Tie on pitkä kulkea [Loppu]

Alayna värähti kylmän tuulenpuuskan osuessa häneen. Hopeahaltia oli jo aiemmin harmitellut viitan puuttumista, mutta nyt hän todella olisi kaivannut sitä. Hän oli lähtenyt Mihteristä jalan aikomuksenaan suunnata jonnekin muualle Madareniin, minne tie sitten veisikään. Kahta asiaa yleellisyyteen tottunut neito ei kuitenkaan ollut huomioinut: tuulta ja matkan pituutta. Hän ei ennen ollut joutunut kävelemään näin kauaa, ja vaikka hän olikin harrastanut salaa miekkailua ja jousiammuntaa hänen kunnossaan ei silti ollut hurraamista. Hän pyyhkäsi pitkät hopeiset hiuksensa silmien edestä ja vilkaisi maisemaa. Jonkin matkan päässä edessäpäin näytti olevan jonkinlainen metsikkö, joka ehkä tarjoaisi suojaa lähestyvän yön ajaksi. Matalalla roikkuvat tummat pilvet lupailivat sadetta, ja yöhön mennessä täällä olisikin kunnon myräkkä. Neito nopeutti askellustaan aikomuksenaan ehtiä suojaan ennen kuin sade alkaisi. Hän mietti mielessään, olisiko peilistä, kammasta tai rahasta apua, vaikka tiesikin ettei olisi. Luonnossa selviämiseen hänellä ei ollut minkäänlaisia varusteita ja hän tajusi sen nyt liiankin hyvin. "Miten minä voin olla näin tyhmä?" hän mietti kävellessään.

//Tervetuloa, tervetuloa...//

//Jos sallit niin mukaan tulisin//

Pieni nuotio keijuhaltian edessä rätisi viimeisiään. Se sammuisi kohta, eikä Caryave viitsinyt edes yrittää pitää sitä elossa. Keijuhaltia vilkaisi taivaalla, aivan yläpuolellaan roikkuvia tummia pilvia. Ei tiedä hyvää. Caryave tuumi laskiessaan katseensa takaisin nuotioon ja vetäisi viittaansa tiukemmin ympärilleen. Oli aivan se ja sama, missä keijuhaltia majaili. Ei tätä koskaan oltu kaipaamassa mihinkään, eikä kukaan tästä sen enempää välittänytkään. Keijuhaltia puhalsi suustaan pienen höyrypatsaan ja katsoi kun se leijaili vähän matkaa ylöspäin. Kylmä tuuli kuitenkin otti ja puhalsi sen sivuun samalla, kun heilutteli Caryaven mustia hiuksia. Ainoa lohtu, mikä keijualtialla oli, oli tieto siitä että tämän rakas lohikäärme ystävänsä kaarteli jossain lähettyvillä. Se tieto toi keijuhaltian kehoon lämpöä sen verran, ettei tämä aivan täysin kohmettunut paikoilleen. Caryave istutti huppunsa paremmin niskansa päälle ja kaivoi viittansa alta huilun, joka oli yllättävän hyvässä kunnossa niinkin pitkän ajan takaa. Keijuhaltia katsoi sitä hetken, siirsi sen sitten suulleen ja alkoi soittaa haikea mielistä, mutta kaunista sävelmää.

//Tervetuloa vaan. ^^//

Alaynan kävellessä eteenpäin jostain alkoi kuulua huilun kirkas, pehmeä
ääni. Hän nosti katseensa ja näki äsken katselemassaan metsikössä
nuortion pilkahduksen. Haltia mietti hetken, mutta päätti jatkaa
matkaansa sillä metsikköä parempaa suojaa ei juuri näkynyt. Hänhän
voisi katsoa, kuka siellä olisi.
Niinpä hän kiiruhti kohti liekkiä eikä aikaakaan kun hän näki edessään jonkin verran itseään vanhemman keijuhaltian istumassa nuotion vierellä. Hän pysähtyi pienen matkan päähän katsoen toista epävarmasti. "Puoliksi varjohaltia", Alayna tajusi, ja pohti kannattaisiko hänen sittenkään jäädä. Varjohaltiat eivät olleet tunnettuja ystävällisyydestään. "Parempaakaan paikkaa ei toisaalta ole, eiväkä kaikki varjohaltiat voi olla ilkeitä", tyttö mietti itseään moittien. Hän ei saisi olla ennakkoluuloinen jokaista varjohaltiaa kohtaan. Haltia astui askeleen lähemmäs.
"Anteeksi, mutta voinko tulla tänne?" hän kysyi ensimmäisten vesipisaroiden pudotessa taivaalta.

Keijuhaltia lopetti soittonsa ja kääntyi katsomaan tulijaa. Caryave ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tekemisissä hopeahaltioitten kanssa, mutta nyt siihen näköjään tarjoutui tilaisuus. Nuoren näköinen hopeahaltia seisoi pienen etäisyyden päässä tästä. Caryave vilkaisi huiluaan vasemmassa kädessään ja sitten taas toista.
"Totta kai." Tämä sanoi hieman hämillään ja viittoili kädellään tulemaan lähemmäs. Samassa pisara tipahti tämän nenälle ja sai keijuhaltian säpsähtämään. Nuotiokin rätisi, muttei sammunut vielä. Miksiköhän hän on täällä. Keijuhaltia mietti ja nosti jälleen huppuaan ylemmäs niskansa suojaksi. Pieniä pisara ryppäitä putoili maahan, mutta kokonaisuudessa sade kehittyi hitaasti. Kauaa ei välttämättä kuitenkaan kestäisi jos pilvet meinaisivat nostattaa kunnon myräkän. Caryave rohkeni jälleen vilkaisemaan haltiaa, muttei kuitenkaan sanonut tälle mitään.

