Arki se on lainsuojattomallakin

//Ah viimeinkin pelikentällä! Joku/jotkut seuraksi, kiitos. :) Sijoittuu kylmäkaudelle 299 SSR.//

Tamminen ovi narahti sydäntä särkevästi. Se ei kuitenkaan aiheuttanut antiikkikaupan kassan takana istuskelevalle mustahaltialle päänsärkyä. Päinvastoin. Sen avullahan hän helpoiten kuuli, milloin joku asteli sisään kauppaan.

"Missä ihmeessä sinä olet ollut? Ehdin jo ikävöidä tuoksuasi", kylmäkauden tuulelta ja tuiskeelta samettivaatetuksella itsensä suojannut Celerosé huikkasi tiskin takaa vino hymy huulillaan. Ah, Elisibë. Nainen tuoksui kaudesta riippumatta aina kesän kukkasille. Vaikkei Rosé ollut koskaan nähnyt, miltä Dablifin tytär näytti, hän uskoi naisen olevan vähintään yhtä kaunis kuin auringonkukkaketo. Sillä tavoin miehet kaupungilla ainakin hänestä puhuivat, joten eiköhän sanoissa jotain perää pitänyt olla.
"Kas, itse kreivi on paikalla. Minne olette isänne lukinnut?"
Kukkien tuoksu tuoksui aina vain vahvempana.
"Miten niin lukinnut? Enhän minä nyt sellaista tekisi. Isäpappa päätti pitää hieman lomaa", Rosé hymähti ja paransi istuma-asentoaan puisella jakkaralla. Hänen vasen kätensä lepäsi hänen kävelykepinsä hopeisella kädensijalla. Miehen lähes mustat, pitkät korvat liikahtelivat kukkaistytön kengistä kuuluvan kopseen tahdissa. Nyt jos koskaan hän olisi toivonut saavansa näkönsä takaisin, sillä hän saattoi jo maistaa kesän huulillaan.
"Vanha herra Glaavius lomalla? Ei lainkaan hänen tapaistaa", Dablifin tytär hämmästeli ääneen ja laski pienen käsilaukun kädestään putiikin puiselle tiskille.
"En toki väittänytkään, etteikö äidilläni olisi ollut jotain tekemistä asian kanssa", Vardamir virnisti niin, että hänen hymykuoppansa pääsivät näytille. "Vaan enköhän minäkin osaa sinua palvella..."

Ilmasta oli aistittavissa epävarmuutta, ehkä jopa jonkinasteista turhautumista. Se ei kuitenkaan johtunut itsevarmuutta huokuvasta mustahaltiasta, vaan puutason toisella puolen huultaan purevasta hopeahaltiasta. Kyllä, heillä kahdella oli pala yhteistä menneisyyttä, mutta siitä ei oltu puhuttu sen illan jälkeen, kun Celerosé oli onnistunut kävelemään Elisibëä vastaan toinen nainen kainalossaan. Roséa moinen lipsahdus ei ollut juurikaan hetkauttanut, mutta Dablifin tytär oli tainnut loukkaantua pahemman kerran.

"Elisibë kuule...", pelimies pisti kaiken charminsa peliin ja kosketti naisen persikan pehmeää kämmenselkää hetken haparoinnin jälkeen. "Olen todella pahoillani siitä, mitä tein. Jos voisit mitenkään antaa anteeksi..."
Niin minun ei tarvitsisi pelätä, että löytäisin sinut jonkun toisen miehen kainalosta, Rosé pohti pienen päänsä sisällä. Ei hän oikein edes ymmärtänyt ihmissuhteiden päälle, mutta aina kun hän pelkäsi menettävänsä jonkun läheisen, josta hän voisi vielä joku päivä hyötyä, hän koetti kietoa henkilön uudemman kerran pikkurillinsä ympärille...vaikkapa sitten kauniiden sanojen ja hellien eleiden avulla.

Tällä kertaa häntä ei kuitenkaan onnistanut, sillä suudelman sijaan mies sai avokämmenestä poskelleen. Ennen kuin Vardamir ennätti edes sanoa mitään shokkitilastaan, johon hän oli vajonnut, Elisibë oli ottanut ja lähtenyt. Onneksi Celerosén iho oli lähes musta, muutenhan hänen ihonsa olisi tällä hetkellä punoittanut kuin ylikypsä tomaatti. Tästä se tyttö saisi vielä maksaa...

//Järkkäsin Ceratha tyttöseni tänne kun sinulla ei ollut vielä seuraa.. (: Saanko tulla peliin?//

Ceratha oli viipynyt jo muutaman päivän Tenlitissä laivan puosun, Thim Emellin kanssa. Miten hän oli tännekkin päätynyt? Vastaus oli selvä, silti se tuntui kovin epätodelliselta.

Elverissä Danker oli joutunut onnettomuuteen ja nyt se olisi korjauksessa. Thim Emellin oli tarkoitus viedä jokin tietty osanen huoltoon tänne Tenlitiin, ja koska kapteeni ei kovinkaan paljon luottanut siihen että Ceratha olisi turvassa miehistön seurassa, oli hänet laitettu puosun mukaan. Nainen ei valittanut eikä sanonut vastalauseita, mutta ajatus olla kaukana kapteenista tuntui jo silloin kamalalta.

