Uusi alku

((Jatkoa pelille Tuulen tuomat turistit ja herra Kuolema ))

Hautaustoimitus sujui niin hyvin, kuin näissä olosuhteissa saattoi odottaa. Vanhus oli herännyt reilusti ennen aamunkoittoa, jolloin hän oli myös tehnyt tarvittavat alkuvalmistelut. Sitten hän oli herättänyt vintillään nukkuvat haltiat, joista yksi oli kadonnut yön aikana mystisesti. Kysyessään asiasta Montius Müts, parantaja, ei ollut saanut kunnollista tai ymmärrettävää vastausta.
Takapihalle kaivettu kuoppa oli yllättävän syvä vuodenajan huomioon ottaen. Sen kaivamiseen oli varmasti käytetty taikuutta jollain tavalla, sillä kaikkialla muualla maa oli syvälle jäätynyt, mutta tässä nimenomaisessa kohdassa maahan saattoi raaputtaa pienen kuopan vaikka kengän kärjellä. Gâshtê laskettiin lepoon nopeasti. Paikalla oli vain kolme haltiaa, mistään ei kuulunut merirosvokapteenin kunniaksi ammuttuja laukauksia eikä kukaan lausunut hienoja sanoja. Tai ainakaan Zhion ei kuullut niitä. Hän oli kuvitellut ystävänsä lopun hyvin erilaiseksi: kylmän ja pistävän, mutta aina yhtä luotettavan, puolimerihaltian olisi pitänyt kuolla taistelussa tai sitten hänet olisi pitänyt haudata mereen. Mutta eihän ruumiin kanniskelu Fenin suurimman kaupungin laitamilla rannalle asti käynyt päinsä, kuten parantaja oli tyynesti huomauttanut.

Toimituksen jälkeen Zhion oli uppoutunut omiin oloihinsa terävän puukon ja vesiastian kanssa. Viimeaikaiset tapahtumat olivat muistuttaneet hänelle turhan elävästi, että hän saattaisi itsekin kuolla milloin tahansa. Jos älykäs puolimerihaltia oli mennyt ja hukkunut, mitä mahdollisuuksia hänellä olisi? Pakko sitä oli kuitenkin yrittää. Hengissä pysyminen oli tärkeämpää kuin turhamaisuus, joten mies oli luopunut kenties selkeimmästä tuntomerkistään, päälaella sojottavasta hiusvanasta. Hän ei ollut ehtinyt siistiä hiuksiaan aikoihin, ja ennen niin huomaamattomat haituvat pään sivustoilla olivat päässeet kasvamaan näkyviksi, lähes pikkurillin kynnen pituisiksi. Eipä tarvinnut liikutella veistä liian lähellä päänahkaa ja valkoinen sänki jäi jäljelle peittämään miehen kalloa.

Laskiessaan puukon kädestään ja katsoessaan ympärilleen Zhion ei näe ketään. Talo vaikutti aivan autiolta. Joku oli jossain vaiheessa sanonut hänelle jotain, mutta mies oli ohittanut sen mitäänsanomattomalla hymähdyksellä. Nyt hän olisi mielellään tiennyt, olivatko muut lähteneet tiehensä jonnekin ja kuinka pitkäksi aikaa.
Mies laittoi välineet syrjään ja nousi ylös. Muut haltiat näyttivät kadonneen jonnekin. Toisaalta... Ruskeat silmät vaelsivat kuin vahingossa varastohuoneen oveen. Jos hän todellakin oli täällä yksin, miksi hän ei voisi ottaa selvää muutamasta asiasta?
Edellisenä yönä Zhionilla oli ollut liiankin paljon aikaa miettimiseen ja epämiellyttävään pohdiskeluun. Hän oli tullut siihen lopputulokseen, että jos Gâshtê eläisi, paheksuisi toinen hänen apaattista käytöstään. Mitä Gâshtêkin sanoisi, jos hän vajoaisi samalle tasolle jonkin rehun kanssa? Hän ei siis saavuttanut mitään murehtimalla toisen kuolemaa ja syyttämällä sini-ihoista siitä, kuinka toinen oli voinut jättää parhaan ystävänsä tähän maailmaan yksin, ilman tukea, turvaa tai seuraa. Mieluummin Zhion todellakin pysyy elossa ja jatkaa kokeilemista, erehtymistä ja elämistä.
Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen eikä nähnyt ketään, joten hän tarttui varastohuoneen oven kahvasta kiinni ja raotti sitä hitaasti, jottei se päästäisi narahdusta. Hän ei tiennyt, mitä sisällä tällä kertaa olisi eikä hän tiennyt, mitä hän toivoisi siellä olevan. Kenties jotain hyödyllistä. Taikuus oli hämäräperäinen, hallitsematon ja siten siis myös hieman pelottava asia. Mutta samalla se kiehtoi haltiaa, joka ei ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystäkään.
Hän työnsi kätensä oven raosta ja tunnusteli ilmaa. Mitään ei tapahtunut, hän ei saanut otetta mistään, eikä mikään varaston kätköissä lymyilevä getu raadellut hänen kättään riekaleiksi. Tästä rohkaistuneena hän avasi ovea vielä lisää, jotta pääsisi tutustumaan kunnolla huoneen aarteisiin.

((odotellaan ainakin Milliä))

Nämä olivat olleet Chiarin elämän ensimmäiset hautajaiset. Ei siis ollut ihme, että poika oli muuttunut hautajaismenojen aikana sangen vähäpuheiseksi ja vetäytynyt omiin oloihinsa heti toimituksen jälkeen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi miettinyt kuolemaa ja kaikkia niitä lukuisia kysymyksiä, jotka siihen liittyivät. Oliko se lopullista? Tekikö se kipeää?

Mökin vierelle rakennetun vajan takana kyhjöttävä varjohaltia kietoi kädet tiukasti polviensa ympärille vieraanvaraiselta vanhukselta saamansa hupullisen viitan alla, niiskautti vuotavaa nöpönenäänsä ja kohotti olkapäät korviinsa suojatakseen siroa kaulaansa mereltä puhaltavalta tuulelta. Vaikkei merta edes täältä asti näkynyt. hyytävä tuuli muistutti kyllä sen olemassa olosta. Sentään jotkin asiat tässä maailmassa olivat pysyviä...

Huomattavasti lämpimämmissä tunnelmissa aikaansa viettävä Zhion ei kauaa ennättänyt typötyhjää varastohuonetta ihastella, kun talon isäntä saapasteli ulko-ovestaan sisään ja äkkäsi tunkeilevaksi muuttuneen vieraansa tonkimasta komeroitaan.

"Joko taas..", Müts huokaisi itsekseen ripustaessaan lampaan taljasta neulotun liivinsä naulaan ja asteli sitten huulet tyytymättömyyttä kuvastavaksi viivaksi vetäytyneinä lähemmäksi miekkosta, jolla oli selvästi pitkäkyntisen vikaa veressään. "Löytyykö mitään?" Komeron ovenraosta kurkisti harmaahiuksinen mies, joka ei näyttänyt kasvoistaan päivääkään yli kolmekymppiseltä, vaikka miehellä ikää olikin ainakin triplasti sen verran.

"Jos etsit pölyrättiä, niin niitä löytyy köökin puolelta", Montius jatkoi leppoisalla äänellä ja viittasi pitkällä etusormellaan kettiön puoleen. Ehkä kloppi ottaisi viimein opikseen ja jättäisi hänen omaisuutensa rauhaan, jos hänet havahdutettaisiin siihen tosiseikkaan, että Mütsissä oli hieman orjapiiskurin vikaa. "Voisit samalla luututa lattiat, tuollainen sukkela poika kun olet."

Kun Zhion oli astunut varaston sisäpuolelle, hän ojensi kättään ja heilutteli sitä ympärilleen. Huone oli pimeä, joten hän ei ollut varma, pitäisikö hänen uskoa silmiään: varaston hyllyillä ei näkynyt mitään, vaikka huoneessa leijaili vahva vanhojen vaatteiden, pölyn ja mausteiden tuoksu.
Ennen kuin mies oli uskaltautunut astua askelta pidemmälle, kuului hänen takaansa piikikäs kysymys. Saman tien Zhion pyörähti ympäri ja näki parantajan tyytymättömät kasvot. Hän olisi voinut vastata, ettei ollut löytänyt eikä edes nähnyt yhtikäs mitään, mutta sitä hän ei myöntäisi. Siksi hän ohitti ensimmäisen kysymyksen ja teeskenteli, ettei ollut edes kuullut sitä.

