Murkinaa rinnan alle, K-15

//SN ainakin, muttei muiltakaan pääsy ole kielletty. :]//

Tavallisesti kreivi Võndra-Vimi vietti lounastaukonsa paikallisessa majatalossa päivän lounasta nauttien, mutta tällä kertaa hän oli halunnut kokeilla jotain uutta. Niinpä mies oli suunnannut askeleensa vilkasta toria kohti, jossa näin kasvukaudella alkoi olla jo ihan kiitettävästi elämää. Aurinkoinen sää teki ihmeitä muullekin kuin luonnolle, joka heräili talviuniltaan.

"Kerro mitä näet", Celerosé pyysi vierellään kulkevalta Vermokselta. Siitä oli pitkäaika, kun häntä oli ylipäätään kiinnostanut siitä, miltä hänen ympärillään näytti. Melkein yhtä pitkä aika kuin siitä, kun hän oli viimeksi uskaltautunut kulkemaan sellaisissakin paikoissa, joissa hän ei tavallisesti käynyt. Torilla hänen kävelykeppinsä oli huomattavasti suuremmassa käytössä kuin antiikkikaupan ja majatalon välillä, sillä alueella oli liikennettäkin huomattavasti enemmän. Pariin otteeseen mies oli ollut kompastua kadusta törröttävään kiven kulmaan ja kerran hän oli jo ehtinyt kolauttaa päänsä erään kojun kattoparruun, mutta muutoin päivä oli alkanut suhteellisen mukavasti. Sää oli kirkkaudesta ja ilman lämmöstä päätellen kaunis, vaikka viileä viima muistuttikin siitä, ettei vielä sopinut ihan puoli-ilkosillaan kulkea, vaikka sää lämmin olikin.

"Hajusta päätellen ainakin ensimmäiset kalakojut on jo pystytetty."
Mustahaltia nyrpisti nenäänsä kulkiessaan raakaa kalaa kauppaavan kojun ohi. Hänen herkkä nenänsä olisi taatusti hajuaistiton hetken aikaa, niin vahvasti tuo tuoreen kalan lemu oli hänen hengitysteihinsä tukkiutunut että mies saattoi melkein maistaakin raa'an lohen suussaan. Kuvottavaa.

[[ Täältä ma saavun~ ]]

"Elämää."
Aurinkoinen ilma tosiaan herätteli väkeä, jota parveille edessä, takana ja sivuilla tungokseksi saakka, mutta eipä tämä kartanon eristyksissä elänyt nuorukainen valittanut. Päinvastoin hän nautti jokaisesta kylkeen kiinni tunkeutuneesta vieraasta, puhumattakaan siitä, kuinka massasta pilkottavat saappaat toisinaan tallasivat hänen varpailleen, kun maahaltia ei osannut itse varoa kanssaeläjiä. Ah, tätä riemua!
"Näen ihmisiä, erilaisia kojuja ja paljon rahanvaihtoa kourasta toiseen."
Vermos hieraisi käsiään yhteen - rahaa, rihkamaa... sitä kaikkea täällä oli, mutta eihän hän saisi livahtaa omille teilleen, koska kuka muutoin silloin vahtisi Celeroséa ? Sokea mies kaipasi selvästi avustajaa ja vain tämä kurpitsakutri oli sopiva siihen virkaan! Tämän pienimuotoisen kunniatehtävän vuoksi Vermos röyhisteli rintaansa kuin kanalan ainut kukko, kävellen aivan rinta rinnan isähahmonsa vieressä.

Hah, mikä egon roihahtaminen!
"Ja juu - kalaakin löytyy."
Kesti hetki ennen kuin nuorempi oli tajunnut vastata vanhemmalleen ääneen. Nimittäin taisi tällainen "vapauden" tuulahdus villitä liikaa mieltä, kun vihreät silmät eivät hetkeäkään tuntuneet pysyvän vain ja ainoastaan yhdessä kohteessa. Osaksi syy tällaiseen levottomuuteen lieni siinä, että näin suuressa väenmäärässä yleensä piili lieroja - tarkemmin sanottuna varkaita - jotka olivat enemmän kuin valmiita pihistämään kolleegoiltaankin riihikuivat.
"Mitä me oikein täällä teemme ?"
Ai niin - eihän Vermoksella ollut aiemmin riittänyt mielenkiintoa kysyä sitä. Hän oli kuvitellut heidän hierovan kauppoja jonkun kanssa, mutta vilkkaan torin olemassaolo ei aivan sopinut kuvaan. Niinpä kyseen täytyi oletettavasti olla jostain paljon tärkeämmästä... kai ?

Vermoksen vastauksen viipyessä vanhemman herran kasvoille nousi hetkeksi huvittunut hymy, jonka hän kuitenkin piilotti nopeasti pokeri-ilmeensä taa. Olisipa hän voinut nähdä nuorempansa onnesta kimmeltävät silmät tässä rihkaman pyhätössä. Vermos oli varmasti onnensa kukkuloilla...tai olisi, jos pääsisi eroon näkymättömistä kahleistaan. Kenties Celerosé voisi suoda pojalle hetken vapauden, olihan poika käyttäytynyt suht hyvin tämän päivän ja lähtenyt torillekin niskoittelematta tavallista enempää.

"Sinusta en tiedä, mutta minä ajattelin ostaa jotain lounaaksi sopivaa", mustahaltia sanoi vihjaten epäsuorasti, että Vermos oli vapaa kiertelemään torilla, kunhan ei liian kauaksi katoaisi. Sen enempiä nuorempansa perään haikailematta Vardamir suuntasi kenkiensä kärjet vähän matkan päästä kuuluvan "Savukalaa halpaan hintaan!"-äänen suuntaan. Oli hinta sitten miten halpa tahansa, hän kiskoisi sen vielä alemmas.

Ruokaa vai ? Sehän passasi! Kyllähän Vermos viime päivinä oli saanut kupunsa täyteen aikalailla ylellisin ruuin verrattuna siihen, mitä hän oli aiemmin mutustellut nälänhädän runnomassa maassa. Ruuan hinta vaan sattui toisinaan hipomaan pilviä niin, ettei välittäjän palkka tahtonut riittää - vaikka jossain nyt huudeltiinkin savukalan olevan halpaa. Pah, halpaa se lieni verrattuna lampaan lihaan tai porsaan kylkeen.
"Palaan ihan kohta~"
Nuorukainen visersi ja lähti parin ilopompun jälkeen lähimmän rihkamakojun viereen. Haa, täällä oli vaikka mitä kiiltävää, näplättävää ja haluttavaa - varsinkin tuo yksi miehinen pronssikoru valkoisen kivikiteen kanssa vangitsi vihreät silmät täysin itseensä. Käsi lähti hapuilemaan kuuron korvan puoleisia hiussuortuviaan, pyöritellen niitä hetken jos toisensakin sormen ympäri. Nuorempana hänellä oli ollut korea puukoru suortuvissa roikkumassa, mutta karattuaan haltian piti leikata se pois tunnistamisen välttämiseksi.

