Maisemanpilaaja

((saa liittyä ihan vapaasti. Teksti saattaa tökkiä, kun on ollut tuota taukoa..^^)
Tällaisena päivänä Lipla oli kauneimmillaan: auringon säteet leikittelivät veden pinnalla, ja suurten putousten kauneus oli suorastaan henkeäsalpaavaa. Vesipisarat hehkuivat puhtaissa sateenkaaren väreissä valonsäteiden kohdatessa jylhien putousten vesivirrat.
Maisema oli uskomaton. Tai olisi ollut, mikäli ei olisi sattunut huomaamaan järven rannassa istuvaa hahmoa, joka vaikutti imevän ilmasta kaiken iloisuuden silkalla synkeydellään...

Rosalia huokasi syvään. Erittäin syvään. Hänen tavallisesti hailakat silmänsä muistuttivat nyt pikemminkin metsälampea pilvisenä päivänä. Silmät olivat niin mustat, että niille ominaista vihreää väriä tuskin erotti. Haltiatyttö ei itsekään tiennyt, miksi oli niin vihainen. Ja surullinen. Olisihan hänen jo pitänyt tietää millaista "kotona" vieraileminen oli. Nimenomaan vieraileminen, sillä hänen kasvattajansa eivät olleet saaneet asuntoaan tuntumaan kodilta edes silloin, kun Rosalia oli siellä asunut. Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi ollut täysin vieras, ja vielä harvinaisen epämiellyttävä tuttava.

"Rosalia Isätön". Hän alkoi heitellä pieniä kiviä veteen. Ensin rauhallisesti, sitten yhä kiivaammin. Mikä ihme hänet oli houkutellut vierailemaan kasvattivanhempiensa luona? No, nyt hän ainakin muisti, miksi oli lähtenyt pois. Ja miksi ei ollut aiemmin kaivannut takaisin. Enää hän ei palaisi, se oli varmaa. Sitä paitsi, hänhän vihasi tuon paikan eristäytyneitä, ahdasmielisiä varjohaltioita. Vai oli hän äpärä, kummajainen, mutantti.

Rosalian silmät alkoivat välkkyä vaarallisesti ja hän viskasi raivoissaan viimeiset kivet veteen nousten samalla seisomaan. Kovalla, alkukantaisella äänellä, jossa ei ollut jälkeäkään hänen helkkyvästä laulajanäänestään hän huusi kovaan ääneen silkasta turhautumisesta. Lähistöllä muutama lintu kohosi lentoon äänen säikäyttämänä. Vielä vihaisempana Rosalia karjui uudestaan, karjui ja karjui, kunnes viimein raivonsa kuluttaneena lysähti huohottaen takaisin istumaan.

// Chasanda liittyy peliin ^^ //

Nuori merihaltia rikkoi järven tasaisen pinnan hyppäämällä pää edellä veteen. Veden pinta avautui ja sulkeutui haltian jälkeen päästäen tämän sisään täysin äänettä ja roiskumatta. Chasanda ui syvemmälle kristallinkirkkaassa vedessä pitkin, voimakkain vedoin. Hän hengitti tasaiseen tahtiin kidustensa kautta. Pieni parvi värikkäitä kaloja kiersi haltian ympäri viistäen hänen ihoaan. Hän hymyili hennosti niiden leikille.

Cha katsoi ylös ja näki tasaisena kimaltavan pinnan. Hän ponkaisi veden alta ylös ja nosti päänsä ilmaan. Järveä ympäröi laaja metsä, lämpimät auringonsäteet heijastuivat kovin kirkkaina veden pinnasta. Cha katsoi rannalle, ja näki ruskean hameensa maassa siinä, mihin oli sen jättänytkin. Vaatteista ei ollut uidessa muuta kuin haittaa.

Haltia painoi päänsä jälleen veden alle. Hänellä ei ollut nyt mikään kiire, joten hän voisi uida vielä hetken.

((välkommen! ^^))

Hieman rauhoittuneena mutta edelleen synkkänä Rosalia tuijotti veden pintaa. Hän tiesi, että jos kävelisi ihan veden partaalle, hän erottaisi oman kuvansa. Se ei olisi mieluinen näky, etenkään hänen inhottavat, typerät silmänsä. Niiden takia hän sai aina tuntea itsensä huonoksi varjohaltioiden seurassa. Hänen silmiensä tummentunut sävy kertoi hänen jälleen tuntevan itsensä vihaiseksi. Tyttö tiesi itsekin, ettei ollut kovin järkevä, mutta hän ei voinut vihalleen mitään.

Rosalia antoi katseensa vaellella ympäri Liplaa. Hän oli toivonut, että kauniin veden äärellä istuminen rauhoittaisi häntä. Niin, hieman rauhallisempi hän jo olikin. Tullessaan metsän läpi hän oli miltei itkenyt raivosta. Nyt vasta tyttö tajusi, että kurkkuun sattui. Huutaminen oli aiheuttanut sen, Hiukan huolissaan hän mietti, mitenhän laulu nyt sujuisi. Uskaltaisiko kokeilla...? Ehkä vähän ajan kuluttua, hän mietti.

Hän yritti ravistautua irti mietteistään ajattelemalla, millaista olisi sukeltaa tyynen pinnan alle. Hän kuvitteli itsensä järven selälle, ja kuinka ollakaan, hän oli erottavinaan kaukaa järveltä jotain, kuin ihmishahmoisen uimarin. Yhtäkkiä hän oli täysin valpas ja ponnahti seisomaan. Mutta järvellä ei näkynyt enää mitään, jos siellä oli mitään ollutkaan. Niinpä Rosalia istahti uudelleen, mutta edelleen hieman varuillaan.

