohikäärme. Vieläpä jos sen kynsistä koituisi ainoastaan pelkkää kuolemaa. Mikä oikeastaan on elämän tarkoitus… Keijuhaltia alkoi pohtimaan yhtäkkiä, mutta palasi takaisin nopeasti kimeän kirkaisun myötä. Kun peto laski päänsä Caryaven pääntasolle, keijuhaltia vaistomaisesti siirsi toista jalkaansa taaksepäin ja koitti vältellä sen katsetta.
”Väisty! Tuolla olennolla ei ole syytä elää!” Peto murahti ja heilautti siipiään, tehden samalla pienen ilmavirran, joka pyyhkäisi nuotion liekit sammuksiin. Caryave loi ystäväänsä vihaisen katseen, mutta se tyyntyi lopulta.
”Lopeta…et ymmärrä. Hän ei tahdo pahaa sinulle, ei minulle. Ole kiltti!” Vihdoin keijuhaltia sai lähetettyä toisen vastaan panemisesta huolimatta ja asetti toisen kätensä lohikäärmeen kuonolle. Hetken tämä ehti jo luulla ettei tilanne menisi enää tästä pahemmaksi, mutta ei. Ilkeä kynsien raapaisu, sietämätön kipu Caryaven olkapäässä viestitti tälle, ettei toinen päästäisi heitä niin helpolla.

Alayna tarkkaili tilannetta edelleen varuillaan. Lohikäärme oli edelleenkin varsin uhkaavan oloinen, vaikkei enää yrittänytkään talloa ketään. Tosin hänellä oli paha epäilys, että ellei Caryave olisi ollut hänen ja liskon välissä, hänestä olisi jo tullut pieni märkä ja mahdollisesti myös grillattu läntti maahan. Ei mikään houkutteleva tulevaisuudenkuva. Hän huomasi Caryaven ja lohikäärmeen puhuvan jälleen, tosin ensimmäisen lauseen jälkeen keskustelu muuttui jälleen telepaattiseksi ja siirtyi näin pois hänen kuuloalueeltaan. Nuotion sammuessa hän vilkaisi sitä ja olisi voinut huokaista turhautuneesti ellei tilanne olisi ollut sellainen kuin oli. Hän ehti jo ajatella, että tilanne alkaisi näyttää valoisammalta, mutta kun lohikäärme raapaisi kynsillään Caryavea, hän henkäisi hiljaa.
Tuo sattui... hän mietti itsekseen pudistellen päätään. Tämä lohikäärme ei leppyisi ihan helpolla. Hän mietti hetken ja katsoi sitten lohikäärmettä varovasti.
"Anteeksi, mutta saanko kysyä, mitä sinulla on minua vastaan?" hän kysyi hiljaisella mutta kuultavissa olevalla äänellä.

//Anteeksi etten ole käynyt vastailemassa. Vanhempieni mielestä vietän liikaa aikaa koneella, ja sen takia ovatkin rajoittaneet tässä istumis aikaani, joten aikaa ei ole venynyt muillekaan roolipeleille yhtään paremmin kuin tännekään. Ja tämä jatkuu yhä… Toivottavasti ymmärrät.//

Caryave nosti toisen kätensä olkapäälleen ja peruutti muutaman askeleen taaksepäin, ilmeisesti täysin seonneesta ylisuuresta matelijasta. Mitä otuksen päässä ikinä liikkuikin, se täytyisi saada sieltä pois. Eihän keijuhaltia saattanut antaa sen repiä hetki sitten tapaamaltaa haltia nuorukaiselta päätä irti heti siinä sivussa. Mutta juuri sillä hetkellä Caryave oli unohtanut kokonaan kaikki käytös tapansa, ja tämän olisi niin tehnyt mieli heittää ja hajottaa jotain. Mikä pahinta, tämä kävi kiivasta keskustelua Lohikäärmeen kanssa mielensä välityksellä, eikä ajatellut ollenkaan mitä tälle sanoi. Monet kiroukset tuli vaihdettua ja kaksikon välit hiljenivät lopulta. Lohikäärme tuijotti ystäväänsä laventelin sinisiä silmiään räpsäyttämättä ja samoin teki toinenkin.
”Anteeksi…” Huokui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan lohikäärmeen lähes olematon, pehmeä hyminä. Keijuhaltia asetti kätensä ainoan ystävänsä lämpimälle kuonolle ja samassa lämmin ilmavirta pyyhkäisi tämän kasvojakin, heilauttaen samalla pojan hiuksia.
“Se ei pidä haltioista, ei sen jälkeen mitä se joutui kestämään sen rodun seurassa. Arvaa vain, oliko se vaikea saada tottumaan minuun…puoliksi kun olen.” Keijuhaltia sanoi pehmeästi ja kääntyi katsomaan olkansa yli Alaynaa viittoen, että tulisi lähemmäs.

