Ulapalla tuulee

Alayna kohotti hieman kulmaansa nähdessään Chalendorin livahtavan rakennusten väliin. Mitähän nyt? Päästyään kohdalle hän kuitenkin tajusi kuullessaan tämän neuvovan tien lohikäärmevuokraamolle. He olivat miltei perillä. Ennen kuin tyttö kuitenkaan ehti jatkaa matkaansa, Chalendor kysyi hänen lähdöstään.
"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Jos on edes pieni mahdollisuus, että paluuni pelastaa isän hengen... minun on yritettävä", hän vastasi hiljaa varmistaen samalla, ettei kadulla ollut muita. He olivat päässeet tänne asti näyttäytymättä yhdessä, eikä hän aikonut riskeerata nähdyksi tulemista nytkään. Hän oli kuitenkin kiitollisuudenvelassa Chalendorille, ja ongelmien aiheuttaminen ei ollut kovin hyvä tapa kiittää.
"Te varmaan jäätte tänne", hän totesi katsoen toista sivusilmällä. Tuo näytti rauhattomalta, mutta miksi?
"Näkemiin siis, ja kiitos avustanne. Toivottavasti tapaamme vielä", hän totesi ja vilkaisi lohikäärmevuokraamon suuntaan. Kannattaisiko hänen vuokrata vai peräti ostaa oma lohikäärme? Nehän elättivät itse itsensä metsästämällä villieläimiä ja tulivat kutsuttaessa. Sellainen ratsu voisi olla hyödyllinen tulevaisuudessa...
Hän katsoi Chalendoria silmiin ja nyökkäsi hyvästiksi. Sitten hän lähti astelemaan kohti lohikäärmevuokraamoa.

//Eipä haittaa. :3 Alayna taitaa olla jo livistämässä... luuletko, että Chalendoria kiinnostaa lähteä mukaan matkalle? Ehkä tuo haluaa lähteä katselemaan mualimoota taas vaihteeksi. ^^//

Chalendor nyökkäsi naisen sanoille ja osoitti siten kuuntelevansa. Vaikka hänen korvansa nappasivat jokaisen sanan, joka Alaynan suusta tuli, ei hän oikein ymmärtänyt, miksi nainen oli valmis uhraamaan omat tulevaisuudensuunnitelmansa jonkin juorun takia. Näköjään Alayna välitti paljon isästään, koska hän oli valmis matkaamaan toiselle mantereelle aikana, jolloin laivat eivät edes kulkeneet. Välittikö naisen isä yhtä paljon tyttärestään, vai uhrautuiko Alayna vapaaehtoisesti miehen takia, jota toinen ei välttämättä edes tuntenut?

”Niin, niin varmaankin”, mies mutisi vastauksena toisen toteamukseen. Tietenkin hän jäisi tänne, minne muualle hän muka menisi, ei matkustamisessa ollut mitään järkeä. Tässä kaupungissa hänellä oli katto päänsä päällä, eikä hänne tavinnut joka yö etsiä uutta nukkumapaikkaa. Hän oli vimeaikoina matkustanut jo muutaman vuoden tarpeiksi, joten nyt oli aika hidastaa tahtia. Mutta miksei maailma hidastanut vauhtiaan hänen kanssaan?

Tottumuksen ja aikoinaan opittujen tapojen vuoksi Chalendor vastasi hyvästelyihin ennen kuin hän tajusi, mitä oli tekemässä. Nyökäytettyään hyvästeiksi hän huomasi pian katsovansa loittonevaa selkää. Hetkinen, ei tässä näin pitänyt käydä...
"Kuule", hän sanoi ja otti askeleen toisen perään. Miehen ääni oli kuitenkin ollut niin hiljainen, että nainen ei kuulisi sitä, jos toisen krovat olisivat yhtä valppaat kuin ihmisellä. Sen takia Chalendor rohkaistui ja huikkasi toisen perään: "Onko sinulla karttaa?"

Alayna oli jo hyvää vauhtia loittonemassa toisesta, kun kuuli tämän kysymyksen. Hän pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi ympäri.
"Öh... ei", hän vastasi ja olisi läimäyttänyt itseään kädellä otsaan, jos hänelle ei olisi joskus opetettu, ettei sellainen ollut sopivaa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä! Ilman karttaa ei kyllä lennettäisi naapurikaupunkia kauemmas, ei vaikka hän kuinka olisi opiskellut Fenyanin maantietoa. Saarten muotojen ja ylimalkaisen sijainnin tietäminen oli yksi asia, mutta korkealla ilmassa suunnistaminen olikin sitten jotain aivan muuta. Taas sitä nähtiin... hienostotytöllä oli vielä paljon opittavaa ja muistettavaa matkallelähdöstä. Minneköhän hän mahdollisesti olisi jo joutunut, ellei Chalendor olisi koko ajan muistutellut häntä olennaisista asioista... Hän oli toivonut, että olisi oppinut vaelluksensa aikana edes jotain, mutta ilmeisesti sitten ei. Hän pudisti päätään turhautuneena ja mietti, mitä toinen mahtaisi hänestä ajatella. Tuskin mitään kovin imartelevaa. Voi hyvänen aika...
"Taidan olla melkoisen toivoton tapaus", hän totesi ääneen ei-erityisesti-kellekään. Mitähän seuraavaksi mahtaisi tapahtua?