Upsista, mihin Celerosé olikaan suunnannut ? Aa... tuolla kalakojun luona yhä ? Oliko mies todellakin aikeissa mussuttaa savustettua kalaa kitaansa tänään... siispä pitäisi puskea osingoille ennen kuin se olisi liian myöhäistä. Vielä viimeinen vilkaisu koruun ja kurpitsakutri palasi herransa lähituntumaan.
"Eivät näytä kovin isoilta..."
Vermos kommentoi kalojen kokoa, kunhan tämä oli ensin tunkeutunut kuikuilemaan Celerosén rinnalla savulle valtavoittoisesti tuoksuvia sinttejä.
"Eivätkö nuo varmasti maistu millekkään..."
Nyt kauppias röhähti jo nuorukaisen röyhkeydelle - pikku ketale koitti selvästi kieroilla jotain!

Sillä välin kun nuorempi haltiaherroista sokaisi silmänsä auringossa kimmeltävällä rihkamalla, pyysi vanhempi herroista saada maistiaisen kalasta, joka kaupan oli. Eihän hän nyt sikaa säkissä ostaisi. Savukalan maku oli Vardamirin mieleen ehkä hieman turhan suolainen, mutta koska hänen oli nälkä, hänellä ei ollut varaa kitsastella samalla tavoin kuin kotonaan. Sitä syötiin, mitä oli tarjolla.

"Eivät näytä kovin isoilta..."
Celerosé mumahti myöntävästi. Hänhän ei kalojen kokoa nähnyt, mutta oli osannut odottaa, että halpa hinta oli rinnastettu jollain tapaa kaupattavan tavaran kokoon tai laatuun. Koska laadussa ei juuri vikaa, oli porsaanreikä siis tuotten koossa.

"Eivätkö nuo varmasti maistu millekkään..."
Mustahaltia tyrskähti takkinsa kauluksiin. Siinä vasta kriitikko. Eihän poika ollut edes vielä maistanut kalaa ja luuli jo tietävänsä, miltä se maistui. Osasi Rosékin muodostaa mielipiteitä, muttei sentään pelkästään näkemänsä perusteella. Eihän maailmassa olisi ollut mitään hyvää tai tavoittelemisen arvoista, jos hän olisi uskonut silmiään.

"Sanoitko juuri ettei sinulle lounas maistu?", kreivi tiedusteli teräväkieliseltä hännystelijältään ja vilkaisi sokeilla silmillään suuntaan, josta oli pojan ääneen kuullut näkemättä kuitenkaan oikeastaan mitään. Silloin tällöin hän olisi antanut mitä vain saadakseen edes hetkeksi näkönsä takaisin. Tämä hetki oli yksi niistä, sillä mies olisi kovasti halunnut nähdä millaisen reaktion hänen sanansa Vermoksessa herättivät.

Irvistys - eikä, eihän Vermos sitä ollut tarkoittanut, etteivätkö kalat kelpaisi hänen vatsaansa täyttämään! Nehän näyttivät vain liian mauttomilta tyydyttääkseen Celerosén yleellisiä makuhermoja, jotka olivat tottuneet parempaan, mainitsematta edes siitä, miltä tämä ravinto näytti verrattuna kartanon herkkuihin. Niinpä nuorempi päästi pitkän vinkaisun kurkunpohjalta, kääntäen katseensa luimistellen vanhempaan - oletko tosissasi ? Jään vaille osinkoja ?
"En ?"
Kurpitsakutri vilkaisi pahalla silmälle kauppiaaseen, joka tuntui köhivän turhan paljon päättääkseen räkäisen naurunsa. Rohkenisikin mokoma ukko sanomaan jotain, niin nukkuma-ajan koittaessa haltia etsisi toisen käsiinsä ja vääntäisi kielen nurinkurin!
"Totta kai minulle ruoka kelpaa."
Vaikka se olisikin tuollaista... tuollaista... tuollaista - noh pröh, oli mitä oli!

Vihreä katse käväisi vielä kauempana olevassa rihkamakojussa. Äh, joko joku näpläili hänen aarrettaan ? Oli se kumma, kun ei kansa ymmärtänyt mikä oli jo sanomattakin toisen omaa ja mikä ei! Silti harakkaluonteinen nuorukainen ei poistunut Celerosén viereltä mihinkään - enemminkin peruutti likeemmäs, jotta ei pienikään mielenailahdus syöstäisi häntä hyökkäämään kilpailevan korun ihailian kimppuun. Ehkä esiasteinen aggressioiden hallintakurssi ei lienisi pahitteeksi Vermoksen kohdalla.
"Onko Xhanatos muuten täällä jossain ?"
Uh, tuosta kiusankappaleesta tuli eräs toinen - vielä pahempi - tyyppi mieleen. Mikäli Xhanatos olisi tullut tänne vakoillakseen, ettei Vermos livahda liian pitkälle, niin hänellehän voisi tulla aimo tilaisuus horjuttaa Celerosén uskoa kyseistä koljattia kohtaan. Tiesihän sen sanomattakin, kuinka paljon hän vihasi sitä ihmistä.

Mustahaltiamies ei pannut pahakseen kalakauppiaan huvittuneisuudesta. Oli täysin ymmärrettävää, että ulkopuolisen korvaan tilanne kuulosti taatusti huvittavammalta kuin se olikaan. Jonain päivänä Celerosé luultavasti kyllästyisi pilailemaan "poikansa" kustannuksella, mutta se päivä ei ollut tänään, tuskin oli vielä huomennakaan.

"Sinuna pitäisin sitten pienempää suuta", kreivi totesi topakasti ja kaiveli takkinsa sisävuoreen ommellusta taskusta rahapussinsa. Ajan mittaan hän oli oppinut tunnistamaan lompakostaan erilaiset kolikot niiden painon ja koon mukaan - toki erehdyksiä sattui silloin tällöin jopa niinkin mahtipontiselle miehelle kuin kreivi Võndra-Vimille.

Raha vaihtoi omistajaa, niin myös savukala. Sen sijaan, että Rosé olisi ojentanut saamansa kalan Vermoksen kannettavaksi, hän päätti pitää sen omissa hyppysissään. Ties vaikka poika juoksisi pakoon ja pistelisi kalan kitaansa. Mikään ei enää tuntunut mahdottomalta, kun oli kyse Vermoksesta.

"Onko Xhanatos muuten täällä jossain?"
"Miten niin?", kalakojulta lähtöä tekevä haltiamies vastasi hänelle esitettyyn kysymykseen esittämällä vastakysymyksen vain koska tiesi sen ärsyttävän nuorempaansa. "Joko sinulla on ikävä häntä?"