Voi kuinka Chasanda nauttikaan veden kosketuksesta ympärillään. Kuitenkin hän ui selkä pintaa viistäen kohti rantaa. Hän pysytteli veden alla niin kauan kuin mahdollista, mutta kun hänen mahansa tökkäsi rantakivikkoon, hän nousi seisomaan. Taas häneltä kesti hieman tottua ilman kuivaan henkäykseen ja veden paineen katoamiseen, hetken hänestä tuntui kuin hän olisi leijunut. Vesi valui haltian paljasta ruumistaan myöten alas kun hän rutisti hiuksensa kuivaksi.

Chasanda kahlasi rantakivillä ja kuunteli kuinka tuuli suhisi oksistossa. Haltiatyttö pani merkille niinkin yksinkertaisen asian kuin sen, että linnut eivät laulaneet, kuten vähän aikaa sitten. Hänen mielikuvituksensa lähti laukkaamaan ja hän virnisti hennosti. Järven rannalla oli tietenkin ollut valtava peto, joka oli karjunnalaan pelästyttänyt linnut hiljaisiksi. Vaan miksi Cha sitten ei ollut kuullut valtavaa karjumista? No tietenkin siksi, että hän oli ollut veden alla! Kohta tuo peto luikertelisi esiin puiden siimeksestä ja ottaisi kohteekseen viattoman haltiatytön.

Chasanda oli saapunut maassa lojuvan hameensa luokse ja nosti sen käteensä. Sovitellessaan sitä päälleen, hän antoi katseensa kiertää lammen rannoissa. Metsä ympäröi järveä joka puolelta. Kaikki näytti kovin tyhjältä.

Mutta silloin haltian tarkat silmät huomasivat hahmon sivummalla. Noin Chasandan ikäinen haltianainen lepuutti jalkojaan siinä katsellen silmät kiiluen järvelle. Miten Cha voikin olla huomaamatta häntä heti? Toinen näytti kovin rentoutuneelta, mutta hänen hartioidensa jäykästä asennosta Cha kuitenkin päätteli vihan kuohuvan tämän sisällä.

Samalla silmänräpäyksellä kun Cha huomasi seuralaisensa, hän kiskoi puoleksi päällään olevan hameen pois, heitti sen rantavarvikkoon ja loikkasi veteen antamatta pisarankaan roiskahtaa. Hän painui pintaa viistäen vähitellen syvemmälle kuin kiitävä nuoli. Vaihtaessa jälleen kidushengitykseen, hänen hymynsä suli ilkeään virnistykseen. Taisin löytää hirvittävän merihaltioita syövän petoni, hän ajattelee uidessaan sopivalle etäisyydelle toisesta tarkkailemista varten. Miksiköhän tuo on tänne eksynyt, ja vielä aivan yksin?

Järven pinta oli jälleen tyyni. Rosalia hymähti kuivasti itselleen. Hän ja hänen mielikuvituksensa. Onneksi paikalla ei ollut ketään näkemässä, hulluksihan häntä olisi luultu: ensin hän karjui silkkaa turhautumistaan, ja sitten hyppi edestakaisin aivan kuin harhoja näkevä. No, harhojahan hän oli nähnytkin, sillä Lipla näytti aivan rauhalliselta ja viattomalta.

Jännitys oli saanut tytön hetkeksi unohtamaan vihansa. Hän tunsi sen olevan yhä möykkynä sisällään, mutta enää se ei tuntunut olevan liian suuri tytön ruumiiseen. Ja kurkkukin tuntui jo paremmalta, ilmeisesti huutaminen oli vain väliaikaisesti rasittanut sitä. Niinpä Rosalia päätti avata ääntään. Täällä hänen ei tarvinnut esiintyä kenellekään, joten hän sai laulaa miten tahtoi ja -ennen kaikkea- mitä tahtoi.

Liplan ympäristön täyttikin pian ihmeellinen laulu, kun hentorakenteinen ja mitättömän näköinen haltia antoi äänensä tulla vapaasti. Hän lauloi omaa lauluansa, joka kertoi uhmakkaaseen sävyyn hyljätyksi tulemisesta. Tuntui, kuin päivä olisi hieman pimennyt ja aurinko paistanut vähemmän kirkkaasti, oli melkein kuin laulun synkkyys olisi masentanut itse taivastakin. Laulaessaan Rosalia tunsi vihansa häipyvän taka-alalle, ikään kuin sekin olisi halunnut kuunnella tummasävyistä laulua.

Chasanda nosti hitaasti ja varovaisesti päänsä veden pinnalle, jotta toinen ei huomaisi häntä. Hatia katseli toista vedenvärisilä silmillään. Hahmo istui yhä turhautuneena rannassa ja tuijotteli hajamielisesti ympärilleen. Yhtäkkiä tuo haltianainen suoristi ryhtiään, veti syvään henkeä ja lauloi pitkän ja kauniin säkeen. Chasanda hymyili itsekseen ja painoi päänsä hiljaa takaisin pinnan alle.

Hän oli näköjään törmännyt mitä eriskummallisempaan lajitoveriinsa, joka ensin pelottaa linnut oksiltaan ja alkaa sitten laulaa luritella synkkää balladia.

Chasandan mielikuvitus alkoi jälleen lentää kotkan lailla. Tuon laulavan haltian oli pakko olla raaka salamurhaaja, joka ensin on raivoissaan tehtävänsä epäonnistumisesta ja sitten alkaa laulaa itseään rauhoittaakseen. Elämä kyllä jatkuu. Kukapa osaisi epäillä salamurhaajaksi viatonta, yksinmatkaavaa haltianaista? Chasandan oli parasta pysyä kaukana, jos haluaisi pysyä hengissä.

Mutta Cha ei välittänyt siitä, olisiko tuo laulava tyttö salamurhaaja vai ei. Uteliaisuus heräsi hänen mielessään, hänen oli saatava tietää, kuka hän oli. Chasanda ui äänettä lähemmäs ja piiloutui rantakaislikkoon niin lähelle kuin pääsi. Chasandan pää oli pinnalla ja hänen korvansa kuuntelivat kauniita säkeitä. Hän kuunteli siinä aikansa.