//Lyhyttä on... *levittele vappukoristeita* ^^//

Chalendor ei laisinkaan ihmetellyt naisen unohdusta, koska ei hän itsekään aina kulkenut kartan kanssa. Jos jonnekin haluaa päästä, on kartta välttämätön, mutta jos haluaa vain liikkua eteenpäin... Silloin voi yhtä hyvin seurata suurinta tietä. Tai ainakin sitä voi pitää merkkipisteenä.
Nyt toinen taisi pitää häntä hyvin huolehtivaisena ja muiden asioihin puuttuvana törkimyksenä, kun hän keksi kysymyksiä sillä hetkellä, kun ei ollut enää tarkoitus sanoa yhtään mitään. Hyvästelyiden oli tarkoituskin olla nopeita, koska siten ne olivat helpoimpia, ja puolituttujen hyvästelemisessä riitti pieni nyökkäys ja onnentoivotus. Kyllähän mies tiesi nämä säännöt, joten miksi hän ei noudattanut niitä, eihän tuo nainen ollut hänelle missään mielessä tuttu tai tärkeä.

Oli pakko myöntää, että hän oli osittain samaa mieltä naisen toteamuksen kanssa, minkä takia hän ei voinut sanoa mitään ja vain seisoskeli hieman vaivaantuneena paikoillaan. Ei kartan unohtaminen sinänsä ollut mitenkään ihmeellistä, mutta jos oli lähdössä matkaan peräti lohikäärmeen selässä...

Vaikka kumpikaan haltioista ei ollut sitä huomannut, oli läpikuultava varjo seurannut heitä kujalta toiselle. Mitä pidemmälle edellä kulkeva kaksikko oli edennyt, sen harmistuneemmaksi varjohaltia Eyron oli muuttunut. Hänen suunnitelmansa mukaan epätoivoinne Alayna olisi lähtenyt matkaan yksin tai kenties toinen olisi vaipunut synkkyyteen ja etsinyt paikan, jossa voi kyhjöttää rauhassa. Mutta sen sijaan Lithémielien ainoan tyttären seuraan oli liimautunut tuo pitkä muukalainen. Kultahaltia oli piikki Eyronin lihassa, takiainen hänen vaatteissaan ja kirppu hänen lakanoissaan. Alayna ei ollut hetkeäkään yksin, kiitos kultahaltian, vaikka ympäristö olisi mitä otollisin suunnitelman toteuttamiselle. Askel askeleelta haltiat liikkuivat lähemmäksi ihmisvilinää ja kauemmaksi hänen toiveistaan. Se piti jotenkin estää.

Karttaa Chalendorilla itsellään ei ollut tarjota, joten hän oli ehdottamassa, että nainen käväisisi jossain sivupuodissa ja ostaisi itselleen sellaisen. Olihan toisella sentään ihmisnaisen valepukunsa, jolloin kaikki mahdollisuudet olivat ulottuvissa, jos vain löytyi rahaa.
Ehdotus jäi kuitenkin kiinni miehen kurkkuun ja painui samantien vatsan pohjalle, kun hän kuuli kirkaisuja ja hätääntyneen huudon.
"Varokaa, se on irti!"
Kadun päässä näkyvällä aukealla ihmiset hajaantuivat ja juoksivat päättömästi eri suuntiin, kirkuen minkä pystyivät. Heidän perässään rymisteli olento, joka oli ketterä kaunokainen ilmassa, mutta maan pinnalla ärjyvä hirviö, eli lohikäärme. Kaikki ajatukset kartoista tai typeristä käytöstavoista unohtuivat, kun mies jäi tuijottamaan näkyä. Hänen mielensä kirkui jalkoja juoksemaan ja pakenemaan, mutta kuten muutaman kerran ennenkin, jalat eivät olleet kuulevinakaan. Sen sijaan ne olivat juurtuneet syvälle maahan ja mies tuijotti lähestyvää petoa pelosta kangistuneena. Järjen ääni oli kadonnut, eikä mies edes ihmetellyt, kuinka todennäköistä lohikäärmeen irti pääseminen ja villiintyminen oli.