Nyt herra Emell oli valvomassa korjausta. Jotta Cerathan ei tarvitsisi istua majatalossa, oli Emell antanut tälle vähän rahaa jotta tämä voisi kierrellä kauppoja ja ostaa itselleen toisen parin vaatteita. Ceratha oli kiitellyt miestä niin kauan että se oli Emellistä huvittavaa. "Enemmän sinä niitä tarvitset kuin minä", mies huikkasi ennenkuin lähti.

Ceratha kierteli kauppoja. Hän haluaisi ensin tutkia hiukan kaupunkia ennenkuin ostaisi vaatteet ja lähtisi takaisin majatalolle. Muutamien kauppojen jälkeen hän tulee antiikkikaupan kohdalle. Tuskin hän sieltä mitään voisi ostaa, mutta ihastella hän kyllä voisi. Nainen avaa oven varovasti ja vavahtaa hiukan siitä tulevasta kamalasta narahduksesta. Hän vilkaisee kassalle ja näkee miehen. Sellaista miestä hän ei ole ikinä nähnytkään, muuta kuin eräässä toistuvassa unessa..

Varovasti Ceratha astelee hiukan lähemmäs. "Päivää herra", hän toteaa ystävällisesti. Naisen vaatteista kantautuu tuulahdus raikasta meri-ilmaa.

//Sijoitetaan tää kylmäkauden kolmannelle viikolle ja vaikka toiselle päivälle, jos sopii? Eli 2.3.ky.299//

Aiemmasta välikohtauksesta suivaantuneen Vardamirin keskittyminen oli herpaantunut niinkin paljon, ettei hän ollut edes noteerannut tammisen oven kolmatta narahdusta. Vasta kun heleä, selvästi nuoren naisen ääni tervehti häntä, mies valpastui, suoristi ryhtinsä tiskin takana ja hymyili leveästi suuntaan, josta ääni oli kantautunut. Tyttö oli taatusti nuorempi kuin Dablifin tytär.

"Päiviä päiviä, neiti. Tulitteko kenties etsimään jotain tiettyä? Voinko auttaa?", mustahaltiamiekkonen kysyy lempeällä äänensävyllä siitä huolimatta, että hänen päänsä sisällä kiehui edelleen. Miten Elisibë olikin saanut hänet näin kiukkuiseksi. Siitä oli kai liian paljon aikaa, kun hän oli viimeksi joutunut suuttumaan hameväen edustajalle. Jonkun oli kai taas ollut pakko muistuttaa, että se oli silti mahdollista.

//Vähän tynkä, mutta eiköhän tämä tästä kun hahmot pääsevät juttuun. ^^" Anteeksi.//

//Juuh, päivämäärä käy mainiosti (://

Ceratha katsoo haltiaa. Tämän katse on jotenkin.. tyhjä? Se on sellainen hiukan poissaolevan oloinen katse joka kohdistuu ääniä päin. Hän on kai sokea..?, nainen ajattelee itsekseen.

Vaikka miehen ääni ei ole mitenkään vihainen, on siinä hiukan jonkinlaista turhautuneisuutta havaittavissa. Tuskin se on Cerathan syy, ehkä kauppa ei vaan oikein suju? Tai ongelmia ihmissuhteissa? Toisaalta, ei olisi kovin hienotunteista kysellä ventovieraalta herralta sellaisia.

Tarkoitus ei ollut jäädä tuijottamaan, mutta silti nainen havahtuu siihen että tekee juuri niin. Mies vain on niin hyvin mielenkiintoinen. Eikä hän ole pitkään aikaan puhunut juuri kenellekkään. Viimeksi Thim Emellille ja sitä ennen..

Taas hänen ajatuksensa harhautuivat Donahue Keebleen. Miksei Ceratha voisi hetkeksi sysätä häntä pois mielestään, unohtaa hetkeksi sen kamalan ikävän miestä kohtaan? Epätoivoisen omistautunut sinulle, sitä hän on kapteenille ja tulee vielä pitkään olemaan.

Mies tiskin takana varmaan odottaa vastausta, Ceratha havahtuu jälleen ja hymähtää itsekseen. "Ei herra, en mitään erityistä. Kunhan kiertelen kaupunkia ajankulukseni ja satuin näkemään tämän viehättävän puodin..", nainen toteaa.

//Ei se mitään, aina ei ole inspiraatiota (://

Sokeat silmät erottivat ikkunista tulvivan valon edessä tummemman hahmon, mutta siinä olikin kaikki, mitä Rosén sokeilla silmillä saattoi ympäristöstä erottaa ilman taikuutta. Onneksi tyttö sentään liikkui, vaikkakin hitain askelin. Muutoin mies olisi saattanut sekoittaa hänet hieman kauempana seisovaan vaatekaappiin tai sen vierelle nostettuun jalalliseen naulakkoon. Vaikka olisihan Vardamirin pitänyt muistaa missä ne rahjukset lojuivat. Sen verran kauan ne olivat kaupattavina olleet.
"Vai niin. No kierrelkääpä rauhassa. Toivottavasti löydätte jotain itsellenne mieleistä", mustahaltiaherra sanoi kohteliaasti ja antoi asiakkaansa tutustua kaupan antimiin kaikessa rauhassa. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin se, että myyjät juoksivat asiakkaittensa kintereillä tuputtamassa kaikkea mahdollista, mikä heidän silmään sattui osumaan.
"Jos tarvitsette apua, niin kysykää vain rohkeasti. Teitä varten minä täällä olen", mies lisäsi, jottei hänen olemassaoloaan kuitenkaan täysin unohdettaisi ja vinkkasi silmäänsä viattomasti. Sokea tai ei, kyllä hänkin miesten vakiotemput osasi.