Alayna nyökkäsi ja tuli lähemmäs. Hän istui nuotion toiselle puolelle, vastapäätä varjohaltiaa. "Minä olen Alayna Lithémiel", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sade tuntui kovenevan, mutta silti pieni nuotio piti pintansa. Alayna hymyili katsoessan sitä. Vaikkei se paljon ollutkaan, niin nuotiosta tuleva vähäinenkin lämpö auttoi. Jokainen voimakkampi tuulenpuuska sai hänet värähtämään hiukan, muttei niin pahasti kuin aiemmin tiellä. Paikka oli mukavan suojaisa.
Hän nosti katseensa nuotiosta ja katsoi sen sijaan nuotion takana istuvaa haltiaa tutkivasti. Varjohaltia, tämähän oli jo todettukin. Toinen silmä vaikutti sokealta, vaatteet viittasivat merirosvouteen. Tämän vaihtoehdon tyttö kuitenkin hylkäsi, sillä mitä merirosvo tekisi täällä? Viitan alta hän erotti hiukan jonkinlaisia... siipiä? Keijuhaltia, kenties? Tuolla oli myös jonkin verran aseita ja hän vaikutti tottuneelta niiden käyttöön.
Alayna mietti huvituneena, mitä toinen mahtaisi nähdä häntä katsoessaan. Hopeahaltia, rikkaan perheen tytär, ei mitään käsitystä erätaidoista, ei aseita... todennäköisesti hän olisi toisen mielestä huvittava.

"Caryave rì Isilrá." Keijuhaltia totesi lyhyesti toiselle ja tunki huilunsa takaisin viittansa alle. Tämä piti katseensa alhaalla, mutta kohotti hieman kulmiaan ylöspäin ja katsoi pitkän tovin haltiaa. Hopeiset hiukset viittasivat mitä ilmeisimmin hopeahaltian rotuun, mutta mikä mahtoi olla tämän tarina. Ei hän kovin vanhalta näyttänyt keijuhaltian mielestä, ja tuskin sitä olisikaan. Mutta yksi pisti pahoin Caryaven silmiin. Miksei Alaynalla ollut päällään minkään näköistä viittaa, tai paksumpaa vaatekerrosta. Sehän olisi lähes välttämätön näissä olosuhteissa ja vieläpä tälläisellä ilmalla. Caryave pystyi kuvittelemaan kuinka kylmissään toinen mahdollisesti oli, ja tämän selkäpiitä pitkin lipuivat kylmät väreet kyseisen takia. Caryave laski katseensa nuotioon, joka sinnitteli vielä pienen liekkinsä kanssa elossa, mutta sihahti jokaisella kerralla kun pisara tähän tippui. Ehkä olisi parempi hakea suojaa. Caryave tuumi ja alkoi kuvitella tarkemmin kuvaa hopehaltiasta mieleensä. Tämä sai puolestaan Caryaven hymyilemään hieman, lähes nauramaan. Ainakin tämä oli olettanut ettei toinen kantaisi edes aseita mukanaan, ellei sitten ollut taitava magian käyttäjä eikä tarvinnut muuta puolustuksekseen. Sekin saattoi olla hyvin todennäköistä Alaynan kohdalla, rotuunsa nähden ainakin.
"Mikä tuo sinut tänne, tälläisellä ilmalla, ilman aseita, ilman lämpimiä vaatteita?" Keijuhaltia rohkeni kysymään ja koitti saada nuotiota palamaan paremmin, heittämällä siihen muutamia risuja ympäriltään.

Alayna hymyili toisen kysymykselle. "Yritin ostaa lämpimämpiä vaatteita Mihteristä, mutta kauppiaat olivat suurimmaksi osaksi ihmisiä eivätkä halunneet palvella haltiaa. Ja majataloissahan on se uusi laki, että pitäjät saavat päättää, ketä palvelevat", hän vastasi muistellen Mihteriä. Hän tiesi, ettei vastaus ollut täydellinen, mutta hän halusi olla varovainen. Aseettomana ja heikkokuntoisena hän oli liiankin helppo ryöstettävä, varsinkin jos hän mainitsisi kuljettavansa kymmentä kultakolikkoa laukussaan.
"Jos taas ihmettelet, miksen ole kotona, niin vanhempani heittivät minut pihalle eräiden... erimielisyyksien takia", hän jatkoi. Eihän siitä ollut kuin viitisen päivää kun he olivat keksineet hänen harjoittelevan salaa taikuutta ja aseiden käyttöä. Toisinaan he olivat hiukan turhan äkkipikaisia, mutta minkäs sille mahtoi. Hän olisi kuitenkin toivonut oppivansa jonkinlaisen tulentekoloitsun ennen kuin joutui lähtemään. Siitä olisi ollut suuresti apua tällaisella matkalla.
Alayna alkoi mielessään listata asioita, jotka olisi mukava hankkia piakkoin. "Yksi: viitta. Kaksi: ruokaa. Kolme: lämpimämpiä vaatteita noin yleensäkin. Neljä..."