Alayna kiepahti salamana ympäri kuullessaan huudon. Näky sai hänetkin säikähtämään pahemman kerran ja hetken hän tunsi kylmät väreet selkäpiissään. Jos lohikäärme oli irti, sitä ei pitelisi mikään. Kuitenkin samalla hän pani merkille liskon kauneuden jopa maassa. Se oli sininen - kooltaan siis lohikäärmeiden keskiluokkaa - ja liikkui uskomattomalla ketteryydellä ja voimalla. Samalla hänen muistonsa näistä pedoista saivat hänet kuitenkin kiinnittämään huomiota otuksen olemukseen. Jokin oli pahasti vialla... lohikäärmeet eivät olleet tyhmiä, joten tämäkin yksilö varmaan tiesi, mihin moinen käytös johtaisi. Toisaalta tämän kokoiset olennot eivät myöskään pienestä hermostuneet. Nyt mietteet kuitenkin väistyivät taka-alalle, kun itsesuojeluvaisto otti ohjat ja haltia hyppäsi pois alta kun lohikäärmeen kaula syöksähti arvaamatta häntä kohti. Suuret hampaat osuivat yhteen vain parin sentin päässä hänen kädestään ja hän tunsi ihollaan otuksen hengityksen.
Vaistomaisesti Alayna lähetti kokeilevan ajatuksen kohti liskoa, mutta kun se pääsi perille, hän melkein taipui kaksinkerroin kivusta. Olennon mieli oli täynnä kipua, mutta sen seasta neito oli onnistunut erottamaan käskyjä. Joku käski tätä käärmettä tappamaan hänet. Paha, hyvin paha. Hän painautui maahan hännän lentäessä matalalta hänen päänsä yli ja liskon käännähtäessä hän onnistui kyyristymään pienen tynnyripinon taakse näymättömiin. Olento kyllä löytäisi hänet pian hajuaistillaan, mutta hän toivoi saavansa edes pienen mietintätauon. Mitä oikein oli meneillään? Lohikäärmeen piinaaminen tällä tavalla vaati jo melkoisia maagisia voimia, mikä puolestaan tarkoitti sitä, että joku maagi halusi hänet hengiltä. Itse asiassa maagin oli oltava taikaolento, sillä ihmiset eivät pystyneet telepatiaan, jota lohikäärmeen käskyttäminen vaati. Joten... kuka taikaolento halusi hänet hengiltä ja miksi? Tiesikö tämä, että ihmishahmo oli loitsun aikaansaama? Varmaankin... maageilla oli tapana tunnistaa taikuus.
Pohdinta keskeytyi äkisti, kun tynnyripino levisi lohikäärmeen hännän iskusta joka suuntaan ja lentävä puunsäle lävisti haltian kyljen. Alayna kirkaisi kivusta ja jäi makaamaan puunkappaleiden alle liskon kumartuessa lähemmäs.

//Draamaa... x3//

Onneksi Chalendorin ruumin tajusi oman parhaansa ja lohikäärmeen purukaluston syöksyessä Alaynaa päin. Haltiakaksikko ei ollut äsken kovinkaan lähekkäin, mutta joka tapauksessa suuren ilmaliskon lähestyminen tuli liian nopeasti ja yllättäen. Vaikka kultahaltialla ei ollut välitöntä vaaraa, loikkasi hän sivulle turvaan. Liike päättyi mahalaskuksi kadulle, mutta sieltä Chalendorin oli oikein kätevää tarkkailla tilannetta.
Jostain kumman syystä lohikäärme ei vaikuttanut pätkääkään kiinnostuneelta hänestä, mikä oli onni ja jumalten siunaus. Sininen kaunotar – tai kammotus – ei edes vilkaissut miehen suuntaan, vaan olennon koko huomio oli keskittynyt Alaynaan, joka oli juuri väistänyt läheltä liippaavaa hännän, joka olisi varmasti murskannut naisen seinää vasten jätekasaksi, mutta onneksi toinen ehti painautua äkkiä matalaksi.

Jos miehellä olisi ollut aikaa tai hermoja tarkastella tilannetta rauhallisen järkevästi, olisi hän ehkä itsekin huomannut tilanteen nurinkurisuuden. Vaikka Chalendor ei paljoakaan välittänt lohikäärmeistä, oli hän nuoruudessaan käyttänyt niitä silloin tällöin kulkuvälineenä. Sen takia hänen olisi pitänyt huomata, kuinka tuo otus käyttäytyi epäilyttävän agressiivisesti satunnaista kaduntallaajaa kohtaan. Mutta mies oli tosiaankin käyttänyt liskoja vain apuvälineenä paikasta toiseen liikkumisesta, eikä hän ollut viettänyt aikaa eläinten itsensä seurassa. Ei hänellä mitään lohikäärmeitä vastaan ollut, mutta ei hän niitä rakastanutkaan. Ne olivat hyödyllisiä. Hän piti niitä kenties enemmän tavaroina kuin eläiminä, joko tottumattomuutta, välinpitämättömyyttä tai huonoa asennettaan.
Hän ei huomannut mitään outoa taikuudenkaan tasolla. Hän ei ole saanut magian taidoissa paljoakaan koulutusta, joten kaikki hänen kykynsä jokseenkin tulevat ja menevät miten lystäävät, ne ovat enemmänkin perinnöllisiä kuin opittuja. Näin hermostuttavassa tilanteessa hänellä ei ollut mahdollisuutta eikä kykyjä kuunnella niitä pieniä, kutittavia värähtelyjä, jotka kertovat taian läsnäolosta.