Vaan niin kuin sanonta kuuluu: "Paha saa aina palkkansa", oli tämä päivä epäsuotuisampi Celerosélle kuin Vermokselle, vaikkei sitä heti uskoisikaan. Haltiamies ei ollut ennättänyt ottaa vielä montaakaan askelta tungoksen keskelle saarretusta kalakojusta, kun hän kuul myyjän selkänsä takana karjaisevan: "VARAS!" Juuri kun Rosé oli aikeissa seisahtua aloilleen ja varmistaa, ettei häntä vain oltu erehdytty luulemaan varkaaksi, joku tai jokin törmäsi häneen niin kovalla vauhdilla, että miehen tasapaino petti ja hän kaatui rähmälleen sorakkoon. Vasta savustettu kala lennähti suuressa kaaressa ilman halki keskelle katua vain muutaman jalan päähän kylkeään voivottelevasta Vardamirista. Kirottua. Hänet oli tyrmätty ja vieläpä julkisesti.

Uh, kyllä Celerosé osasi olla ärsyttävä tietentahtoen! Vermos heitti ohikiitävän mulkaisun miestä kohtaan ja pröhähti päälle kuin olisi kuullut huonon vitsin, jossa ei ollut mitään itua nauraa. Xhanatoksen ja tuon veljien olemassaolon jos voisi kitkeä sormiaan napsauttamalla pois, niin hän myös tekisi sen! Mutta ollappa lihakseton pikku luikero, josta ei ollut kuin uhoamaan isommilleen, niin tuolaiset haaveet saivat jäädä. Tällä ei ollut edes vaikutusvaltaa siihen, että Celerosé olisi voinut käskyttää jotkut muut alamaisensa Xhanatoksen ja kumppanien kimppuun...

"VARAS!

Vermos jymähti niille sijoilleen. Mitä ? Hänellekkö huudettin ? Tällä kertaa liero ei ollut tehnyt yhtään mitään, joten tämä oli jo valmis huutamaan kädet lanteillaan takaisin, kun jokin syöksähti ohi ja siinä samassa isäntä katosi näkökentästä. No öö ? Mihin kummaan se Celerosé nyt haihtui - ei kai vaan toinen sentään ollut se huudettu varas...
Katse siirtyili ympäristöön, kunnes se kohdistui lopulta maahan.
Oh, mikä harvinainen näky! Eipä tuota miestä nähnyt usein jaloissa pitkällään, joten tästä näystä vihersilmän oli nautittava hetki, ennen kuin hän kyykistyi alas auttaakseen "isähahmoaan".
"Sattuiko pahasti ?"
Onneksi huvittuneisuus ei sentään kuultanut äänestä läpi, kun poika lähti tukemaan paremmin pidempänsä nousemista. Huoh, luonaskin oli lentänyt pitkin maata, eikä Vermos elättänyt edes ajatustakaan noukkivansa kalaa vielä kantoon.

Väkijoukosta kuului hermostunutta päpätystä ja sopertamista. Noin sekalaisista sanoista ei Vermos saanut mitään selvää sen lisäksi kuin, että kyseinen ryntäilijä oli pihistämisen avustuksena uhannut kauppiasta terävällä puukolla. Auts, eihän terä kädessä saanut ryntäillä - voisi tulla vielä pipi, heheh.

Vermoksen avustamana Celerosé kampesi itsensä ylös sorakosta kivusta irvistellen. Pojan kysyessä kävikö hänelle pahasti, mies pudisti päätään kieltävän äänensävyn kera. Hänellä ei ollut tapana myöntää, vaikka hän olisikin saanut siipeensä, ei varsinkaan yleisön edessä. Kyljestään vihlovasta kivusta huolimatta mies otti uhkarohkeasti pari pitkää askelta poispäin torilta tavoitteenaan päästä mahdollisimman nopeasti takaisin omaan pieneen putiikkiinsa. Hän tunsi jalkojensa tärisevän kivusta ja ryhtinsä painuvan hiljalleen kasaan, muttei myöntänyt vieläkään tarvitsevansa apua, vaan jatkoi matkaansa antiikkikauppaan toisella kädellä kylkeään painaen.

"Ei minulla ole hätää. Kolautin vain kylkeni", kreivi vakuutti siistit vaatteet hiekasta ruskeina. Tuskan hiki helmeili hänen otsallaan, mutta sen saattoi kuvitella johtuvan lämpimästä säästäkin. Olihan hänellä lakki päässään... vai oliko? Mies tunnusteli pää lakeaan ja huomasi kauhukseen silinterinsä kadonneen.
"Vermos... hattuni...", Vardamir pihahti hampaitaan yhteen purren ja toivoi, että poika ymmärtäisi hakea hänen armaan lakkinsa ihmisten jaloista ennen kuin se olisi poljettu tuusannuuskaksi. Enempiä puhumatta mies itse päätti jatkaa huterannäköistä kävelyään työpaikkaansa kohti.

Johan Celerosé oli käynyt vanhaksi, kun tuolla tavalla kärsi pelkän kolauksen vuoksi. Kulmiaan kurtistaen Vermos ei uskonut sanaakaan siitä, ettei ollut mitään hätää - pahimmillaan mies olisi voinut vaikka katkoa kylkiluunsa tai jotain vastaavaa, kun eteneminen kävi noinkin hauraan huterasti...
... Thäh! Hattuako Celerosé kaipaili enemmän kuin apua putiikilleen pääsyy ? Siinäkin yksi, kyllä kurpitsakutri olisi ainakin vinkunut täyttä häkää apua, eikä huolehtinut yhden turhan päähinen vuoksi - pah. Silti Vermos hetken etsinnän jälkeen kumartui silinterin puoleen, puistellen siitä pahimmat pölyt pois parilla rennolla käden heilauksella. Kelvannee ?

Siispä isännän perään.
"Oletko aivan varma tuosta kyljestäsi ?"
Huolta ? No ehkä hieman. Kunhan he olivat ensin päässeet sisälle antiikkikauppaan, niin sulki Vermos oven jälkeensä ja lukitsi sen sisältä päin. Nyt kukaan ei puskisi häiritsemään omia aikaojaan - kaiketi. Tämän tehtyään hän asteli lähemmäs toista, koittaen tiirailla parhaansa mukaan kädellä piilotettua kylkeä. Älä viitsi rahnus olla noin vaikea! Siirrä niitä näppejäsi!
"Näytä."
Kuin pieni pentu, Vermos vaati saada nähdä toisen kyljen, jotta hän voisi arvioida tilanteen paremmin. Mikäli tässä oli kyse pelkästä kolahduksesta niin egon kuin kropan kannalta, niin vihersilmä saisi räkäiset naurut, mutta jos taas jotain vakavempaa ilmenisi...

Koko maailman erittäin tuskalliseen kidutuskuolemaan mielessään kiroten Celerosé sysäsi antiikkiliikkeen oven syrjään tieltään ja asteli liian kauan keitetyiltä parsoilta tuntuvine jalkoineen tiskin taa siltä varalta että putiikissa olisi asiakas, joka ei ollut osunut hänen törmäyskurssilleen vielä. Miestä heikotti ja mikäli hän olisi ollut yksin, hän olisi huutanut kurkkunsa käheäksi purkaakseen kehossaan virtaavan adrenaliinin johonkin. Kipu kyljessä oli kertakaikkiaan sietämätön, eikä hän ymmärtänyt mistä se johtui.