Putiikin seinälle nostettu vaihetaulu ilmoitti viidesti pingahtaen, että viidesvaihe päivästä oli juuri alkanut. Vasta keskipäivä ja Celerosésta tuntui kuin hän olisi istunut tiskin takana jo kokonaisen kierroksen. Hänen toinen jalkansa oli puutunut niin pahoin, että sitä pisteli.

Ähkäisten parimetrinen herra nousi matalalta puujakkaralta ja venytteli pitkiä raajojaan pienimuotoisen jumpan muodossa. Tällaisina hetkinä hän oli kiitollinen siitä, että oli umpisokea. Ainakaan hän ei voisi häiriintyä jumppatuokionsa tuomasta huomiosta. Olihan se ehkä hieman koomista nähdä tällainen kukkakeppi voimistelemassa, mutta lihakset Roséllakin oli ja samalla tapaa ne puutuivat kuin muillakin.

Ceratha kohottaa hiukan hämmentyneenä kulmiaan miehen vinkatessa silmää. Onhan miehet ja heidän tapansa hänelle tutut, mutta miehen siististä ulkoasusta hän ei olisi heti kättelyssä odottanut moista. "Kiitos", nainen kuitenkin saa sanottua.

Hän jää katselemaan kun tämä hyvin pitkä ja lähes musta herra nousee venyttelemään. Jokin osa Cerathasta haluaisi tulla lähemmäs ja jutella, toinen osa taas pysyä mahdollisimman kaukana.

Toistaiseksi hän rupeaa katselemaan hitaasti ympärilleen. Tuskin hän täältä mitään ostaisi, mihin hän antiikkia tarvitsisi? Tavarat vain ovat hyvin vanhoja ja hienoja, Ceratha mielellään katselee niitä hetken ennenkuin jatkaisi matkaansa.

Yrittäen keskittyä tavaroihin naisen mieleen sujahtaa kokoajan ajatus siitä että mies on luultavasti sokea. Lopulta hänen uteliaisuutensa vie voiton ja hän tulee varovasti lähemmäs. "En tahtoisi udella, enkä olla häiriöksi, mutta oletteko.. sokea?", Ceratha kysyy lempeästi ja varovasti.

Celerosén pikimustille huulille nousee mairea hymy, jonka hän kuitenkin peittää pikaisesti nyrkkinsä taa tekaistun yskähdyksen yhteydessä. Tietenkin tytön piti ottaa hänen ainokainen heikkoutensa puheeksi ja vieläpä heti näin kättelyssä. Olipa utelias letukka. Toisaalta... Tieto tietoa vastaan. Kaikkesta tiedosta oli aina jotain hyötyä. Sen verran jopa Vardamir oli elämänsä aikana oppinut.

"Oikeastaan en haluaisi puhua siitä...", mies näyttelee kuin aihe olisi ollut hänelle hyvinkin arka. Hän istuutuu takaisin matalalle puujakkaralle ja tuijottaa suuntaan, josta kirkas valo tulvii jatkuvasti hänen silmiinsä. Voi kunpa hän olisi nähnyt tuosta tuijottamastaan ikkunasta ulos, niin hän olisi ollut hieman uskottavampi roolissaan.

"Mutta kun nyt kerran otit asian puheeksi, niin ei kai tässä auta kuin myöntää", antiikkikaupan kauppias huokaisee harkitun hiljaisuuden jälkeen ja kääntää sitten tyhjien silmiensä katseen suuntaan, josta häntä oli puhuteltu.
"Eihän se helppoa ole, mutta kyllä siihen ajanmyötä tottuu. Pakkohan se on", mies jatkaa vakuuttavan sääliä kerjäävällä äänellä, mutta jatkaa pontevammin: "Mutta! Ei elämäni siihen ole kaatunut. Näinä päivinä aika monelta puuttuu jokin ominaisuus, oli se sitten aisti tai jokin raaja. Minä olen onnekas kun olen saanut pitää kaiken muun kaikenmaailman kahakoista huolimatta. Niiltä kun on varsin vaikea välttyä."

Kylläpäs sitä juttua nyt riittikin. Mikäs satusetä Vardamirista oli yllättäen tullut. Ampuuko hän hieman yli tässä roolissaan? Ei kai, jos hän pitäytyy puheliaana jatkossakin.

"Kai sinultakin jotain puuttuu? Eihän kukaan meistä ole täydellinen", Rosé jatkaa herttaisesti hymyillen, kuin olisi muka sujut sen kanssa, ettei nähnyt nenäänsä pidemmälle. Hyvä jos siihenkään. Hän ei tulisi koskaan hyväksymään sitä, että oli sokeutunut oman tyhmyytensä tähden. Jos hän vain olisi kerrankin kuunnellut äitiään... Voi miten mahtava velho hän olisikaan, jos hän olisi saanut pitää näkökykynsä.

Ceratha kuuntelee miestä ja nyökkäilee. Hän taisi vahingossa kysyä juuri kaikista arimmasta aiheesta ja miettii jo miten pahoittelisi erehdystään kunnes mies kysyy mitä Cerathalta puutuu.