Tietämätön Chalendor oli hyvin tyytyväinen siihen, ettei selvästi murhanhimoinen peto ollut kiinnostunut hänestä. Mutta samalla omantunto kolkutti miehen sisimmässä: vaikka hän ei ollut vaarassa, Alaynalla oli kenties hengenlähtö lähellä. Nainen oli juuri piiloutunut tynnyrikasan taakse, mutta Chalendor ei ehtinyt tehdä muuta kuin nousta seisomaan, ennen kuin lohikäärme murskasi tynnyrikasan puunsäpäleiksi ja irtonaisiksi laudoiksi.

Varjoihin sulautuneella Eyronilla oli vaativa haaste käynnissä. Kahden loitsun samanaikainen ylläpitäminen oli hyvin hankalaa, se hipoi jo varjohaltian taidon ja yleisen mahdollisuuden äärirajoja. Varsinkin kun hänen itsensä täytyi pysyä täydellisessä suojassa, jos hänen varjoihin sulautumisensa pettäisi, hän paljastuisi varmasti, koska tämä paikka ei ollut kovinkaan suojaisa. Mutta se oli ainut, josta hänellä oli hyvä näköyhteys haltioihin. Toiseksi lohikäärme oli yksi maailman hankalimmista kohteista tämän kaltaisille loitsuille, koska eläimillä oli itselläänkin maagisia taitoja. Onneksi tämä kyseinen otus oli ollut jo valmiiksi väsynyt edellisestä lentomatkasta, eihän siltä oltu ehditty vielä edes riisua varusteita.
Takaa kuului askelia, joku oli tulossa vauhdilla päin. Eyron kirosi joutuessaan väistämään ohi viilettävää ihmisjoukkoa. Samalla hänen keskittymisensä herpaantui.

Lohikäärmeen kuono pysähtyi käsivarren mitan päähän Alanasta. Se sulki irvistykseen auenneen leukansa ja samalla sen koko olemus muuttui. Jännittyneet, pakkomaiset liikkeet muuttuivat rauhalliseksi, hämmentyneeksi elehdinnäksi, vaikka pinnan alla kupli leimahteleva kiukku. Käärme oli vihainen vangitsijalleen, mutta kipu oli ollut niin kokonaisvaltainen, että siitä palautuminen kesti. Sininen naaras nuuhkaisi nopeasti edessään kyhjöttävää kaksijalkaista, enemmänkin tottumuksesta kuin uteliaisuudesta. Uteliaisuuteen se oli aivan liian väsynyt. Sitten se siirtyi hieman kauemmaksi ja henkäisi omaan tahtiinsa muutaman kerran.

Chalendorin ei tarvinnut ratkaista ristiriitaa itsesuojeluvaistonsa ja velvollisuudentuntonsa tai kunniansa kanssa, kun neitoa uhannut siivekäs lisko yhtäkkiä menetti kaikki murha-aikeensa. Kultahaltia ei jäänyt ihmettelemään asiaa, vaan kiiruhti äkkiä Alaynan luokse.
Saapuessaan perille hän kyykistyi maahan. Sanat 'oletko kunnossa' olivat jo hänen huulillaan, mutta mies vetäisi ne takaisin, kun hänen katseensa osui naisen kylkeen. Hän tuijotti haavaa samalla kun siirsi suurimmat puunkappaleet pois naisen päältä. Kylki oli verinen, mitään tarkkaa ei nähnyt, koska haava oli niin täynnä kaikkea ylimääräistä. Puunsiruja, vaatesuikaleita...
Seuraavaksi mies yritti tavoittaa naisen katseen. Samalla kun hän kumartui hieman toisen kasvoja kohden, hän vilkaisi sivusilmällään lohikäärmettä. Ainakaan vielä se ei tehnyt mitään, joka olisi kielinyt uudesta hyökkäyksestä.
"Alayna?" hän kysyi. Toivottavasti nainen vastaisi, koska jos ei... Silloin tilanne olisi entistäkin vakavampi. Oliko toinen edes tajuissaan?
Naisen nimen lausuminen tuntui mielenkiintoiselta suussa, mutta nyt ei ollut aikaa sille huomiolle.

((jee ^^ . Mikäs sen hauskempaa. Sen ansiosta innostuin kirjoittamaan melkoisen sepustuksenkin...))