Sitten hän sai kummallisen idean tehdä tuttavuutta toisen kanssa. Hän kuunteli hetken täysin vieraan laulun säveltä ja alkoi sitten itse laulaa mukana improvisoiden kykynsä mukaan. Hänen äänensä helisi veden yllä ja solmiutui toisen ääneen. Kun Cha luuli toisen kuulleen itsensä, hän sukelsi nopeasti takaisin veden alle päästäen tahallaan hennon loiskauksen.

Laulu sieppasi Rosalian mukaansa, kuten niin usein ennenkin. Hän sulki silmänsä, ja antoi äänensä helkkyä vapaasti. Suljettujen silmäluomien takana liukuivat kuvat kasvattivanhemmista ja muista kyläläisistä, mutta nyt ne eivät kyenneet herättämään vihaa. Hänen laulunsa tuntui vain saavan lisää voimaa ja tunnetta. Edes putousten jylinä ei peittänyt tytön ääntä vaan toimi ikään kuin taustana sille. Haltioituneena Rosalia kuunteli omaa ääntänsä sekoittuneena putousten pauhuun.

Hän jatkoi laulamistaan keskittyen vain siihen. Sitten, ensin hiljaisemmin ja sitten vähän kovempana, kuului toinen ääni. Sekoittuen hänen ääneensä se soi kauniisti helisten, ja ensimmäisenä Rosalia ajattelikin, kuinka hyvin nämä kaksi ääntä sopivat yhteen. Äkkiä hän räväytti silmänsä auki ja lakkasi laulamasta. Kuka oli se toinen laulaja? Tällä kertaa hän ei taatusti kuvitellut omiaan.

Toinen lauluääni oli vaiennut jo ennen hänen omaansa, ja ainoa ääni, jonka Rosalia pystyi kuulemaan oli pieni loiskahdus järveltä. Salamana hän käänsi katseensa äänen suuntaan, mutta erotti vain väreitä veden pinnalla. Kyseessähän olisi voinut olla vain kala, mutta kalat eivät laulaneet. Jos ääni ylipäänsä oli tullut vedestä. Valppaana, mutta myös peloissaan Rosalia vilkuili ympärilleen. Hänen teki mieli sulautua varjoihin, mutta toisaalta hän halusi tavata laulajan.

Hetken epäröityään hän huusi: "Kuka siellä?" Hänen äänensä ei kuulostanut niin rohkealta ja itsevarmalta kuin hän olisi toivonut. Pikemminkin enemmän aralta, ja se harmitti haltiaa hieman. Saattoi vain toivoa, ettei outo laulaja, kuka tämä sitten oli ollutkin, huomaisi äänen värinää. Valaen itseensä rohkeutta hän huusi vielä: "Näytä itsesi ja kerro, oletko ystävä vai vihollinen!"
Toivoen itsekseen ettei kyseessä ollut vihollinen Rosalia jäi tarkkailemaan veden pintaa.

Kaislikon suojassa Chasanda oli jälleen nostanut päänsä veden pinnalle. Hän kuuli toisen sanat ja huomasi niissä soivan epäluulon ja jännittyneisyyden. Tietenkin, eihän Chasanda ollut valinnut ehkä toisen kannalta mielyttävintä mahdollista tutustumistapaa, mutta merihaltia ei ollut voinut vastustaa kiusausta.

Mutta mitä hän nyt tekisi? Toinen pyysi häntä astumaan esiin, mutta tekisikö haltia sen? Chasanda antoi rauhassa ajan kulua ja mietti mahdollisuuksiaan. Jos hän olisi kovin ilkeä, hän voisi pysytellä veden alla piilossa ja säikäyttää toisen uudemman kerran. Tai Cha voisi nousta ylös vedestä ja esittäytyä suureksi herttuaksi, -joka uiskentelee ilman vaatteita? Tuskimpa sentään.

Hän sukelsi hiljaa kaislikon suojista miettien mitä sanoisi. Chasanda ui haltian vastakkaiselle puolelle toisen huomaamatta ja nosti päänsä pintaan. "Ystävä. Tai viholinen, miten sen nyt ottaa", Chasanda sanoi. Hänen ujoutensa esti sanomasta enempää. Hän jäi hiljaa odottamaan, että toinen kääntyisi hänen puoleensa ennenkuin sukelsi salamannopeasti takaisin pinnan alle.

Rosalia tunsi sydämensä lyövän kiihkeästi. Hän ei halunnut myöntää sitä, mutta tunsi olevansa peloissaan. Oliko joku kenties seurannut häntä kylästä ja pelleili nyt hänen kustannuksellaan? Vai... piileksikö vedessä jotain vaarallista? Haltiatyttö yritti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että tuskin vihollinen olisi paljastanut itseään yhtymällä hänen lauluunsa. Tämä miete sai hänet rauhoittumaan hieman, muttei poistanut hänen varovaisuuttaan.

Oli aivan hiljaista, ja hetken Rosalia jo oletti, ettei salaperäinen laulaja aikonut edes vastata hänelle. Silloin hän kuitenkin kuuli ääntä takaansa. Salamannopeasti hän kääntyi puheen suuntaan, ja ehti juuri nähdä hahmon sukeltavan veteen. Ystävä... Tai vihollinen. Mitä ihmettä toinen oikein tarkoitti?. Varautuneena, mutta myös selvästi uteliaana hän jäi hetkeksi mietitmään.

Pian hän puhui ääneen, vaikka tunsikin olonsa typeräksi, kun ei nähnyt ketään. "Jos olet ystävä, tule ihmeessä esiin. Ei ole mitään syytä piilotella. Jos taas olet vihollinen... No, sitten voimme järjestää rehellisen kamppailun." Hetken mielijohteesta Rosalia vielä lisäsi: "Ja muuten, lauloit aika kauniisti."