Uteliaisuuden ja tiedonhalun tyydyttäminen ei ollut onnistunut ja kaiken lisäksi hänet oltiin saatu kiinni itse teosta. Zhion ei itse pitänyt pientä kurkistelua pahana asiana, eihän hän ollut aikonut viedä huoneesta mitään. Ei ainakaan sen jälkeen, kun sieltä oli löytynyt pelkkää tyhjää. Jos mies itse olisi löytänyt jonkun kaivelemasta tavaroitaan, olisi häneltä palanut pinna alta aikayksikön. Sen takia hän yllättyi, kun maahaltia ryhtyi puhumaan pölyräteistä lähestulkoon hymy huulillaan.
Lainavaatteissa kulkeva Zhion oli jo lähtemässä keittiön suuntaan, kun hänen aivonsa saivat käsiteltyä kaiken tiedon ja hän huomasi, että papparainen - tai ainakin häntä itseään vanhempi haltia - oli komennellut häntä. Kukaan ei ollut käskyttänyt häntä aikoihin. Hän pysähtyi paikoilleen ja kääntyi katsomaan parantajaa leuka itsepäisesti eteenpäin työnnettynä.
"Sinähän voisit aivan yhtä hyvin loitsia rätin heilumaan aivan itse."
Zhionin uhmalta putosi pohja pois, kun hän sanansa sanottuaan lähti marssimaan keittiötä kohden. Pian mies ähelsi tuvassa hinkaten puulankkuja niin ahkerasti, että näytti siltä, kuin hän aikoisi tehdä siihen reiän mopin avulla.

Hetken kuluttua mies huomasi nauttivansa mopin heiluttamisesta puuta vasten. Keskittyessään siihen hänelle tuli tyytyväinen olo: mieli tyyntyi, ympyrää laukkaavat ja alati hänen heikkoudenpuuskiaan vaanivat ajatukset rauhoittuivat ja hän pystyi hetkeksi unohtamaan ympäristönsä. Maailmassa ol vain hän, moppi, vesisanko ja lattia, mutta hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi.
Veden muututtua tummanharmaaksi Zhion nousi ylös ja lähti kiikuttamaan ämpäriä takapihalle tyhjennettäväksi. Astuttuaan ulos purevaan tuuleen hän nosti olkapäät korviin, miehelle ei ollut tullut mieleen pukeutua lämpimämmin, kohtahan hän kääntyisi takaisin. Mutta täällä oli kuitenkin luvattoman kylmä.
Hän heilautti ämpäriä laajassa kaaressa ja vasta viime hetkellä huomasi varjohaltian, joka kyyhötti hänen heittolinjansa tiellä. Viime hetkellä hän muutti heilautuksensa suuntaa, mutta osa likavedestä roiskahti tyttöä päin.
"Mitä sinä siinä istut?", Zhion älähti samalla yllättyneenä. Hän oli kuvitellut, että tyttö olisi puuhailemassa jotain naisten asioita tai mitä tahansa jossain, mutta pelkkä maassa kököttäminen ei ollut tullut toiminnasta pitävälle miehelle mieleenkään.

Vanha Montius Müts, joka ei vieläkään näyttänyt päivääkään yli kolmekymppiseltä, tallusteli mielissään ympäri asuntoaan ja kiitteli mielessään sitä, miten hänen vieraistaan oli viimeinkin alkanut olla jotain hyötyäkin. Kenties vieraanvaraisuus tuottaisi vielä jotain ainutlaatuista ja hyödyllistä hänen elämäänsä?

Hyvillä mielin parantaja raahasi tuvan keskelle eksyneen kiikkutuolinsa takan äärelle, sytytti takkaan valkean ja kävi valkean ääreen istumaan. Mikään ei voittanut puhtauden tuoksua ja takkavalkean valossa kimmeltävää, vastapestyä lankkulattiaa.

Talon ulkopuolella tunnelmat olivat toisenlaiset.

Chiar ei välittänyt siirtää silmilleen valuneita hiuksiaan sivumpaan vaan tuijotti, miten likaisen harmaat vesipisarat tipahtelivat lumenvalkoiselle neuleviitalle tahrien sen...lupaa kyselemättä. Eipä aikaakaan kun harmaiden likatahrojen vierelle alkoi tipahdella kirkkaita pisaroita, joista ei jäänyt neuleeseen jälkeäkään. Aivan kuin noita pelosta vuodatettuja kyyneleitä ei olisi koskaan ollutkaan.

"Mitä sinä siinä istut?"
Varjohaltiapoika kietoi viitan suojiin ristityt kätensä tiiviimmin vartalonsa ympärille ja puri huultaan. Hän ei halunnut vastata. Hänen oli paha olla, eikä hän uskonut, että mikään hänen seuraansa lyöttäytyneen merimiehen suusta tuleva voisi ainakaan parantaa hänen oloaan. Mieshän oli itse yksi niistä paikkansa unohtaneista, jotka astuivat erehdyksissään Jumalan saappaisiin ja kuvittelivat voivansa päättää milloin jonkun tuli aika jättää tämä maailma. Miten sellainen voisi mitenkään ymmärtää, miltä Chiarista tällä hetkellä tuntui? Ei niin mitenkään.

Zhion jäi odottamaan vastausta kysymykseensä, mutta kun sitä ei kuulunut, hän laski likaämpärinsä maahan ja pyyhkäisi käsiään housuihinsa, samalla kun katsoi varjohaltiaa ihmetellen. Toinen näytti pieneltä, kuin tyttö olisi ensin liotettu saippuavedessä, hinkattu ahkerasti ja lopulta puristettu kuivaksi. Lisäksi joku oli jättänyt tytön kuivumaan rytyssä. Jolloin toinen valui vettä ja rypistyi sisäpuolia myöten.
Kurjuuden selkeä näkyminen sai miehen hämääntymään: hän ei ollut tottunut tällaisten tunteiden selkeään ilmaisemiseen. Jos näytit heikolta, olit heikko, jolloin kaikki voivat pompotella ja käskyttää. Sen takia heikkouden merkkien näyttäminen on sama asia kuin houkuttelisi hankaluuksia luoksensa. Kyse ei siis voinut olla siitä, että tyttö olisi oikeasti noin kurja, sillä eihän kukaan itseään ja omaa olemassaoloaan arvostava toimi niin suoraan, joten Zhion varmasti vain tulkitsi tilannetta väärin.

Tyttö ei ollut vieläkään puhua pukahtanut. Huonokuuloisuuden merkkejä toisella ei ollut aiemmin ollut, joten jäljelle jäi vain yksi mahdollisuus.
Zhion astui eteenpäin ja kyykistyi tytön eteen, katsoen toista kummastuneena, yrittäen tavoittaa harmaiden silmien katsetta.
"Onko sinulla vatsa kipeä tai huono olo?"

Naisillahan oli silloin tällöin jotain mystisiä pahanolonpuuskia, tosin tyttöä ei välttämättä voi sanoa naiseksi... Varjohaltiassa oli jotain kummallista, jota Zhion ei osannut pukea sanoiksi, mutta kenties se aiheutti tytön iän arvioimisen hankaluuden.
Kylmä toisella ainakin oli, istua nyt täällä hyytävällä, jäisellä mutamaalla. Ei ihme, että tyttö yritti saada oloaan lämpimämmäksi käpertymällä tiukalle kerälle viitan suojiin.

Sen sijaan, että juuri ystävänsä menettänyt mies olisi pyytänyt anteeksi heitettyään likavettä viattoman varjohaltianuorukaisen niskaan tai olettanut, että poika oli vaipunut ahdinkoon äskettäisten hautajaismenojen johdosta, tämä tiedustelikin oliko Chiarin vatsa kipeytynyt. Mikä idiootti! Tavallisesti jokseenkin surulliseen ilmeeseen taittuvat kulmat kurtistuivat nyt ainakin 40 astetta alaviistoon. Miten joku saattoikin olla noin tunnevammainen...

Teräksenharmaiden silmien halveksiva katse kohdistui Zhioniin...eikä varmasti viimeisen kerran. Monetkohan kerrat Chiarin oli tehnyt mieli kalauttaa tuota lainsuojatonta äijä-pahaista jollain kättä pidemmällä? Varmasti jo tuhannesti, ja niin vähän aikaa kuin he olivatkaan tunteneet...