Putiikin oven napsahtaessa lukkoon mustahaltia uskalsi viimein rentoutua ja vajosikin hyvin nopeasti tiskin taa polvilleen kuin uppoava laiva. Hänen jalkansa eivät kertakaikkiaan enää kantaneet, eikä hän erottanut ympäristöstään senkään vertaa sokeilla silmillään kuin yleensä. Jokin oli nyt todella hullusti sillä takkinsa alle kätensä siirtäessään mies tunsi kätensä kastuvan. Hänhän vuosi verta...

Mikäli Vardamir olisi kyennyt luottamaan henkensä lääkäreitten tai parantajien käsiin, hän olisi jo kirkunut Vermosta hakemaan apua, mutta hän luotti vain itseensä. Se vaikeutti asioita entisestään. Olisipa hän ollut kotona kartanollaan. Siellä oli taatusti vielä tilkka haavanparannusjuomaa jossain piirongin laatikossa piilossa.

"Pysy siellä!", mies murahti voipuneesti ja huitaisi kädellään suuntaan, josta oli Vermoksen vaatimuksen kuullut. Poikahan ei häneen koskisi niin kauan kuin hänessä henki pihisisi. Ties minkä taudin klopin likaisista näpeistä saisi. Hän selviäsi kyllä yksinkin, jos toinen vaihtoehto oli ottaa apua vastaan kokemattomalta puuropeukalolta. Se mitä Rosé nyt tarvitsi oli pöytäviina, eikä se olisi tullut haavalle vaan hänelle itselleen.

"Hae kartanolta haavanparannusjuomaa...", Rosé komensi. Kyllä hän hengissä pysyisi, kunnes Vermos tulisi takaisin. Kyllä hänen tahdonvoimansa siihen riittäisi, eikö riittäisikin? Asentoaan parantaessaan mies ei ollut enää lainkaan niin varma tahdonvoimansa riittävyydestä, sillä ensimmäisen kerran hän joutui tuomaan kipunsa julki ääneen ulvahtamalla varsin sydäntäraastavalla äänellä.

Niukin naukin Vermos ehti väistää ilmassa viuhahtaneen avokämmenen, joka oli varsin tuttu tuttavuus törmätessään hänen takaraivoonsa tai päälakeensa, kun systeemit menivät lievästi sanottuna pipariksi. Äsh, älä luulekkaan, että jätän sinut tänne, senkin kakara! Jos äsken Celerosé oli muistuttanut vanhusta raihinaisuudellaan, niin nyt käytös vastasi enemminkin uhmaikään päässyttä penikkaa, jolta kuuluisi kitkeä turha uhma pois ajoissa.
Kröhöm, niin ei ollut tainut käydä tämän nuoremman haltian kohdalla, joka nappasi äsken vielä lantiollaan viipyneellä kädellä toisen omasta kiinni. Lopeta se husiminen ainakin!
"Enkä muuten pysy!"
Uh, minkälainen ulina, ei kai toinen sentään kuolemaa ollut tekemässä ? Tällainen oli tyrmistyttävän uutta Celerosélta.

Okei, kyllä hän tiesi mitä hätätilanteissa piti tehdä, mutta silloin potilaan piti pysyä kiltisti paikallaan. Niinpä hetken harkinnan jälkeen kurpitsakutri lähti toivottoman tuntuisen taistelun aikana alistamaan toista selälleen lattialle, jotta voisi itse puoliksi istuutua pääjehun päälle. Phuuuh, ei ollut noin kamalaa näyttää, mikä oikein oli vikana!
"Hyyrh, vuodat verta!"
Yök, mikä pistohaava! Kaikista paras olisi huuhtoa se puhtaalla vedellä, nappailla haavan sisään puskeneet kankaan palat pois estämästä tulehtumista ja lopulta sitoa se.

Vaan kuinka teet niin, kun toinen pistää hanttiin ?
"Älä ole tuollainen mammanpoika, vaan anna minun hoitaa se kuntoon!"
Ehkä asian olisi voinut esittää kauniimmin, mutta näinkin lyhyt pinnaiselta persoonalta se olisi aivan liikaa pyydetty.
"Sinua eivät mitkään haavanparannusjuomat tässä nyt auta, etkä kumminkaan itse näe, mitä tehdä!"
Vermos nappasi vielä 'isähahmonsa' toisestakin ranteesta kiinni, puristaen ne vasten puualustaa. Paikka! Ei koiraakaan palkittu temppuilusta, joten sama pätisi myös mustahaltiaan.

[[ Roolissa esiintyy parikin peliä edistävää hittiä~ ]]

Tietenkään Vermos ei totellut annettua käsky. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun poika ei tehnyt, kuten käskettiin, joten olisihan Celerosén pitänyt osata odottaa maahaltialta jotain niinkin aivotonta toimintaa kuin koettaa istuutua hänen päälleen. Vaan ei, sitä siipeensä saanut mustahaltia ei ollut odottanut, ja niin uskomattomalta kuin se tuntuikaan, hän yritti vastustella nuorempansa toimia jopa alentumalla puskemaan nuorukaisen haaroväliä kovalla pääkopallaan.

"Koetakin...! Samperin uivelo! Mene pooo~is!", Vardamir ärisi, mutta löysi tappelun tuoksinnassa lisääntyneestä kivusta ja sitä kautta latautuneesta adrenaliiniryöpystä huolimatta itsensä pitkin pituuttaan puiselta ja varsin likaiselta lattialta. Joku ei ollut muistanut lakaista lattioita ja se joku kärsi nyt laiskuudestaan joutumalla makaamaan jälkeensä jättämänsä pölyn seassa.

Aivastus ja kivusta karjaisu. Oli vaikea tulkita kumpi niistä oli tullut ensin. Miehen päälle istahtanutta Vermosta se tosin tuskin kiinnosti, sillä pojalla oli kreivin aivastuksen jälkeen paljon muutakin ajateltavaa, kuten mihin pyyhkiä sylkisateessa kastuneet kasvonsa. Harmikseen Celerosé itse ei tietenkään tiennyt aiheuttaneensa nuoremmalleen epämukavan olon, mutta jos olisi tiennyt, hän olisi ollut vain hyvillään. Poika ei taatusti ymmärtänyt alkuunkaan, miten kovasti Vardamiriin koski tällaisessa asennossa, kun hänen olisi tehnyt mieli käpertyä pieneen kasaan valittamaan kylkensä pistävää kipua.

