Haaksirikon jälkeen

Cerathan silmissä hämärtyy ja ennenkuin hän ehtii kerätä tajuntansa, kivun aalto pyyhkäisee hänen ylitseen ja kaikki pimenee. Donin ympärillä olevat kädet lipuvat alemmas ja koko nainen veltostuu tämän käsille kuin kuollut.

Ceratha avaa silmänsä ja on valkoisessa kirkkaassa huoneessa. Tämä on varmaankin jotain harhaa.. sain kovia iskuja päähän.., nainen miettii ja hymähtää. Valosta astuu esiin mustahiuksinen mies jolla on luonnottoman vaaleansiniset silmät. Kauniimpaa miestä Ceratha ei ole koskaan nähnyt ja katselee kun mies kävelee lähemmäs. ..Olenko kuollut?, Ceratha ajattelee ja naurahtaa ontosti. Se tästä vielä puuttuikin. Ei kai sentään?

Mies tulee aivan tämän eteen ja nainen hämmentyy. "Et sinä kuollut, pyörryit vain..", mies sanoo hymähtäen. "Minä tulin sanomaan että rakkautesi ja kärsimyksiesi takia saat armahduksen". Ceratha katsoo miestä hölmistyneenä. Mikä ihme harha tämä on? "Nai Donahue Keeble ja synnytä hänelle tämä lapsi. Sinä olet onnesi ansainnut", mies jatkaa ja painaa kätensä Ceratha vatsalle. "Älä pelkää, sillä minä olen Gabriel, Jumala on minut lähettänyt sinulle. Ceratha.." Gabriel suutelee naista otsalle.

"Ceratha.. Ceratha.. Ceratha.."

Ceratha raottaa silmiään varovasti ja räpyttää ne auki. Donin hytti.. Ja Don. Kivun palatessa nainen puristaa lakanaa ja inahtaa. Kaikki on nyt kuitenkin paremmin. Cerathan ajatukset harhailevat takaisin hetkeen jolloin Gabriel puhui hänelle. Häntä lyötiin päähän pahemmin kuin hän oli luullut. Tuollaisia kummallisia harhoja ei jokapäivä näe.

Don tuntee helpotuksen tunteiden pyyhkäisevän lävitseen, kun Ceratha raottaa silmiään. Hän nojautuu tytön puoleen ja koskettaa tyynnyttävästi tämän poskea. Hän on huono lohduttamaan ketään, eikä hän nytkään osaa pukea huolestuneisuuttaan kunnolla sanoiksi. Ainoa mitä hän voi, on tiedustella Cerathan vointia ja sen hän tekeekin kiireesti, heti saatuaan tytön kohdistamaan katseensa häneen.

”Koskeeko kovasti?” mies tiedustelee. Hän toivoo hartaasti, että hänen epämääräinen rukouksensa olisi kuultu ja Herran viha olisi pyyhkäissyt Cerathan ohitse jättämättä tämän pahempia jälkiä. Hän tietää, että selviytyisi kyllä, jos nainen kuolisi. Hän ei usko, että yhdenkään ihmisen menettäminen saisi häntä lopullisesti romahtamaan. Hän ei itkenyt edes äitinsä hautajaisissa, eikä jälkeenpäinkään, sillä eihän aikuisen, hyvin kasvatetun miehen sovi tehdä sellaista – eikä hänestä muutenkaan tuntunut siltä, että moinen hysteerinen tunteenilmaus olisi tarpeen tai edes odotettua. Silti juuri nyt ajatus Cerathan menehtymisestä saa aikaan oudon tyhjän, hätääntyneen tunteen hänessä ja hänen sydäntään puristaa ahdistavasti. Don sujauttaa sormensa tytön sormien lomaan ja pitelee varovaisesti tämän kättä. Hänen tekisi mieli kysellä Cerathalta tämän voinnista ja kivuista enemmän, mutta hillitsee itsensä ja antaa toisen rauhassa vastata. Kiirehtimällä asiat eivät koskaan luonnistu hyvin.


//Sanottakoon vielä, että saat muuten sitten tuossa Tenlitin pelissäsi tehdä Thimillä ihan mitä mielit ja liikutellakin häntä, jos se jossain kohtaa tulee tarpeelliseksi. Minä en suojele mitään "tekijänoikeuksia" heppuun (: //

Ceratha katsoo kapteenia varovasti ja hymähtää sillä kauniilla tavalla kuin aina, kaikesta huolimatta. "Kyllä... muttei... niin kovasti.. kuin äsken.." Cerathalla on vielä vaikeuksia hengittää aivan kunnolla. Hän puristaa Donin kättä omassaan kivun kouraistessa.

Hän naurahtaa hiukan, tulkitessaan Donin ilmettä. "Älä huoli.. kyllä minä.. tästä selviän.. Älä ole niin.. huolissasi..", Ceratha sanoo hymähtäen ja katsoo kattoa.

"Olen pahoillani.. kun suutuin..", hän sanoo surullisesti. "Pelkäsin että.. kuolen.. enkä ehdi sanoa... että kyllä minä... sinua rakastan.. kaikesta.. huolimatta". Kyynel valuu naisen poskea pitkin ja hän puristaa Donin kättä hellästi.

"Olenko.. Minä oikeasti... Huora.. Jolla ei.. ole oikeutta.. elää..?", Ceratha kysyy surullisesti. Hänen mieleensä harhautuu joukon päällikön sanat, jotka ovat toistaiseksi sammuttaneet osan hänen elämänhalustaan.