"Mene pois. Saat minut voimaan entistä huonommin", nuorukainen murahti viittansa suojista. Hän ei kerta kaikkiaan voinut käsittää, miten tuo itsestään selvästi liikaa kuvitteleva jäpikkä ei lainkaan surrut ystävänsä menetystä. Sen yhden ainoan kerran mies oli pillahtanut itkuun, mutta vain muutamaksi minuutiksi. Sekö kuittasi ehkä vuosikymmentenkin mittaisen ystävyyden? Oliko tuolla torvella sydäntä lainkaan?

Haltioilla oli hyvin erilaiset käsitykset suremisesta. Zhionin mielestä surun kaltaiset asiat kuuluivat yksin hänelle, eikä hän sen takia julistanut henkilökohtaisia tunteitaan koko maailmalle. Mies luuli olevansa suorasukainen ja toimivansa tunteidensa ja vaistojensa varassa, mutta aina hän ei tuntenut oloaan aivan niin äänekkääksi ja reippaaksi kuin mitä hän antoi ymmärtää. Mutta kun ulospäinsuuntautunutta ja äänekästä ulkokuorta piti yllä tarpeeksi pitkään, on lopulta hyvin hankala sanoa, mitä oikeasti tuntee tai ajattelee. Eikä asiaa auta se, että tunneasioiden ajatteleminen ja hautominen on haltian mielestä vastenmielistä. Usein Zhion on todennut, että liiasta ajattelemisesta on pelkästään haittaa, koska se tekee vähintäänkin alakuloiseksi, jolloin ei saa mitään hyödyllistä aikaan. Jos alakulon erehtyy näyttämään, joutuu vähintään pilkan kohteeksi.
Mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että erilainen käsitys tunteiden ilmaisemisesta ei ollut ainut syy, jonka takia haltiamies ei ymmärtänyt pienen tytön ahdinkoa. Zhionilla oli myös jokseenkin... alikehittynyt empatiankyky.

"Enkä mene", hän väitti vastaan, mutta nousi kuitenkin seisomaan ja otti askeleen kauemmaksi.
Mies ei tiennyt, miten hänen pitäisi toimia, koska hän ei ollut koskaan aiemmin elämässään joutunut tilanteeseen, jossa häntä kohtaan oltiin tuolla tavalla torjuva. Olihan mies kokenut torjumista elämässään, mutta se oli ollut kovin erilaista ja sen mies oli pystynyt ohittamaan olankohautuksella. Tämä olento sen sijaan ei ollut suoranaisesti vihainen, ei ainakaan sellaisella raivostuneella tavalla, johon Zhion oli tottunut. Miestä kohti ei sinkoillut tulta ja tappuraa, vaan jotain hyvin kylmää.

Muutamassa hetkessä hän tuli hyvin tietoiseksi siitä ettei hän ymmärtänyt tilannetta ja tytön käyttäytymistä laisinkaan. Olihan hän ehkä käyttäytynyt hieman hankalasti tyttöä kohtaan – mahdollisesti – mutta se oli tapahtunut jo melko kauan sitten, laivalla. Oliko toinen niin pitkävihainen? Ymmärryksen puute muuttui pian turhautuneisuudeksi ja Zhion sanoi ainoan sanan, joka sinkoili hänen pääkopassaan.
"Miksi?"

"Enkä mene."

Tsk! Oliko uppiniskaisempaa miestä tavattu!? Chiar puri vihaisena hampaitaan yhteen ja kirosi mielessään uponneen Alanahin ykköskapteenin alimpaan helvettiin. Miten suoraan tuolle turhakkeelle oikein piti asiat vääntää?! Pojan suuren surun rinnalle oli alkanut ilmaantua suunnatonta turhautuneisuutta. Miksei mikään koskaan mennyt niin kuin hän halusi?!

Raivosta kihisten nuorukainen pompahti pystyyn kylmältä istuinsijaltaan. Hänelle riitti. Itsepähän tuo anaatti oli tätä kerjännyt!
"Koska-... Koska sinä olet yksi maailman tunnevammaisimmista otuksista, joita tiedän!", varjohaltianuorukainen sätti etusormi ojossa ja osoitti sillä aseista riisuvasti parin askeleen päässä seisovaa merimiestä. "Hautasit juuri ystäväsi, eikä sinulla ole muka parempaa tekemistä kuin moppailla lattioita tai leikellä hiuksiasi! Sääliksi käy sitä rukkaa, joka erehtyi pitämään sinua ystävänään!"

Teräksen harmaat silmät täyttyivät jälleen kyynelistä. Kylmästä sinertävät huulet vääntyivät itkusta alaviistoon. Vanhempaa haltiamiestä kohti ojennettu luiseva käsi tärisi, osittain pojan sisällä vellovasta surusta, osittain pelosta. Chiar ei voinut olla ajattelematta muistaisiko kukaan häntä, jos hän yllättäen kuolla kupsahtaisi. Minne hänet haudattaisiin ja millä sanoin? Olisivatko hänen hautajaiset vielä hiljaisemmat ja mitättömämmät kuin äsken haudatun merihaltijan, jonka kokonimeä nuorukainen ei edes tiennyt.

"Haluan tietää kuka se mies oli, mitä hän oli elämänsä aikana saanut aikaan ja mitä hän sinulle merkitsi. Et voi olla noin kylmäsydäminen", poika sanoi tällä kertaa huomattavasti aiempaa vaisummalla äänellä ja antoi kätensä laskea lepäämään viitan suojiin. Häntä palelsi.

"Sääliksi käy sitä rukkaa, joka erehtyi pitämään sinua ystävänään!"

Aikaisemmat suoranaisaiset syytökset Zhion oli pystynyt ohittamaan melko välinpitämättömästi: ei häntä kiinnostanut, oliko hän jonkun ipanan mielestä "tunnevammainen" vai ei. Mutta sitten toinen kehtasi kyseenalaistaa Zhionin ja Gâshtên ystävyyden!
Tämä oli yksi niistä henkilökohtaisista asioista, joiden pilkkaamista Zhion ei sallinut. Kuinka monta kertaa hän oli itse yön pimeinä tunteita ajatellut, kuinka toisin asiat voisivat olla, jos hän ei olisi houkutellut Gâshtêa merille tai jos hän vain olisi ollut parempi kapteeni? Silloin puolimerihaltia voisi olla vielä elossa.

"Mistä sinä tiedät mitään! Olisiko minun parempi vain kyhjöttää jossain nurkassa?", hän huusi vastaan ja otti askeleen eteenpäin. Miehen toinen käsi oli puristunut tiukkaan nyrkkiin, mutta hän ei lyönyt toista, vaikka hän olisi halunnut vaientaa tytön syyttävän ja kyselevän suun.
"Minä-"
Zhionin kurkkua kuivasi eikä hän edes kunnolla nähnyt tyttöä, koska kiihtymys, sisään padotun surun purkautuminen ja pelko tulevaisuudesta sumensivat hänen näkökenttänsä. Yhtäkkiä mies käännähti ympäri ja jatkoi puhumista selkä tyttöä päin.
"Ei se sinulle kuulu, haluat kuitenkin vain kailottaa hänen kuolemaansa ympäri kaupunkia, jolloin ihmiset kaivavat hänet ylös ja sylkevät hänen ruumiinsa päälle."
Kuin vahingossa miehen silmät osuivat huomaamattomaan kumpuun, jonka ympäriltä maa oli tummaa ja rikkonaista. Kummulla ei ollut mitään merkkiä, se olisi voinut olla vaikka jätekuoppa.
Vaikka Zhion oli päättänyt pitää suunsa ummessa, sanat karkasivat niiltä ennen kuin hän ehti estää.

"Hän oli minun paras – ainoa – ystäväni. Gâshtê le Húm. Olemme pelastaneet toistemme henget useammin kuin kerran ja liikuimme vuosikymmeniä yhdessä. Mutta...", hän sanoi ja vetäisi henkeä. Haltiamies ei vieläkään voinut ymmärtää, miten Gâshtê oli voinut hukkua, toinenhan oli puoliksi merihaltia!
"Kehtaatkin väittää jotain asiasta, josta et tiedä mitään."

Tilanne oli luisunut liian nopeasti väärään suuntaan, kohtahan hän lavertelesi kaiken tytölle! Nyt Zhionille riitti. Hän tarttui ämpäriin ja marssi takapihan ränsistyneelle kaivolle katsomatta taakseen.
Hän, suupaltti lavertelija, ei voinut muuta kuin toivoa, että Gâshtê antaisi hänelle anteeksi.