Alayna yskähti pari kertaa ja tunsi sykkivän kivun, joka levisi kyljestä ympäri kehoa. Tämä saattaisi olla ongelma lähtöä ajatellen... Tyhjänpäiväinen ajatus haihtui mielestä, kun haltia kuuli jonkun lausuvan nimensä. Hän raotti silmiään ja näki Chalendorin kyykistyneenä eteensä.
"Onko... lohikäärme... kunnossa? Joku hallitsi... sitä", hän kysyi hiljaa ja yritti olla keskittymättä kyljen kipuun. Kunhan hän pääsisi johonkin rauhallisempaan paikkaan, hän voisi tutkia haavaa paremmin ja kenties parantaa sen ainakin osittain, mutta vielä se ei onnistuisi. Ei ennen kuin se olisi kunnolla puhdistettu. Hän toivoi, ettei puunsäle olisi lävistänyt mitään keskeisiä sisäelimiä, sillä silloin hän ei takuulla eläisi kauaa. Mutta nyt hän yritti keskittyä tilanteeseen. Chalendorin olisi saatava tietää loputkin.
"Joku aiheutti käärmeelle... suurta kipua ja komensi sitä... samanaikaisesti tappamaan... joku taikaolento... maagi", hän jatkoi pakottautuen hallitsemaan itsensä. Kirkuminen ei auttaisi, pyörtyminen vielä vähemmän ja niin kauan kun hyökkääjä oli vapaalla jalalla, hän ei ollut turvassa. Mitä merkillistä tämän kaiken takana oikein oli? Kuka haluaisi tappaa hänet ja miksi? Hänen oli saatava tietää.

Samanaikaisesti ihmiset, jotka olivat paenneet käärmettä, alkoivat hiljalleen palailla piiloistaan, kun vaara tuntui olevan ohi. Heidän silmiensä eteen aukeava näkymä oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Pirstoutuneita tynnyreitä, laatikoita ja kärryjä, vauhkoontuneita hevosia ja kaiken keskellä suuri sininen lohikäärme haukkomassa henkeään. Nämä ihmiset eivät pitäneet lohikäärmeistä. Monet heistä pelkäsivät suuria olentoja, ja tämä yksilö oli todistanut, miten vaarallinen se oli. Väki pysytteli etäällä otuksesta, mutta ihmisten vihamielisyys riippui ilmassa kuin paksu sumu. Lohikäärme oli joutumassa ojasta allikkoon.

Tuhon keskellä harva edes vilkaisi Chalendoria ja Alaynaa, mikä oli melkoisen onnekasta ottaen huomioon, että Alayna oli edelleen ihmishahmossaan. Loukkaantuneen ihmisen vieressä oleva haltia ei ollut kovinkaan hyvässä asemassa...

Chalendor huokaisi helpotuksesta, kun Alayna avasi silmänsä raolleen ja vastasi hänelle. Mikä onni, että toinen oli tajuissaan, muuten kultahaltia olisi ollut hiuksiaan myöten ongelmissa. Nyt ne ulottuivat vain kaulaan. Helpoimmalla hän olisi päässyt, jos olisi häipynyt tiehensä lohikäärmeen hyökkäyksen jälkeen, mutta olihan jo itsestäänselvyys, ettei loukkaantunutta ja kituvaa naista voinut jättää kadulle makaamaan.
Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi naisen ensimmäinen lause koski lohikäärmeen hyvinvointia. Miksi nainen oli huolestunut olennosta, joka oli juuri yrittänyt tappaa hänet? Puhuminen oli naiselle työlästä, eikä Chalendorille tullut mieleenkään keskeyttää toista. Mies kumartui hieman lähemmäksi, jotta kuuli toisen sanat tarkemmin ja hetken päästä tilanne valkeni hieman hänelle itselleenkin. Joku voimakavas taikuuden käyttäjä oli hyökännyt heidän – tai siis Alaynan – kimppuun lohikäärmeen välityksellä, ja tuo samainen murhaaja oli edelleenkin jossain. Ymmärtäessään tämän seikan Chalendor tunsi itsensä yhtäkkiä aivan suojattomaksi ja paljaaksi. Joku paha olento tarkkaili heitä varmasti tälläkin hetkellä, eikä heillä ollut aavistustakaan, kuka tai missä toinen oli.
Heidän pitäisi päästä täältä pois. Tarkemmin ajateltuna se ei auttaisi mitään, koska tuntemattomalta vaaralta on mahdotonta paeta, mutta mies ei keksinyt tähän hätään muutakaan ratkaisua.
"Luuletko pystyväsi liikkumaan? Tai siis, voinko auttaa sinua siinä tai edes jossain?"

Varovaisesti takaisin palaileva ihmisjoukko ei saanut Chalendoria tuntemaan itseään yhtään levollisemmaksi, koska hän tunsi vihamieliset silmät selässään. Hän ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan, vaan yritti teeskennellä kuin ei huomaisi väkijoukon epäluuloisuutta. Lopulta eräs ihmisnuorukainen huudahti ja röyhisti sankarimaisesti rintaansa.
"Älä koske häneen, sinä saastainen haltia!"
Jos lohikäärme ei olisi ollut kapealla kadulla suurinpiirtein ihmisten ja haltioiden välissä, olisi äsken mainittu poika varmasti juossut pelastamaan maassa makaavan naisraukan, joka oli selvästi pian joutumassa häikäilemättömän haltian ryöstön tai pahoinpitelyn uhriksi. Mutta sen verran tälläkin nuorella oli kertynyt järkeä päähän, ettei hän heti sännännyt lohikäärmeen lähistölle.