//Juh, siirrän sitä jos tulee tarve (: Lueskelin tuota Renuireissä tapahtuvaa juttua kauhulla :S//

”Sinulla voi olla katkennut kylkiluu”, Don sanoo, ja onnistuu jälleen kerran kuulostamaan asialliselta nyt, kun välitöntä hengenvaaraa ei enää ole. Kenties… onhan edelleen mahdollista, että Ceratha on loukannut pahoin, ja seuraukset näkyisivät vasta myöhemmin. Ensimmäisellä laivalla, jolla Don palveli, eräs laivapoika sai putoavasta puupalkista lujan iskun päähänsä ja näytti ensi alkuun selviävän pelkällä säikähdyksellä, mutta oli vielä samana yönä vajonnut kouristelevaan tajuttomuuteen ja heittänyt henkensä. Jumalan tiet ovat tutkimattomat – ja julmat. Kapteeni kuitenkin vakuuttaa Cerathalle toista: ”Älä huoli, vaikka niin olisikin se ei ole vaarallista ja paranee itsestään, jollet juoksentele paljon.” Hän nielaisee ja hänen sormensa hipaisevat kevyesti Cerathan vatsaa. ”Eihän sinua satu… tänne?” hän utelee ja väistää tytön katsetta. Hänellä ei ole ollut aikaa ajatella huolellisesti Cerathan kannella lipsauttamaa väitettä, mutta jos, jos, se pitäisi paikkansa, niin lyönnillä vatsan seudulle voisi olla pahatkin seuraukset.

Vai olisiko se vain hyvä asia, mikäli hän menettäisi lapsensa nyt? Meidän lapsemme… Donin ajatukset halvaantuvat aloilleen, kun hän alkaa vähitellen toden teolla tiedostaa, että mahdollinen uusi elämä olisi puoliksi myös hänen vastuullaan ja hänen. Ajattelen sitä myöhemmin, hän päättää nopeasti ja keskittyy Cerathan katkonaiseen puheeseen.

Voi kulta pieni, kyllä sinä olet huora ja minä olen tehnyt sinusta sellaisen. ”Älä sure tuollaista”, kapteeni sanoo. ”Jumala on hyvä ja lempeä…” Hän takeltelee hieman, uskomatta omia sanojaan. Monet papit saarnasivat joka pyhäpäivä jumalallisesta armosta ja laupeudesta, mutta seudulla, jolla Don on kasvanut, on painotettu enemmän Kaikkivaltiaan voimaa ja kunniaa, ja hänen kykyään tuhota ne, jotka eivät seuraa hänen lakejaan. Tällaiseen Jumalaan Don on aina uskonut – tuomariin, joka jakaa ihmiset pelastettaviin ja niihin, jotka eivät pelastusta ansaitse.

Hän suutelee Cerathan kättä ja luopuu vetoamasta ylimaalliseen anteeksiantoon. ”Minä suojelen sinua kyllä”, hän lupaa sitten. Hän ei vielä täysin tiedä miten, mutta jotenkin hän oikaisisi tilanteen jälleen hyväksi. ”Ne miehet saavat rangaistuksen siitä, mitä tekivät sinulle.”

//Cera voi aina saada koiran itselleen, se nyt ainakin selviää siitä pelistä (: //

Ceratha irvistää kivusta Donin koskettaessa hänen vatsaansa. "Ä-älä..", nainen henkäisee. "Tuskin minä raskaana olen.. kai se enemmän sattuisi silloin.. mutta hyvin arka se on..", Ceratha miettii ääneen. Eikä ihme, vatsa on melkein yhtä mustelmaa.

Hän on hyvin helpottunut ettei ole raskaana, Don tuskin menisi naimisiin hänen kanssaan koskaan, oli lapsi tai ei. Eikä hän halua Donia siihen pakottaakkaan, eihän tämä ole koskaan ollut kovin isällinen hahmo.

Vaikka Ceratha haluaisi vastauksen "Et sinä huora ole rakas", sitä ei kuulu. Hänen silmänsä lasittuu kattoon. Doninkin mielestä hän on huora, hienoa.

”Jumala on hyvä ja lempeä…”, Don sanoo hiukan epäuskoisen kuuloisesti. Cerathan katseen lasitus unohtuu kun hän muistaa tuon hyvin kauniin miehen "Gabriel..", hän sanoo ajatuksissaan. "Älä pelkää, sillä minä olen Gabriel, Jumala on minut lähettänyt sinulle"

Hetken tauon jälkeen Ceratha hymähtää hyvin kummallisesti ja toteaa kuiskaten "Näin mitä kummallisimman harhan ollessani tajuton."

Don vetää kätensä nopeasti kauemmas, kun tyttö liikahtaa kivulloisesti. Hän ei normaalisti juuri sääli ihmisiä, jotka ovat satuttaneet itsensä (’ei se makaamalla parane’ on hänen yleinen kommenttinsa loukkaantumisiin), mutta Cerathan loukkaantuminen tekee hänet araksi. Hän ei halua pahentaa toisen vointia tarpeettomasti koskettelemalla tätä.

Oli Jumalan suunnitelma tai ei, niin ne jotka tämän tekivät saavat kyllä maksaa siitä, hän ajattelee ja tuntee edelleen tyrmistystä siitä, että tällaista voi tapahtua hänen laivallaan. Kyseessä sentään pitäisi olla vartioalus, eikä mikään veneellinen villejä barbaareja. Minun pitää järjestää oikea lääkäri katsomaan häntä, varmuuden vuoksi. Ehkä tämä osaisi sanoa jotain varmaa myös siitä, onko Ceratha siunatussa tilassa. Sikäli kuin siinä tilassa on mitään siunattua.