Nyyhkytys muuttui äänekkääksi itkuksi. Vaikka Chiar oli itsekin äänekäs, hän ei pitänyt siitä, että hänelle huudettiin. Vielä vähemmän siitä, että aikuinen mies yritti pistää hänet matalaksi ääntään korottamalla ja kätensä nyrkkiin puristamalla.

Hetken poika oli jo luullut, että ex-piraatti löisi häntä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan haltijamies otti takapakkia kriittisellä hetkellä ja käänsi selkänsä nuoremmalleen. Sortaminen kuitenkin jatkui ja sai tämän Chiarin pohtimaan, mitä hänestä oikein kuviteltiin. Vain joku, joka ei tuntenut häntä alkuunkaan, saattoi väittää jotain noin typerää. Miksi ihmeessä hän menisi kailottamaan yhtään mitään ympäri kaupunkia? Jos hän sanoisi sanankin merirosvoista, hän menettäisi luultavasti itse päänsä, koska ei osannut juurikaan valehdella ja päätyisi kuitenkin lopulta kertomaan, miten oli paennut haaksirikon jälkeen laivan kapteenin kanssa, kun ei ollut kyennyt jättämään miestä yksinkään. Kunnon sankaritarina, jossa ei tosin ollut mitään järkeä, sillä loppupeleissä Chiar oli vain lapsi, joka ei tiennyt vielä maailmasta paljoakaan.

Siinä vaiheessa kun valkeahiuksinen miekkonen sai kiukkunsa purettua ja päätti avata hieman sydäntään, Chiar tunsi suunnatonta häpeää. Vaikka hän kivenkovaa väittikin itselleen, ettei hänellä ollut syytä hävetä, koska tuo valkeahapsi tässä oli käyttäytynyt viime aikoina kuin sydämetön, hänen teki mieli pyytää anteeksi julmia puheitaan.

"Kehtaatkin väittää jotain asiasta, josta et tiedä mitään."
Tuhkanharmaat kasvot painuivat maata kohti. Ajatus siitä, että anteeksipyyntö olisi paikallaan katosi pojan mielestä kuin tuhkana tuuleen. Vaikka hän yleensä uskoikin anteeksipyynnön voimaan, tällä kertaa hän ei halunnut uskoa sen muuttavan mitään. Hän oli loukannut parhaan ystävänsä menettänyttä merimiestä verisesti aiheesta, joka oli selvästikin miehelle vaikea. Sitä hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksei mies ollut aiemmin näyttänyt tuota haavoittuvaista puolta itsestään. Miksi se piti aina kaivaa esiin riitelemällä? Tulisiko tilanne olemaan aina näin vaikea? Chiar oli viettänyt varsin paljon aikaa tuon ex-piraatin seurassa, muttei tiennyt edes miehen nimeä. Niin moni asia voisi olisi voinut mennä toisin, jotta he olisivat kyenneet luottamaan toisiinsa edes hieman enemmän. Jokin varjohaltian alitajunnassa kuitenkin kielsi luottamasta tuohon hämmästyttävän tutunnäköiseen mieheen. Kunpa hän vain muistaisi miksi...

Poika katsahti talon nurkalle, jonka taa päänsä kyninyt mies katosi. Hän ei aikonut mennä perässä. Mitä hän muka sanoisi, jos anteeksipyyntö ei ollut vaihtoehto? Miehen nimen tiedustelu tällaisessa tilanteessa olisi kaikin puolin sopimatonta. Olisi kai paras vain antaa pölyn laskeutua ja yrittää ottaa miekkoseen kontaktia, kun tämä olisi hieman rauhoittunut. Chiar tarvitsi itsekin hieman aikaa miettiä sanomisiaan ja sitä, mitä hänelle oli sanottu.

Poika kietoi viitan paremmin ympärilleen ja lähti astelemaan talon etupihaa kohti. Kupponen kuumaa teetä ja lämmin kylpy ei olisi nyt pahitteeksi.

//Tuli vähän kökkö. Voitaisiin ottaa vaikka pieni aikahyppy, jollet keksi tähän perään heti jotain...//

((Ja pyh. Ainakin mun mielestä pysyit realistisesti hahmossa. Juu, Zhionin on tosiaankin paras hiukan puhista ja puhkua itsekseen hetki :] . Aikahyppy siis viestin aikana tms.))

Klang. Pihalla kaikui metallin kolahdus, kun ämpäri paiskautui kaivon kiviseinämää vasten. Sen jälkeen Zhion jäi hetkeksi tuijottamaan metallipintaa, johon oli tullut pieni painauma. Kaikki miehen ympärillä tuntui kolhiintuvan, menevän rikki ja katoavan hänen elämästään, eikä hän ymmärtänyt, mitä hän oli tehnyt väärin. Olisihan moni tekopyhä pappi varmasti saanut hetkessä koottua pitkän listan kaikista rikkomuksista ja niin sanotuista pahoista asioista, mitä hän oli tehnyt, mutta hän oli myös ollut ahkera, ainakin tavallaan, ja yrittänyt tehdä parhaansa asioissa, joihin hän ryhtyi. Onko sillä loppujen lopuksi niin paljoa väliä, mitä tekee, jos tekemisessä on koko sydämellään mukana?

Pian Zhion huomasi nököttäneensä paikoillaan epäilyttävän kauan, pian ulkopuolisten epäilykset heräisivät, kun hän vain seisoi tekemättä mitään järkevää. Hän ei edes jaksanut teeskennellä tekevänsä mitään. Hetken mielijohteesta mies avasi takapihaa ympäröivän aidan portin ja astui hiljaiselle kadulle. Sen ajan, minkä hän oli viettänyt parantajahaltian kodissa, mies ei ollut astunut kertaakaan ulos. Ehkä hän oli pelännyt, että hänet tunnistettaisiin ja vangittaisiin välittömästi. Pelko oli ollut turha, sillä eihän tässä osassa kaupunkia ollut kovinkaan vilkasta, eikä kukaan huutanut hänen peräänsä, kun mies marssi rannalle. Ei ollut mitään syytä, miksi hän meni sinne, jalat vain kantoivat miehen meren äärelle.

Laineet osuivat rantaan epäilyttävän rauhallisesti. Kerta toisensa jälkeen ne liukuivat hiekan päälle, aivan kuin ne silittelisivät pyöreitä kiviä, vaikka edellisenä iltana nuo samat laineet olivat yrittäneet painaa kaikki meren varaan joutuneet kaksijalkaiset pohjaan. Ne olivat repineet Zhionilta kaikki tavarat pois, jopa toisen kengän. Se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, että meri oli noussut kapinaan. Eihän se muuten olisi voinut tappaa omaa suojattiaan, henkilöä, joka on osittain yhtä veden kanssa.
Zhion ei ymmärtänyt enää yhtikäs mitään, jos hän oli koskaan mitään ymmärtänytkään. Sen takia hänen ei ehkä edes kannattaisi yrittää ymmärtää sitä, miksi asiat olivat tapahtuneet. Hän yritti jättää tapahtuneet ja menneet asiat taakseen, koska niihin ei voinut vaikuttaa, mutta tästä päätöksestä huolimatta sama kysymys nousi hänen mieleensä yhä uudestaan.

Hän käveli rannalla suuntaan jos toiseenkin jonkin aikaa – haltia ei edes halunnut arvailla, kauanko hän oli talsinut kylmällä hiekalla. Miehelle oli täysin mahdotonta ajatella, jos hän ei tehnyt samalla jotain. Jos hän olisi istunut sisällä tai kyhjöttänyt jossain nurkassa, hänestä olisi tullut mökkihöperö tai pahempaa. Paremman tekemisen puutteessa käveleminen oli hyvä keino purkaa inhottavaa oloa, mutta siinä tuli nälkä. Mahan äänekäs, vaativa murahdus palautti miehen takaisin tähän maailmaan. Hänen ruumiinsa vaati ruokaa kovaan ääneen, ja totta puhuen ajatus syömisestä nosti veden haltiamiehen kielelle. Asiat eivät koskaan olleet niin huonosti, että hänellä ei olisi ruokahalua.