Caryave oli vähällä nauraa toisen selityksille, mutta hillitsi itsensä ja ähkyi naurunsa pieneksi hymähdykseksi. Keijuhaltia tuijotti nuotiota, kun sen pieni liekki alkoi vihdoin hiipua märkien puiden alle ja katosi lähes kokonaan näkyvistä. Kuitenkin se jäi vielä kytemään hiljaa aloilleen, eikä luultavasti enää nousisi esiin.
"Vai uusia lakeja. Hyvä kun kerroit koska en itse vielä tiennyt. Vaikka mitä muuta sitä saattaisi odottaakkaan." Caryave tokaisi ja häpesi hieman tietämättömyyttään. Eihän tämä ollut vieraillut kaupungissa tai läheisissä kylissä pitkiin aikoihin, vaan taivaltanut metsiä pitkin milloin missäkin. Tälläkertaa täällä. Vaikka toinen olikin kertonut jo syyn, miksi täällä oli, olisi Caryave tahtonut kysyä vielä lisää näistä erimielisyyksistä. Kuitenkin mitään sanomatta, keijuhaltia päätti pitää päänsä kiinni eikä vaivata toista ihmeellisillä kysymyksillään, joissa ei tietenkään olisi ollut mitään tolkkua. Caryave katsoi syvälle metsään haikailevasti myhäillen ja hieroi käsiään vastakkain. Vaikkakin turhaan, ne olivat niin kohmeessa että tuskin enää liikkuivatkaan.

Alayna virnisti itsekin selityksilleen. Ne olivat tosiaan hiukan ontuvia, mutta parempaakaan hän ei voisi kertoa joutumatta selittämään vanhemmistaan tai heidän varallisuudestaan, ja hän epäili sanoneensa liikaa jo mainitessaan sukunimensä 'Lithémiel'. Hänen perheensä ei sentään ollut niitä köyhimpiä, ja kulta toi tunnetusti jonkin verran mainettakin.
"No, mitä muutakaan neuvostolta voisi odottaa? Kahdeksantoista päättäjää ja kaikki ihmisiä. Pahoin pelkään tämän olevan vasta alkua", hän huomautti katsoen mietteliäänä kaukaisuuteen kuin olisi kyennyt näkemään Fenyanin johtajat tekemässä päätöksiään.
Koko ajan koveneva sade sai hänet värähtämään kylmästä. Hänen hiuksensa olivat läpimärät ja takertuivat selkään ja käsivarsiin, eivätkä vaatteetkaan olleet enää kuivat. Nekin liimautuivat ihoa vasten vähentäen lämmön tunnetta entisestään. Nuotion sammuttua hän käpertyi pienemmäksi yrittäen vaistomaisesti vähentää lämmönhukkaa. "Suoja ei tosiaankaan olisi pahitteksi", hän mietti itsekseen vilkaisten ympäristöä. Hänellä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista käsitystä sellaisen rakentamisesta, mitä nyt oli seikkailukirjoista lukenut. Hän epäili, ettei se ihan riittäisi metsässä selviytymiseen.

Caryave kaivoi käteensä hiekkaa ja viskasi sen nuotion päälle, turvaten että se varmasti sammuisi eikä sytyttäisi koko metsää tuleen. Keijuhaltia nousi ylös ja koitti rutistaa hiuksistaan ylimääräisen veden pois. Hetken tämä seisoi paikoillaan ja häpesi pientä kokoaan. Monta kertaa aikaisemminkin tämä oli miettinyt että oli puoliksi keiju ja haltia, ja miksi silti oli niin pieni. Aina tämä oli päätynyt samaan selitykseen että se johtui tämän keijumaisesta puolestaan, eikä millään muulla ollut siihen sen tarkempaa selitystä. Caryave vilkaisi taivaalle ja hetken jo toivoi näkevänsä siipiparin leijailemassa heidän yläpuolellaan, mutta se toive näytti olevan turhaa. Oikeastaan se saisi pysyä pelkästään haavena. Eihän tämä edes tiennyt miten Alayna saattaisi reagoida lohikäärmeeseen, jos se vain yhtäkkiä ilmestyisi heidän viereensä ja innostuisi vielä kirkumaan kaiken huipuksi. Caryave lähti astelemaan hitaasti ja varoen toista kohti, ja jäi seisomaan hieman etäämmälle haltiasta. Keijuhaltia katsoi pää hieman vinossa Alaynaa.
"Vaikutat viluiselta?" Caryave totesi hieman kysyvästi.

Alayna hymähti toisen huomauttaessa hänen näyttävän viluiselta. "Noh, täällä sataa, olen kävellyt viimeiset pari tuntia tuossa tuulessa eikä minulla ole lämpimiä vaatteita. Mitäs odotit?" hän mietti mielessään, mutta ei sanonut sitä ääneen.
"Ehkä vähän", hän vastasi nousten seisomaan. Nyt hän huomasi olevansa suunnilleen samanmittainen kuin Caryave. Hetken hän mietti tätä, kunnes päätyi lopulta siihen tulokseen, että tämä todennäköisesti johtui toisen keijupuolesta.
Hän mietti hetken ja totesi huvittuneena näyttävänsä jokseenkin uitetulta koiralta. Hänen äitinsä olisi kauhistunut moisesta, mutta häntä ulkonäöstä huolehtiminen ei koskaan ollut kiinnostanut yhtä paljon. Hänelle riitti hiusten harjaaminen ja peseytyminen, kun taas hänen äitinsä yritti parhaansa mukaan pysyä kärryillä viimeisimmästä muodista. "Naurettavaa pelleilyä", Alayna mietti itsekseen. Hän palasi nykyhetkeen ja alkoi pohtia, mihin toinen mahdollisesti oli lähdössä. Olisikohan sisemmällä metsässä parempaa suojaa?