Kapteeni ehtii jo huolestua uudestaan, kun Ceratha lausuu enkelin nimen. Jos tyttö näkee näkyjä, niin ehkä tämä on kolauttanut päänsä pahemman kerran. Mutta ei, Ceratha haluaa vain kertoa siitä, mitä koki ollessaan tajuton. ”Niin, mitä sinä näit?” Don kysyy. Hän muistelee kuulleensa, että pahoin loukanneita pitää puhuttaa, jotta nämä eivät nukahtaisi ennen kuin on selvää, ettei liian pahoja vammoja ole.

Ceratha hymähtää ajatuksilleen. "No.. ", hän sanoo tietämättä mistä aloittaisi. "Ensin oli sellainen levollinen tunne ja kun avasin silmäni olin valkoisessa ja valoisessa huoneessa..". Cerathan hengitys on tasaantunut normaaliksi, mutta hänen katseensa on oudon etäinen, kuten aina kun hän pohtii jotain elämää suurempaa.

"Valosta astui mies.. Hyvin kaunis mies. Mustat hiukset kuin kylmäkauden yö ja silmät kirkkaammat ja sinisemmät kuin taivas..", Cerathan mieleen harhautuu kuva tästä Gabrielista.

"Hän tuli hyvin lähelle ja sanoi että rakkauteni ja kärsimykseni takia olen armahdettu", Ceratha sanoo huvittuneena. "Että en kuole, selviän kyllä. Ja että minun pitäisi asettua sinun kanssasi aloilleni ja synnyttää sinulle lapsi". Nainen naurahtaa ja pudistaa päätään.

""Älä pelkää, sillä minä olen Gabriel, Jumala on minut lähettänyt sinulle""

Ceratha katsoo haikeasti kattoa hiljaisuuden vallitessa molempien välillä. "Taisin saada kovan iskun päähän kun tuollaisia näen.."

Don ei oikein tiedä mitä ajatella Cerathan sanoista. Tietenkään hänellä ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö korkeammat voimat välittäisi ihmisille kaikenlaisia viestejä, merkkejä ja ohjeita siitä, mitä näiltä odotetaan ja miten näiden pitäisi elämäänsä elää. Siitä huolimatta, että omaa ainakin omasta mielestään huonohkon mielikuvituksen ja yksioikoisen elämänasenteen, kapteeni uskoo vankasti uskonnolliseen mystisismiin, profeettoihin ja enkeleihin ja henkimaailmaan, joka toimii ihmisten maailman rinnalla. Näiden asioiden parhaimpana tulkkina tietenkin on papisto, mutta joskus tavallinen kansakin saa jumalallisia viestejä. Yleensä merkit vain ovat epämääräisiä ja hankalasti ymmärrettäviä. Se, että enkeli tulisi suoraan keskustelemaan ihmisten kanssa, on harvinaisempaa. Harvinaista, mutta ei täydellisen mahdotonta.

”Sinä et siis usko siihen?” Don kysyy vakavasti, aivan kuin Ceratha olisi saanut postissa merkillisen kirjeen, jonka lähettäjää he koettavat yhdessä arvailla. Ei hän itsekään usko, mutta tällaisten asioiden kanssa täytyy olla erittäin varovainen. Vaikka enhän minä voi naida häntä ja sen hänkin tietää. Hän on liian alhainen nainen minulle, se olisi hirveä skandaali.

Pahempiko kuin se, että puolet laivasta on nähnyt minut kantamassa lähes alastonta naista sylissäni?

Ceratha hymähtää. "Sain iskuja päähäni ja näin tuollaisia.. Se kuulostaakin niin hullulta että en oikein tiedä..", nainen sanoo ja hänen katseensa siirtyy Doniin. "Uskotko sinä siihen?"

Jos Don uskoisi niin hänhän menisi naimisiin Cerathan kanssa. Sitä Ceratha ei usko, joten hän ei myöskään usko Donin uskovan koko asiaan. Mitä hän sanoisi isälleenkin? "Enkeli käski minun mennä naimisiin rakastajattareni kanssa"? Ehei, Don ei koskaan julkistaisi suhdettaan häneen. Siksi suhde painoikin Cerathan harteita päiväpäivältä enemmän.

Kipu on hiukan laantunut ja Ceratha nousee varovasti käsiensä varassa kyljelleen. Nyt hän saa jo henkeä normaalisti ja kamalaa pahoinvointia hänellä ei ole. Hän varmasti selviää sillä ruhjeet ovat pinnalla eikä sisäisiä. Naisen hento vartalo ei vain ole moiseen kohteluun tarkoitettu.

Mitä nyt tapahtuisi? Hänen tulisi parantua jossain, mutta laiva täytyy jonkun ajan päästä tyhjentää ja mahdollisesti irroittaa joitakin osia. Eikä Ceratha ole niin varma siitä voiko enää koskaan työskennellä tällä laivalla muistamatta kaikkea sitä äskeistä. Ehkä voisi, mutta miehistöä hänen ei osaisi enää kohdata.