Onneksi hän ei ollut kävellyt rantaa pitkin kovin kauas, sillä puolessa välissä hän oli kääntynyt takaisin, joten matka takaisin parantajan talolle ei ollut kovinkaan pitkä. Toivottavasti parantajan talosta löytyisi jotain suuhu pantavaa, eikä toinen olisi kitsas, vaikka ajat olivat mitä ne olivat. Muuten Zhionin pitäisi lisätä nälkä epäreilujen asioiden listaan.
Pian hän oli taas takapihalla ja suljettuaan portin hän käveli ulko-oven luo ja astui takaisin tupaan.

Sillä välin kun Zhion oli kiertänyt kehää merenrannalla, Chiar oli peseytynyt ja juonut kupposen kuumaa takkatulen ääressä. Avoimena persoonana poika oli yltynyt purkamaan sydäntään Montiukselle, joka oli pahaa-aavistamatta istahtanut nuorempansa seuraksi takan ääreen keitettyään pojalle ensin kupin inkivääriteetä. Hetki toisensa jälkeen oli vierähtänyt, eikä Müts ollut koko tuona aikana saanut puheenvuoroa. Aika ajoin mies oli tarjonnut Chiarille taskurättiä johon poika saattoi niistää nenänsä, mutta mitään haltijamies ei ollut erinäisten mumahdusten lisäksi sanonut. Eikä tämän ollut tarvinnutkaan, sillä mitä enemmän Chiar oli ongelmiaan ääneen vatvonut, sitä turhauttavammaksi niistä puhuminen oli käynyt.

"Anteeksi. Olen puhunut aivan liikaa", Chiar myhähti nolostuneena ja siemaisi puheen ohessa jäähtynyttä teetään. Eihän se enää hyvälle maistunut, mutta ei hän kehdannut uuttakaan kupillista pyytää. Müts oli tehnyt jo aivan tarpeeksi hänen vuokseen toimiessaan itkumuurina.
"Älä suotta pyytele anteeksi. On ilo olla avuksi", Montius hymähti. Samaan aikaan asunnon ulko-ovi kävi. Takan ääreen leiriytyneen kaksikon kasvot kääntyivät sisään tulleen haltijamiehen suuntaan. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vai mitenkäs se meni?

Montius myhähti, taputti katseensa lattiaan laskeneen Chiarin polvea rohkaisevasti ja nousi sitten ylös tuolistaan kääntäen katseensa Zhionin suuntaan. "Anna kun arvaan: nälkä yllätti?" Ei Montiusta turhaan oltu kehuttu taitavaksi maagiksi, vaikka tämän huomion hän olikin tehnyt vieraansa äänekkäistä suolistoäänistä. Sitähän hänen vieraittensa ei toki tarvitsisi tietää. Oli paljon mukavampaa, kun väki kuvitteli Mütsin osaavan lukea ajatuksia, jota hän ei totta tosiaan osannut.

"Tarjolla olisi...", Montius sanoi salaperäisesti ja raotti takkatulen ylle nostetun rautaisen padan kantta niin, että sen sisältä pääsi ilmoille herkullinen....kalan tuoksu. "Kalasoppaa!"

Chiar purskahti nauruun. Ilmeisesti tämän talon menu oli hyvin yksitoikkoinen, sillä he olivat edellisenäkin päivänä syöneet kalasoppaa ja vieläpä kahdesti. Joko Montius oli suuri kalan ystävä tai sitten mies ei osannut valmistaa muuta ruokaa. Oli syy sitten kumpi tahansa, varjohaltija päätti kerrankin olla valittamatta ja ottaa ilomielin vastaan sen, mitä oli tarjolla.
"Minulle ainakin maistuisi lautasellinen", hän sanoi ujosti hymyillen ja nosti toisen kätensä pystyyn.

Jos Zhion olisi tiennyt, kuinka tyttö purki talossa sydäntään parantajalle, olisi hän ollut huomattavasti kiukkuisempi. Ei hän enää oikeastaan ollut vihainen, tunne oli imeytynyt rantahietikkoon. Aikaisempi purkautuminen oli jättänyt jokseenkin tyhjän olon, enää hänellä ei ollut piikikästä möykkyä sisällään.

Astuessaan kynnyksen yli Zhion vilkaisi nopeasti takan luona istuskelevaa kaksikkoa, minkä jälkeen mies kiinnitti katseensa vastapäiseen seinään. Hän murahti epämääräisen vastauksen Montiuksen tiedusteluihin ja harkitsi, kääntyäkö ympäri ja palata ulos vai menisikö hän yläkertaan omaan rauhaansa. Hän ei juuri nyt kaivannut näsäviisaita kommentteja, kuten kysymyksiä nälkäisyydestä. Totta kai hänellä oli nälkä, eihän hän ollut syönyt mitään sitten aamupalan! Asian tajuamiseen ei tarvittu mitään erikoisia taitoja, eikä parantaja saanut Zhionilta ihmetyksen tai kunnioituksen hitustakaan.

Kun huoneeseen pelmahti maukkaaksi hautuneen kalakeiton tuoksu, Zhionin mahalaukku teki päätökset miehen puolesta. Vaikka hän oli jo päättänyt kaikota pois näkyvistä, löysi mies pian itsensä istumasta padan äärestä. Hän ei vilkaissutkaan vierellään istuvaa varjohaltiatyttöä, mutta hän tiedosti toisen olemassaolon liiankin hyvin, koska toinen oli purskahtanut raikuvaan nauruun.

Mitä nauramista missään mukamas oli? Kulmat kurtussa liekkejä tuijottava mies oli nyt varma, että tyttö oli teeskennellyt tuolla ulkona, eihän toinen olisi muuten voinut muuttaa mieltään noin nopeasti. Tyttö oli hyvä näyttelemään, se oli myönnettävä, mutta samalla toinen oli nöyryyttänyt häntä perinpohjaisesti. Tirauttamalla pari krokotiilin kyyneltä tyttö oli saanut Zhionin paljastamaan Gâshtên nimen ja kenties jotain muutakin – hän ei halunnut muistella, mitä kaikkea oli sanonut. Tästä lähtien hän pitäisi suunsa tiukasti supussa niistä asioista, se oli varma.
Pian hän oli saanut maljan kuumaa keittoa käsiinsä ja ei kestänyt kauaa, että mies söi ja ryysti ruokaansa äänekkäästi ja varsin tarmokkaasti. Hän istui edelleen jäykässä asennossa ja käyttäytyi kuin olisi istunut takan äärellä aivan yksin.

Müts kurtisti kulmiaan, mutta ei vielä sanonut mitään. Tilanne vaikutti kovin tulenaralta, ja väärät sanat saattaisivat toimia sytykkeinä. Parantaja täytti toisen kulhon ja ojensi sen tytölle, jonka mieltä äskeinen asioiden kertominen oli selvästi parantanut.
"Olepa hyvä", hän sanoi tytölle hymyillen ja istahti takaisin omalle tuolilleen, sekä maistoi keittoa itsekin.

Chiar kiitti saamastaan ruoka-annoksesta ja paransi asentoaan takan edustalla ennen kuin malttoi maistaa kuumana höyryävää kalasoppaa. Yhtä hyvää keitto oli kuin eilenkin, mutta ruokailun yhteyteen laskutunut syvä ja painostava hiljaisuus vei keitostakin maun. Varjohaltija vilkaisi vaivihkaa häntä vastapäätä istuvaan maahaltijamieheen, mutta käänsi katseensa takaisin soppakulhoonsa heti kun heidän katseensa kohtasivat. Hän ei todellakaan tiennyt miten olisi rikkonut tupaan laskeutuneen inhottavan ilmapiirin, sillä Zhionin olemus tuntui kaikkea muuta kuin avoimelta minkäänlaiselle sosiaaliselle kanssakäymiselle.

"Ai himskatti. Unohdin tyystin hakea kaivolta juomavettä. Kipaisen hakemassa", Montius totesi yllättäen kesken ruokailun ja nousi ylös kiikkutuolistaan. "Älkää tappako huonekasvejani sillä välin tällä hiljaisuudella. Ne pitävät puheensorinasta."
Parantaja laski keittokulhonsa takan päälle ja asteli ulko-oven viereen isketyssä naulassa riippuvan viittansa luo. Hujaus vain ja mies oli kadonnut kylmään ulkoilmaan.