//Minun vanhempani ovat yrittäneet samaa jo vuosia... ^^ Tiedän kyllä, millaista se on. (Tosin se ei jostain kumman syystä toimi... lue: Vanhemmat tulee! Kone kiinni, pleikkari pois päältä... *lol*)//

Alayna katseli lohikäärmeen ja Caryaven äänetöntä väittelyä tarkkaavaisesti. Caryaven vastattua hän hymyili hieman.
"Voin kuvitella. Vanhemmillanikaan ei ollut mitään hirveän ystävällistä tapaa kohdella lohikäärmeratsujaan. Toisaalta he eivät muutenkaan olleet hirveän suvaitsevaisia", hän vastasi ja lisäsi mielessään, että hänen vanhempansa luulivat olevansa niin hienoja käyttäytyessään kuin ihmiset. Hänestä moinen matkinta oli typerää. Luulivat olevansa aatelisia, yrittivät matkia ihmisten tapoja ja muotia... tietty ihmiset olivat heitä kohtaan suvaitsevaisempia, mutta kohtelivat silti kuin pohjasakkaa.
Mikä oikeus ihmisillä on olla muita rotuja ylempänä? Tai miksi ihmeessä äiti ja isä kuvittelevat olevansa haltioiden aatelistoa? Eihän sellaista edes ole... hän mietti itsekseen. Sitten hän karisti mielestään vanhempansa. He olivat heittäneet hänet pihalle, ja parempi niin. Ainakin hän sai nyt harjoitella taikuutta vapaasti, ja voisi opetella jousiammuntaakin muuten kuin salassa. Ja ties mitä muuta hän vielä keksisi...
"Missä lohikäärmeesi oli ennen kuin sait sen?" hän kysyi astuen pari askelta lähemmäs. Lohikäärmeellä oli muuten kauniin väriset silmät...

“Vanhempani eivät koskaan kertoneet. Tiedän ainoastaan sen, että eräs haltiarotu on kohdellut sitä kaltoin ja se karkasi luokseni.“ Hetken keijuhaltiaa mietitytti, mitä tämän harvat tuntemat haltiat oikeastaan ajattelivat näistä komeista pedoista. Se jäisi kuitenkin kokonaan salaisuudeksi, iäksi ja ajaksi. Caryaven kasvoille levisi kuitenkin tyytyväinen ja lempeä hymy lohikäärmeen tökkiessä tätä kuonollaan. Mitä ilmeisimmin lisko oli tyyntynyt kiukustaan yllättävän nopeasti, vaikkei tämä ollut uskonutkaan sen tapahtuvan noin nopeasti.
“Ei se ole kertonut muuta itsestään.”
”Pidän sen mieluummin salassa, ja VAIN omana tietonani…” Lohikäärme lähetti nopeasti isännälleen ja heitteli siipiään ylös alas. Lopulta keijuhaltia naurahti ja asteli Alaynan eteen, tarttuen tyttöä kädestä ja kiskoi hänet aivan lohikäärmeen eteen. Lohikäärme kirkaisi ja tunki päätään haltia nuorukaista kohti.
“Siitä vain. Ei se pure tuossa mielentilassa.” Caryave naurahti ja tökkäisi toista vielä hieman eteenpäin.