Keijuhaltia häpesi pienuuttaan nyt entistä enemmän, kun huomasi toisen olevan suunnilleen itsensä pituinen. Caryaven mielessä kävi moneen kertaan, josko tämä pilkkoisi toista jalkopäästä hieman lyhemmäksi, mutta jätti sen idean rauhaan. Ilma vain synkkeni synkkenemistään, ja kohta alkaisi varmasti sataa kaatamalla. Onneksi keijuhaltialla oli mielessä eräs paikka metsikön suojissa, johon sade ei piiskaisi raivollaan. Nimittäin pieni luola, jossa tämä oli joskus aiemminkin majaillut, ainakin tämä muisteli niin.
"Tule mukaani. Tiedän erään suojaisen paikan." Tämä ei aikaillut kysymyksessään.
Caryave katsoi toista, joka vaikutti litimärältä ja kuten aikaisemmin oli sanonut, viluiselta. Keijuhaltia empi hetken kunnes riisui viittansa päältään ja heitti sen toiselle.
"Pue se päällesi, vaikutat tarvitsevan sitä juuri nyt." Tämä sanoi toiselle ja huomasi siipiensä valuvan märkinä maata pitkin. Juuri näin... Caryave kääntyi kannoillaan ja lähti astelemaan melko reipasta vauhtia pientä polkua pitkin metsän suojiin.

Alayna nyökkäsi toisen käskiessä seuraamaan. Kun toinen antoi hänelle viittansa ja sanoi hänen tarvitsevan sitä, tyttö hymyili kiitollisena.
"Kiitos", hän vastasi tarkoittaen sitä. Viitta oli ihanan lämmin kylmän viiman ja sateen jälkeen, mutta hän tajusi sen tarkoittavan, että nyt Caryave kastuisi vielä pahemmin.
"Mutta nyt sinä itse kastut", hän huomautti lähtiessään kävelemään toisen vierellä. Nyt kun hän näki tuon siivet paremmin, hän totesi niiden näyttävän hienoilta ja varmasti vielä hienommilta kuivina. Hän ei ennen ollut nähnyt keijuja tai ylipäänsä ketään siivekästä (erästä ystävällistä lohikäärmettä lukuunottamatta). Hän antoi ajatustensa vaellella ja huomasi toivovansa, että säästyisi flunssalta. Pitemmälle ajateltuaan hän tajusi, että jos hän aina huolehtisi sellaisista asioista kuin flunssa tai ulkonäkö, hän ei selviäisi kovinkaan pitkälle. Elämä on tavallaan koulunkäyntiä, hän mietti itsekseen ja päätti samalla, että jos hän ei vielä ollut oppinut olemaan valittamatta joka pikkuasiasta niin olisi parempi alkaa opetella. Hän tiesi, ettei kukaan auttaisi sellaista, joka valittaa kaikesta.
Äkkiä hän heräsi taas nykyhetkeen ja keskittyi seuraamaan nopeasti kävelevää Caryavea metsäpolulla. Hän hengästyi helposti, mutta koetti olla näyttämättä sitä toiselle.

"Olen tottunut." caryave totesi asian lyhyesti, eikä siirtänyt katsettaan pois edestään. Ei edes puhumisen ajaksi. Keijuhaltia ei hidastanut vauhtiakaan. Oikeastaan tämä vain kiisi yhä lujempaa sitä mukaan, mitä pisarat maahan alkoivat tipahdella. Sitä ei kuitenkaan olisi pystynyt vertaamaan juoksuun. Hetken tämän mielessä kävi, miksi toinen moisia kysyi muttei antanut sen vaivata. Eihän Alayna edes tiennyt Caryaven menneisyydestä tai siitä, mitä hän teki elääkseen. Ei herrakaan kyllä itse tiennyt kenen kanssa oli tekemisissä. Toisen sukunimikään ei avautunut tälle sen enempää. Keijuhaltia huokaisi syvään ja hieroi käsiään yhteen. Niiden väri oli lähellä sinistä ja ne valuivat vettä minkä kerkesivät. Niinkuin tämän vaatteetkin.
Polku näytti katoavan ja jäljelle siitä jäi ainoastaan pitkää, märkää heinikkoa, jossa saattaisi olla epämiellyttävää kävellä. Ties mitä risuja ja elukoita heinikossa piileskelisi. Caryave ajatteli sitä ensin vain siipiensä kannalta, koska ei pystynyt nostamaan niitä märkinä ylös. Vesi teki ne liian raskaaksi, ja keijuhaltia saisi ponnistella jos tahtoisi ne välttämättä nostettua.