Chiar vaihtoi asentoaan ainakin viidettä kertaa. Hän ei kyennyt keskittymään ruokailuun tällaisessa ilmapiirissä. Jokainen asento tuntui väärältä ja pala hänen kurkussaan esti kalakeiton sujuvan nieleskelyn. Poika laski keittokulhon käsistään tuvan lankkulattialle raskaasti huokaisten ja nosti sitten katseensa päivällisseuraansa.
"Olen pahoillani siitä mitä sanoin. Viime aikaiset tapahtumat ovat olleet vähän liikaa minulle, enkä enää tiedä mitä minun tulisi ajatella...", nuorukainen sanoi ja koetti pitää katseensa Zhionissa siitäkin huolimatta, että hänestä tuntui, että sinä hetkenä kun mies nostaisi inhoa leiskuvan katseensa nuorempaansa, Chiarin pientä sydäntä vihloisi entistä enemmän.

Parantajan mukamas hauska kommentti huonekasvien hyvivoinnista ei parantanut Zhionin mielialaa, mutta sen johdosta hän nosti ensimmäistä kertaa katseensa kulhostaan ja katsahti maahaltian poistuvaa selkää. Hän ei kuitenkaan huomannut, että tuvan pöydällä nökötti kannu, joka oli puolillaan vettä. Ympäristön huomiomisen ja ajattelemisen sijaan hän keskittyi taas soppaansa ja lusikoi sitä suuhunsa. Se ei maistunut hyvälle, mautonta litkua, mutta mieluummin hän sitä söi kuin jutustelisi tytön kanssa, vaikka ruukkukasvit käpristyisivät kurjuudessaan.

Tytön anteeksipyyntö, tai mikä olikaan, pakotti Zhionin kiinnittämään ruokaseuraansa huomiota. Hän laski lusikkansa alas, pureskeli suunsa tyhjäksi ja mulkaisi harmaaihoista kulmiensa ali.
"No voi sinua raukkaa."
Kyllä tytön elämä mahtoi olla kurjaa, kun viimeaikaiset tapahtumat ovat olleet niin hirmuisen rankkoja. Nyt tyttöä pitäisi kaiketi sääliä, toinen kun oli niin pieni ja avuton. Zhion laski itsekin soppakulhonsa alas ja kääntyi nyt katsomaan tyttöä kunnolla, tällä kertaa hänen kasvoillaan oli enemmänkin päättäväinen kuin vihainen ilme. Anteeksipyyntö ei saanut johtaa siihen, että tyttö saisi lypsettyä hänestä entistä enemmän tietoja, minkä takia mies yritti kääntää tämä pakollisen keskustelun kokonaan varjohaltiaan.
"Miksi sinä alunperinkään tungit... laivallemme?", hän kysyi, vältellen Alanahin nimen lausumista. Huomaamattaan hän myös puhui laivan omistamisesta monikossa, eihän hän ollut ollut sen ainoa kapteeni.
"Voisit olla tälläkin hetkellä harjoittelemassa ristipistotöitä kodissasi."
Eihän miehellä ollut aavistustakaan siitä, että rakastava perhe ei odottanut tätä tyttöä missään. Hänen käsityksensä mukaan naispuolisista henkilöistä ei ole käytännön hyötyä missään muussa kuin kotitöissä. Hänen äänessään oli katkera sävy, vaikka mies ei sitä itse huomannut. Jos tyttö ei olisi ilmestynyt sinä eräänä päivänä, kaikki voisi olla toisin.

((Hitsi mulle tulee Chiaria sääli kun se on niin kiltti Zhionille =D ))

"No voi sinua raukkaa."

Chiar tunsi toisen silmäkulmansa nykivän. Ja hän kun oli kuvitellut, että häneltä oltiin odotettu anteeksipyyntöä... Poika tunsi kämmeniensä hikoavan hermostuksesta ja ahdistuksesta, joka hänen vatsassaan velloi. Hän olisi paljon mieluummin puhunut "pöytäseuralleen" useamman kymmenen metrin päästä kuin tästä muutaman kymmenen sentin päästä, mutta kauemmaksi pakeneminen kesken keskustelun tuskin ainakaan parantaisi kuvaa, jonka hän oli itseään vanhemmalle miekkoselle antanut.

Uponneen laivan kapteenin tiedustellessa, miksi Chiar oli ylipäätään eksynyt heidän paatilleen, poika kohautti olkiaan saamatta suustaan mitään järkevää ulos. Miten hän voisi tarkalleen ottaen muistaa, miksi hän oli haltiamiesten paattiin pujahtanut? Kai hän oli uteliaisuuttaan ajatellut löytävänsä sieltä jotain mielenkiintoista... Vaan hän olikin löytänyt läjän köriläitä, jotka eivät olleet oppineet sosialisoimaan loukkaamatta keskustelukumppaniaan joka toisella suustaan pääsevällä sanalla.

"Voisit olla tälläkin hetkellä harjoittelemassa ristipistotöitä kodissasi."
Varjohaltijanuorukainenkin alkoi hiljalleen kimpaantua uudemman kerran. Poika nosti teräksen harmaitten silmiensä katseen Zhioniin ja tuijotti miestä tuima katse silmissään.
"Jos edes yrittäisit tutustua minuun, et olettaisi, että minulla olisi koti, jonne palata, tai kiinnostusta ristipistoihin", nuorukainen tuhahti ja pyöritteli puista lusikkaa soppakulhossaan närkästyneenä. Mitä enemmän aikaa hän vietti Zhionin kanssa, sitä enemmän hänestä oli alkanut tuntua siltä, että hänen pitäisi jatkaa matkaansa tästä talosta yksin, oli hän sitten lainsuojaton tai ei. Siitä hän saisi selvän näyttäytymällä kerran päivän valossa. Jos kukaan ei ollut aikeissa seivästää häntä haravalla, saattoi olettaa, ettei hän ollut ainakaan kovin laajasti etsitty henkilö.

"Lähden huomen aamulla...", poika ilmoitti hetken mielijohteesta ja nousi seisaalleen soppakulho käsissään. "...yksin." Asiansa sanottuaan nuorukainen käänsi selän takan ääreen istumaan jääneelle miehelle ja nieleksi itkuaan kuljettaessaan lautastaan keittiötasolla olevaan sankoa kohti, jonne ruuantähteet tässä talossa kerättiin.

Omasta mielestään Zhion oli juuri äsken käyttäytynyt varsin hillitysti ja kohteliaasti, eikä hän siis nähnyt itsessään yhtäkään syytä sille, että varjohaltia katsoi häntä yhtäkkiä kiukkuisen tiukasti, kuin toinen yrittäisi porata reiän hänen lävitseen. Tytön ilmiselvä närkästys tarttui myös häneen, joten mies puri hampaansa tiukasti yhteen ja katsoi tyttöä yhtä suoraan takaisin. Seuraavaksi toinen kuitenkin nousi ja sanoi sanat, joita Zhion ei aluksi suostunut uskomaan todeksi. Häntä ei olisi haitannut kovinkaan paljoa, vaikka maahaltiaparantaja potkaisisi hänet yhtäkkiä pihalle omasta tönöstään ja hän joutuisi nukkumaan katuojassa – mutta hän ei halunnut olla yksin!

Mies jäi istumaan hölmistyneenä tuolille, mutta tytön käännettyä hänelle selkänsä kävi selväksi, että toinen oli todellakin tarkoittanut sitä, mitä sanoi. Tuoli narahti, kun haltia ponkaisi siitä ylös ja kiiruhti tytön perään. Hän hidasti pian vauhtiaan ja jäi seisomaan melko kauas tytöstä, ainakin neljän kunnon harppauksen etäisyydelle. Hän pysyi melko pitkään hiljaa paikoillaan ja pyöritteli käsissään soppakulhoa, jonka hän oli kiireessään unohtanut laskea alas.
"Et sinä ole ainoa, jolle viime tapahtumat ovat olleet aika paljon", hän virkkoi varovasti. Zhionista tuntui, kuin hän olisi tasapainoitellut lankulla, jonka alla odotti haikaloja kuhiseva meri. Hän piti siis kielensä keskellä suuta ja kerrankin mietti, mitä sanoi.
"Minun on ollut mahdotonta tutustua uusiin henkilöihin, tai siis sinuun, kun..."