"MAMMANPOIKA?!", mustahaltia huudahti epäuskoisena varmistuttuaan siitä, ettei uutta aivastusta ollut ainakaan ihan heti tulossa. "SINULLA ei ole mitään oikeutta sanoa MINUA mammanpojaksi! Jos olisit minun tilassani, huutaisit kuin syötävä, etkä antaisi kellekään puheenvuoroa!" Mies koetti riuhtoa ranteensa vapaaksi nuorempansa otteesta, mutta satutti puuhillaan vain itseään. Voi miten hänen olisi tehnyt mieli vetäistä Vermosta kuonoon oikein olan takaa kyljessään olevasta haavasta piittaamatta. Tällä hetkellä hän olisi saanut paljon suurempaa tyydytystä pojan pieksemisestä kuin siitä tiedosta, ettei hän ei kuolisi verenmyrkytykseen iltaan mennessä.

Siinä vaiheessa kun Vermos kehtasi vielä muistuttaa alakynteen jääneelle "pomolleen", miten avuton hän olikaan ilman näköaistiaan, mies loukkaantui sydämensä syvimpiä sopukoita myöten ja vaikeni kuin muuri. Ja hänhän ei sanoisi tuolle paskiaisille enää sanaakaan, se oli varma.

Siitä ei sitten puhuta, kuinka ilkeältä Celerosén pääkoppa oli tuntunut haarusten välissä, koska nyt Vermoksen piti vain ja ainoastaan keskittyä vääntelehtivään lajikumppaniinsa ja siihen, kuinka toinen oli kehdannutkin aivastaa päin näköä. Silkasta ällötä inahtaen haltia käänsi päätään hieroakseen kasvonsa puhtaaksi limasta ja ties mistä, mitä toisen suusta oli tullut. Yh! Odota vaan, kun jonain päivänä syljen päin kasvojasi, pahuksen silinteritörppö!
"Ehkä ulvoisinkin, mutta sinä se nyt olet, jolla on haava!"
Ei ehkä ollut parasta myöntää omaa heikkouttaan alhaisen kipukynnyksen suhteen, koska Celerosén tuntien mies ei olisi kiitollinen, vaan enemminkin kostonhimoinen hänen antamansa avun jälkeen.
"Jos olisin joku muu, niin voisin hyötyä tästä ja jättää sinut sitten vain valumaan kuiviin - mieti sitä!"
Niinpä niin, ei Vermos kyennyt edes ajattelemaan todellisuudessa sellaista vaihtoehtoa, jossa hylkäisi haavoittuneen pääjehun kuoleman kieliin, kunhan tuo olisi ensin kirjoittanut mukavan testamentin hänelle, kröhöm kröhöm.

Kuitenkin ärinä sammui kuin taikaiskusta. Huh, hyvä - ainutta kuulevaa korvaa olikin alkanut juilimaan.
"Pysy siinä, niin minun ei tarvitse tehdä tuota uusiksi!"
Nuorukainen oli tunkenut nokkansa liki kiinni toisen omaan ärinän aikana, jotta sanat tulisivat harvianisen selviksi. Tuskinpa Celerosé olisi niin tyhmä, että koittaisi möyriä karkuun lattiaa pitkin tai nousisi peräti pystyyn pyörtymisen riskin kera.
Jep, jep - missähän vettä sijaitsi ? Takahuoneessa löytyi tarkoitukseen sopiva vesitynnyri ja kuppi, johon vettä pystyi lappaamaan tarpeen verran. Vielä kantoon jonkinlainen kasvopyyhe sekä siteeksi käyvä liina, niin eikun paluu isännän luokse takaisin. Pelkkä katse maahan alistetusta miehestä sai Vermoksen huulille kieppumaan itsetyytyväisen hymyn.
"Tässä menee vain hetki, luota minuun."
Enää Vermos ei nähnyt tarpeelliseksi istuutua toisen päälle, joten hän alkoi kuorimaan paitaa pois varoen istuessaan Celerosén vieressä. Yksikin hutaisu, niin potilaalta kastuisi pari muutakin paikkaa haavan lisäksi...

Hyötyä... Phah. Ihan kuin Vardamir olisi antanut kenenkään hyötyä kuolemastaan, varsinkaan Vermoksen. Poika olisi saanut pilkkoa hänet pienen pieniin palasiin ennen kuin olisi saanut tietoonsa edes sen, missä mies säilytti sukkiaan. Sillä tiedolla kloppi tuskin olisi valtaa ja mainetta saanut.

Paikoilleen makaamaan jäänyt mustahaltia olisi mieluusti möyrinyt jonnekin kivenkoloon heinäseipään kera, mutta koska antiikkikaupassa ei ollut mitään hänen kokoisilleen sopivaa piilopaikkaa, mies tyytyi jäämään paikoilleen korviaan höristellen kuullakseen mitä typerää Vermos keksisi taatakseen sen, että Celerosé varmasti menehtyisi ja vieläpä hyvin tuskallisesti ja alentavasti keuhkokuumeessa sekavia puhellen ja pahimmassa tapauksessa oman identiteettinsä paljastaen. Ehkä olisi sittenkin pitänyt pyytää poikaa hakemaan lääkäri paikalle...

Vesisangon kolahtaessa puista lattiaa vasten ilme Võndra-Vimin kreivin kasvoilla kiristyi. Kuvitteliko Vermos, että hän antaisi pojan sörkkiä haavaansa ilman kipulääkitystä? Kattia kanssa. Mies tuhahti närkästyneesti ja tarrasi nuorempaansa toisen käden ranteesta avaten samalla silmänsä ja kohdistaen niiden katsetta pojan suuntaan. Ilman kipulääkitystä hän ei luottaisi edes itseensä tässä asiassa, joten sitä pöytäviinaa tänne ja vähän sassiin.

Vermos oli juuri länttäämässä turhankin tunteettomasti märän rätin Celerosén kyljelle, kun käsi ilmestyi pitelemään rannettaan. Nuorukaisen katse seurasi käsivartta pitkin olkaan, siitä kaulaan ja lopulta kasvoihin, joiden silmäpari sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Mitä nyt ? Eikö mies voinut luottaa häneen edes tämän vertaa, että antaisi yhden haavan putsata ? Paitsi... Celerosén katseessa loisti jonkinlainen ahne vivahde, jonka voisi kuvitella viittaavan niihin aiempiin käskyihin viinaksien suhteen. Hmph, mamero.
"Hyvä on!"
Kurpitsakutri kampesi itsensä ylös lattialta ja lähti suunnistamaan takahuoneeseen siinä toivossa, ettei hänen tarvitsisi koluta kaikkia laatikostoja ja hyllyjä löytääkseen jotain hurmaavan alkoholipitoista tyydyttämään potilaan tarpeet.

No, mutta kävipä tuuri - puolilleen juotu pullo, jonka aavistuksen samea lasipinta ei ainakaan herättäisi Vermoksen mielenkiintoa sisällä olevan litkun suhteen. Hän hölskytteli sitä hetken korvansa juuressa, kunnes palasi 'isähahmonsa' tykö. Katso, pappa - nannaa! Oletko nyt kiltti pahis ja annat hoitaa itseäsi ?
"En muuten varmana juota."
Vermos nurisi ja laski pullon Celerosén käden viereen. Niin uhkarohkea hän ei ollut, että menisi istumaan toisen viereen, koska jos pääjehun päässä niksahtaisi, niin lasi pian särkyisi vasten nuoremman haltian kovaa kalloa. Sitten siinä olisikin kaksi kuiviin vuotavaa potilassa ja seuraavaksi antiikkiliike saisi pahan maineen vainajista, jotka iäti nuijivat toisiaan kilpaa sekä räyhäsivät solvauksia tuulisina öinä. Hyyyrh, olisipa pelottava kummitusjuttu, vai mitä ?