((ja mitenköhän Eyron jakselee..? ))

Alayna kokeili varovasti nousta enemmän istuvaan asentoon, mutta asennon muutos sai kyljen kivun voimistumaan heti. Hän henkäisi terävästi ja vajosi takaisin makuulle. Toivottavasti ei murtumaa... sen parantumiseen menisi viikkoja.
"Tämä... ei taida onnistua... näin..." hän mutisi ja huoahti kuullessaan ihmisen huudon.
"Ihan vinkkinä... jos ajattelit... selvitä tästä ehjänä... nyt saattaisi olla hyvä hetki... häipyä", neito jatkoi ja räpäytti silmiään pari kertaa. Hän tiesi, että jotakin olisi pian tapahduttava. Jännitys oli kohoamassa liian korkealle ja sitä paitsi hän aavisteli, että jollei haavaa saisi pian hoidettua verenhukastakin saattaisi tulla ongelma.
"Me tarvitsemme... lohikäärmeen apua", hän totesi ja katsoi suurta olentoa arvioivasti. Sekin aisti väkijoukon vihamielisyyden. Nyt saattaisi olla sopiva hetki yrittää saada se auttamaan.
"Suostuisitko ottamaan meidät kyytiin? Luulen, että meidän kaikkien on päästävä hieman kauemmas ihmisten ilmoilta toviksi", hän kysyi siltä toivoen, että se olisi jo toipunut tarpeeksi äskeisestä kokemuksestaan.

Varjoissa Eyron manaili huonoa tuuriaan. Hän oli ollut jo niin lähellä! Lithemiélien tytär oli jo ollut hänen armoillaan, mutta sitten... jos ihmiset vain olisivat ymmärtäneet pysyä poissa vielä hetken! Mutta tyttö oli kuitenkin loukkaantunut... eli kaikkea ei vielä oltu menetetty. Lohikäärmettä hän tuskin saisi enää hallintaansa nyt kun se osasi olla varuillaan, mutta vihainen ja epävarma ihmisjoukko olisi paljon helpompi kohde... varjohaltia virnisti alkaessaan kutoa seuraavaa loitsuaan. Nyt tyttö olisi mennyttä.

Väkijoukon liikehdintä alkoi muuttua yhä agressiivisemmaksi ja Alayna saattoi kivustaan huolimatta aistia jonkin olevan pahasti pielessä. Jossain lähistöllä leijui suuria määriä taikuutta, mutta hän ei onnistunut paikantamaan taian lähdettä.
"Chalendor... ole varuillasi... jotain tapahtuu", hän kuiskasi ja tarkkaili lohikäärmeen eleitä. Se oli edelleen rauhallinen eli taian kohde oli tällä kertaa joku muu.

Pelkkä toivominen ei ollut auttanut, sillä Alayna olikin loukkaantinut. Oli hankalaa sanoa, kuinka pahasti, mutta istumayrityksen aikana tullut terävä henkäisy ja jäykistynyt olemus olivat selkeä merkki siitä, että vamma teki kipeää.
Chalendor oli viime hetkien aikana ajatellut useammin kuin kerran sitä, kuinka järkevää hänen olisi vain lähteä pois. Kukaan ulkopuolinen ei ihmettelisi sitä, ettei haltia ollut vieraan ihmisen asioista kiinnostunut eikä Alayna tietenkään pystyisi estämään häntä – ainakaan tämänhetkisessä tilassaan. Ainoat henkilöt, jotka muistaisivat asian hetkeä pidempää, olivat he kaksi. Jos hän häipyisi ja pelastaisi oman nahkansa, Alayna pettyisi. Tai ei, toisella ei ollut mitään syytä pettyä, koska eihän kukaan voi olettaa, että kukaan puolituttu vaarantaisi kenties jopa henkensä loukkaantuneen puolesta. Niin hyviä henkilöitä oli harvassa, tai ainakaan Chalendor ei ollut vielä tavannut sellaisia. Aikoinaan mies itse oli pyrkinyt muuttamaan itseään sellaiseksi, mutta hän oli joutunut toteamaan, että se oli mahdotonta. Nyt hän auttoi Alaynaa pohjimmiltaan jonkin itsekkään syyn takia... mikä se sitten mahtoikaan olla. Ja ainakaan hänen ei tarvinnut kärsiä omantunnon pistoksista.
Itse ehdotukseen kultahaltia ei reagoinut kovinkaan selkeästi. Hän katsoi punertuneen ja kostuneen kyljen sijasta hetken Alaynan tuskaisia silmiä ja räpäytti silmiään, siirtyen sitten näennäisesti takaisin haavan tarkastelemiseen. Jos hän haluaisi lähteä, olisi hän tehnyt sen jo aikoja sitten.