Donahuen isä tuskin sulattaisi kovin helposti sitä, että hänen ainoa poikansa päättäisi uskontoon ja enkeleihin vedoton ottaa puolison, joka ei toisi sukuun taloa eikä tavaraa. Tosin Donin omakin äiti oli hieman rajatapaus, varakas nainen tosin, mutta luonnoltaan häilyväinen ja omalaatuinen, ja ainakin kaikkien paikallisten mielestä outo valinta Deyr Keebleltä. Kapteeni ei silti usko, että äidin muistoon vetoaminen auttaisi yhtään sen enempää kuin jumalallisesta johdatuksesta puhuminen, varsinkaan, kun hän ei todella halua verrata Cerathaa omaan äitiinsä. Don ei lapsuusvuosiensa jälkeen oikein tullut toimeen naisen kanssa ja suhde hiipui viimeisinä aikoina viileäksi ja vältteleväksi, vaikkakin muodollisesti kohteliaaksi.

Se, että isä poistaisi hänet perimysjärjestyksestä, ei outoa kyllä niinkään häiritse kapteenia. Hän on ollut poissa kotoaan niin kauan, ettei enää osaa nähdä itseään kartanonherrana hoitamassa tiluksiaan. Krystahin poika voi hänen puolestaan saada kaiken. Tilanteen aikaansaamat juorut, kuiskuttelu, tuijottaminen ja takanapäin naureskelu sen sijaan ovat asioita, joita hän kestäisi huonosti. Tuskin isäkään sellaista kyllä haluaisi. Keeblen suvussa julkisivusta on aina pyritty huolehtimaan, tapahtui kulisseissa mitä tahansa. Juoruja ei tietenkään tämän tapauksen jälkeen voi välttää. Voi Ceratha, voi kulta parka, mitähän meidän kannattaisi tehdä…?

”Eihän tuollaista yleensä tapahdu”, kapteeni vastaa ja hieraisee otsaansa yrittäen kokoilla ajatuksiaan. Hän haluaa Cerathan pois Dankerilta ja pois miehistön luota ja yrittää keksiä, mikä olisi paras ratkaisu. ”Niin tai näin, niin sinun pitäisi toipua jossain, ainakin muutama päivä. Voisimme ottaa sinulle huoneen majatalosta…”

Cerathan ajatukset harhailevat Gabrielissa. Voisiko moinen asia oikeasti olla totta? Ei kai sentään. Jos olisi niin hänen asiansa olisivat nyt loistavasti ruhjeita lukuunottamatta. Hän olisi mielellään Donin vaimo ja synnyttäisi tälle lapsen. Hän voisi vaikka maksaa siitä ja olla siinä tilanteessa kuin nyt vallitsevassa epätietoisuudessa ja murheessa.

Mihin hän nyt joutuisi? Voisiko hän enää työskennellä laivalla? Ikinä? Miten hänen ja Donin kävisi? Olisivatko he tästä lähin vain kapteeni ja piika? Entä jos hän onkin raskaana kaikesta huolimatta? Ei, tuskin. Cerathan päässä pyörii kaikki kaikesta ja hän ei pidä siitä laisinkaan. Voisipa Gabriel tulla uudestaan, näyttäytyä Donillekkin ja sanoa mitä pitää tehdä minkäkin suhteen ja miksi.

Ceratha hymähtää hiukan Donille. "Miten sinä näet parhaaksi.. Tiedät aina mikä minulle on parhaaksi..", hän sanoo ja hengittää syvään.

’Tiedät aina mikä minulle on parhaaksi’. Kunpa se olisikin totta, tai kunpa hänen tietonsa edes kanavoituisivat teoiksi. Toistaiseksi hän on onnistunut lähinnä satuttamaan tyttöä. Toki hän on alusta saakka tarkoittanut hyvää: pelastaessaan Cerathan kauppiaalta, jonka mukana tämä kulki, ottaessaan tämän laivalleen ja antaessaan tälle työtä ja… vuoteensa. Tie helvettiin on reunustettu hyvillä aikeilla. Hänen olisi luultavasti käynyt paremmin, mikäli hän olisi pysynyt sen kauppamiehen luona, Don ajattelee.

Hän noutaa kaapista valkoisen pellavapyyhkeen ja palaa Cerathan luokse alkaen siistiä verta huolellisemmin pois naisen iholta. Käytännön toimet ovat aina rauhoittaneet häntä ja antaneet aikaa ajatella ja hän keskittyy nytkin ruhjeiden puhdistamiseen vakavalla asiallisuudella, samalla kun hänen mietteensä poukkoilevat sinne tänne. Lopulta kapteeni avaa jälleen suunsa: ”Luuletko, että selviät hetken yksinäsi? Minun pitäisi katsoa, mitä täällä on meneillään. Järjestän myös sinulle vaunut ja käymme hankkimassa sinulle huoneen majatalosta. Et voi kävellä sinne tuossa tilassa.”

Vaikka Ceratha aiemmin suuttuikin, hän rakastaa Donia syvästi ja on hyvin kiitollinen kaikesta mitä tämä on hänelle antanut. Hän voisi tehdä sen kaiken uudestaan jos Don pyytäisi.

Ceratha katselee kun mies pyyhkii verta pois pyyhkeellä ja vavahtaa ajoittain jos haava on kipeä. Joko hän on turtunut kivusta tai sitten kipu on vain laantunut. Jokatapauksessa hänellä on hiukan parempi olo.