//lyhyttä…//

Alayna nyökkäsi toisen selitykselle. Häntä hymyilytti lohikäärmeen ystävällisyys Caryavea kohtaan; äsken tilanne oli vielä ollut aivan toisenlainen.
Hän yllättyi toisen vetäessä hänet lohikäärmeen eteen, muttei silti säikähtänyt sen kirkaisua. Se kuulosti pikemminkin tutulta. Aivan, hän oli kuullut samanlaisen äänen jossain... kenties lapsena vanhempiensa talleilla? Mahdollisesti... Hän katsoi lohikäärmeen laventelinsinisiin silmiin ja hymyili. Hän ei uskaltanut yrittää ottaa lohikäärmeeseen telepaattista yhteyttä, vaan tyytyi silittämään sitä pehmeästi. Sen suomut olivat märät ja liukkaat, mutta eivät epämiellyttävän tuntuiset.
"Mikä hänen nimensä on?" tyttö kysyi hetken kuluttua. Hän käytti lohikäärmeestä 'hän'-muotoa tietoisesti, sillä häntä ei innostanut vähätellä olennon älykkyyttä, joka oli hyvinkin ihmisen tasoa. Ottaen huomioon olennon koon ja epäluulon haltioita kohtaan sen ärsyttäminen olisi kovin kohtalokasta, kuten jo äsken oli tullut huomattua. Sade putosi edelleen taivaalta tasaisena virtana, ja Alayna oli kiitollinen Caryaven viitasta, joka hänellä oli edelleen päällään.

Caryave katsoi kädet edessään puuskassa, kun haltia teki tuttavuutta Isuldraan. Keijuhaltia ei saattanut uskoa silmiään, kuinka hyvin lohikäärme tuntui yhtäkkiä hyväksyvän Alaynan heidän keskuuteensa. Ja antoi vieläpä koskettaakkin itseään. Tilanne oli kääntynyt äskeisestä päälaelleen eikä tuntunut muistuttavan enää ollenkaan hetki sitten ollutta.
“Isuldra. Tai no siksi sitä olen kutsunut. Se näyttää pitävän sinusta” Mikä on hyvin harvinaista... Caryave totesi kun katsoi laventelin ja haalean liilan väristä, älykästä petoa hieman edempänä itsestään. Samalla tämä irvisti hieman kivusta olkapäässään. Haava ei tuntunut olevan yhtään sen parempi, vaikka vuoto siitä olikin tyrehtynyt huomattavasti vähemmäksi.
”Anteeksi…” Caryave kuuli vaimean äänen päässään ja pudisti päätään hieman.
”Ei se mitään…” Isuldra oli ollut Caryaven ainut ystävä, eikä tämä tahtonut rikkoa välejään sen kanssa. Ei nyt, ei koskaan.

Alayna hymyili.
"Minä pidän lohikäärmeistä", hän vastasi Caryaven huomautukseen siitä, että lohikäärme piti hänestä. Se oli toteamus, ei tapa kertoa jotain jollekulle. Hän piti kaikenlaisista eläimistä, mutta erityisesti lohikäärmeistä. Niissä oli jotain... iätöntä. Jopa haltioiden mittapuulla.
"Isuldra... kaunis nimi. Kaunis lohikäärme", hän totesi päätään kallistaen. Hän tiesi, ettei ollut ihan normaalia rikkaan perheen ainoalle tyttärelle kutsua lohikäärmeen kaltaista petoa kauniiksi, mutta jostain kumman syystä hänest oli alkanut tuntua, ettei häntä voisi vähempää kiinnostaa se, miten jonkun oli perinteisesti tarkoitus suhtautua johonkin. Tästä käytännöllisyydestä tulisi vielä olemaan hänelle hyötyä... Hän vilkaisi Caryavea ja huomasi tämän irvistävän haavan takia.
"Voisin vilkaista tuota haavaa", tyttö ehdotti katsoen olkapäätä arvioivasti. Jos hän ei tulta osannutkaan tehdä (muutoin kuin suuttumalla), niin parantajana hän oli kohtalaisen hyvä. Hän oli ennen parantanut lähinnä loukkaantuneita eläimiä ja muutaman kerran vanhempiensa palvelusväkeä (sen hänen vanhempansa olivat sentään hyväksyneet). Tuo haava muistutti sitä, jonka eräs palvelija oli saanut hakatessaan halkoja. Kirves oli lipsahtanut ja osunut jalkaan, mutta hän oli silti saanut vamman parantumaan parissa päivässä. Arpihan siitä oli jäänyt, mutta parempi sekin kuin tulehdus...