Alayna kohautti olkiaan ja yritti parhaansa mukaan pysyä Caryaven vauhdissa. Hän alkoi tuntea olonsa paremmaksi viitan ansiosta ja alkoi miettiä, mitä seuraavaksi. Jostain syystä pieni ääni hänen päässään muistutti, että taikuuden hallitseminen ei olisi lainkaan hullumpi ajatus. Hän huomasi kuuntelevansa tuota ääntä, kun se kertoi hänelle, että ilman taikuutta hän ei pystyisi paljoakaan puolustautumaan (hän ei oikein osannut kuvitella itseään miekan kanssa, ja jousta oli hankalampi käyttää lähietäisyydeltä). Voisikohan jousen ja taikuuden yhdistää? tyttö mietti kiinnostuneena. Ei lainkaan hullumpi idea. Edellyttäen, että hän oppisi käyttämään molempia.
Hän teki sopimuksen pienen äänen kanssa, ja alkoi muistella, mitä hänen opettajanaan toiminut vartija olikaan sanonut. Taikuus on lahja ja kirous... siihen liittyvä tauoton opiskelu saattaa rasittaa henkilöitä, jotka haluavat päästä käyttämään taitojaan nopeasti... ei ole nopeaa tapaa tulla hyväksi, mutta kärsivällisyydellä pääsee pitkälle... vartijan sanat kaikuivat hänen päässään. Mies oli nuoruudessaan opiskellut taikuutta, mikä selitti hänen tietoutensa siitä.

Caryave oli jo hetken koittanut nostaa siipiään ylös, edes sen verran, etteivät ne laahaisi maata pitkin. Mutta jotenkin keijuhaltia omaksui kyseisen mahdottomaksi tehtäväksi itselleen, ja päätti olla kuluttamatta voimiaan niinkin typerään asiaan. Kun tämä alkoi miettimään asiaa tarkemmin, eihän siinä ollut ensinkään mitään järkeä. Jos joku peto hyppäisi yllättäen heidän eteensä, miten Caryave puolustautuisi siltä. Vähillä voimillaan tämä ei jaksaisi tarttua edes miekkaansa, vaan mahdollisesti saisi surmansa ja kuolisi siihen paikkaan. Tämä tuumi hieman epäluuloisesti, ettei Alaynasta aseettomana saattaisi olla apua. Paitsi Caryavelle oli vielä arvoitus, osaisiko toinen magiaa. Kylmät väreet puistattivat Caryavea ja tämä koitti karkottaa mielikuvituksensa muualle. Niin kauas, ettei tulisi miettimään mitään vastaavaa pitkiin aikoihin. Pitkä nurmi loppui, ja polun tynkä johdatti kaksikon pienelle luolan alulle, johon keijuhaltia oli suunnitellut tuovansa heidät.
"Ehkei mikään paras mahdollinen, mutta antaa suojan." Tämä sanoi ja asteli luolan edustalle tutkaillen. Oikeastaan se oli vain kolo kalliossa, mutta tarpeeksi iso ja korkea antamaan paikan kahdelle.

Alayna pysähtyi heidän saapuessaan luolalle. Hetken tyttö katsoi kiinnostuneena luolantapaista ja nyökkäsi sitten.
"Parempi se on kuin sateessa seisominen", hän totesi hymyillen ja meni luolaan. Hän istui sen takaseinustalle viittaan kääriytyneenä katsellen sadetta, joka tuntui edelleen kovenevan. Täällä olisi vielä mukava myrsky. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs alkeellinen loitsu, jonka hänen opettajansa oli kertonut. Hän kohotti varovasti kätensä ja kuiskasi muutaman hiljaisen sanan. Hänen kämmenelleen ilmestyi pieni hohtava valopallo, joka valaisi luolan pienen sisäpuolen. Hän heilautti pallon liikkeelle ja antoi sen vieriä kädellään sinne tänne. Hän ei uskonut Caryaven siihen sen kummemmin reagoivan, sillä jokainen taikaolento osasi muutamia helppoja perustemppuja jo syntyessään. Hän halusi vain harjoitella, sillä vaikka temppu olikin yksinkertainen, se oli silti magiaa ja sen avulla saattoi totuttautua magian käyttämiseen. Hän heitti pallon kevyesti ilmaan ja jätti sen leijumaan eteensä.
"Ei kai sinua häiritse, jos harjoittelen?" hän kysyi äkkiä katsoen toista.

Keijuhaltia astui toisen perässä luolan puolelle ja liutti kättään sen seinämystä pitkin. Muutama lohkeama ei tehnyt siitä kummoisempaa paikkaa vaikkapa asumiseen. Se kestäisi vielä monet ankarat olot tulevaisuudessa, mutta lopulta kuitenkin sortuisi, niinkuin kaikki muukin. Caryave toisti mietettä moneen kertaan ja päätyi siihen että oli aikaisemminkin, moneen kertaan, pähkäillyt samaa. Siitä oli kai tullut yleinen miete tälle, eikä se siitä miksikään muuttuisi. Caryave antoi kätensä valua rentona takaisin vierelleen ja läpsäytti sillä kevyesti toista reistään. Keijuhaltia säpsähti hieman huomatessaan varjonsa kolon seinämässä. Eihän ulkona paistanut aurinko, joten mistä sellainen valo mahtoi tulla. Tämä kääntyi kiinnostuneena ja huomasi Alaynan pyörittelevän pientä valopalloa. Osaat siis magiaa...parempi olla varuillaan. Kävi tuuma keijuhaltian päässä ja tämä hymyili toiselle koittaen olla näyttämättä pelkoaan toista kohtaan.
"Ei mitään. Jatka vain." Tämä vastasi toiselle ehkä tylysti ja kääntyi taas katsomaan luolan seinää.