Pojan noustessa ja astellessa takaisin takahuoneen puolelle Celerosé ei tietenkään voinut olla täysin varma siitä, saisiko hän kaipaamaansa kipulääkettä vai kenties kattilan pohjasta päänsä tainnoksiin. Hän kuitenkin toivoi kivusta vihlovan sydämensä pohjasta, että Vermos olisi tällä kertaa tavallista tottelevaisempi. Olihan nuorukainen juuri kehottanut "isäpappaansa" luottamaan häneen, joten maahaltian oli ikään kuin "pakko" tuoda mitä pyydettiin, eikös? Edellä mainittuun ajatukseen tuudittautuneena haavoittunut mustahaltia koetti hillitä halunsa paeta Vermosta pojan näppien kantamattomiin ja vääntäytyi puoli-istuvaan asentoon nojaten selkänsä tiskin takana tukevasti seinää vasten seisovaa hyllykköä vasten, jonne hän oli Xhanatoksen ja tämän veljien avulla sijoittanut hieman vähemmän arvokkaita antiikkiesineitä näytille putiikin tarjonnasta. Todelliset helmet olivat monen lukon takana, eivätkä edes välttämättä tässä pienessä kaupassa, mutta niitä ei tavallisille maantallaajille kaupiteltukaan, vaan niille, joilla oikeasti oli varaa suurempiin ostoksiin. Celerosé kun ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat hyväksyneet kaupanteossa vastapuolelta maksuksi lauman vuohia tai säkillisen oravannahkoja. Hänelle kelpasi vain raha. Ikävä kyllä hän ei kykenisi tienaamaan rahaa, jos hän kuolisi tänä epäonnen päivänä, jolloin hän oli erehtynyt luulemaan, että hän voisi huoletta käydä ostamassa torilta kalaa läheisen majatalon lounaan sijaan.

"Ihan kuin joku olisi pyytänyt", Vardamir murahti nuoremmalleen. Ei hän nyt niin huonossa kunnossa ollut, ettei olisi pystynyt pulloa korkkaamaan. Eihän hän edes nähnyt miten pahoin hän vuosi, joten shokkiin menokaan ei ollut vaihtoehto, jos hän pitäisi vain mielensä rauhallisena ja keskittyisi lipittelemään varsin vahvaa jaloviinaa putelista, joka hänen vierelleen oli laskettu. Hetkessä pullo oli kääntynyt ylösalaisin tuskanhiestä märän miehen kuivilla huulilla. Kurkussa tuntuvasta poltteesta huolimatta Celerosé ei suostunut laskemaan pulloa huuliltaan ennen kuin oli varma siitä, että oli ottanut tarpeeksi turruttaakseen tuntemansa kivun. Näin avuttomaan tilaan hän ei ollutkaan hetkeen joutunut.

Seitsemän suuren suullisen jälkeen jaloviinapullo päätyi takaisin lattiatasoon. Rosé antoi päänsä nojautua selkänsä tapaan takanaan olevaa hyllykköä vasten. Häntä hermostutti, sillä mitä kauemmin Vermos istuskeli tekemättä mitään, sitä huolestuneemmaksi hän tuli tapahtuneen haaverin kohtalokkuudesta. Mitä jos poika ei osaisikaan auttaa ja hän oikeasti vuotaisi kuiviin?

Kulmat hennossa kurtussa mustahaltia pyyhkäisi kasvojaan vasten liimautuneet pitkät mustat hiuksensa korviensa taa ja nuolaisi huuliaan, joilta saattoi vielä maistaa alkoholin.
"Miten pahalta se näyttää?", hän uskaltautui kysymään, vaikkei tiennytkään halusiko oikeasti tietää kuolisiko vai ei.

Eihän juottamista pyytää tarvinnut, mutta tunnetusti moinen hienolahje varmasti olisi voinut vaatia sitä, ellei Vermos olisi sanonut heti alkuun olevansa täysin käyttökelvoton juottamisen suhteen. Siispä hän jäi sivusta seuraamaan, kuinka Celerosé lipitti kulaus kulaukselta ilolientä nielustaan alas, kunnes lopulta pullonpohja kopsahti puulattiaa vasten - viimeinkin! Vasta nyt Vermos uskaltautui palaamaan haavan pariin, iskien oitis itse asiaan, eli puhdistukseen, jossa hän ei välttämättä ollut hellävarainen, mutta sitäkin tehokkaampi.
"No jaa... pelkään, että se tulehtuu."
Likaa, pölyä, lisää likaa - eikö Celerosé lakaissut kunnolla lattioitaan tiskin takaa vai mistä kiikasti ? No kuka nyt siivosi, jos se piti itse tehdä - eihän Vermoskaan ollut kämpillään siivoillut, kuin välttämättömän pakon edessä, mikä tarkoitti silloin tällöin mattojen pölyttämistä tai petivaatteiden vaihtoa. Pääasiassa kurpitsakutri oli vain yöpynyt kodissaan, eikä istunut päivät pitkät neljän seinän sisällä.

Ja sitten vielä side paikalleen, niin vólaa! Valmista tuli, eikä Vermos voinut kuin olla ylpeä itsestään ja aikaan saamasta lopputuloksesta, jonka toteuttamiseen oli löytynyt helpostusta turruttavasta alkoholista. Kiitos siis sittenkin sille, että Celerosé oli vaatinut vettä väkevämpää.
"Onko täällä missään lepopaikkaa, jossa voit levätä ?"
Totta kai sellainen piti olla, jos tuollainen töihin tottumaton mies oli kyseessä. Ei sillä, etteikö Vermos olisi arvostanut vanhempansa tapaa toimia ja päästä helpommalla kaikesta, mutta kyllähän kateus piinasi ihan pikkuisen sydän alassa. Ehkä vielä jonain päivänä hänkin ottaisi lunkisti ja pomottelisi moni päisiä alaisiaan, huoh.

Vermos ei ollut tainnut koskaan kuulla sellaista käsitettä kuin hellävarainen huolenpito. Vaikka voisiko poikaa siitä syyttää, kun ei hänen "isänsäkään" kovin helläkätisesti jälkeläistään kurittanut, jos tämä teki jotain typerää... Sitä Celerosé ei kauaa ennättänyt miettiä, sillä kyljessä poltteleva kipu sai hänet puremaan hampaansa tiiviisti yhteen ja sulkemaan silmänsä kulmat entistä enemmän kurttuun painuen. Miehen kylmänhikiset kädet puristuivat nyrkkiin ja aukesivat vasta kun Vermos suostui jättämään haavan puhdistuksen sikseen. Kyllä, Vardamirin oli tehnyt mieli huutaa, mutta hänen luonteensa ei ollut antanut periksi. Ehkä senkin vuoro vielä jossain vaiheessa tulisi, jos haava todellakin tulehtuisi.