“Luulin, että pelkäisit niiden pelkkää olemusta. Ilmeisesti olin väärässä.“ Caryave hämmästeli toisen kaunistelua, eikä oikeastaan ymmärtänyt koko jutun juonta siihen. Kuitenkin tämä päätti olla ajattelemasta asiaa enää yhtään sen enempää. Keijuhaltialla ei ollut nimittäin mitään kuvaa sellaisesta päässään, että joku, vieläpä naispuolinen, saattaisi pitää Isuldran kaltaisista pedoista. Mutta kaikkeahan sitä maailmassa on. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun joku suhtautui myöntävästi lohikäärmettään kohtaan Caryaven nähden, vaikka tuo olikin käyttäytynyt niin huonosti. Kun Alayna mainitsi Caryaven olkapäässä olevasta haavasta, se sai tämä hätkähtämään hieman. Ei keijuhaltia ollut edes ajatellut vaivata toista, mutta minkäs sille mahtoi.
“Toki…” Caryave sai suustaan sanotuksi. Toki tämä otti apua vastaan, kun sellaista hyvinkin harvoin tarjottiin, johtuen kai siitä kuinka vahvasti tämän kehno maine tunnettiin. Samassa tämä ehti ajatellakin, miten toinen suhtautui niin avokätisesti herraa kohtaa. Eikö tämä tuntenut ulkomaailman pahansuovista varkaista sunmuista rikollisista mitään? Hetken Caryave epäröi, mutta laski kätensä olkapäältään alas paljastaen ilkeän, verisen haavan.

Alayna pudisti päätään huvittuneena toisen kertoessa luulostaan. Toki lohikäärmeitä piti kunnioittaa samaan tapaan kuin mitä tahansa petoa, mutta että pelätä... Hän oli sentään varttunut perheessä, jonka tallissa oli hevosten lisäksi kaksi täysikasvuista lohikäärmettä (jotka suhtautuivat häneen kuin hieman pienikokoiseen lapsenlapseen).
Toisen vastatessa myöntävästi tytön ehdotukseen tämä nyökkäsi ja käveli lohikäärmeen luota Caryaven viereen. Hän katsoi tämän haavaa tuumivasti, kohotti sitten kätensä olkapäälle ja painoi haavaa varovasti umpeen, laulaen puoliääneen sanoja, jotka oli oppinut äidiltään. Loitsu ei ollut kovinkaan tehokas, mutta kelpasi hyvin tällaisiin tilanteisiin. Haava kuroutui hitaasti kiinni ja ihoon jäi samantapainen jälki kuin melkein umpeutuneesta ruvesta. Alayna laski kätensä ja katsoi haavaa mietteliäänä.
"Se paranee parissa päivässä, kunhan et ala leikkiä tuulimyllyä", hän totesi pieni hymy huulillaan ja astui taaemmas.
Itse asiassa Caryave oli ajatuksissaan oikeilla jäljillä. Tyttö kyllä tiesi rikollisista, muttei osannut laskea Caryavea samaan porukkaan. Lisäksi hän oli hieman naiivi, joten huonolla tuurilla hän päätyisi ennen pitkää ryöstetyksi ja kenties kuolleeksikin. Saattoi vain toivoa, että hän oppisi ennen sitä.

Caryave katsoi vielä epäröiden, antaisiko toisen koskea itseensä mutta myöntyi ajatustensa pohjalta lopulta. Haava umpeutui kuin umpeutuikin, vaikka tällä olikin ollut harhaluuloja parantavista voimista. Kerran joku oli tarjoutunut samaan, ja mitä siitä seurasi. Hämärä tyyppihän yritti tappaa keijuhaltia. Eli siis Caryavella oli syytäkin pelätä tätä, vaikkei uskonutkaan Alaynan yrittävän mitään vastaavaa. Pikemminkin päinvastoin. Kerrankin keijuhaltiasta tuntui siltä, että pysty luottamaan johonkuhun ja tämän tekemisiin.
“Ki-kiitos.” Caryave sanoi ja pyöräytti muutamankerran varovasti olkapäätään, jottei aiheuttaisi vakavia repeytymiä ja joutuisi uudelleen korjattavaksi haavansa kanssa. Isuldra vaikutti sateen takia levottomalta. Se ei selvästi jaksanut enää värjötellä paikallaan sateessa ja kastua enää yhtään enempää. Miksi kukaan ylipäätään haluaisi kastua läpimäräksi? Lohikäärme tutkaili koloa hieman päätään heiluttaen, muttei siitä ottanut selkoa meinasiko se tunkea ruhonsa myös sisälle. Ei. Se heitti siipensä ylös kolon suuaukon yläparrun tasalle suojatakseen itseään pisaroilta, asettui kolon viereen mukavasti makaamaan ja hymisi itsekseen. Tilanne sai Caryaven hymyilemään pienesti ja jos tämä olisi vain osannut lohikäärmeen tavoin, olisi keijuhaltiakin hymissyt tyytyväisenä.
Pahus…nuotio. Caryave ajatteli kun huomasi -entisen- nuotion olevan pyörähtänyt aivan kasaan ja potkaisi yhtä oksaa jaloistaan itseään kauemmas.
“Mistä olet oppinut parantavia loitsuja?” Keijuhaltia kysyi uteliaana ja istui lopultakin alas hieroen käsiään vastakkain.