Ceratha katselee miehen hymyä ja miettii "Ei toki kukaan täydellinen ole.. Ei.. Mikä minulta puuttuu?", Ceratha hymähtää ja naurahtaa. "Minulla on paljon heikkouksia.. En osaa puollustautua, tottelen liian helposti, haaveilen liikaa", nainen sanoo. Tälle miehelle on jotenkin helppo puhua ja seuraa hän on kaivannutkin.

"Mutta eräs mies kerran sanoi minulle "Älä mieti heikkouksiasi. Tanssit kuin olisit yhtä musiikin kanssa, laulat kuin enkeli ja olet kaunein nainen jonka olen koskaan nähnyt. Vahvuutesi kyllä peittää heikkoutesi"", Ceratha sanoo ja hymähtää muistolle. "Varmasti teilläkin on vahvuudet jotka peittävät heikkoutenne"

Vai oli plikka tottelevaista sorttia. Sepäs sattui. Ties miten Celerosé tulisi vielä hyötymään tuosta tyttö-rukasta. Hieman nokkavalta se vaikutti puheittensa perusteella, mutta eiköhän Vardamir moisen pikkuseikan kestä. Onhan hän itsekin varsin itsekäs. Tosin hänellä ei ole tapana kehuskella itseään (edes kertomalla mitä muut ovat hänestä sanoneet), sillä hän on huomannut sen aiheuttavan närkästystä kanssaihmisissä.

Toisin kuin Ceratha oli ehkä odottanut, Rosé ei takerru mihinkään neidin luettelemista vahvuuksista kehuakseen tyttöä entisestään, vaan vastaa vain hänelle esitettyyn kysymykseen monotonisella äänensävyllä: "Niin. On kai niitä minullakin". Mustahaltiamiehen tökerö käytös johtuu vain ja ainoastaan siitä, ettei hän kestä sitä tavanomaista "voi enhän minä" ja "no voi kiitos" -paskanjauhantaa, joka kehuja yleensä seuraa, kun on kyse naisista. Aina ne menevät muka niin hämilleen kehuista, vaikka pussailevat omaa peilikuvaansa päivät pitkät. Tällä kertaa Vardamir ei mene samaan lankaan kuin monesti aiemmin elämänsä aikana, vaan koettaa kääntää puheenaiheen pois kaikesta, minkä varjolla Ceratha voisi sortaa tai kehua itseään enemmän.

"Emme ole tainneet tavata aiemmin? Et taida olla täkäläisiä?", Celerosé heittää ilmaan villin arvauksen, jolla hän koettaa viestiä asiakkaalleen olevansa vielä kiinnostunut tämän asioista, vaikka tyttö olikin onnistunut saamaan hänet vähäpuheiseksi itseään kehumalla.

Vasta hetkenpäästä Ceratha tajuaa mitä on tehnyt. Ensin nostanut pöydälle kaikista herkimmän puheenaiheen ja sitten vieläpä kehunut itseään. Mikä idiootti hän olikaan. Miksi hän näin teki? Ei hän yleensä ole näin epäkohtelias, eikä puheliaskaan.

"Anteeksi, mahdan olla töykeä.. Ensin kysyn häikäilemättä heikkouksistanne ja sitten puhun itsestäni.. En minä yleensä ole tälläinen, olen pahoillani..", Ceratha sopertaa anteeksipyytävästi.

Miehen kysymys saa Cerathan naurahtamaan hiukan ja hän vastaa hennosti "Ei, en ole oikeastaan kotoisin mistään.. Kiertelin laivan mukana ja laiva tapahtui onnettomuus. Nyt olen puosun kanssa täällä Tenlitissä korjaamassa peräsintä."

"Oletteko te täkäläisiä?", nainen kysyy kohteliaasti.

Jopas jotain. Tyttö ymmärsi jopa pyytää anteeksi. Sellainen kantautui harvoin tämän herran korviin saakka. Mistähän päin nyt tuuli? Ehkei neiti ollutkaan aivan niin itseään täynnä, kuin olisi voinut kuvitella. Ensivaikutelman perusteella ei ketään saisi tuomita, mutta jälleen kerran Rosé oli sortunut tekemään juuri niin. Saattoihan ihmisissä jotain hyvääkin olla, vaikka sitä olikin pirun vaikea uskoa. Eiväthän ne muuta tehneet kuin lietsoivat vihaa ja koettivat käännyttää kaikki typerään uskoonsa yhdestä ainokaisesta jumalasta. Vain idiootti turvaisi henkensä yhden jumalan varaan.

"Noo... Mitäpä tuosta. Lipsahduksia sattuu jokaiselle", kauppias letkauttaa ja heilauttaa kättään ilmassa vähättelevänä eleenä. Mitäs pienistä, jos tällä keskustelulla voisi vielä saavuttaa jotain suurta. Vardamir kun ei voi olla kuulematta seuralaisensa kommenttia laivasta ja rikkinäisestä peräsimestä. Mikähän laiva tällä kertaa oli päättänyt tehdä tenät? Voisikohan sen varastaa ja pistää kuntoon omaa käyttöä varten?
"Mikäs se sellainen tyttö on, joka ei ole mistään kotoisin?", haltiamiekkonen jatkaa hymähtäen. "Kyllä, täältähän minä. Pitäähän jonkun katsoa, ettei isäpapan antiikkikauppa kaadu, jos äijä itse joku päivä päättää kupsahtaa. Tosin se tuskin tapahtuu vielä hetkeen. Ukko tuntuu olevan täysissä ruumiinvoimissaan, vaikka ikä alkaa jo painaa selkää kyttyrään."
Melkoinen mies tuo pappa Herberto.