"Hmm." Tämä tuumi hiljaiseen ääneen ja asteli kolon ulkopuolelle hitaasti, ensin tähyillen ympärilleen. Jos tämä jossain meinasi paikoillaan olla, oli nuotio se, joka täytyi olla oli paikka mikä hyvänsä. Ilman sitä hän ei kestäisi hetkeäkään, ei yksin tai suuremmassa porukassa. Olihan tietenkin eri juttu istua jossain juhlasalissa. Miten sinne muka voisi kuvitella tämän istuvan nuotion ääressä. Ei mitenkään. Ei mahdottomuuksia. Hetken siinä paikoillaan sateessa seisottuaan, Caryave alkoi kyykkiä ja noukkia maasta kaikkea mikä tulisi palamaan. Suurinosa niistä kuului märkien lehtien, sammalien ja oksien sarjaan, mutta kyllä ne syttyisivät aikanaan. Jos ei ykinkertaisilla keinoilla, olihan tällä yksi kikka hihassa ja ylisuuri lisko apuna. Ties vaikka haltiakin osaisi jonkun tulenteko loitsun, jota toki voisi kysyä jos epätoivo valtaisi Caryaven. Kuitenkaan tämä ei tahtonut luovuttaa niin nopeasti, vaan yrittäisi itse vaikka henki hieveriin. Vihdoin syli täynnä kaikkea roskaa, tämä palasi luolan puolelle ja pudotti kyseiset keskelle kivistä, harvinaisen kuivaa, 'lattiaa'. Keijuhaltia laskeutui polvilleen kasan viereen ja kokosi sitä jonkin moiseen kasaan. Sammal kaitaleet keskelle, oksat ympärille ja lehtiä tämä tunkisi sitä mukaan nuotion alkuun, kun sen saisi aluksi edes syttymään.

Kun alku vaikutti lupaavalta, Caryave hinasi vierelleen muutaman kiven ja kepin. Keijuhaltia huokaisi syvään ja mietti, kuinka typerältä saattaisi näyttää kiviä yhteen hakatessaan, tai keppejä pyöritellessään. Mutta miten muuten hän saisi tulta aikaiseksi. Magian käyttö oli tälle raskasta, eikä Caryaven nykyisessä tilassa, voimattomassa ja väsyneessä, kannattaisi alkaa magian kanssa temppuilemaan. Kai se oli eri juttu tuolle, kun noinkin taitavasti osasi sitä käyttää. Caryave katsoi kasaa ja lopulta ryhtyi koputtelemaan kiviä vastakkain saadakseen edes jonkinmoisen kipinän aikaiseksi. Voi kiitos, jos niinkin hyvä tuuri sattuisi käymään että kipinä syttyisi heti. Mutta ei. Ilmeisesti pahainen vaati enemmän kärsivällisyyttä ja aikaa, kuin keijuhaltia saattoi toivoa. Caryave jatkoi, jatkoi sanaakaan sanomatta, mutta vilkaisi välillä haltian suuntaan.

Alayna nyökkäsi jättäen huomiotta hieman tylyn äänensävyn. Sellaiseen hän oli tottunut jo kotona asuessaa, sillä ihmiset eivät kotiseudullakaan pitäneet taikaolennoista, vaikkakin perheen varallisuus sai heidät hyväksymään perheen läsnäolon. Niinpä niin. Kulta houkutteli kaikkia ihmisiä, ja ahneus oli satunnaisesti hyvä liittolainen. Sittn tyttö karisti turhat mietteet mielestään ja keskittyi valopalloon. Ensin hän suurensi ja pienensi sitä varovasti, keskittäen kaiken energiansa siihen. Sitten hän jakoi pallon keskittyneesti kahtia ja pisti näin syntyneet pallot kieppumaan toistensa ympäri nousevina ja laskevina spiraaleina. Hetken kuluttua hän antoi pallojen hiipua ja huokaisi hiljaa. Hänen täytyisi harjoitella vielä kauan ja hartaasti saadakseen taikuuden onnistumaan ilman täydellistä keskittymistä. Se oli henkisesti raskasta, ja siitä sai kamalan päänsäryn. Hän pudisti päätään ja katsoi, mitä Caryave oli tällä välin puuhastellut. Näytti siltä, että toinen oli sytyttämässä nuotiota hakkaamalla tuluksia yhteen. Alayna työnsi päänsäryn mielestään ja keskittyi seuraamaan toisen toimia. Hänenkin olisi opittava nuotion teko, niin tuluksilla kuin taikuudellakin. Siitä olisi vielä hyötyä.
Oppisi nyt edes jotenkin, hän mietti itseksen ja päätti ostaa alkeellisia loitsuja sisältävän kirjan niin pian kuin mahdollista. Tällä hetkellä hänen taitoihinsa kuului vain valopalloilla temppuilu sekä pieniä illuusioita, kuten kiven naamioiminen lentävän linnun näköiseksi tai äänien tuottaminen tyhjästä. Olihan karhun tai suden murina helppo tapa säikyttää joku kauemmas, mutta aito eläintä siitä ei saisi tekemälläkään. Aistien huijaamista se oli, ei muuta.