Donin kysymys ei lainkaan yllätä häntä. Nainen hymähtää ja toteaa "Olet laivan kapteeni. He varmaankin tarvitsevat sinua enemmän siellä kuin täällä. En minä nyt noin tärkeä ole ja pärjään kyllä"

Ceratha katselee Donia hellästi, suukottaa toisen kätensä sormenpäitä ja painaa sormet Donin huulille. Sitten hän hymähtää kauniisti ja kuiskaa "Nähdään myöhemmin"

Jotain toista, erilaisella tavalla kasvatettua miestä saattaisi jopa häiritä Cerathan uhrautuvaisuus, naisista puhumattakaan. Don tietää, että hänen oma sisarensa vetäisi tytön sivuun ja sanoisi pari valittua sanaa siitä, miten Cerathan ei sovi vähätellä itseään; miten naisen pitäisi arvostaa itsensä vähintään yhden laivan veroiseksi. Mutta Krystah onkin aina ollut hankala, eikä ole täysin ymmärtänyt omaa paikkaansa yhteiskunnassa. Aivan kuten heidän äitinsä… Kapteeni tulee paljon paremmin toimeen hiljaisten ja nöyrien neitojen kanssa, jotka luovat katseensa maahan, puhuvat lempeällä äänellä ja hymyilevät vienosti. Hänestä ei ole mitään kummallista siinä, että naiset vähättelevät itseään. Kainoushan kaunistaa.

Hän ei silti toivo, että Ceratha puheistaan huolimatta todella pitää itseään arvottomana. Vaikka me olemme tehneet pahoja asioita, hän muistuttaa itseään ties monennenko kerran. Ehkä minä voisin lähettää hänet luostarin hoteisiin. Hän voisi viettää loppu elämänsä nunnana.*

”Palaan aivan pian. Koeta levätä hetki, kultaseni”, kapteeni sanoo. ”Me puhumme lisää siitä mitä tehdä seuraavaksi sitten, kun olen saanut sinut johonkin miellyttävämpään paikkaan.”

Hän vilkaisee vielä ovella taakseen ennen kuin poistuu ripeästi. Hän ei halua päästää Cerathaa silmistään liian pitkäksi aikaa.

//*En kyllä tiedä, onko näillä mitään luostarisysteemiä, mutta kirjoitin nyt kuitenkin noin, kun porukka tuntuu elävän jossain katolisprotestanttisessa sekasotkussa muutenkin.//

//Khyllä..//

Ceratha hymähtää kapteenin puheille ja kääntyy takaisin selälleen. Hän kuulee kohta kun ovi käy ja jää sitten hyttiin yksin. Toivottavasti kukaan ei olisi sinne tulossa, tuskin onkaan.

Cerathaa kylmää ja nainen vetää hennosti peiton sängyn reunalta ylleen. Hän ei halua ruhjeitten ja haavojen lisäksi flunssaa tai muuta sellaista. Ehkä tämä olisi jo tarpeeksi yhdelle päivälle.

Onneksi nainen luottaa siihen että Don tulee pian. Mies on aina ollut hänelle uskollinen, vaikkakin joskus hiukan hankala ja pitänyt tälle kovaa kuria jopa sängyssä. Ceratha ei ole valittanut, päinvastoin. Hän on pitänyt kovin siitä että hän saa olla nainen ja Don alistaa hänet siihen asemaan mihin haluaa.

Mitä hän antaisikaan että saisi olla Donin vaimo..

Laivalla on hiljaista. Vuoteella lojuessaan Ceratha ei kuule juuri muuta kuin aluksen puuosien vaimean natinan ja narahtelun, kun Danker huojahtelee hiljakseen satamalaituriin kiinnitettynä. Pariin otteeseen tyttö saattaa kuulla, miten joku kävelee ripeästi kapteenin hytin ohitse matkalla jonnekin, sitten äänettömyys jälleen palaa. Se ei tunnu uhkaavalta, vaan lähes rauhoittavalta. Auringon noustessa ulkona korkeammalle hytin lattialle piirtyy kirkkaita valolaikkuja, jotka liikkuvat hitaasti pitkin mattoa. Aikaa kuluu.

Menee tunti ja sitten hytin ovi vedetään auki. Don kävelee ripeästi sisälle ja sulkee oven takanaan. Hän vilkaisee Cerathaan samalla kun kävelee vaatekaappinsa luo ja ottaa sieltä esille paidan ja parin housuja. ”Oletko valmis lähtemään? Saat vetää yllesi minun vaatteitani, sillä omasi eivät ole siinä kunnossa, että niitä voisi käyttää. Olen kovin pahoillani, onhan se säädytöntä, mutta jos pidät viitan ympärilläsi, niin kukaan näe mitä sinulla on ylläsi. Matka vaunuihin ei ole pitkä, sillä ne odottavat aivan laiturin vierellä.”

Ceratha maatessa sängyllä hänen ajatukset harhailevat. Miten hän onnistuikin joutumaan tähän tilanteeseen? Miksi juuri hänen elämänsä on tälläistä? Näihin kysymyksiin miettiessä vastausta, ovi aukeaa ja Don tulee sisälle.

Kuunneltuaan Donin selostuksen, nainen nyökkää ja rupeaa nousemaan kivuliaasti. Vaikka hän onkin jo paremmassa kunnossa, hän ei ole kunnossa juuri lainkaan. Inahtaen hän pääsee kuitenkin istualteen, ottaa Donin tarjoaman paidan ja alkaa napittamaan sitä ylleen. Toistaiseksi Ceratha on hiljaa. Hän ei näe puhumiseen tarvetta juuri nyt kun pitää mennä.