"Mutta asiasta kolmanteen... Kenenkäs laiva se nyt on hajonnut? Ajoitteko karille vai jouduitteko merirosvojen saartamaksi?", Rosé uteli. Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä. Häntä tiedonjanoisempaa persoonaa saisi etsiä haavein ja kuokin.

Cerathaa helpottaa kovasti ettei mies pahastunut kovasti tämän käytöksestä. Nainen kuitenkin aistii ettei mies anteeksipyyntöä osannut odottaa. Toivottavasti hän ei olisi kuitenkaan saanut kamalaa kuvaa Cerathasta.

Tyttö hymähtää surullisesti miehen toteamukseen "Mikäs se sellainen tyttö on, joka ei ole mistään kotoisin?". Niin, orpohan se sellainen tyttö on. Vaikka asia nostetaan pöydälle vähäväliä, aina se sattuu yhtä paljon. Cerathan käsi harhailee kaulassa roikkuvalle ristille ja hän huokaisee hiljaa.

Hän viimein havahtuu kun mies kyselee lisää laivasta. Miksi Ceratha kiinnostaa häntä niin kovin? Siltä se ainakin tuntuu. "Olette varmasti kuulleetkin siitä.. Sana kulkee niin nopeasti. Danker, vartijalaiva, kapteenina toimii Donahue Keeble. Jouduimme myrskyyn Elverissä.."

Se on sen jälkeinen tapahtuma jonka takia en saa yöllä unta..

Sen sijaan, että rikollisia aatoksia omaava Vardamir olisi mennyt paniikkiin kuullessaan, että hänen kotisatamaansa oli juuri rantautunut itse paljon puhuttu Danker, hänen huulensa venyvät yhdeksi tiukaksi viivaksi. Tietenkin vartijalaivan oli pitänyt tulla juuri nyt Tenlittiin. Vartijat olivat aina siellä, missä niitä vähiten kaivattiin. Millähän konstein niistä tällä kertaa pääsisi eroon...

"Ohhoh. Että oikein myrskyyn. Siitä onkin aikaa kun olen itse päässyt seilaamaan Fenyanin merille... Ei sillä, että kaipaisin niille. Maalla on jollain tapaa...", varsin puheliaaksi heittäytynyt mustahaltia sepostaa ja jää miettimään sanaa, joka ei kuulunut hänen päivittäiseen sanavarastoonsa. "...turvallisempaa?"

No tulihan se sieltä! Rosén ajatukset olivat selvästikin jossain aivan muualla, kuin siellä missä pitäisi. Hänen pitäisi ilmoittaa "pienelle piirilleen" huonoista uutisista mahdollisimman nopeasti. Huomisen asekauppa oli peruttava ja siirrettävä myöhempään ajankohtaan, sillä rahtilaivan lastaus satamassa, joka tulvi vartijoita ei tulisi kuuloonkaan. Se olisi suoraan sanottuna itsemurha niin Vardamirin bisneksille kuin hänelle itselleenkin. Jostain syystä hän ei enää uskonut kykenevänsä välttämään hirttopuuta, jos jäisi uudemman kerran kiinni konnuuksistaan. Yhden uuden mahdollisuuden jokainen konnakin ansaitsi ja hän oli jo saanut sellaisen. Nyt hänen oli pelattava varman päälle.

"Aiotteko kauankin viipyä kaupungissa?", kauppias havahtuu ajatuksistaan asiakkaansa olemassa oloon ja hieroo samalla mietteliäästi siroa leukaansa. Jottei hän kuulostaisi aivan tahdittomalta utelujensa kanssa, hän päättää pelastaa tilanteen lisäämällä sanojensa perään: "Mietin vain, että kiinnostaisiko neitiä lähteä lounaalle? Seura ei ole koskaan pahitteeksi."

Mene nyt tosiaan lounastamaan Keeblen huoran kanssa! Mitä ihmettä sinun päässäsi oikein liikkuu?! Jaa-a. Sitä ei Rosé itsekään tainnut tietää.

Jotain tuossa miehessä oli outoa, hyvin outoa kerrassaan. Cerathan sanat joten hätkähdyttivät miestä sisäisesti, kuin sana "vartija" olisi uhka. Ehkä se tälle herralle onkin? Eihän Ceratha tiedä hänestä juuri mitään.

Lounaskutsun tullessa Ceratha ei ole valmis vastaamaan mitään. Eikä siihen kuinka kauan viipyy. Silti, jälkimmäiseen on helpompi vastata ja nainen päättää aloittaa siitä.

"Se riippuu siitä kauanko peräsimen korjauksessa kestää." Miestä tulkiten hän lisää "Eikä kannata huolestua, Danker on Elverissä. Kuten sanoin, olen täällä vain puosun kanssa.." Jottei miehistö pääse minuun käsiksi. Ceratha nielaisee ajatukselleen.

"Mutta viivyn varmaankin vielä loppuviikon", nainen sanoo hetken päästä. Vaikkei hän ole varma haluaako koskaan takaisin Elveriin, varsinkaan takaisin sille laivalle, todellakaan saman miehistön joukkoon.