Tapansa mukaisesti mies aloitti puhumisen itsestään. Vaikka hän yritti, ei hän osannut huomioida muita henkilöitä sopivalla tavalla. Huolellisesti aloitettu lause katkesi, kun Zhionin olisi pitänyt antaa perustelut käyttäytymiselleen. Ei hänen tarvitse selitellä mitään! Haparoiva anteeksipyynnön yritys pirstoutui samalla, kun soppakulho lensi lattialle. Sen pohjalle jääneet pari porkkanaa ja perunanpalaista – pupunruoat – levisivät ympäriinsä.
"Ei sitten!" hän ärähti samalla ja kääntyi ympäri, suunnaten tömisevillä askeleilla jälleen kerran ulko-ovelle. Hän tulisi todennäköisesti katumaan malttinsa menettämistä.

Chiar tosiaan kuvitteli, että olisi saanut selityksen vanhemman herran käytökselle ja kääntyi jopa aavistuksen verran miehen puoleen kuunnellakseen, mitä täll oli sanottavanaan. Tilanne kääntyi kuitenkin yhdessä punaisessa minuutissa täysin päälaelleen, eikä varjohaltijanuorukainen ymmärtänyt, mikä tuon minuutin aikana oli muuttunut. Päällisin puolin ei mikään, mutta ilmeisesti herra kapteenin päästä oli sinä aikana tipahtanut yksi näkymätön mutteri.

Soppakulhon tipahtaessa kolahtaen lattialle ja vihannesten lennellessä pitkin tuvan lattiaa äidillinen rooli otti Chiarista vallan, eikä aikaakaan kun hän jo huusi aikuisen miehen perään: "Mihin sinä kuvittelet meneväsi?! Et mene minnekään ennen kuin olet siivonnut jälkesi!" Poika paiskasi mielenosoituksellisesti oman lautasensa keittiötasoa vasten ja lähti kimpaantuneena harppomaan Zhionin perään. Hänhän kiskoisi miehen vaikka korvasta takaisin. Kerrassaan törkeää viskellä asioita tuolla tavoin ja sitten vielä olettaa, että joku muu siivoaisi sotkun!
"Zhion! Heti takaisin!"

Itsekseen puhiseva mies ei lotkauttanutkaan korvaansa kuullessaan ensimmäisen käskevän huudahduksen. Jos hän olisi ollut oikeasti rohkea, olisi mies kääntynyt ympäri, mutta tilanteesta pois marssiminen sopi miehelle paljon paremmin. Se oli helpompaa.

Hän oli jo päässyt ovelle ja avannut sen raolleen, kun hän jähmettyi kuullessaan nimensä. Milloin tai kuka häntä edes oli viimeeksi kutsunut hänen omalla nimellään? Mies päästi irti kahvasta ja kääntyi ympäri. Ulko-ovi kolahti takaisin kiinni, kun hän tuijotti varjohaltiatyttöä. Ärtymys valui hänestä yhtä nopeasti kuin vesi kuivaksi puristetusta rätistä. Myös hänen olemuksensa ja ilmeensä muistutti väänneltyä, nuhjaantunutta rättiä.
"Mistä sinä tiedät minun nimeni?"

Zhionin muistojen mukaan he eivät olleet esittäytyneet koskaan.

Vanhemmasta miehestä paistava hämmennys ei saanut nuorempaa hidastamaan vauhtiaan saati sitten unohtamaan kiukkuaan. Poika ei ollut edes huomannut kutsuneensa Zhionia nimeltä ja vaikka merimies tiedustelikin, mistä Chiar tiesi hänen nimensä, nuorukainen ei osannut yhdistää sitä mitenkään tähän hetkeen vaan kuvitteli miehen yrittävän taktisesti vaihtaa puheenaihetta, jotta välttyisi siivouspuuhilta.
"Miten niin mistä tiedän nimesi?! Älä yritä vaihtaa puheenaihetta, vaan siivoa tuo sotku HETI!", poika kimitti astahtaessaan ulko-oven eteen raajat levällä kuin meritähti konsanaan ja viittasi oikealla kädellään takan eteen hylättyä keittokulhoa. Ihan kuin hän muka voisi estää vanhempaa miestä kulkemasta ulko-ovesta, mikäli tämä siitä ulos tahtoisi. Aina kannatti kuitenkin yrittää, vai mitä?

Harmaat silmät tomeruutta leiskuen ja kuulaan harmaat posket tumman harmaina helottaen Chiar tuijotti kulmiensa alta tuvan kattoa kohti - sinne korkealle, missä Zhionin kasvot sijaitsivat. Tällaisina hetkinä hän tunsi pienikokoisuutensa hankaloittavaksi tekijäksi, sillä se ei juurikaan tuonut uskottavuutta hänen puheilleen.

Ennen kuin Zhion oli ehtinyt räpäyttääkään silmiään, tyttö oli ankkuroitunut ulko-oven eteen. Ainakin miehestä tuntui siltä, ettei hän ollut ehtinyt edes sisäistää varsin suorasanaista käskyä, ennen kuin hänen piti jälleen pyörähtää ympäri, jotta tyttö ei olisi seissyt hänen selkänsä takana. Tyttö oli juurtunut paikoilleen hyvin päättäväisen näköisenä ja toisen käsi osoitti tuvan lattialle syntynyttä sotkua epäröimättä. Äsken tyttö oli uhannut jättää hänet yksin, ja seuraavassa hetkessä Zhion kuuli käskytystä siivoamisesta.
Tottumustensa mukaisesti hän olisi kivahtanut kieltäytymisestä heti, kun hän tajusi, että häntä oltiin käsketty. Yleisesti ottaen mies ei halunnut ottaa käskyjä keneltäkään muultaan kuin itseltään, mutta nyt häntä käskytti pikkutyttö, joka ylettyi häntä vain vyötäisille tai rintakehään asti. Mies tuhahti, mutta seuraavaksi hän purskahti raikuvaan nauruun. Hän ei todellakaan ollut osannut odottaa joutuvansa äskeisen riitelyn jälkeen tarttumaa rättiin!

Rauhoituttuaan mies pyyhkäisi salamannopeasti silmäkulmiaan hihaansa – kukaan ei saisi missään nimessä huomata, mitä hänelle oli äsken käynyt. Vielä itsekseen hekotellen hän yritti tyynnytellä tyttöä, mikä oli kummallinen ja uusi kokemus miehelle. Ei hän ollut ennen ketään tyynnytellyt, päinvastoin.
"Siivotaan siivotaan, aivan pian. Eihän tuo lattia pilalle mene, jos sotku on sillä pari sykäystä pidempään", hän sanoi ja pudisteli päätään tytön tempaukselle, "mutta älä itse vaihda puheenaihetta: mistä tiedät nimeni?"
Asia oli jäänyt vaivaamaan miestä sen verran paljon, että hän halusi selvittää sen heti paikalla. Ei siivouksen jälkeen, ei huomenna, vaan tässä ja nyt.

Haltiamiehen hohottellessa nuoremmalleen, Chiar kurtisti kulmiaan vain entistä uhmakkaammin ja keräsi poskensa täyteen ilmaa näyttääkseen suuremmalta. Hän oli aivan 100% tosissaan tämän asian suhteen, eikä se totta vieköön ollut naurun asia. Montius ei viipyisi kauaa kaivolla ja jos mies näkisi millaista sotkua hänen lankkulattiansa oli saanut kaverikseen... Ei, tästä ei hyvää seuraisi.

"Siivotaan siivotaan, aivan pian..."
Chiar puhalsi poskiinsa varastoidun ilman pois suustaan, mutta jäi kuitenkin tomerana tätinä kädet puuskassa seisomaan ulko-oven eteen. Hänhän ei siirtyisi vaikka henki menisi! No... ehkä siirtyisi...

"...mutta älä itse vaihda puheenaihetta: mistä tiedät nimeni?"
"Mitä sinä oikein yrität? En minä sinun nimeäsi tiedä. Jos tietäisin, olisin kironnut nimesi jo useaan kertaan", poika tuhahti siirtäen kädet topakasti lanteilleen. Mitä Jumalan nimeen tuo luikuri oikein yritti? Oliko tuo joku surkea iskuyritys vai mistä nyt oli kysymys? Miehet...
"Chiar", varjohaltia esittäytyi, joskin varsin vastahakoisesti, ja ojensi pienikokoista kättään riitatoverinsa suuntaan. Olihan tämäkin tapa saada tuon meriä kauhoneen miehen nimi selville...