Alayna hymyili ja istui alas. Siitä oli jo aikaa kun hän oli viimeksi parantanut haavoja. Taitoa oli hyvä käyttää silloin tällöin, ettei se unohtuisi.
"Äitini opetti niitä minulle. Ainut hänen hyväksymänsä tapa käyttää taikuutta", hän vastasi Caryaven kysymykseen. Tosiaan... hänen kotinsa oli ristiriitojen summa. Taikuutta ei saanut käyttää kuin parantamiseen, mutta tallissa oli taikaolentoja. Haltia-aatelisia vaikka haltioilla ei ollut aatelistoa. Läheisen kaupungin asukkaat halveksivat haltioita heidän ollessaan kaupungissa, mutta kun kaupunkilaiset harvoin sattuivat heidän kartanolleen, he kohtelivat hänen vanhempiaan kuin oikeaa aatelistoa. Kunnioittavasti. Se oli tavallaan oma pieni maailmansa, jolla oli omat sääntönsä - ja joka toimi. Kukaan ei noussut hänen vanhempiaan vastaan sillä maalla, vaikka muualla heidät olisi helposti ryöstetty ja hakattu. Oliko se taikuutta? Vai jotain muuta? Alayna totesi harmissaan, että hänen vanhempansa eivät kenties olleet kertoneet hänelle aivan kaikkea... Äkkiä hän tajusi palelevansa. Tosiaan, nuotio... hän järjesteli puut pieneen kasaan ja tuijotti sitä.
Kas niin. Minä sytytin tuon aiemminkin. Suutuumalla. Mutta jotenkin en usko, että tarvitaan suuttumista joka kerta. Se auttaa, mutta voi olla toinenkin tapa, hän ajatteli ja keskittyi. Suuttuminen auttoi keskittymään, mutta onnistuisi se ilmankin... Tahdonvoima leimahti hänen mielessään ja samassa nuotio paloi iloisella liekillä. Hän tuijotti sitä hetken yllättyneisyyden ja tyytyväisyyden sekaisin tuntein.
"Aha", hän totesi hetken kuluttua ei-erityisemmin-kenellekään.

Nuotion iloiset liekit toivat jälleen lämpöä koloon ja lohikäärmeen hyminä koristi sen mukavaa rätinää. Ilmeisesti haltiasta oli hyötyä jossain määrin, kun pystyi tulta tekemään. Osasihan Caryavekin tulta suustaan pyyhkäistä pienen vaivan näön magian avulla tehdä, mutta se verotti huomattavasti tämän voimia kokematon kun oli. Parempi jättää tulen teko magialla sen ammattilaisille. Kaikesta huolimatta keijuhaltia oli tyytyväinen tilanteeseensa. Oli seuraa, lämmintä vaikka satoikin, ystävä vieressä. Mitä siitä saattoi vielä toivoa. Toki lämmin asustus olisi mukava, mutta keijuhaltiahan oli antanut osansa Alaynalle. Viittansa nimittäin. Kait se piti vilun loitolla. Ja voisihan Caryave käpertyä Isuldran siiven alle lohikäärmeen lämpimän kehon viereen, jos tuntisi jäätyvänsä niille sijoilleen. Parempi koittaa kuitenkin selvitä aluksi aivan itse, niinhän hän oli tehnyt aikaisemminkin. Tosin selviytyminen olikin sitten erijuttu.
“Mikset hakeutunut lähimpään majataloon viettämään aikaasi, vaan hiippailit suoraan tänne, metsikköön?” Caryave kysyi vienosti ja puhalsi valkean höyrypilven suustaan, sitä avatessaan.