"Huolestua?", hujoppi puisen tiskin takana naurahtaa epäuskoisena. Hänkö muka huolissaan? Sen päivän kun näkisi. Hän oli huoleton kuin taivaanlintu. Aina ja ikuisesti. Kuitenkin häntä salaa huolestutti se seikka, ettei tyttö ollut vastannut myöntävästi hänen lounaskutsuunsa. Oliko hän kenties liian köyhän näköinen tyllerön makuun vai mistä tässä nyt kiikasti? Kyllähän ainakin Keebleä komeampi oli, se oli varma. Rosén oli vaikea ylipäätään ymmärtää, miten Don oli saanut tuollaisen nuorenneidin laivalleen. Hän kun oli saanut paikallisten puheista sen käsityksen, etteivät vartijalaivan kapteenia naiset kiinnostaneet.

"Minä en huolestu koskaan mistään", mies sanoo ja ristii pitkät kätensä niskansa taakse näyttääkseen niin huolettomalta kuin suinkin pystyy. Mikäs tässä ollessa, vaikka positiivinen uutinen olikin, ettei Danker ollutkaan Tenlitin satamassa, vaan Elverissä. Pysyköön siellä vaikka maailmanloppuun saakka.

"Mutta... Oletko aikeissa ostaa jotain? Minä nimittäin ajattelin pitää lounastauon lähdet seuraksi tai et", herra ilmoittaa lätkäistessään kädet putiikin tiskille ja nousee käsiensä varassa seisaalleen.

Ceratha hymähtää kun mies ristii kätensä niskan taakse. Hän ei aivan usko miehen oikeasti olevan niin huoleton jos Danker olisikin hänen kotisatamassaan.

Miehen ilmoittaessa lähtevänsä lounaalle, Ceratha punnitsee vaihtoehtojaan. Olla yksin uudessa kaupungissa vai lähteä lähes tuntemattoman miehen kanssa lounaalle? Kumpikaan ei kuulosta kovin miellyttävältä mutta jälkimmäinen on näistä kahdesta parempi. Sitäpaitsi, Ceratha olisi sen herralle velkaa ollessaan niin töykeä.

Naisen ruhjeetkin ovat parantuneet hyvin ja vain ne jotka jäivät vaatteiden alle piiloon eivät olleet vielä täysin parantuneet. Vaatteet olivat kauniit ja siistit. Hän kehtasi siis näyttäytyäkkin ulkona herran kanssa, eivätkä ihmiset alkaisi supisemaan mitä piika tekee noin ylevän herran seurassa.

"Kyllä minä mielelläni tulen seuraksenne", nainen vastaa somasti miehen noustessa ylös. Rahakaan ei olisi nyt ongelma. Vaikka ruoka maksaisi uusien vaatteidenkin edestä, Ceratha voisi pakon edessä suorittaa tanssi- ja lauluesityksiä saadakseen rahansa takaisin. Sen verran rohkeutta hän on viime kausien aikana saanut takaisin.

"Hienoa. Tiedän erään kodikkaan majatalon tästä läheltä, josta saa kerrassaan suussasulavaa paistia", Celerosé sanoo hänelle ominainen, toispuoleinen hymy kasvoillaan. Samettinen silinteri löytää tiensä miehen päälaen suojaksi, huovutettu villatakki hänen vartalonsa peitteeksi ja nahkakintaat sormiensa lämmikkeiksi. Tuiskeelta ja tuiverrukselta piti suojautua hyvin.

"Eiköhän mennä sitten?", miekkonen sanoo astellessaan tottunein askelein kävelysauvansa kera antiikkikaupan tammiselle ulko-ovelle ja avaa sen. Naiset ensin, kuten hyviin tapoihin kuului. Pätiköhän sama sääntö hirmumyrskyjenkin aikana? Siitä Rosélla ei ollut vielä kokemusta. Tällä hetkellä ulkona ei kuitenkaan myrskynnyt, mutta kylmä viima siellä puhalsi.

Ceratha nyökkää ja tajutessaan ettei toinen näe sitä sanoo hennosti "Toki". Hän vetää takkia paremmin päälleen ja kaulahuivin kietoo kaulalleen.

Ceratha näytti aivan joltakin tavalliselta kauppiaan tyttäreltä jolla on merimiestyylinen maku. Rahaakin hänellä oli sen verran. Tämä oli hyvin omituinen tilanne, yleensä hän näytti piialta, oli yhtä varakas kuin piika ja piikahan hän oikeasti olikin. Mieskin varmasti sen tiesi, sillä olihan hän maininnut olevansa laivalla töissä eikä mistään kotoisin. Hyvin varakas ihminen ei tekisi niin.

Ceratha astuu ovesta ulos viimaan ja katsoo taivaalle. Hän on laivalla oppinut tulkitsemaan säätä ihmisten lisäksi ja nyt hänestä näyttää siltä ettei myrskyä tai lumisadetta olisi tiedossa vielä tänään.

Nainen veti takkiaan hiukan tiukemmalle. Siihen takkiin hän oli tykästynyt. Se oli tummansininen jossa oli kultakoristeluja. Samanlainen kuin Donilla, mutta pidempi ja hänen muodoilleen tehty tyköistuvaksi. Hyvin merimiestyylinen mutta kaunis Cerathan päällä. Kaulahuivin ja suurehko pipo ovat valkoisia, jotka nainen oli itse kutonut. Nekin hyvin sieviä. Cerathan mustat pitkät kiharaiset hiukset valuivat sileinä ja ihanan runsaana hänen ristiselälleen, naisen vetäessä ne kaulahuivin alta pois.