Caryave katsoi hetken keskittyneesti, kun toinen temppuili pallonsa kanssa, mutta muisti että tällä oli tärkeämpääkin tekemistä. Ehkä kuitenkin olisi tärkeämpää saada nuotio aikaiseksi. Sade ei luultavasti antaisi armoa, vaan kastelisi kaiken sen alle joutuvan. Keijuhaltian mielessä kävi monesti, missä tämän lohikäärme mahtoi olla ja oli yrittänyt monesti kutsua sitä luokseen. Kai sekin oli löytänyt itselleen suojan tai sitten kaarteli sateessa ja tulisi kastelemaan koko luolan perustukset muutamalla ravistuksella. Caryave ei edes tahtonut ajatella millaisen vesimäärän peto saattaisi tuoda tullessaan. Mahtoi olla ensimmäinen kerta, kun tämä ei kaivannut ystäväänsä luokseen. Yllättävä rätinä sai Caryaven heräämän ajatusmaailmastaan. Nuotion alku tämän edessä savusi. Keijuhaltian kasvoille levisi tyytyväinen hymy, mutta se katosi yhtä nopeasti. En ole paras sytyttämään nuotioita, mutta tämä ei ole enää mahdollista. Samassa myös tuulenpuuska kääntyi tätä vastaan, ja pyyhkäisi mukavan vesimäärän keijuhaltian selkään. Caryaven ilme vääntyi tyrmätyksi ja tämä luovutti. Samoin varmasti tekisi risu kasa, joka oli nyt vielä märempi kuin äsken. Seinämät kolahtivat, tämä viskasi kivet niihin. Palasia lenteli sinne tänne. Caryave istahti toisen viereen läpi märkänä ja hieman typeränä.
"Osaatko jotain yksinkertaista tulenteko loitsua?"

Alayna pudisti päätään. "En oikeastaan. Pystyisin varmaan tekemään illuusion tulesta, mutta se olisi sama kuin yrittäisi lämmitellä katselemalla kuvia", hän vastasi heilauttaen kättään, ja hetken luolaa valaisivat iloiset liekit. Lämpöä niistä ei kuitenkaan saanut, ja pian haltia laski kätensä sallien kuvien kadota.
"Tuon kummempaan en pysty, ellen saa jostain loitsun eleitä ja sanoja", hän vastasi miettien, että olisi seuraavalla oppitunnillaan voinut jo oppiakin tulentekoa. Mutta kun ei niin ei.
Hetken hän tuijotteli ulos sateeseen, missä sade ropisi nyt tasaisesti maahan tuulen painaessa sitä hieman viistoon luolan sivuitse. Näkymä oli rauhallinen, mutta hieman turhan kolea tulen puuttumisen takia. Äkkiä tyttö tunsi ärtymystä.
On tässäkin haltia, kun ei edes tulta osaa tehdä, hän mietti itsekseen. Kerrassaan loistavaa. Nyt kun hänen taikuudestaan olisi ollut jotain hyötyä, niin hän ei osannut oikeaa loitsua. Loitsua, joka kuului kaiken lisäksi varsin yksinkertaisiin perustaitoihin. Kiukkuisena hän puuskahti hiljaa ja mulkaisi märkiä puita katseella, joka näytti siltä, että voisi todella tappaa. Vaikutus oli kuitenkin, että puihin leimahti jo toistamiseen liekki. Tällä kertaa se oli kuitenkin aito, ja rätisi iloisesti kosteudesta huolimatta.
"Täh?" hän henkäisi katsoen puita ällistyneenä. Eihän tuollainen ollut edes mahdollista? Ilmeisesti hänen kannattaisi olla todella varovainen kiukkunsa kanssa, kunnes hän oppisi hallitsemaan kykynsä kunnolla.

Caryave katsoi yllättyneenä nuotiossa rätiseviä liekkejä. Aikasemmat illuusiot, niinkuin toinen niitä kutsui, olivat pelkkää huuhaata, mutta nämä liekit vaikuttivat aidoilta. Keijuhaltia ojensi kättään liekkejä kohti, ja tunsi kätensä sulavan kohmeesta sen lämpimässä hehkussa.
"Miten sinä tuon teit?" Caryave kysyi ihmeissään toiselta ja mietti mitä tämä oli aikaisemmin sanonut tulenteko taidoistaan. Tämä löi keijuhaltian täysin ällikällä, eikä tämä voinut muuta kuin ihmetellä. Olet arvoituksia täynnä. Tämä ajatteli hiljan ja työntyi lähemmäs nuotiota, jolloin sen liekit lämmittivät vielä mukavammin Caryavea. Miten Alayna oli saanut liekit heräät eloon, kuin tyhjästä? Ja oliko tämän kiukulla jokin osa siihen? Keijuhaltia pohti niitä mielessään katsomatta tai osoittamatta mitään merkkejä siitä haltialle. Hetken hiljaisuudessa mietittyään, tämä päätyi kuulemiensa perusteella vain yhteen. Joskus kauan sitten tämän selli kaverina ollut vanha haltia oli opettanut Caryaven syöksemään tulta magian avulla ja samalla kertonut erilaisia tarinoita haltioista, jotka pystyivät kiukun, huonon olon, lähes minkä tahansa pahan tunteen kautta leimauttamaan liekkejä mihin tahansa. Ilmeisesti Alayna mahdollisesti saattoi olla yksi niistä harvoista, jotka osasivat tämän taidon. Mutta tiesikö toinen sitä itse.