"Lepopaikkaa? Ei minulla ole aika levätä. Täytyy palata takaisin kartanolle", liki kaksmetrinen haltiamies sanoi itsepäisesti ja hörppäsi uudemman kerran viinapullosta pari rohkaisuryyppyä ennen ja nousi sitten varsin vaivalloisen näköisesti seisaalleen tiskiin tukien. "Näitkö miltä se varas näytti? Saat luvan etsiä sen paukapään ja taittaa siltä niskat!" Mies paukautti nyrkinsä puista tiskiä vasten. Häntä eivät ihan kaikenlaiset pellet tulleet haavoittamaan. Että olikin pitänyt sattua...

"Hae vaunut. Haluan omaan vuoteeseeni", pilalle hemmoteltu mustahaltia vaati ja taipui samalla hiljalleen aina vain kumarampaan tiskin yllä, eikä aikaakaan kun miehen osta kolahti viileää puuta vasten. Jos hän sittenkin lepuuttaisi hetken ylävartaloaan tässä tiskillä. Ihan hetken vain. "Mhene jho." Vardamirin puhe kuulosti epäselvältä, koska hän oli painanut toisen poskensa tiskiä vasten, eikä juurikaan vaivautunut liikuttamaan leukojaan.

Niinpä tietenkin - ukon piti päästä kartanolle, vaikka täällä kumminkin piili jossain hyvä peti, johon kellahtaa lepäämään, mutta ei - mikä ihmeiden tekijä Celerosé luuli oikein olevansa ? Ei toinen kestäisi töyssähtelevää kotimatkaa pelkällä pokerinaamalla, koska keho pystyi pettämään koska tahansa - vieläpä yleensä mahdollisimman väärällä hetkellä.
"En nähnyt, mutta teen sen toki mielelläni, kun esität asian kerta noin kauniisti."
Näsäviisautta ? No sitäpä sitä, ehkei pienoisessa jurrissa oleva mies muistaisi enää myöhemmin nuoremman sanomisia - pitäisi vain tarjota lisää viinaa ja toivoa toisen sammuvan siihen lopulta.
Vermos astui askeleen verran lähemmäs.
"Enkä lähde, raahaan sinut nyt tuonne yläkertaan - eikö asuintila ole siellä, hmm ?"
Valitettavasti. Nuorukaista ei pahemmin innostanut raahata toista yläkertaan, mutta pakkohan se oli, jos ei haluaisi muiden Celerosén seuraajien saavan uutta tekosyytä hänen teilaamiseensa.

Paitsi suurin osa varmaan sitä toivoi muillakin perusteilla, mutta ehkei Vermos tarttuisi näin pienoiseen pikku seikkaan. Nihkeän varovaisesti hän otti Celerosén kädestä kiinni ja vei sen niskansa taakse voidaakseen tukea toista kuin mikäkin kävelykeppi. Tässä oli otollinen tilaisuus pääjehulle ottaa hänestä oikein kuristusote sekä nuijia kasvonsa tunnistamiskelvottomiksi, mutta jotenkin välittäjä koitti luottaa siihen, ettei niin tulisi tapahtumaan. Voisihan hänkin aina tönäistä isäntänsä kostoksi alas portaista, jos sinne asti päästäisiin...
"Noh, tule ?"
Mennään jo, reppuselkään en ainakaan sinua ota!

"Johan minä sanoin, että haluan kotiin! Tottele, kun sinua käsketään!", tilanteen kulkuun tyytymätön mustahaltia mylvi, eikä liikahtanut senttiäkään lähteäkseen yhtään minnekään, vaikka häntä koetettiinkin nykiä yläkertaan johtavia rappuja kohti. Hänhän ei tähän homeiseen loukkoon jäisi kuolemaan. Jos hän kuolisi, hän kuolisi omassa vuoteessaan ja ennen kaikkea nukkuessaan!

Kimpaantunut Celerosé kävi alkoholisoituneena vain entistä lapsellisemmaksi ja kostoksi tottelemattomuudesta mies päätti tallata nuorempansa varpaille. Oli hänelle kuitenkin elopainoa varmasti enemmän kuin Vermoksella, vaikka poika yrittikin jatkuvasti päteä tavalla tai toisella, nyt kun oli saanut vähän lihaa luittensa ympärille ja venynyt taivasta kohden.

"Haluan Xhanatoksen tänne ja heti!", pontevalla äänellä esitetty käsky kävi vanhemman haltiaherran yhteen purtujen hampaitten välistä. Vermos ei selvästikään ollut tänään oikeassa vireessä ottaakseen vastaan käskyjä itseään vanhemmilta, joten paikalle oli paras saada joku, joka niitä kuunteli ja ennen kaikkea myös toteutti ne.

Kun kaksi kovakalloista olentoa pamautti päänsä yhteen, niin se ei voinut merkitä kuin yhtä asiaa - sotatilaa. Siinä, missä Vermoksella riitti uhmaa, niin näytti puolestaan Celerosé omaavan lapsellisuutta, joka oli vähintään yhtä paha asia, varsinkin kun siihen lisättiin varpaita runnaiseva polkaisu.
"AUUURH!"
Nuorukaisen oli pakko päästää irti toisesta senkin uhalla, että tuo rysähtäisi rähmälleen. Tippa linssissä hän hyppi hetken tasajalkaa paikalleen ja koitti puristaa rakkaita varvaspolojaan saappaan nahan läpi. Se siitä! Nyt riitti sairaanhoito ja myötätunnon osoitus tuolle vanhalle ketkulle, joka oikein kerjäämällä kerjäsi verta syvästä sieraimiensa uumenista!
"Senkin lotkokorvainen nöyhdän liero!"
Johan oli loukkaavia sanoja ? Suutuspäissään kurpitsakutrin suusta yleensä lenteli harkistemattomia ja hullunkurisia sanoja, joista hyvä esimerkki lieni edeltävä ilmaisu. Sen kaiketi kuului tarkoittaa, että Celerosé oli kiittämätön kusiainen, joka ei muuta kuin kiemmurrellut hienoissa vaatteissaan ja asusteissa päivät pitkät tekemällä mitään kummoista asemansa eteen - tapa laiskiainen!