"Kiitos kohteliaisuudesta", merihatia naurahti hyväntahtoisesti ja piti tällä kertaa päänsä pinnalla. Cha katseli toista vedenvärisillä silmillään. "Pyydän anteeksi, jos tapani tehdä tuttavuutta ei ollut mitä kohteliain", haltia puhui muodollisesti. Chasanda tiesi, että oli toiminut kovin äkkipikaiseksi vasten omia tapojaan, mutta hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta. Ja mitä väliä olisi sillä mitä Cha tekisi, jos toinen ei vain suuttuisi.

"Olen ystävä, jos tekin olette." Chasanda piti pienen tauon ja antoi toiselle aikaa kuunnella. "Rehellinen kamppailu", Cha puhui melkein kuin itsekseen. "Ei, ei olisi rehellistä kamppailua. Jos vain saisin vastustajani veteen, hänellä ei olisi mahdollisuuksia." Chasanda ikäänkuin havahtui aateistaan ja nosti katseensa jälleen ylös. "Mutta kuka tässä kamppailusta puhuu? Eihän ole järkevää ruveta heti taistelemaan? Puhuminen on kaiken kaikkiaan paras vaihtoehto."

Chasanda veti henkeä. Toinen oli ainakin hieman näreissään merihaltian tukeilevasta tavasta, joten hänen täytyisi löytää sopiva anteeksipyyntö. Tai sanoa jokin kohteliaisuus.

Eipä aikaakaan, kun Rosalia huomasi katsovansa kaunista naispuolista merihaltiaa silmiin. Ensimmäinen tunne oli helpotus; nainen ei vaikuttanut vihamieliseltä. Vielä enemmän Rosalia oli kuitenkin iloinen siitä, että nainen ei ollut varjohaltia, ei kukaan hänen tuttavansa.

Seuraava tunne oli närkästys. Toinen oli säikytellyt häntä, saanut hänet kuvittelemaan olemattomia. Olikohan toisen laulukin ollut silkkaa pilkantekoa? Mutta toisaalta, Rosalia oli ollut tosissaan, kun oli kehunut merihaltian ääntä. Hän ei voinut olla huomauttamatta tämän äänestä, sillä laulaja on laulaja, olkoon vihollinen tai ystävä.

Haltian muodollisuus rauhoitti Rosaliaa hieman. Vaikka olikin useimmiten epäluuloinen, ei hän aina ollut pitkävihainen. Sitä paitsi tytöstä alkoi tuntua, että hän oli vihoitellut jo niin kauan, ettei jaksanut enää. Siispä hän vastasi, jos nyt ei aivan sydämellisesti, niin ainakin ystävällisemmin kuin oli aluksi aikonut: "Ystävä, se sopii minulle. " Rosalia kuuli myös toisen sanat taistelusta, ja nyökkäsi hieman: "Merihaltiat ovat varmasti voittamattomia vedessä." Hänen silmänsä välähtivät hieman hänen lisätessään: "Mutta maalla tarjoaisin taatusti kovan vastuksen."

Pienen tauon jälkeen hän jatkoi vielä: "Mutta olet oikessa, taistelu ei ole mikään hyvä keskustelunaihe, varsinkaan näin tuntemattomien kesken."

"Hyvä", Cha sanoi ja hymyili. Hänhän haikuttaa kovin mukavalta, hän ajatteli. Mitä nyt vähän on mieleltään ailahtelevainen. Chasanda ui muutaman metrin kohti rantaa ja päästyään matalaan veteen nousi seisomaan ja kahlasi pois vedestä. Hän ei välittänyt toisen katselevan vieressä, vaan käveli rantapöheikön läpi oman ruskean hamosensa luokse ja vetäisi sen ylleen. "Kaunis laulu", Cha jutteli samalla. "Itsekö sen olet säveltänyt?" Chasanda rutisti pitkistä hiuksistaan pahimmat vedet pois, ja antoi vesipisaroiden imeytyä hameeseensa. Hän jäi sitten katsomaan toista haltiaa ja mittaili tätä katsellaan. Aivankuin hän olisi ollut varjohaltia, mutta ei silti aivan. Puoliverinen, Cha pääteli. "Matkalla?" Chasanda kysäisi hyväntuulisesti.


(( Ei oikein teksti luista tänään :/ ))

((tulee nyt vähän viiveellä, olen yrittänyt päntätä historiaa yo-koetta varten.... ^^"))

Merihaltian jutellessa Rosalia ehti tarkkailla tätä hieman lähemmin, joskin odotti hieman hämillään ensin, että toinen sai vaatteet päälleen. Jostain syystä tämä haltia vaikutti hieman nuoremmalta kuin Rosalia itse. Toinen haltiahan oli kyllä paljon pitempi kuin hän itse (mikä teki Rosalian olon jotenkin epämukavaksi) mutta toisaalta jokin tämän kasvoissa ja olemuksessa sai Rosalian olettamaan ettei toinen voinut olla häntä vanhempi, tuskin edes saman ikäinen.

Tavoitellen ääneensä samaa huoletonta sävyä kuin merihaltialla Rosalia kiitti tätä kehuista sanoen: "Kiitos ja kyllä, laulu oli omani. Olen kai jonkinlainen muusikko. Taidat itsekin laulun taidon, kenties musiikki kutsuu sinuakin?"

Toisen kysymyksen kohdalla Rosalian hymy kiristyi hieman. Toivoen, ettei toinen ehtinyt sitä nähdä, hän vastasi nopeasti: "Matkalla." Lievittääkseen hieman vastauksensa töykeyttä hän lisäsi hymyillen: "Mutta levähdystauolla täällä. Entäpä sinä?" Kysymyksen sävy oli kepeä, mutta sen taustalla oli Rosalian epäluuloisuus. Hetken hän häpesi itseään, epäillä nyt jokaista vastaantulijaa. Rauhoittaakseen omaatuntoaan hän päätti esitellä itsensä: "Minun nimeni on Rosalia Ronyantytär, hauska tavata."