Alayna pudisti päätään.
"Se uusi laki aiheuttaa ongelmia. Suurin osa Mihterin majataloista on ihmisten omistuksessa, ja ainakaan ne, joihin törmäsin, eivät ottaneet enää haltiavieraita", hän vastasi katsoen mietteliäänä tuleen. Välillä oli kuin hän olisi nähnyt liekeissä hahmoja, välillä ei.
Mielikuvituksen temppuja, hän päätteli hetken kuluttua. Hän alkoi väsyä, sillä hän oli käyttänyt tänään tavallista enemmän taikuutta, ja oli jo ilta. Itse asiassa oli miltei yö. Hän sipaisi luolan seinustalla kasvavaa sammalmattoa. Se oli kuivunut jo ajat sitten, mutta se oli silti pehmeä. Eikä kuivuuskaan haitaksi ollut, päinvastoin. Kosteus ei olisi ollut kovin mukavaa.
"Tässä", hän sanoi äkkiä ja ojensi Caryavelle tämän viitan hymyillen. Hän oli kiitollinen sen lainasta, mutta toinenkin tarvitsi kyllä viittaansa. Ja kuiva, suojaisa nukkumapaikka yhdistettynä vieressä loimuavaan nuotioon takaisi, ettei tänä yönä olisi niin kylmä kuin päivemmällä. Hän selviäisi kyllä. Tyttö veti laukkunsa sammalen päälle varoen aiheuttamasta kilinää, joka olisi kielinyt laukun sisällön. Sitten hän käpertyi pienelle kerälle kaukku tyynynään, puoliavoimien silmien katse kiinnittyneenä loimuavaan tuleen.
"Öitä", hän totesi Caryavelle ja Isuldralle, sulki silmänsä ja nukahti miltei välittömästi.

//Jatketaanko sinun vuorosi jälkeen seuraavasta aamusta?//

Ahaa…olen taas jäljessä lakien suhteen. Mihinpä minä niitä edes tarvitsisin. Caryave ehti ajatella kun toinen vielä jatkoi puhumistaan. Lait olivat hieman vieras aihe tälle. Eihän Caryave niistä ollut koskaan aikaisemminkaan mitään tiennyt, mutta hyvä, kun joltain sai tietää uusista tulokaista. Yllättäen toinen ojensi tämän viittaa takaisin Caryaven käsiin. Siinä sitten keijuhaltia seisoi hetken sanattomana paikoillaan ja katsoi hieman vaivaantuneesti viittaansa, ottaen sen kuitenkin tyytyväisenä vastaan. Olihan toinen voinut sen päällä pitää, kerran nukkumaan aikoi. Toisen suljettua kuitenkin silmänsä ja ilmeisesti uneen vaivuttua, Caryave myötätuntoaan levitti viitan Alaynan ylle. Itse Keijuhaltia kömpi Isuldran kylkeen kiinni ja kertasi päivän tapahtumia. Ensimmäiseksi juostiin virkavaltaa karkuun henkihieverissä, kunnes eksyttiin metsään. Ja tässä sitä nyt ollaan. Se riitti Caryavelle mainiosti, eikä tämä vaivannut enää asialla päätään. Lohikäärmeen syvä hyminä tuuditti keijuhaltian uneen mitä pikimmin. Jotain Caryave oli kuitenkin jättänyt huomiotta, nimittäin viittansa eräässä salataskussa olevaa kätköä. Mahdollisesti sen löytäessään, saattaisi poimia käteensä korun, kullatun sellaisen, jonka keijuhaltia saaliikseen tänään sai eräältä aateliselta ohi kävellessään. Ilkeää vai mitä.