Jättimäiset jalanjäljet jäljentyivät vastasataneeseen lumeen kuin tahmainen sormenjälki vitivalkoiselle paperille. Niin huvittavalta kuin se kuulostikaan, hanki häikäisi jopa sokean. Celerosé sulki haalean harmaat silmänsä, mutta asteli aivan yhtä reippaasti eteenpäin kuin aiemminkin. Aivan kuin hän ei olisi koskaan sulkenutkaan silmiään. Miten hän olisikaan selvinnyt ilman taikavoimiaan...

"Mitäs te siellä laivalla yleensä syötte? Sinäkö siellä vastaat ruokapuolesta?", Vardamir koettaa viritellä keskustelua matkan ajaksi, jottei miettisi kaiken aikaa hunajassa haudutettuja hanhia ja keitettyjä viiriäisen munia. "Kokonaisen mieslauman ruokkimisessa onkin hommaa. Minusta ei kyllä olisi kokiksi...varsinkaan miehille. Toivottavasti ne muistavat edes kiittää, vaikka kiitos onkin pientä siihen nähden, millaisen vaivan te naiset päivittäin ruuan eteen näette."

Jos Rosé jossain roolissa naisia arvosti, niin ehdottomasti ruuantekijöinä. Jokuhan hänenkin vatsansa piti kylläisenä päivästä toiseen. Hän ei suinkaan itse valmistanut päivällisiään. Ehei, se oli aivan liikaa vaadittu. Hyvä jos hän osasi munia keittää.

"Minä aikalailla vastasin ruuasta.. Ruoka nyt vähän riippui siitä missä satamassa käytiin ja mitä aineksia sain käsiini..", Ceratha vastaa ja nostaa kätensä silmien yläpuolelle ettei hanki häikäisisi niin kovin.

Samalla hän katselee miten siinä kun mies ottaa yhden askeleen hänen täytyy ottaa ainakin kolme. Hänen jalkansa mahtuisi reilut kaksi kertaa miehen kengänjälkeen. Jonka nimeä hän ei muuten tiedäkkään.

Ennenkuin Ceratha ennättää sitä kysyä, ehtii mies puhua siitä miten miesten pitäisi arvostaa ruuantekijää ja miten mieslauman ruokkiminen mahtaa olla rankkaa. Ceratha on vähän aikaa hiljaa, sitten hän alkaa nauramaan. "Ette uskokkaan.. Kiitos tosin olisi ollut kiva sen pahoinpitelyn sijaan", nainen lipsauttaa ja puree sitten huultaan. Sitä ei olisi tosiaan tarvinnut kertoa.

Pahoinpitelyn? Vardamir nauroi räkäisesti mielessään. Eikö Keeblessä ollut senkään vertaa munaa, että mies olisi saanut pidettyä oman miehistönsä kurissa? Mikä se sellainen kapteeni muka oli? Naurettavaa. Tästä olisi pakko kertoa kaikille tutuille ja tuttujen tutuille, jotta asialle voisi nauraa ääneenkin.

"Että mitä?! Kävivätkö ne joukolla sinun kimppuusi?!", Rosé ärähtää epäuskoisena ja pysähtyy siltä seisomalta, kuin aihe olisi liikuttanut häntä kovastikin. "Miten raukkamaista! Mihin tämä maailma on oikein menossa?! Ja vielä vartijoita! Niille nulikoille tekisi kyllä mieli mennä näyttämään närhen munat... Kävikö sinun pahastikin? Missä ihmeessä laivan kapteeni oli, vai oliko hänkin mukana?" Se vasta jotain olisikin, jos Donohöhheli olisi itsekin ollut mukana kiusaamassa tuota "tyttö-poloista".

"Ei mitenkään pahasti, ei", Ceratha yrittää vähätellä. "Minun ei pitänyt sanoa tuota. Vain muutama mies siitä porukasta. Viisi miestä. Heidän pidätettiin heti ja Donahue ei ollut mukana... Huolehti minut pois..", nainen päättää puheensa haikeasti ja jää miettimään Donia.

"Ei minun kovin pahasti käynyt..", hän vielä sanoo ja nielaisee. Päinvastoin, hän on onnekas että Don ja Thim Emell tulivat ajoissa pelastamaan. Hän ei välttämättä edes eläisi.

Ajatus on karmiva ja nainen pyyhkii sen mielestään. "Ette edes tunne minua, tuskin asia teitä oikeasti noin hätkähdytti. Ei niin että haluaisin olla töykeä, mutta osaan lukea ihmisiä melko hyvin"

Cerathasta tuntuu että mies yrittää esittää jotain muuta kuin on. Se ei ole lainkaan miellyttävää, tuntuu siltä että seuraavaksi häneltä katoaisi rahat tai hänet huumattaisiin. Siltä että mies tekisi hänelle jotain. Hän ei ymmärrä miksi lähti lounaalle. Onko hän tosiaan vain niin yksinäinen? Jokatapauksessa tilanne on näin ja nyt olisi liian myöhäistä paeta. Ceratha on vain hyvin onnellinen siitä että he ovat julkisella paikalla.