Äskeisen avuttomuutensa takia lohikäärme kuunteli ihmiseksi naamioituneen haltian kysymystä. Lisko ei ollut tottunut tekemään täysin vapaaehtoisesti yhteistyötä kaksijalkaisten kanssa, mutta kenties siitä saattaisi tällä kertaa olla hyötyä. Lisäksi kaksikko, tai ainakin nainen, vaikuttivat hyviltä olennoilta. Miettivän hiljaisuuden jälkeen sininen naaras vastasi:
'Pystytkö suojelemaan minua siltä?'

Samaan aikaan kun Alayna varoitti Chalendoria, tumma loitsu löysi uhrinsa. Samainen nuorukainen, joka oli aikaisemmin huudellut Alaynalle, jähmettyi. Hänen kasvoilleen ja varsinkin silmiin tuli tyhjä, lasittunut ilme. Seuraavassa hetkessä kasvot vääntyivät tuskastuneeseen irvistykseen.
Ennen kuin Chalendor ehti edes vastata varoitukseen, nuorukainen loikkasi eroon väkijoukosta ja suuntasi suoraan kadun laidalle kyyristynyttä kaksikkoa kohti. Hän ei vilkaissutkaan lohikäärmettä, vaan valmistautui sinkoamaan heittokirveen maaliinsa.

Alayna rypisti kulmiaan lohikäärmeen vastaukselle. Suojella keneltä? Maagilta, väkijoukolta vai molemmilta?
"Teen parhaani", hän päätyi lopulta vastaamaan, muttei entinyt juuri muuta ennen kun tajusi heittokirveen lentävän päin. Hänen silmänsä levisivät, kun hän tajusi ettei pääsisi väistämään.
"Varo!" hän sähähti äkkiä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jokin nopea ja sininen heilahti ilmassa ja heittokirves putosi vaarattomana maahan. Lohikäärme laski pyrstönsä ja lähestyi kaksikkoa. Sekin oli tajunnut tulanteen kiireellisyyden.
"Kyytiin", se totesi yksinkertaisesti ja laski itseään sen verran, että sen selkään pääsisi kapuamaan. Suuret siivet levisivät valmiina nostamaan olennon ilmaan ja samalla tarjoten suojaa väen heittelemiltä tavaroilta, joita oli alkanut tulla enemmänkin kun Eyronin loitsu oli laajennut ihmisestä toiseen.
"Autatko minut sen selkään?" Alayna kysyi Chalendorilta ja muisti sitten, ettei tämä ollut pystynyt seuraamaan telepaattista keskustelua.
"Se lupasi auttaa meitä", hän lisäsi ja värähti kivenmurikan osuessa hiukan turhan lähelle.

//Sori kun kesti... ja anteeksi sekavuus. :3//

Väkijoukossa tapahtunut kohahdus sekä Alaynan varoittava sähähdys saivat Chalendorin vilkaisemaan väkijoukkoa, jolloin hän näki kauhukseen teräaseen lentävän ilman halki heitä kohti. Ennen kuin mies ehti kunnolla tajuta mitä oli tapahtumassa, lohikäärme liikautti valtavaa ruumistaan ja yhdellä hännän huiskauksella pysäytti heittokirveen matkan. Se oli onni, vaikka kultahaltia ulkoaisesti katsottuna hätkähtikin enemmän lohikäärmeen liikettä kuin äskeistä hengenvaaraa. Hengenlähtö olisi ollut lähellä, ellei lisko olisi pelastanut heitä. Haltioiden pitkistä elinvuosista ei ole mitään hyötyä leikkaavia, sivaltavia ja viipaloivia aseita vastaan.

Miehen ei tarvinnut älähtää lisäkysymyksiä, kun nainen vastasi hänen suurimpaan ihmetyksen aiheeseensa aivan oma-alotteisesti. Vai että oli lisko lupautunut auttamaan. Tuskinpa Alayna huijaisi, eihän siinä olisi mitään järkeä, mutta oli vain epämiellyttävää, että Chalendor oli ollut äskeiseen mennessä täysin tietämätön koko asiasta.
Heitä kohti alkoi lennellä lisää esineitä, vihanneksista kiviin, eikä miehellä ollut aikaa jahkailla.
"Tuota...", hän aloitti suunnitellen seuraavaa liikettään. Mistä hänen tulisi ottaa kiinni Alaynasta, miten toista ei sattuisi ja mikä oli sopivaa? Lohikäärme oli siirtynyt heidän ja väkijoukon väliin, mutta siitä huolimatta jokin kova kolahti miehen ohimoon. Se oli omena, mutta harvinaisen epämiellyttävä sellainen. Seuraava lentävä esine olisi varmasti tappavaa laatua, joten epäröinnistään huolimatta hänen tuli toimia heti. Chalendor pujotti varovasti kätensä naisen selän ja polvien taakse, mutta kosketuksen jälkeen hän nosti Alaynan varsin rivakasti ja lähti kiikuttamaan toista liskon luokse.