Don polvistuu Cerathan eteen ja alkaa auttaa housuja tämän jalkaan sillä aikaa kun nainen napittaa paitaa ylleen. Hän on harvemmin joutunut auttamaan ketään pukeutumisessa ja vielä harvemmin hän on auttanut ketään pukeutumaan miesten vaatteisiin. Kapteeni yrittää kömpelösti väkrätä vyötä kiinni Cerathan ylle pujotettuihin housuihin. Kun tämä lopulta onnistuu, hän suoristautuu ja auttaa tytön seisaalleen, poimii läheiseltä tuolilta viitan ja kiertää sen Cerathan hartioiden ympärille, jotta tämän sopimaton vaatetus peittyisi lähes kokonaan. Nainen on avojaloin ja ulkona on alkava talvi, joka jo tässä vaiheessa on tuntunut vuodenaikaan nähden kylmältä, mutta jos neito ei kykenisi kävelemään matkaa laivan ja laiturin kupeessa odottavien vaunujen välillä, niin kapteeni vaikka kantaisi hänet. Voisi kantaa muutenkin. Ei sillä nyt enää ollut väliä.

”Mennään”, Don sanoo. ”Pystytkö kävelemään, vai otanko minä sinut syliin?”

Cerathasta housut tuntuvat hyvin oudoilta. Hyvin, hyvin oudoilta. Eihän hän ole koskaan ennen sellaisia pitänyt jalassaan. Ehkä miehetovat tottuneet tälläiseen, hän miettii ohimennen oudoksuessaan sitä kuinka oudolta ne tuntuvat hänen ihoaan vasten. Hän ei edes ajattele sitä laitonta puolta asiassa kunnes Don kietoo viitan hänen ympärilleen. Kaikista ihmisistä, miten Don viitsii pukea hänet housuihin?

Ceratha hymähtää Donille kun he ovat saaneet pukeutumisen suoritettua. ”Pystytkö kävelemään, vai otanko minä sinut syliin?”. Jaa, sitä Ceratha ei ollut tullut ajatelleeksi. Tuskainen istualteen nouseminen oli jo kovin vaivalloista, kykenisiköhän hän kävelemäänkään?

Nainen työntää itsensä aivan sängyn reunalle ja ottaa Donista ja sängystä tukea. Inahtaen hän alkaa nousemaan ylös. Hetken näyttääkin siltä että hän pysyisi pystyssä ja voisi kävellä, kunnes hän ottaa askeleen ja horjahtaa parahtaen kivusta Donin syliin. "E-ei, en pysty..", Ceratha sopertaa ääni väristen.

”Ei se mitään”, Don sanoo ja silittää Cerathan selkää. ”Ei haittaa. Minä vien sinut kyllä maihin.” Hän poimii tytön varovasti syliinsä ja kantaa tämän hytin ovelle, yrittäen pitää otteensa mahdollisimman kevyenä. Ceratha tuntuu itsekin kovin hauraalta ja keveältä hänen sylissään, mikä saa hänet varomaan otteitaan entisestään.

Hytin oven taiteileminen auki samalla kun pitelee naista sylissään tuottaa ongelmia muutaman sykäyksen ajaksi, mutta sitten he ovat ulkopuolisessa käytävässä. Don jättää oven sulkematta takanaan, asia jota hän normaalisti ei koskaan tekisi. Se jää avonaiseksi ja paljastaa haaksirikon, laivan kallistelun ja Cerathan loukkaantumisen aikaansaamat merkit, joita kukaan ei ole ehtinyt korjata pois: lattian, jolle on lennähdellyt paperiarkkeja, kumolleen kaatunut tuoli, veritahraiset lakanat vuoteella. Kapteeni ei katso poistuessaan taakseen. Hän antaa kaiken olla niin kuin on. Kannella on hiljaista. Aamuaurinko paistaa kirkkaasti ja taivas on sininen, mutta kaikkialla Dankerin lähettyvillä on aavemaisen hiljaista. Kallistuneine mastoineen ja vinoine kansineen mustaksi tervattu laiva muistuttaakin hieman aavelaivaa. Ainakin kapteeni tuntee olonsa kirotuksi, kun hän kantaa loukkaantuneen rakastettunsa maihin.

Laskusillan pielessä on miehistön jäsen vahdissa. Tämä tekee kunniaa, vaikka katse kierteleekin pelokkaasti Cerathassa. Kaikki laivalla tietävät tässä vaiheessa siitä, mitä on tapahtunut. ”Milloin palaatte ja minne menette, sir?” vartija kysyy rutiininomaisesti. Tiedustelu ei johdu uteliaisuudesta, vaan ohjesäännöstä: laivan kapteenin liikkeiden täytyy jatkuvasti olla hänen aluksensa tiedossa, siltä varalta, että komentoketjun huippua äkillisesti tarvittaisiin.

”En tiedä koska palaan”, kapteeni vastaa ja kävelee ohitse, jättäen vahdin tuijottamaan hämmästyneenä peräänsä. Kahle hänen ja Dankerin välillä tuntui väljemmältä kuin kertaakaan sen jälkeen, kun hän ensimmäistä kertaa asteli aluksensa kannelle. On kirkas uusi päivä ja aurinko paistaa. Vaunut heidän edessään ovat kenties kahdenkymmenen metrin päässä. Donin ilme tiukkenee äkkiä. Jos palaan, hän ajattelee. Helvetti sentään, jos hänet ja Ceratha on jo kirottu, niin mikä estäisi heitä kahta poistumasta kaupungista, tai vaikka koko saarelta… Kenties Cerathan uni oli totta. Kenties heidän pitäisi…

Hän ei ehdi ajatuksissaan pitemmälle. Vaunujen toiselta puolelta astelee näkyviin mies, joka ilmeisesti on keskustellut ajurin kanssa. Hän on pukeutunut mitäänsanomattoman harmaisiin matkamiehen vaatteisiin ja näyttää muutenkin ulkomuodoltaan sangen tavanomaiselta, eikä lainkaan huomiota herättävältä, varhaiskeski-ikäiseltä ihmiseltä, mutta kapteeni hidastaa askeliaan ja hänen katseensa lukkiutuu vieraaseen, joka nyt tyynesti odottelee vaunujen sivulla heidän saapumistaan.