Chasanda naurahti kevyesti. "En minä musiikista tiedä paljoakaan. Vain sukuni perintönä saadun kauniin äänen. En uskaltaisi esiintyä. Arvostan kykyjänne lauluntekijänä."

Chasanda katseli toista samalla kun puhui. Hän tunsi olonsa varmaksi toisen seurassa, kenties se johtui siitä, että toinen vaikutti olevan vielä enemmän varuillaan kun hän. Tavallisesti Cha oli se, joka vetäytyi sivuun keskustelussa. Miksiköhän varjohaltian olemus oli niin taaksevetäytyvä? Pelkäsikö tämä jotain? Tavallista merihaltiaa? Tuskimpa vain.

"Chasanda Elvyn, Everindan tytär. Kotoisin Ulkomeren pimeimmistä syvänteistä." Haltia heilautti hiuksiaan ja pisarat lentelivät niistä osittain jopa tosen päälle. "Matkallapa minäkin. Yritän onneani etelän rannikkokaupungeissa. Tiedättehän, näin sodan jälkeen ollaan kovin epäluuloisia uusien työntekijöiden suhteen. Enhän minä ole vaarallinen, vain tavallinen merihaltiatyttö." Hänen suunsa käänty ivalliseen hymyyn ja hän naurahti jälleen. "En voinut vastustaa kiusausta pysähtyä ihastelemaan näin upeita putouksia. Veden kohinan kuuli jo kauas. Nyt on kovin lämmin päivä merihaltialle matkata ilman levähdystaukoa."

Chasanda loi katseensa putouksille. Niiden jyminä oli kuin musiikkia hänen korvilleen. Vettä, hän ajatteli. Valtava määrä vettä. "Mitähän noidenkin putousten alla lienee? Merihaltianvereni vetää minua niiden luokse. Tekin olette varmasti kuulleet vanhat tarinat vesiputousten taakse kätketyistä aarteista?" Chasnada hiljeni, ja tajusi sitten höpöttäneensä ohi suunsa. "Mutta en halua pidätellä teitä enempää, jos ette halua kuunnella. Olenpa minä ollut epäkohtelias."

Rosalia hymyili edelleen hieman varautuneesti, mutta jo vilpittömämmin: "Minä puolestani rakastan musiikkia. Voisin elää pelkästä musiikista." Hänen hymynsä haihtui pois, kun hän muisti, mitä oli kasvattivanhempiensa luona urastaan joutunut kuuntelemaan. Hän oli vaarassa vajota synkkiin mietteisiinsä, mutta onneksi toisen rupattelu esti häntä.

Kuunnellessaan toisen huoletonta rupattelua Rosalia tunsi muuriensa alkavan säröillä. Huolettomuus oli tarttuvaa. Mutta vaarallista, hän muistutti itseään. Silti hänen hymynsä oli jälleen piirun verran ystävällisempi hänen kuunnellessaan merihaltiaa... Chasandaa, Rosalia makusteli nimeä mielessään, ja päätti sitten pitävänsä siitä.

Chasandan mainitessa luolat putousten takana Rosalian mielenkiinto heräsi. Olihan hän asunut putousten lähellä koko ikänsä, ja kuullut totta kai tarinoita. Mutta ikinä ei tyttö ollut putousten takana vieraillut, lähinnä kasvattivanhempiensa valvonnan takia. Nämä kun pitivät häntä miltei vankina asunnossaan. Rosalia ei halunnut osoittaa innostustaan, mutta sanoi silti: "Oi, et sinä minua lainkaan häiritse. Nuo", hän osoitti putousten suuntaan, "kiinnostavat minuakin. Eivät aarteet", hän kuitenkin lisäsi ja jatkoi sitten: "vaan seikkailu." Epäluulonsa haudaten hän vielä sanoi: "Miten olisi pieni tutkimusretki?"

"Veit sanat suustani", Chasanda lausahti hyväntuulisesti. Hän katseli suoraan sisälle putousten syvään kitaan. Korkeutta putouksilla oli lähemmäs kaksi tusinaa jalkaa ja vettä virtasi alaspän loppumattomana vörynä. Kallionseinämässä kasvoi kosteissa paikoissa viihtyviä sammalia ja vesi roiskui niiden päälle. Järvi levittäytyi tasaisesti putousten ympärille, kuivin jaloin vesiröpyn tuntumaan ei pääsisi.

Chasanda ei uskonut vanhoihin taruihin, vesiputousten takaaa ei yleensä löytynyt mitään muuta kuin pieni veden uurtama syvennys. Saattaisihan veden takaa löytyä pitkä luola, jossa asustelisi kaiken maailma vesihirviöitä... Mutta vaikka vesiputouksen takana ei olisi muuta kuin sammaleinen kallionseinä, Cha oli valmis menemään katsomaan tuota kallionseinää. Niin tyttömäinen hän vielä oli, että pienikin tiedossa oleva seikkailu sai hänen verensä kuohumaan. Kyllä hänen tuleva työpaikkansa eteläkaupungeissa odottaisi häntä vielä muutaman hetken.

Chasanda kääntyi takaisin Rosalian puoleen ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta. "Olen valmis", hän sanoi. "Minulle uiminen ei ole ongelma, mutta veden voima on varmasti muodostanut syvänteen suoraan putouksen alle. Putouksen voima voi olla vaarallinen kokemattomalle uimarille."

((anteeksianteeksianteeksi! Aloitin paniikkilukemisen ensi maanantain yo-koetta varten, joten unohdin tämän ihan! x_X" Mutta nyt vastaan ^^))

"Olen uinut Liplassa pienestä tytöstä asti", Rosalia vastasi. "Olen siis aika hyvä uimari, joskaan putousten luo en ole koskaan uskaltanut. Tarinat kun kertoivat kamalasta vesihirviöstä, joka nielee uhkarohkeat." Hymähtäen hän jatkoi: "Luulenpa tosin, että jo putoukset itsessään olivat pikkuhaltioille liian pelottavia, tuskin kukaan siihen päälle mitään vesihirviötä kaipasi."