//khyl minulle sopii että aamusta jatkamme…//

//Siispä: Hyvää huomenta, Fenyan! ^^ //

Alayna raotti silmiään päivänvalon osuessa häneen.
Luola, sammunut nuotio, keijuhaltia, lohikäärme... LOHIKÄÄRME? hän tajusi ja katsoi kunnolla ympärilleen. Hetken hän mietti kummissaan, missä mahtoi olla, mutta muisti sitten. Ai niin. No... mitäs seuraavaksi? hän mietti noustessaan istumaan. Hän tajusi jonkin olevan päällään ja vilkaisi Caryaven viittaa. Minähän annoin tuon takaisin... hän mietti kohauttaen olkiaan. No jaa... hän purki sotkeentuneet lettinsä, avasi laukkunsa ja ujutti sieltä esiin kultaisen kampansa. Saatuaan hiuksensa selvitettyä hän laittoi kamman takaisin, sulki laukun, letitti kasvojaan kehystävät palmikot uudelleen, laskosti viitan ja jätti sen vielä nukkuvan Caryaven viereen. Sitten hän käveli luolan suulle ja katsoi ulos. Sade oli lakannut ja aamuaurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Metsikössä sen valo siivilöityi oksien läpi saaden paikan näyttämään taianomaiselta. Maa oli vielä märkää, mutta maisema oli puhdas sateen jäljiltä. Värit olivat kirkkaita syksyn värejä. Hän vilkaisi aurinkoa arvioiden aikaa. Kolmannen vaiheen loppua, väittäisin, hän mietti ja palasi luolaan odottelemaan Caryaven heräämistä. Aamiainen ei ehkä olisi huono idea, kunhan ensin keksittäisiin, mistä sellaisen saisi...

//Osuvasti sanottu ^^//

Lohikäärmeen yllättäinen nopea liikehdintä sai Caryaven hereille. Isuldra pomppasi pystyyn ja lehahti iloisena kirkuen kuin kotka taivaalle ja sinne katosikin. Keijuhaltia puolestaan voivotteli kun oli tärähtänyt maahan toisen intoillessa.
“Juuri näin..” Tämä toisti moneen kertaan kunnes venytteli ja nousi istumaan lopulta maasta. Raikas ilma, auringon säteet ja kaikki saivat Caryaven heti pirteämmälle tuulelle, mutta jokin oli pielessä jälleen. Ensinnäkin viitta. Alaynalla ei näyttänyt olevan sitä enää. Caryaven hätääntynyt ilme kertoi liiankin selvästi että jokin oli hukassa, mutta siirtäessään kättään kangas kappaleen päälle, helpoitus. Luojan kiitos, se oli tallessa ja niin sen sisältökin. Keijuhaltia alkoi vaappuen pukea viittaansa takaisin ylleen, kunnes mahan mokuraisu hätkähdytti.
“Ei sinulla sattuisi olemaan ruokaa mukana?” Keijuhaltia kysyi katsettaan kohottaen haltiaan.

Alayna katsoi lohikäärmeen katoamista taivaan sineen.
"Lentävä lähtö", hän totesi ja katsoi sitten Caryavea, jolla oli kasvoillaan kumman hätääntynyt ilme. Ennen kuin tyttö ehti kysyä mitään, toinen löysi viitan ja näytti rauhoittuvan. Mitähän tuossa viitassa on niin arvokasta? hän mietti itsekseen kohottaen toista kulmakarvaansa. Hän katsoi vuorotellen Caryavea ja viittaa, mutta sitten toinen kysyi ruuasta.
"Eipä ole", hän totesi hymyillen ja työnsi ajatuksen mielestään. Se jäi jonnekin hänen tajuntansa taka-alalle ja olisi takuulla valmis hyppäämään esiin heti tilaisuuden tullen, mutta nyt hän keskittyi tärkeämpään ongelmaan: miten saada ruokaa keskellä metsää? Hän ei ollut ennen joutunut hankkimaan ruokaa itse muutoin kuin ostamalla, eikä täällä todennäköisesti ollut kauppoja. Jousiammunnan perustaidoista ei suurtakaan hyötyä ollut ilman jousta, eikä tyttö ollut vakuuttunut siitä, että hänen magian kyvyillään saisi kiinni yhtään mitään. Ja mitä kasveihin tuli... hän tiesi niistä saman verran kuin miekkailusta, eli vain kaikkein alkeellisimmat perusasiat, jotka kuuluivat kenen tahansa fenyanilaisen perustietouteen.