Chalendor piti katseensa tiukasti tuossa liskossa, eikä hän vilkaissutkaan sylissään makaavaan Alaynaan. Hän ei kuitenkaan voinut edes kuvitella kantavansa jotain perunasäkkiä, sillä veri kohisi korvissa kaiken jännityksen takia ja hänen suipot korvansa punoittivat. Tiukan ilmeen ylläpitäminen oli siis hyvin tärkeää ja hän katsoi lohikäärmettä avoimen epäluuloisesti. Mitä varmuutta hänellä on siitä, ettei lisko yhtäkkiä pilko heitä palasiksi ja syö välipalana?

((saat ihan vapaasti vaikka siirtää hahmot lohikäärmeen selkään tms. Jos sillä olisi jäänyt esim satula päälle? Ja olen kesäkuun alussa paljon poissa, tarkemmin ilmoituksissa, eli silloin kestää.))

Alayna yritti maata Chalendorin sylissä mahdollisimman liikkumatta. Haavaan sattui, kuten saattoi odottaakin, mutta rimpuilu saattaisi saada toisen pudottamaan hänet ja se ei yksinkertaisesti kävisi päinsä juuri nyt. Ohimennen hän huomioi, että hänen kyljestään tuleva veri tahrasi Chalendorin vaatteet, mutta siitäkään ei ehkä kannattaisi mainita tällä hetkellä, kun heillä oli hieman suurempiakin ongelmia. Sen sijaan hän kiinnitti huomionsa siihen, mitä heitä kohti lenteli ja toivoi hartaasti, ettei mikään vaarallinen osuisi heihin.
Chalendorin päästyä lohikäärmeen luo lisko laskeutui vielä alemmas, jotta mies pääsisi kunnolla istumaan selkään jääneeseen satulaan kantamuksensa kanssa. Kun tämä oli turvallisesti kyydissä, ei otus juurikaan aikaillut. Suuret siivet käännähtivät lähtöasentoon ja pari vahvaa siiveniskua riitti nostamaan heidät maan pinnasta. Ihmisjoukko alkoi huudella vihaisesti sekä loitsun takia että siksi, että haltia oli viemässä ihmistyttöä pois varastamansa lohikäärmeen selässä, varsnkin kun kyseinen lisko vielä oli tuhonnut koko aukion. Siniset siivet olivat jo kuitenkin nostaneet haltian, ihmisen ja lohikäärmeen pois heidän paiskomiensa tavaroiden ulottuvilta ja siinä vaiheessa, kun joku tajusi alkaa etsiä jousta, kaksikko ja ratsu olivat jo kaukana talvisella taivaalla.
Eyron kirosi kauan ja hartaasti nähdessään Alaynaa kantavan haltian liihottavan pois lohikäärmeen selässä. Ei tämän näin pitänyt mennä! Lithemiél ei saanut päästä pakoon! Hänen juonensa valuisi tyhjiin, jos tämä pääsisi takaisin vanhempiensa luo. Lisäksi perhe osaisi tästedes olla varovaisempi. Alaynan karkoitus oli ollut uskomaton onnenpotku hänelle, mutta enää vanhemmat eivät uskaltaisi päästää tytärtä silmistään ilman tarkkaa vartiota. Tämä ei voinut olla totta... edelleen manaillen Eyron lähti kiiruhtamaan siihen suuntaan, mihin lisko oli lentänyt. Hänen olisi jäljitettävä pakolaiset ennen kuin he ehtisivät Feniin. Hänen takanaan loitsusta heräilevä ihmisjoukko katseli ympärilleen sekavan ja väsyneen oloisena. Mitä ihmettä äsken oli tapahtunut? Mihin lohikäärme ja haltia olivat kadonneet? Entä se tyttö?
Lohikäärmeen lentäessä kohti kaakkoa Alayna oli hyvin kiitollinen siitä, että sattui olemaan Chalendorin sylissä. Tuuli oli hyytävä ja toisen keho piti hänet edes osittain lämpimänä. Lisäksi hän ei vammansa takia olisi edes pysynyt kyydissä, mikäli olisi joutunut itse istumaan satulassa.
"Voisitko etsiä jonkin suojaisan paikan ja laskeutua? Mieluiten sellainen paikka, jonka lähellä olisi jonkinlainen lähde, jonka jään saat rikki. Minun on puhdistettava ja hoidettava tämä haava", hän pyysi lohikäärmeeltä ja mietti sitten, mitä sanoisi Chalendorille.
"Tämä haava on puhdistettava mahdollisimman pian. Muuten en voi edes yrittää parantaa sitä. Lohikäärme yrittää löytää sopivan laskeutumispaikan, jossa voin koettaa tehdä sille jotain", hän päätyi lopulta sanomaan toivoen, että toinen kuulisi hänen sanansa tuulen yli. Äkkiä hän tunsi ihollaan kihelmöintiä, kun muodonmuutosloitsu purkaantui ja hän muuttui jälleen hopeahaltiaksi.

//Selevä. Tuon verran autohittiä tuohon sitten tuli. :3 Toivottavasti ei haittaa.//

((Jatkuu pelissä Pako siivillä))