Hän muisteli tarinaa, jonka oli kuullut ensimmäisen kerran ollessaan lapsi. Chasandalle hän sanoi: "Oletko kuullut tarinaa Liplan hirviöistä? Jos et pelkää, voin kertoa sen ennen kuin lähdemme uimaan. Seikkailu saisi vähän lisämaustetta." Miettien hetken Rosalia kuitenkin jatkoi: "Mutta voin jättää tarinan kertomisen toiseen kertaan, mikäli et jostain syystä halua kuulla sitä."

Nyt hän vaikeni. Mikä ihme minuun oikein meni? Rosalia ihmetteli käytöstään, harvemmin hän jutteli lähes tuntemattoman kanssa näin vapautuneesti. Vartioi itseäsi, hän ajatteli mielessään. Hän ei mitenkään voinut olla varma, että Chasanda -jos tämä oli hänen nimensä- oli se, joka väitti. Toisaalta hänestä tuntui kuin tyttö olisi ollut aivan vilpitön. Ehkä tämän välittömyys sai Rosaliankin tuntemaan olonsa rennoksi. Ja ehkä se ei olekaan aivan huono juttu, ajatteli haltia hymyillen itsekseen.

// Voih, mitäpä tuosta. Onnea kokeeseen vaan ^^ Itse stressaan kauheasti siitä mitä minun pitäisi tehdä tulevaisuuteni kanssa. Mennäkkö lukioon vai amikseen? Haut ovat tietääkseeni jo parin kuukauden päästä. Ääk... //

"Hyvä sitten", Chasanda sanoi. "Itse kun olen merihaltia, kuvittelen heti kaikki muut kovin kömpelöiksi vedessä. Hupsu ajatus." Chasanda katsoi toista kulmiensa alta varmistaen että tämä varmasti ymmärsi, että hänen trkoitukenaan ei ollut loukata. Kenestäkään ei ikinä tinnyt, kuinka pienestä ottaisi nokkiinsa. Cha oli saanut kokea Rosalian olevan hieman sitä kiivaampaa sorttia.

"Lienet siis asuneen täällä päin aikasi? Itse olen pysytellyt enemmän idässä, ulkomerellä." Chasanda naurahti. "Luonnollisesti."

"Tarina vesihirviöstä? Olen kuullut jonkun version aikoja sitten. Tiedäthän, veteen liittyvät kertomukset liikkuvat usein paremmin merihaltioiden keskuudessa kuin muut. Voi, kerro toki, olisi innokas kuulemaan tarinasi! Mitäpä tuosta vaikka olisinkin jo kuullut sen!"

Chasanda katsoi alaspäin virtaavaa vettä ja kuuli sen muodostaman jylyn. Katsahtaen toiseen haltiaan, Cha siirteli paljaita jalkojaan kivikkoisella rantatörmällä. Hän poimi kenkänsä maasta ja hyppeli muutaman askeleen edelle. "Valmiina seikkailuun!" hän huudahti.

((dodi, tänään oli sitten yo-koe... ei aavistustakaan, osasinko yhtään mitään, mutta nyt se on ainakin ohi. ^^ aikaa taas vastata hiukan aktiivimmin. olin muuten vknlopun poissa kotoa, joten en voinut vastata aiemmin, anteeksi. niin, ja eiköhän siulle ehdi vielä selvitä se, mihin haluat *hymy*))

Rosalia hymyili toisen innolle. Kunpa itsekin osaisin vielä innostua noin. Muistaen sitten, ettei edes tiennyt toisen ikää, hän moitti hieman itseään. Miten hän automaattisesti oletti toisen nuoremmaksi? Ehkä Chasanda oli onnistunut vain säilyttämään sellaisen asenteen, jonka Rosalia itse oli hukannut. Tai ei kenties hukannut kokonaan, sillä merihaltian innostus oli tarttuvaa lajia.

Tyttö seurasi Chasandaa. Hän riisui kenkänsä, ja uitti nopeasti varpaitaan vedessä. Vesi tuntui ikävän viileältä, mutta Rosalia tiesi tottuvansa siihen nopeasti, sillä kokemus kertoi, että vesi oli oikeasti hyvin lämmintä. Sitten Rosalia sanoi: "Niin se kertomus... Tarina on kyllä aika surullinen." Miltei itsekseen puhuen hän lisäsi: "Ennen itkin kuullessani sen, ja aioin monesti mennä etsimäänkin hirviötä, mutten koskaan uskaltanut." Yhtäkkiä hän tajusi puhuneensa ääneen ja peittääkseen hämmennystään hän naurahti: "Mutta hirviötarinanhan sinä halusit kuulla, etkä minun typeriä muisteluitani. Parasta että kerron hyvin lyhyen version, sillä pitäähän meidän päästä matkaankin"

Hetken mietitittyään hän aloitti. Hänen äänensä oli nyt hieman muuttunut, se ei ollut aivan hänen normaali puheäänensä eikä liioin hänen lauluäänensä. Sen sijaan se oli vakavampi, ja sai Rosalian vaikuttamaan jotenkin vanhemmalta. Näin tyttö kertoi: "Kerran näissä metsissä eli kultahaltioiden heimo, jonka kaikki jäsenet olivat kauniita. Kerrotaan, että he olivat Adoran erityisessä suosiossa, ja jumalatar hemmotteli heitä kaikilla mahdollisilla lahjoilla. Haltiaheimo kukoisti. Vieläkin sanotaan, että aurinkoisina päivinä voi nähdä kultahaltioiden ihanien piirteiden heijastuvan Liplan pinnasta.