Ärrinmurrin...
"Tämä on kyllä viimeinen kerta, kun autan sinua enää ikinä!"
... ja murrinärrin. Vastaavina hetkinä hän muisti oikein hyvin, miksi oli nauttinut niin paljon omasta vapaudesta ja yksinolosta kuluneen vuoden aikana. Silloin ei eräs Celerosé -niminen henkilö ollut härnännyt, polkenut, läpsinyt, kommennellut ja uuvuttanut häntä päivästä toiseen armottomalla ja turhauttavalla asenteella alaisiaan kohtaan. Oli ihme, että tuollainen mies johti niin moni päistä mieslaumaa, eikä pahempaa kapinahenkeä tihkunut ulos riveistä.
Ellei yhtä laskettu, ja se yksi oli Vermos.
Hän ojensi koukistetun nyrkkikätensä taaksepäin ja koitti pamauttaa sen perille - tarkalleen ottaen vastapuolen olkaan. Eihän hän sentään tohtisi toisen kasvoja murjoa - vielä.
"Että minä osaankin vihata sinua!"
Hupsista, eihän tuo edes pitänyt paikkaansa, mutta kuten edeltä sanottua - sylki toi mitkä tahansa sanat suuhun ja huulet purskauttivat ne kuultaviin.

Lotko-mikä? Vaikka Vardamir omasikin lepakoiden tavoin tarkan kuulon, hän ei ilmeisestikään ollut ymmärtänyt korviinsa karjaistua viestiä, sillä viesti ei ollut mennyt perille. Oli poika sitten sanonut mitä tahansa, se ei taatusti ollut mitään kaunista, kun se oli tuollaisella äänensävyllä sanottu.

"Itse olet yksi lapamato! Et tee mitään puhtaasta hyvyydestä!", Vermoksesta kauemmas luikahtamaan (lue raahautumaan) onnistunut kreivi puolusteli, eikä ilmeisestikään huomannut puhuvansa samalla myös itsestään. Eihän hänkään tehnyt koskaan mitään hyvyydestä vaan hyötyäkseen siitä jotenkin. Se tosin oli aivan eri asia, olihan nyt puhe siitä millainen pälli Vermos oli.

Kuullessaan tarkoilla korvillaan jonkin halkovan ilmaa melkoista vauhtia ja olevan tulossa häntä kohden, Celerosé lausahti mielessään nopeasti suojaloitsun, joka loi hänen kehonsa pintaan sähköisen kentän. Hänen huonosta fysiseestä tilastaan johtuen kenttä ei kuitenkaan suojannut luojaansa kuin tarkalleen ottaen Vermoksen iskun ajan, jolloin poika sai korvia huumaavasta napsahduksesta päätellen sähkökentästä näpeilleen. Siitäs sai mokoma hunsvotti!

"Siinähän vihaat! En minäkään sinusta pidä...", Vardamir murahti nuorempansa puheille tiskiin nojaten, vaikka ne olivatkin aiheuttaneet ikävän pistoksen hänen rinnassaan. Eivät kuitenkaan samanlaista, jota hän tunsi jatkuvasti kyljessään.
"Ala painua siitä. Olet kelvoton poika, kunnioittamaton alainen ja vielä surkeampi ystävä. En tarvitse sinua."

Fyysisen tappelun sijaan Rosélla oli paha tapa koettaa murtaa vastustajiaan psykologisin keinoin, eikä hän tälläkään kertaa tehnyt poikkeusta siinä. Kyllä Vermos vielä ottaisi nokkiinsa ja lähtisi matkoihinsa. Olihan poika pienemmästäkin syystä ottanut jalat alleen.

Jauts, tuollainen tärsky kuin tyhjästä sai kuin saikin Vermoksen peruuttamaan kauemmas ja hieromaan sormiaan nipistelystä ynisten, mutta oli turha luullo, että hän olisi vielä lopettanut pullikointia tähän. Celerosén aliarvioimiset kyllä olivat alistavia ja niin edelleen, mutta tarkoittiko se muka sitä, ettei Vermos voisi lyödä päätään seinään pariinkin otteeseen toivottaman pomonsa olemassa olon vuoksi ? Ei, eihän toki...
"No hyvä! Kuole sitten tänne yksin! Ei kukaan sinua tule kumminkaan kaipaamaan!"
Paitsi Vermos itse. Hän olisi kuin maansa myynyt ja rahansa juonut, jos Celerosé potkaisisi tyhjää, vaikka olihan se odotettavissa, että tällaisellä uralla ei eletty vanhuuden päiviin saakka. Niin ikään ei myöskään kukaan haikailisi kurpitsakutrisen perään, koska olihan toinen juuri myöntäillyt sanojaan takaisin päin...

Vielä pitäisi silti kostaa tuo napsahdus, ja sitten hän voisi hyvin mielin 'häipyä'. Katse kiinnittyi lähellä olevaan naulakkoon, joka lieni antiikkia sekin, kun kerta oli täällä liikeessä. Nuori hivuttautui sitä lähemmäs, tuupppasi ja RYTYTUM + KOLINGKOLING - turhia ääniä saatu aikaiseksi, jotta pääjehun kuuloaistista ei olisi vastavaa hyötyä seuraavan loikan aikana, jonka kuului päättyä vastapuolen varpaiden päälle.
Tumps vain! Jokohan Celerosé alkaisi kivuta itse kiltisti yläkertaan, niin hän voisi puolestaan jäädä norkoilemaan portaisen alapäähän vaht--... kröhöm... näpistämään rihkamaa siis, eikä vahingossakaan vahtimaan ärsyttävää luikurin laskijaa! Juurihan oli tullut sanotuksi, kuinka paljon hän miestä vihasi!

Itsekkyyttä tihkuva mustahaltia nosti vain nokkaansa korkeammalle kattoa kohti Vermoksen saatellessa häntä puheillaan jo haudan lepoon. Ei hän ihan vielä ollut menossa, ja ihan kuin häntä muka kiinnostaisi kuka häntä jäisi kaipaamaan vai jäisikö ylipäätään kukaan. Celerosén koko elämän tarkoitus oli jäädä ihmisten mieleen hyvässä tai pahassa, mieluummin pahassa, joten kyllä hänet muistettaisiin, vaikkei häntä kukaan kaipaisikaan. Siitä hän oli sataprosenttisen varma.

Juuri kun mies oletti nuorempansa puhuneen suunsa puhtaaksi ja saapastelevan tiehensä, kuului julmettu rysähdys ja monta metallista kilahdusta. Kautta sladin munan! Ei kai Vermos vain ollut mennyt kaatamaan sitä ikivanhaa naulakkoa, jota ei sopinut edes pölyhuiskalla pyyhkiä, jottei kapistus lahoaisi kasaan?! Ennen kuin Rosé kuitenkaan ennätti asiaa tiedustella, hän tunsi jonkin rusentavan toisen jalkansa varpaat alleen.
"Nyt sinä viimeisen temppusi teit, ketale!", mies karjaisi kiukusta ja kivusta täristen ja kauhaisi kädellään ilmaa onnistuenkin kuin ihmeen kautta tarttumaan porkkanapäätä niskavilloista. Hahaa! Kuinkas nyt suu pannaan?! Mies rutisti hiustukon nyrkkinsä sisään ja kiskaisi pojan lähemmäksi itseään koettaen kumota klopin tiskiä vasten. "Sano, ettet rikkonut sitä kääpiöiltä pilkkahintaan ostettua naulakkoa?! SANO!"