”Sir Donahue”, tuntematon toteaa. ”Pitkästä aikaa.”

//Olen lähes joka viestiin aikeissa kirjoittaa jotain siitä, miten on yö, ja joudun aina korjaamaan itseäni. Ilmeisesti mun aivoni uskoo, että tällaiset asiat tapahtuvat aina pimeässä, ei aamulla.//

Ceratha henkäisee vähän kun Don nostaa hänet kevyesti syliinsä. Mies on hyvin lämmin naisen kylmää ja tärisevää vartaloa vasten. Viitta on kietoutunut Cerathan ympäri kuin peitto, peittäen vaatetuksen täysin. Haparoivin käsin nainen ottaa miehestä hiukan kiinni.

Matkalla Ceratha ei katso tuhoa ja laivaa. Hän vain tuijottaa Donin rintakehää, sitä verhoavaa kauluspaitaa, sen napitusta ja saumoja. Hänen mieleensä juolahtaa pieniä ohimeneviä ajatuksia, sellaisia jotka unohtaa heti ja joita ei jaksa huomioida. Ceratha on liian väsynyt ajattelemaan, liian heikko liikkumaan.

Nainen hätkähtää peloissaan kun kuulee vartijan äänen. ”Milloin palaatte ja minne menette, sir?”. "En tiedä koska palaan". Ceratha miettii hetken, minne he olivat edes menossa?

Kohta Don taas lähtee liikkeelle. Ceratha itse ei näe mitään kun on painautunut Donia vasten, lukinnut katseensa tämän paitaan, tuntien olonsa huumatuksi ja hakatuksi. Hänen ajatuksissaan kiertää enää yksi sana: Miksi?

Seuraavan kerran hän havahtuu vasta toisen miehen ääneen.

//Munki on jotenki tosi vaikee ajatella aamua : D jotenkin mäkin yhdistän tälläiset radikaalit ja väkivaltaiset käänteet myöhäiseen iltaan/yöhön//

//No niin, jospa minä hetkeksi hylkään lakkohöyryissään riehuvat asiakkaani ja teen jälleen jotain, mistä saa tyydytystä, kuten vaikka kirjoittaisin.//

Sir Donahue pysähtyy kuin seinään nähdessään toisen miehen ilmestyvän näkyviin vaunujen takaa. Hänen kasvoillaan välähtää hämmästynyt ilme, joka muuttuu nopeasti kiusaantuneeksi ja sen jälkeen vaihtuu varautuneeksi ilmeettömyydeksi.

”Kas, en odottanut teitä, herra…” Hänen sanansa sulavat lauseen loppua kohden muminaksi, kun hän selvästi päättää jättää toisen miehen nimen mainitsematta. Huomaamattaan Don painaa Cerathaa tiiviimmin rintaansa vasten.

Vieras herra katsoo Cerathaan tyynesti. Hänellä on tummat, mudanväriset silmät, samaa sävyä kuin joskus loppukeväästä kellareiden pohjille sulavesistä muodostuvat lammikot. Katse on hidas ja arvioiva, vaikka mies hymyileekin tasaisesti. ”Onko tyttö satuttanut itsensä, Sir Donahue?” hän tiedustelee ja maininta Cerathasta saa Donin muistamaan Cerathan tilan ja hölläämään otettaan tästä. ”On”, hän vastaa lyhyesti. ”Dankerilla sattui… onnettomuus. Aioin viedä hänet pois…” kapteeni epäröi ja katsoo odottavia vaunuja. ”Pois toipumaan. Majataloon. Tähän lähelle.”

”Noh, tämähän sattui sopivasti, Sir. Kun saavuin pari päivää sitten satamaan etsimään teitä, minulle kerrottiin, että Danker on seilannut pois edellisenä iltana, mutta täällä te nyt jälleen olette. Herran tiet ovat tutkimattomat.”

”Amen”, mumisee kapteeni Keeble ja tuijottaa vaunujen pyörää. ”Mitä asiaa teillä oli minulle…?”

”Ehkä me keskustelemme lisää matkalla”, muukalainen hymyilee. ”Voin hyvin tulla mukananne majataloon.” Hän väistää sivummalle ja hetken aloillaan seisten Don auttaa Cerathan vaunuihin. Hän ei suoraan sanoen vaikuta kovin iloiselta.

//Onko ollut paljonkin työpaikka-actioniä? :S//

Ceratha kuuntelee keskustelua hetken kunnes naisen inahduksen saattelemana kipu iskee pienenä aaltona hänen vartaloonsa ja saa hänet hiukan vavahtelemaan Donia vasten. Seuraava asia jonka hän havannoi on se että Don puristaa häntä tiukemmin itseään vasten. Johtuuko se tästä toisesta miehestä?