Viisi miestä. Siitä riittäisi puheenaihetta vielä ensi viikkoonkin. Edes Jumalaan turvaaminen ei auttaisi Keebleä siinä vaiheessa, kun saartenpäämiehet kuulisivat hänen töppäilyistään. Oli selvää, ettei Donohönö ollut oikea mies vartijalaivan kapteeniksi. Mitään sekasortoa ei olisi päässyt tapahtumaan, jos kapteenina olisi joku, jolla olisi enemmän auktoriteettia miehistöään kohtaan. Teoriassa Keeblen ura oli jo ohi.

"Totta. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, miten sinunkaltaisiasi kohdellaan", mustahaltiamies toteaa kylmänrauhallisesti tytön alkaessa epäillä hänen huolenpitonsa uskottavuutta. Miksipä hän olisi moisen kiistänyt, jos tyttö kerran vasiten halusi totuuden kuulla? Rosélle oli aivan se ja sama, mitä tuollainen hempukka hänestä ajattelisi.

"Oletko nyt tyytyväinen?"
Vardamirin tyhjien silmien katse on nauliintunut häntä huomattavasti lyhyemmän tytön kasvoihin. Hän ei katso suoraan silmiin, mutta uskoo olevansa silti niin uhoava olemukseltaan, että tyttö ottaisi mieluummin jalat alleen kuin jäisi selvittämään, oliko lounaskutsu edelleen voimassa.

Ceratha on varma ettei hänen lipsahduksestaan synny kova haloo. Vaikka se alkuun vaikuttaakin naurettavalta ja siltä ettei kapteeni osaa pitää miehistöään kurissa, ei se hänen uraansa varmasti lopettaisi. Onhan hän toiminut aivan oikein, pidätti kaikki ja tutki asian ja kertoi tapahtumasta vartiostolle. Eivät he toki sitä hyvällä katsoneet, mutta ei heillä ollut mitään syytä Keebleä erottaa, huomioiden sen että kaikista kapteeneista hän on ollut siihen mennessä paras.

Kun mies myönsi ettei häntä kiinnosta Cerathan hyvinvointi, Ceratha ei ole moksiskaan. Se on hyvin laaja mielipide ja mielummin näin kuin että mies yrittäisi esittää jotain ylikilttiä ja ymmärtäväistä.

Miehen todetessa "Oletko nyt tyytyväinen?" hyvin epäkohteliaasti ja hänen katseensa on hyvin uhkaava. Ceratha katsoo tätä takaisin. He ovat julkisella paikalla, vartijat tulisivat paikalle jos mies yrittäisi hänelle jotain. Hän naurahtaa ja katsoo takaisin. "Haluatteko että tulen lounaalle? Jos ette, niin sanokaa, voin lähteäkkin. En minä teidän kiusananne halua olla", Ceratha sanoo hyvin kohteliaasti ja nöyrästi.

Cerathassa oli jotain sanoinkuvaamattoman ärsyttävää, joka sai Celerosén niskakarvat pystyyn. Ehkä se oli yltiömäinen koppavuus, joka tuon yhteiskunnan hylkiön olemuksesta huokui? Kenties naisen ääni, joka oli yllättäen alkanut kuulostaa yhtä vastenmieliseltä kuin hyttysen ininä? Mitä ikinä se olikaan, se oli paras kitkeä pois. Tuollaisen mitäänsanomattoman rääpäleen oli turha mahtailla itseään ylempiarvoisille, varsinkaan Vardamirille.

Ennen kui Rosé sanoo yhtään mitään, hän antaa avokämmenensä puhua puolestaan. Se läsähtää vasten tytön kylmää poskea ja jättää jälkeensä punertavan läiskän.
"Anna olla viimeinen kerta kun tulet minulle naureskelemaan", mies äyksähtää ja tuijottaa kulmat kurtussa alaviistoon suuntaan, josta hän erottaa nyt selvääkin selvemmin Cerathan ääriviivat. Miehen vasen käsi on puristunut tiukasti kävelykepin hopeista kädensijaa vasten. Suutuspäissään hän olisi voinut kirota typykän elämään lapsettomana ja ypöyksin loppuelämänsä, mutta näin julkisella paikalla siihen sisältyi omat riskinsä, joita Vardamir ei ollut valmis ottamaan. Sen sijaan hän oli mielessään loitsinut loitsun, jolla hän kykeni erottamaan ympäriltään säteilyä. Tällaisessa auringonpaisteessa ja värikkäissä vaatteissa Keeblen huoran olisi voinut erottaa jo useampien kymmenien metrien päästä.

"Et tule koskaa nousemaan ruohonjuuritasolta tuollaisella koppavuudella. Kukaan ja tarkoitan tosiaankin _kukaan_ ei välittäisi, vaikka pieksisin sinut hengiltä tähän paikkaan. Niin kauan kun sinulla ei ole aviomiestä, joka suojaa selustasi, et ole mitään. Keeblen kaltaiset "hoidot" eivät sinua pinteestä pelasta ja tiedät varmaan hyvin itsekin, ettei niin arvovaltainen mies voisi ikimaailmassa naida sinunkaltaistasi pohjasakkaa. Paranna tapasi tai ala kaivaa hautaasi samantien", kreivin arvonimelläkin tunnettu mustahaltia sähähtää matalan möreällä äänellä ennen kuin jatkaa matkaansa pitkin harppauksin kohti majataloa, jossa hän oli suunnitellut lounastavansa. Hän ei totta vieköön tuollaisen arvoaan tietämättömän lumpun kanssa lounastaisi. Syököön tyttö lunta.

//Pieni hitti on kai ok, kun hahmosi ei siihen kuitenkaan kuollut? :3//