Caryave pohdiskeli hetken paikoillaan ja haroi hiuksiaan kertaan jos toiseenkin. Keijuhaltia ei ollut syönyt itse muutamaan päivään, joten tämän olisi hälyttävä tarve hankkia itselleen edes jotain ruokaa. Mikä pahinta, helpommin sanottu kuin tehty. Hänellä ei ollut jousta jolla riistan saalistaminen voisi olla helpompaa kuin odotti, vain miekat, joilla tuskin sai mitään aikaiseksi. Toki ne pilkkomiseen ja leikkaamiseen sopisivat, mutta eivät vaikkapa jonkin nelijalkaisen nopeajalkaisen elukan tappamiseen. Juoksisivat karkuun vähästäkin äänestä ja siinä oltaisiin taas samassa alkupisteessä. Caryave tutkaili haltiaa vaivihkaa, eikä havainnut tälläkään jousta. Ei voi olla totta... Käväisi lyhyt ajatuksen poikanen keijuhaltian mielessä. Mikä siis neuvoksi, kun mitään ei nähtävästi ollut tehtävissä.
Keijuhaltia venytteli hetken siinä paikoillaan ja nojasi seinään toisella kädellään.
"Emme voi istua täälläkään jos ruokaa halajamme. Paras lähteä vain etsimään." Caryave tuumasi Alaynalle ja sitoi viittansa hieman kaulansa alauolelta kiinni mustalla nyörillä. Viitta istui tukevasti keijuhaltian päälle, eikä siitä hevillä putoaisi. Keijuhaltia jättäisi takuu varmasti haltian yksin virumaan koloon, jos tuo ei mukaan suostuisi lähtemään. Toki hän vielä palaisi, ruokaa, mukanaan haltian luokse takaisin. Sen verran sääli häntä kouri ettei tuota voinut yksinkään jättää.
"Vai jäätkö mieluummin tänne?" Caryave päätti vielä kysyä ja marssi kolon suulle, katsoi taivaalle ja viitan kankaan heilahduksesta saattoi huomata keijuhaltian siipien pienen värähtelyn.

Alayna kohautti olkiaan ja katsoi ulos.
"Taidan tulla mukaan. Turha täällä on istua", hän totesi ja käveli luolan edustalle. Vaikkei hän tiennytkään syötäviksi kelpaavista kasveista kuin muutamia yleisimpiä, niin voisihan hän ainakin yrittää, ja jos Caryave tuntisi enemmän, tyttö voisi oppiakin jotain. Hän lisäsi mielessään ostettavien tavaroiden listaan uudet jalkineet, sillä vaikka nyöritettävät sandaalit kauniita olivatkin, pidemmille kävelymatkoille ne eivät sopineet. Sitten hän katseli ympärilleen. Tämä metsän osa näytti aurinkoiselta, eli hyvällä tuurilla he saattaisivat löytää jotain syötävää, varsinkin kun kuumakausi oli jo alkamaisillaan ja kasvit suurimmaksi osaksi vironneet kylmäkauden jäljiltä. Hän mietti hetken laukkuaan, mutta päätti sitten jättää sen olkapäälleen, mihin hän oli sen nostanut noustuaan. Vaikkei metsässä kukaan sitä todennäköisesti ryöstäisikään, tytöstä tuntui silti turvallisemmalta, kun hän tiesi missä hänen omaisuutensa kulloinkin oli. Varsinkin kun hänellä ei ollut mitään muuta kuin se ja vaatteensa.
Kyllä me jotain löydämme, hän mietti katsellen metsään ja koetti unohtaa, että oli viimeksi syönyt Mothyssä.

Caryavella ei ollut aikaisemmin mitään epäilystä siitä, lähtisikö Alayna tämän mukaan vai ei. Jos kyseinen olisi ollut keijuhaltian kohdalla, ei tämä välttämättä yksin olisi tahtonut pieneen kolo pahaseen jäädä roikkumaan. Kaikilla oli oma elämänsä ja jokainen päättäkööt siitä mitä tekee. Eihän Caryaven tarkoitus ollut pakottaa, mutta jos Alayna mukaan tahtoi ei herra sitä pahakseen pistänyt. Pikemminkin vain se paransi tilannetta. Kaksin oli huomattavasti helpompi löytääkin jotain syömäkelpoista. Ja ehkä Alayna saattaisi tietää enemmän vaikkapa marjoista, kasveista... mikä nyt ruokana pitää voisi.
Keijuhaltia kyykistyi ja ojensi muutaman sormensa maan pintaa kohti tunteakseen herkillä aisteillaan mahdollisia värähdyksiä riistan varalle. Sellaista tosin olisi vaikeaa saada kiinni ilman tarvittavia välineitä, mutta kyllä Caryave takuulla jotain keksisi vaikeimmassakin ja pahimmassakin tilanteessa. Eikä ruoan välttämättä lihaa tarvinnut olla.
"Oletko aikaisemmin joutunut hankkimaan ruokaasi itse?" Caryave uteliaisuuttaan kysyi ja katsoi Alaynaa olkansa takaa.