Ceratha ei tulisi koskaan kyllästymään Doniin, se oli selvää. Ei koskaan. Mies löysi aina uusia tapoja herätellä naisen mielenkiintoa. Uusi sana, uusi tapa, uusi ilme.. Aina oli jotain. Aina kun Ceratha luuli tuntevansa miehen jo läpikotaisin, hän saisi hämmentyä siitä kuinka vähän hän tietääkään. Nyt naisen mielenkiinto nostaa taas päätään tuskan läpi. Kuka on tämä toinen mies? Miten hän liittyy hänen rakkaaseen Doniinsa?

Miehen läsnäolo vaunuissa ei kuulosta Cerathan korviin mukavalta. Mitään hän ei kuitenkaan sano, eihän häntä kukaan puhuttelekkaan. Vaivalloisesti Ceratha pääsee vaunuihin, peittää vartalonsa nopealla ja kivulialla liikkeellä viitallaan ja nojaa vaunun seinään. Hän sulkee silmänsä ja puree hiljaa huultaan kivun nuolessa hänen ruhjeitaan.

Ruhjeittenkin alta nainen on hyvin kaunis. Hetkisessä tilassaan hän muistuttaa lähinnä haavoittunutta enkeliä. Don tuskin on ainut joka sen näyn nähdessään tahtoisi viedä tämän turvaan kaikelta ja hoitaa pienen raukan kuntoon taas.

Jaksamatta edes ajatella, naisen katse vaeltaa vaunun ikkunan takaista maailmaa poissaolevana miesten kiivetessä vaunuihin ja vaunujen lähtiessä liikkeelle.

//Voi kuule… Työpöytäni on noin seitsemän neliön kokoinen, eikä puupintaa enää erota papereiden alta.//

Vieras mies istahtaa Cerathaa vastapäätä ja Don asettuu naisen viereen. Hän liikahtaa kuin kiertääkseen käden neidon ympärille ja tukeakseen tätä, mutta jättää sitten eleen tekemättä. Vieraan läsnäolo ilmeisesti pidättää häntä tekemästä mitään, mikä olisi osoituksena heidän intiimeistä väleistään. Mitä hän mahtaa haluta minusta? kapteeni pohdiskelee ja hieraisee ohimoaan, jota on alkanut kivistää. Jos se on jotain sellaista, mitä varten Ranold on lähtenyt liikkeelle Gorasta, niin sen täytyy olla jotain tärkeää. Mutta miten se liittyy minuun…?

Ennen kuin Don ehtii tiedustella uudemman kerran, mitä asiaa paikalle ilmaantuneella miehellä on hänelle, kaivaa toinen vaatteidensa laskoksista esille kirjeen. Se on kooltaan pieni ja kulmistaan jo hivenen nuhraantunut. Kuori on sinetöity, mutta sinetti itsessään ei ole mitenkään vaikuttava sekään. Kaiken kaikkiaan kirje on hyvin tavanomaisen näköinen, mutta kapteeni epäröi hivenen ennen kuin ottaa sen vastaan. Hän katsahtaa kysyvästi vierasta ja vilkaisee sitten silmäkulmastaan Cerathaa. ”Tämänkö takia te tulitte tänne?” hän tiedustelee ja nyplää kuorta käsissään hänelle epätyypillisen päättämättömyyden vallassa.

Vieras nyökäyttää hivenen päätään ja kääntää sitten mudan väriset silmänsä naiseen. ”Lukekaa se toki, kapteeni”, hän toteaa kuin ohimennen, yhä Cerathaa silmäillen, sitten hän hymyilee rauhallisesti. ”Olen pahoillani, että neiti on loukannut itsensä. Mitä teille oikein on tapahtunut? Näytätte kovin huonovointiselta.”

//. . . May the force be with you. O_O//

Ceratha vilkaisee nopeasti miestä joka katselee häntä, sitten hän kääntää katseensa takaisin ikkunaan. Tuonkin katseen hän on aiemmin nähnyt, se ei ole sellainen irstas virne kuin yleensä miehillä vaan sellainen taka-ajatuksellinen utelias hymähdys. Ehkei se välttämättä sitä tarkoita, mutta kovin samankaltainen se on. Jos Ceratha nyt edes vilkaisultaan näki oikein. Jokatapauksessa miehen läsnäolo saa hänet jotenkin hermostuneeksi.

Nainen yskäisee ja vetää syvään henkeä, päästäen sitä sitten hiljaa ulos. Hengittäminen itsessään ei koske, mutta rinnan kohoilua ei varsinaisesti voisi kuvailla nautinnolliseksi. Hän tukee itsensä paremmin vaunun seinämään käsittäessään ettei Don siinä seurassa aikoisi koskeakkaan häneen. Eihän Donilla voisi olla mitään tunteita häntä alempiarvoista kohtaan..

Tuon haikean ja surullisen mielikuvan noustessa pintaan nainen yrittää pyyhkiä sen suoraan mielestään. Hän ei kestäisi ajatella sitä juuri nyt. Milloin tahansa muuten, ei nyt.

Silloin hän saakin muuta ajateltavaa. ”Olen pahoillani, että neiti on loukannut itsensä. Mitä teille oikein on tapahtunut? Näytätte kovin huonovointiselta”, mies utelee naista silmäillen.

Mitä ihmettä hän tuohon vastaisi? Kyllä herra varmaankin ennemmin tai myöhemmin saisi sen tietää, sen verran korkeammalle jalustalle Don näytti miehen asettavan.

Naisen avatessaan suunsa mumistakseen jotain epämääräistä vastaukseksi, kivun aalto nuolaisee ruhjeita uudemman kerran ja hän inahtaa, menee vieläkin pienemmäksi kasaksi ja tärisee.