Alayna katsoi nuotiota kummastuneena.
"En todellakaan tiedä, miten ihmeessä tuo on mahdollista", hän vastasi Caryaven kysymykseen ja tuli hiukan lähemmäs nuotiota. Liekit olivat tarpeeksi suuria lämmittääkseen mukavasti, ja tyttö oli siitä erittäin kiitollinen. Kaiken lisäksi ne kuivattivat toisen aiemmin luolaan tuomia oksia, joten heillä olisi kuivaa puuta lisättäväksi nuotioon. Aina se märät oksat voitti, sillä Alayna ei pitänyt paksusta savusta, jota kosteus nuotiossa aiheuttaisi.
Ulkopuolella ilta alkoi jo pimetä, ja tuuli tyyntyi jonkin verran sallien sateen pudota maahan liki vaakasuoraan. Hiljainen ropina tuntui rauhoittavalta, vaikka tyttö kummastelikin edelleen tulen sytyttymistä. Jos hän sai suuttumalla aikaan tulen... no, olihan se ainakin kiintoisaa. Ilmiötä sietäisi tutkia niin pian kuin mahdollista. Mahtaisikohan Caryave tietää jotain siitä?
"Oletko koskaan kuullut vastaavasta?" hän kysyi vilkaisten toista.Tytlön kasvoilla oli vilpittömän kysyvä ilme, joka kertoi ettei hän ainakaan ollut perillä siitä, mitä oli tehnyt.

Keijuhaltia tuijotti liekkejä mietteissään ja hieroi käsiään toisiaan vasten. Tämän kädet olivat lähes täysin sulaneet, eikä Caryaven tarvinnut enää pelätä käsiensä menetystä kylmälle. Kiitos toisen taitojen. Siitä tälle muistuikin mieleen, mitä Alayna oli hetki sitten tältä kysynyt. Pieni olkien kohautus ja sitä seurasi liuta sanoja.
"Joskus, eräältä vanhalta haltialta. Hän kertoi, että on olemassa haltioita jotka omaavat taidon tehdä tulta pelkkien tunteittensa avuilla." Caryave hiljentyi hetkeksi ja mietti, oliko kertonut toiselle liikaa asiasta. Mutta kerran tämä oli aloittanut, niin loppuun asti myös jatkaisi eikä jättäisi tärkeintä mainitsematta.
"Tosin...nekin olivat vain tarinoita ja erittäin vanhoja sellaisia. Niiden paikkaansa pitävyydellä ei ole mitään varmuutta, mutta kuka tietää, voivathan ne olla tosiakin." Keijuhaltia tuumi jännittyneeseen sävyyn ja katsoi haltiaa. Caryave alkoi toista hetken katsoessaan laskea, monesko kerta tämä mahtoi hänen kohdallaan olla, kun oltiin tekemisissä itseään vahvempien olentojen kanssa. Haltia. Olihan hänessä itsessäänkin sitä, muttei ollut koko vereltään, puhdas sellainen. Ei tämä ollut koskaan ajatellut olevansakkaan täysiverinen varjohaltia tai keiju. Toisin oli kai tuon kohdalla. Hopeahaltiaksi Caryave oli hänet lukenut heti ensi silmäyksellä, eikä sitä mielipidettä ollut muuttanut hetkeenkään toisen seurassa ollessaan. Aika varmasti se pitikin paikkaansa, mutta eihän mistään voinut olla varma nykyään. Pieni, lähes huomaamaton tärähdys toi Caryaven maanpinnalle ajatuksistaan. Keijuhaltia väräytti kosteita siipiään ja nosti katsettaan kolon suuaukolle.

Alayna kuunteli toisen selityksen ja taltioi sen mieleensä myöhempää selvitystä varten kaikkien muiden selvitettävien asioiden seuraksi.
"Voihan se ollakin. Olen joskus kuullut, että taikaolennot saattavat tehdä tahattomia loitsuja nuorempina, ennen kuin oppivat kunnolla käyttämään taikuutta. Minun vanhempiani se ei vain kiinnostanut. Heidän mielestään taikuus on jotain, jonka käyttö ei ole sopivaa naisille, joten minun ei sallittu opetella sen hallitsemista", hän selitti päätään pudistellen. Hetken hän mietti ironisesti, olisivatko vanhemmat muuttaneet mieltään jos hän olisi vahingossa sytyttänyt seinän palamaan. Todennäköisesti eivät, hän päätteli. He olisivat maksaneet korjaukset ja kieltäneet minua suuttumasta. Hän ajatteli, ettei varmaan koskaan ymmärtäisi vanhempiensa ajatusmaailmaa.
Hetken kuluttua tytön mietteet keskeytyivät, kun hänkin tunsi jonkinlaisen tärähdyksen maassa. Hetken hän ihmetteli, mikä sen oli aiheuttanut, mutta oli sitten kuulevinaan jonkinlaista ääntä luolan ulkopuolelta. Niinpä hän vikaisi luolan suulle nähdäkseen, mitä siellä mahtoi olla.