Eräänä päivänä eräs kultahaltioista kuitenkin synnytti lapsen, joka oli muodoltaan pahasti vääristynyt. Lapsen isästä kukaan ei tiennyt, ja puhuttiin puoliverisyydestä, vaikka äiti väittikin lapsen isän olevan kultahaltia, joka oli kadonnut kaukaisiin metsiin. Miten asian laita sitten olikin, lapsi määrättiin hävitettäväksi, sillä kauhistuttavan ruma lapsi oli koko heimon häpeä, ja se olisi kauhistus myös Adoralle.

Äiti pelkäsi heimon hylkäävän hänet, joten hän lupasi itse päättää lapsensa elämän. Katsoessaan lastaan hän ei kuitenkaan kyennyt siihen, sillä hän rakasti lasta huolimatta tämän ulkonäöstä. Niinpä hän päätti piilottaa tämän putousten takana olevaan luolaan. Kävi kuitenkin niin, että Adora havaitsi äidin toimet. Leimaten koko heimon syylliseksi hän karkotti heimon metsästä ja myös suojeluksestaan. Lapsen äidille hän kuitenkin langetti julman rangaistuksen: tämä käveli suoraa Liplan syvyyksiin, palaamatta koskaan.

Tehtyään tekonsa Adora päätti mennä katsomaan lasta luolaan. Tämä nukkui, ja jumalatar pystyi tarkastelemaan lasta. Nähdessään tämän epämuodostuneisuuden häneltä pääsi inhon huudahdus, ja ajattelematta hän heitti lapsen suoraan Liplan uumeniin. Kerrotaan kuitenkin, että lapsi ei kuollut, vaan lapsen elämään puuttui itse Ferath, joka halusi kaikin keinoin kostaa Adoralle hylkäämisensä. Hän antoi lapselle kuolemattomuuden, joskin ehtona oli, että lapsi ei koskaan saanut lähteä Liplasta. Lapsi jäi asumaan äitinsä ruumiin luokse. Hän joutuu elämään painajaismaista elämää, ja siksi hän takertuu lähelle pyrkiviin, jotta nämä pelastaisivat hänet, mutta eivät nämä pelasta, vaan hukkuvat hänen mukanaan. Ja joskus öisin voi kuulla lapsen itkua, kun tämä yhä suree äitiään."

Rosalia lopetti tarinansa tähän ja katsoen Chasandaa sanoi normaalilla äänellään: "Kuten sanoin, tarina on surullinen, mutta ei sitä meille tällaisena kerrottu, kun olimme pieniä. Meille kerrottiin vain rumasta hirviöstä, joka sieppaa lapset, jotka ovat liian rohkeita... tai liian rumia. Minä kuitenkin kuulin myös tämän version." Varoituksena, olinhan minäkin isätön lapsi, ja vielä ruma, joten minun piti varoa Adoran katsetta.
Kerrottuaan tarinansa Rosalia vilkaisi toista. Toivottavasti Chasanda ei ollut nyt liian järkyttynyt, ei Rosalia tätä tahtonut masentaa tai pelotella. Aluperin hänen tarkoituksenaan oli ollut kertoa se toinen versio, mutta tämä tarina oli ilmeisesti liian juuttunut hänen mieleensä.

((hmm... joo, en oikein tiedä, mistä tuonkin tarinan repäisin. ei siitä ollut tarkoitus tulla ihan tuollainen.... o_O))

Chasanda asteli hitaasti rantaveteen ja käänsi päätään Rosalian suuntaan imeäkseen sisäänsä tarinan jokaisen sanan. Rosalian ääni soljui ilmassa tytön eläytyessä tarinan käänteisiin.

Kun Rosalia viimein lopetti tarinansa, kylmä väristys kulki merihaltian läpi. Tätä kertomusta ei Cha ollut kuullut ja sen kauhea loppu sai hänet katselemaan syvälle Liplan uumeniin. Voisiko tuo tarina olla totta? Olisiko ollenkaa turvallista lähteä tutkimaan vesiputousta? Vain tämä pieni tarina oli tarpeeksi suurta saamaan haltiatytön epäilemään.

"Onko tuo tarina totta?" Chasanda kysyi hiljaa ja hänen silmänsä kaventuivat pieniksi viiruiksi. Rosaliaan ei näyttänyt tarina vaikkuttavan mitenkään, hän oli tietenkin kuullut sen jo monesti. Uskoiko Rosalia tähän tarinaan?

Rosalia hymyili hieman epävarmasti. Oli kuin ilma olisi muuttunut ahdistavaksi, synkeäksi kuin itse tarina. Aurinko kuitenkin paistoi kirkkaasti, joten tämän täytyi olla vain Rosalian kuvitelmaa. Karkottaakseen typerät ajatukset hän vastasi silmät viiruina katsovalle Chasandalle nopeasti: "Ei tietenkään, sehän on vain typerä pelottelutarina." Heti sen sanottuaan hän hymyili jälleen. Hänen hymynsä uhkasi hieman värjyä. Tietenkään tarina ei voinut olla totta, eihän? Chasandalle hän sanoi: "Minuun se kyllä tehosi pienenä. Luulen kuitenkin, että tarina on syntynyt putouksen alle muodostuneet syvänteen takia. Totta on kuitenkin se, että Liplaan on moni hukkunut."

Synkkä väristys viipyi edelleen ilmassa. Rosalia naurahti, paljolti saadakseen itsensä paremmalle tuulelle: "Mutta minähän ihan uhkaan pilata meidän seikkailumme. Ei se suinkaan ollut tarkoitus. Vielähän me kuitenkin olemme menossa?" Varjohaltian oudon väriset silmät tarkastelivat merihaltiaa. Itsekseen Rosalia manasi omaa typeryyttään, hänhän yritti pilata ilon sekä itseltään että Chasandalta. Typerä tarina!