Pallokala oli ensimmäinen asia, mikä tytön pyöreiksi puhalletuista poskista tuli miehelle mieleen. Jos toinen olisi pitänyt saman ilmeen yhtään kauempaa, olisi tyttö varmasti pyörtynyt, koska varmastihan haltia pidätti hengitystään.
Pyörtymisen sijaan pieni varjohaltia oikeastaan kumosi Zhionin aikaisemman väitteen sanomalla, ettei tiennyt miehen nimeä. Omaa muistiaan ja jopa selväjärkisyyttään aavistuksen verran epäilevä haltiamies oli ollut aivan varma, että hän oli kuullut oman nimensä. Hänellä ei ollut tapana kuvitella olemattomia, ellei hän ollut humalassa tai muuten vain sekaisin. Olisi ollut helppoa päättää, että tyttö kärsi vakavasta huonomuistisuudesta tai jopa muistikatkoksista, mutta katse toisen silmissä oli tomera ja selkeä. Harmaat silmät eivät harhailleet ympäriinsä eikä niissä ollut tuijottavaa ilmettä kuten hulluilla yleensä.

"Miten niin mitä minä yritän, itsehän tässä sekoitat koko jutun. Kuulin äsken aivan selvästi – "
Tytön alkaessa esittäytymään Zhion päätti hetken mielijohteesta jättää asian siihen. Sitä olisi voinut pitää luovuttamisena, mikä ei kuulunut miehen tapoihin, mutta tällä kertaa kyseessä oli vain varotoimi. Viime ajat huomioon ottaen oli mahdollista, joskin hyvin hyvin epätodennäköistä, että hänen mielensä teki tepposia. Hän ei halunnut myöntää sitä ainakaan toisille, ei mieluiten edes itselleen, joten oli parempi, että hän ei jäänyt tivaamaan nimiasiasta.
Onneksi Chiarin tuumailut siitä, oliko äskeinen ollut jokin surkea flirttailukeino, jäivät tytön pään sisälle. Jos asia olisi tullut esille, ei Zhion olisi varnmasti edes uskonut korvian. Hän piti varjohaltiaa tyttönä, eikä noin nuori ja kehittymätön ilmestys herättänyt hänessä minkäänlaisia romanttisia tunteita. Toisin oli ollut eräiden rantajuhlien aikaan, jotka miehen muisti oli lokeroinut unohdettaviin asioihin...

Aluksi Zhion ei tehnyt elettäkään ja vain katsoi, kuinka tyttö tarjosi kättään reippaasti ojennettuna ja sanoi nimensä. Vuosien mittaan opittu varovaisuus nosti päätään ja sai miehen hieman epäluuloiseksi, hän ei halunnut paljastaa nimeään kaikille sitä kysyville. Toisaalta tällä kertaa kyseessä ei ollut tuntematon eikä oikeastaan edes puolituttu. Hän oli kertonut tytölle jo niin kauhean paljon, ainakin omassa mittapuussaan. Etunimen töksäyttäminen ei siis voisi olla kovinkaan vaarallista, olihan kaikki sellaiset asiat tulleet ilmi.
"Zhion", hän vastasi lyhyesti ja astui lähemmäksi. Viimehetken epäröinnin jälkeen hän nappasi ojennetusta kädestä kiinni ja puristi sitä heilauttaen käsiä ylös ja alas, kuten kuului tehdä. Käsi oli kovin pieni ja heiveröinen, joten mies yritti olla varovainen ja puristaa oikein nätisti, tosin tavoista ei pääse helposti eroon...

Pian hän irroitti otteensa ja astahti kauemmaksi, jääden katsomaan toista.
"Etköhän sinä voi jo lakata vartioimasta sitä, vai kuinka?" mies kysyi ja hymähti ajatukselle siitä, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi päättänyt mennä ovesta väkisin ulos. Olisiko tyttö liimautunut häneen kiinni ja yrittänyt estää liikkumista samanlaisella päättäväisyydellä, kuin millä toinen oli äsken seissyt hänen edessään?

Mies itse oli jo unohtanut parantajan olemassaolon. Miekkonen oli kuitenkin viipynyt ulkona hyvän aikaa, että ellei maahaltia ollut lähtenyt pidemmälle vedenhakureissulle kuin kaivolle, tulisi toinen pian takaisin. Ellei utelias mies vakoilisi heitä tälläkin hetkellä ikkunasta.

Vai Zhion... Nimi kuulosti varjohaltiasta jokseenkin tutulta, muttei kuitenkaan. Chiar loihti kasvoilleen väkinäisen hymyn ja piilotti kipristelevän kätensä selkänsä taakse. Heiveröistä raajasta oli äskeisen kättelyn yhteydessä lakannut verenkierto kokonaan ja sekös inhottavalta tuntui, kun veri palasi uudelleen sinne mistä se oli hetki sitten paennut. Voi tätä kärsimystä. Ensi kerralla poika tyytyisi esittäytymään niiaamalla itseään isompikokoisten seurassa.

Haltiamiehen todetessa, että varjohaltia voisi kai jo lopettaa ulko-oven vartioinnin, nuorukainen pudisti temperamenttisesti päätään ja osoitti kipeytyneellä kädellään ainakin jo kolmatta kertaa takan edustalla olevaa sotkua.
"Älä kuvittelekaan, että mukavia puhelemalla pääsisit luistamaan vastuusta", Chiar sanoi topakasti. Hänen uskottavuutensa sai kuitenkin kovan kolauksen siinä vaiheessa, kun Montius päätti palata vedenhakureissultaan ja astahti ulko-ovesta sisään huomaamatta lainkaan oven ja seinän väliin litistynyttä varjohaltiaa.

"Jonnekin lähdössä?", parantaja kysäisi hämmästyneenä vain muutaman sentin päästä Zhionin nenänpäästä, johon hänen oma harakan nokkansa oli ollut vähällä osua.

Tytön suupielet osoittivat jokseenkin ylöspäin, joten Zhion tulkitsi sen tarkoittavan sitä, että nyt kaikki oli taas hyvin eikä kukaan mököttänyt. Se oli mahtavaa, koska alakuloisuudessa rypeminen on kuin homesieni: se leviää vääjäämättä, vaikka sitä kuinka yrittäisi peitellä tai poistaa. Ehkei se ollut vielä täysin hävinnyt, mutta nyt ruman läikän päälle oli levitetty käsinkudottu matto.
Ei miehen mieleen juolahtanutkaan, että reipas sekä varovainen kädenpuristus olisi ollut laisinkaan epämiellyttävä Chiariksi esittäytyneen varjohaltian mielestä.

Pikkutytön äidinvaistot olivat selvästi heränneet, niin topakasti toinen piti kuria tässä siivouspuuhassa. Zhion oli juuri muistuttamassa, ettei lattia syöpyisi, vaikka sotku olisi sillä pari sykäystä pidempään, kun ovi paukahti auki. Vaistomaisesti mies hätkähti taaksepäin, mikä oli onni, sillä seuraavaksi hän huomasi tuijottavansa parantajan naamataulua epämiellyttävän läheltä.
"Ööö...". Ensimmäisen, aivottoman, vastauksensa jälkeen hän otti askeleen taaksepäin, ettei hänen tarvitse haistella maahaltian hengitystä. Parantaja piti kalasta, sen kyllä huomasi.
"Enhän minä minnekään, mutta-", saatuaan vastauksensa sönkötettyä haltia katsahti ympärilleen, eikä nähnyt tyttöä missään. Olipa toinen nopea liikkeissään, minne se oli ehtinyt kadota? Sotku keittiön lähistöllä oli vielä entisellään, joten sitä varjohaltia ei ollut livahtanut siivoamaan.

Samalla kun Zhion siirtyi pari askelta sivummalle peittääkseen parantajan näköyhteyden keittiössä vallitsevaan sekamelskaan, ulko-ovi liikkui takaisin kiinni ja paljasti taakse liiskautuneen hamehelman.
Viimeistään esittäytymisen jälkeen Chiar oli kohonnut arvoasteikolla tuntematonta hyyppää korkeammalle. Tyttö oli ollut jo monta päivää Zhionin elämässä, joten tietenkin miehen silmät laajenivat hämmästyksestä, kun hän näki oven takaa paljastuvan näyn, ja hän myös toimi aivan oma-aloitteisesti. Hän siis harppasi tytön luokse ja ravisti toista ei-niin-varovaisesti.
"Haloo, ootko kunnossa?"
Eihän sitä koskaan tiedä, ovatko tytön sisuskalut vaihtaneet paikkaa moisen tömäytyksen jälkeen. Pitihän ne siis varmuuden vuoksi ravistaa takaisin paikoilleen.