((^^"))

Chasanda liotti varpaitaan vedessä. "Menkäämme toki. Sehän on vain tarinaa" Chasanda yritti kuulostaa iloisemmalta ja katsahti toiseen. "Miksi antaa kuvitellun jutun pilata koko ihana seikkailu?" Chasanda naurahti hyväntuulisesti ja pyörähti ympäri niin, että hameen helma muodosti kauniin pyöreän kaaren. Tarinan varjo kuitenkin häilyi vielä tytön mielessä, vaikka hän yritti hukuttaa sen. Mitä vaarallista tuollaisessa tarinassa on merihaltialle? Enhän minä voi hukkua! Cha pudisti hennosti päätään ajatuksilleen. Vai voinko...? Typerä ajatus. Me molemmat olemme aivan turvassa täällä.

Cha kahlasi vankoin askelin vedessä kohti putouksen ammottavaa syliä. Hän antoi vapaasti hameenhelmansa kastua. Pohjalla oli isoja, liukkaita kiviä, ja Cha saattoi tuntea niiden limaisuuden jalkapohjissaan. Nytkin tavallinen turvallisentuntuinen vesi tuntui kovin synkältä ja vaaralliselta. Hän kääntyi hymyillen katsomaan Rosaliaa. Unohda jo se typerä tarina! hän vakuutti itseään.

Merihaltia vastaus tuli kepeästi, ja tämä kahlasi jo vedessä, kun Rosalia vasta alkoi riisua kenkiään. Chasandan hameenhelma kastui, ja varjohaltia miettikin, tarvitsiko toisen edes vähentää asusteitaan. Hänestä tuntuisi kyllä hölmöltä, oikeastaan aika epämiellyttävältäkin riisutua toisen edessä. Niinpä hän riisui vain päällimmäiset vaatteensa, jättäen päälle alustunikansa ja -hameensa, ja kahlasi sitten Chasandan perään.

"Miten pääsemme putousten taakse?" Rosalia kysyi hieman uteliaana. Hän ei ollut vielä täysin unohtanut tarinaa, mutta toisaalta häntä kiehtoi putousten salaisuus. Ja toisaalta, mikäpä olisi sen parempi tapa näyttää kasvattivanhemmilleen kuin livahtaa salaa juuri niihin samoihin luoliin, joista häntä oli iän kaiken varoiteltu. Tosin eiväthän nämä saisi tästä seikkailusta tietää, mutta silti Rosalia myönsi itsekseen, että hänen uteliaisuutensa lisäksi häntä ajoi eteenpäin halu tehdä jotain, mitä kasvattivanhemmat taatusi paheksuisivat. Samalla häntä hieman huvittikin oma käytöksensä, eikö hän ollut vieläkään kasvanut aikuiseksi?

Hymyillen hän katsoi edellä kulkevaa merihaltiaa, ja kiristi tahtia saavuttaakseen tämän. Hän tunsi hameensa kastuvan, mutta kangas oli kevyttä, eikä siksi painanut. Kallistaen päätään Rosalia sanoi Chasandalle: "En varmastikaan osaa uida puoliksikaan yhtä hyvin kuin sinä, mutta pidän itseäni hyvänä uimarina. Millainen siis on suunnitelmamme?"

Chasanda mittaili tilannetta katseellaan. "Uiminen lienee ainut vaihtoehto. Vaikkakin riskialtista."

Jos vesi putousten alla oli syvää, paikka saattoi olla todella vaarallinen. Sillä jos joutuisi vesiryöpyn alle, vesi saattaisi painaa varomattoman syvälle pinnan alle, mistä ei olisi helppoa nousta takaisin pintaan. Uintimatka ei kuitenkaan olisi kovin pitkä, ja kallionseinämästä ulkoni muutamia kiviä, jos pääsisi uiden niiden luokse, olisi jo turvassa. Vaikka Chasada oli uiskennellut voimakkaiden merivirtojen seassa koko pienen ikänsä, saattoi veden paine olla kova. Chasanda tiesi olevansa niin paljon merihaltia, että uskalsi väittää moista. Jopa hänellä saattaisi olla vaikeukisa, jos joutuisi vesivirran alle.

Chasanda epäröi hetken uimaan lähtemistä. Hänen mielestään oli mukavaa kuljeskella ympäriinsä kosteassa puvussa, mutta varsinkin ihmiset katsovat häntä silloin kovin karsaasti. Mutta nyt täällä ei ollut ketään katsomassa, ja kyllä puvun kevyt kangas kuivuisi nopeasti.
Vesi syveni alati heidän kahlatessaan putousta kohti, kauemmas rannasta. Cha katsahti aivan kuin lupaa kysyen Rosaliaan valmistautuen sukeltamaan veteen.

((olin ihan varma, että olen jos vastannut tähän... miun pää on nykysin ihan sekaisin, minulla kun on menoja kaikkina päivinä paitsi perjantaina. anteeksi nyt ihan hirveästi!!))

Rosalia nyökkäsi kevyesti Chasandalle, hän oli aivan samaa mieltä. Sitä paitsi hän oli hyvin utelias. "Mitä luulet, mitä putousten takana on, vai onko siellä mitään?" hän kysäisi merihaltialta. Seikkailun maku alkoi jälleen kutkuttaa kaikkia aisteja. Reippaasti hän kahlasi veteen, joka tuntui lämpimältä. Rosalia oli iloinen käänteestä, jonka päivä oli saanut. Ilman Chasandaa hän luultavasti mököttäisi rannalla vieläkin. Kyllä tämä oli huomattavasti parempi tapa viettää päivä.

Merihaltia oli jo melkoisen syvällä, ja suunnitteli ilmeisesti sukeltamista. Rosaliallakin oli jo raja vastassa, vesi ulottui lyhyttä haltiaa jo reilusti yli vyötärön. Niiinpä hän hymyili merihaltialle, veti muutaman kerran henkeä, jotta rauhoittuisi. Hän lähti uimaan eteenpäin, valmiina sukeltamaan, kunhan pääsisi hieman lähemmäs. Rosalian täytyi myöntää, että häntä jo jännitti hieman.