Säpinää metsässä

Eretha Suthiel

Eräässä metsikössä, polun vierellä lehvästön varjot alkoivat tummua, kuin kuoleman nappaama mieli. Tuuli heitteli lehtiä oksistaan aina metsän toiselle puolelle. Aurinko oli juuri laskeutumassa horisontissa ja paljasti verenpunaisen värinsä. Eläimet alkoivat siirtyä turvaan koloihinsa, kunhan päättivät irtautua toimistaan. Ilma alkoi illan mukana viilenemään kylmäksi, kuin kuolleen nahka. Kasvien pehmeän vihertävä väri muuttui hämäävästi punertavaksi auringon vaikutuksesta. Puiden lehdet suhisivat kovaäänisesti tuulen henkäyksen mukana, joka taas lakkasi ja keräsi voimansa uuteen puhallukseen. Metsä päästi vielä hiljaisia ja pitkälle kantavia ääniä. Näistä koviten kaikui siveltimen suhautus ja olennon vieras mutina, joista erottui vain muutamia sanoja.

Erethan maalaili uutta teostaan pehmein sävyin, istuessaan samaisesti maassa jalat ristissä. Hän katsahti eteenpäin, kuin näkisi siinä mallin teostaan varten. Siinä ei näkynyt kuitenkaan mitään muuta, kuin puunjuuri ja ruohoa. Mutinasta erottui sanoja, jotka viittasivat erään linnun tapoihin ja asentoihin, kuin hän olisi muistuttanut itseään kertomalla sen yksin itselleen. Hänen keltaiset silmänsä vilisivät maalauksessa ja sitten uudestaan juurien lähellä. Hän keskittyi työhönsä tarkasti, kuin kotka saaliiseensa. Yllättäen hän vain heitti maalauksen sivuun, jolloin rupesi rustaamaan jotain toiselle paperille. Sen jälkeen Erethan asetti paperin suuren paperiläjän päälle. Hän nousi pystyyn kevyesti ja mittasi askelein kahden puun etäisyyttä. Numeroita kantautui läheiselle polulle asti aina ensimmäisestä kahdeksanteen, jonka jälkeen toisinpäin. Hän asettui juurien viereen, vieden katseensa kaukaisuuteen, eteenpäin. Hänen silmänsä kulkivat vapaasti tutkien jokaisen yksityiskohdan edessään, jolloin loi itselleen saman tuntemuksen, kuin tuolle eräälle linnulle. Hän seisoi hetken paikallaan, kunnes ryntäsi taas maalauksensa kimppuun.

Maalauksessa näkyi punertavaa metsikköä taustalla ja osittain valmis haukan pää. Haukan ylevyys toi kuvaan mahtia. Punertava lehvästö taustalla toi kunnioitusta haukalle ja toi sen jaloa olemusta esille. Siinä Eretha jatkoi työtään tukien työtään merensinertäviin housuihinsa.

//Mukaan saa tulla kuka vain. Jos aloitus oli jotenkin lyhyt tai omasi muuta vikaa, niin kerro toki, että miten vastaisuudessa parannan tapojani. Olen uusi foorumiroolipeleissä.
Edit: Korjasin kirjoitusvirheen.//

// Minä liityn peliin ^^ //

Beregryn Ilyaven Betorinpoika

Ei, Beregryn ei ollut sitten loppujen lopuksikaan saanut surkeaa vanhaa hevostaan kaupattua sille haltianaiselle. Kaiken lisäksi hänelle oli tullut äkkilähtö kirjeen vastaanottajan henkivartijoiden takia; nämä kun olivat ottaneet lähtökohdakseen, että Beregryn se juuri oli, jonka taskuun oli kadonnut iso rahamassi. Mutta koska todisteita ei ollut, henkivartijat tyytyivät vain pitämään silmällä Berin jokaista askelta. Ja koska se ei oikein sopinut herran suunnitelmiin, hän lähti Tenlitistä kerrankin nopasti jatkamaan matkaansa seuraavaan kaupunkiin.

Nuoli-nimeä kantava polle oli hidastanut käyntiin lehtien peittämällä metsätiellä ja yritti nyt käännähtää sivuttain. Ber ei paljoa välittänyt oliko syy tuulen vai syksyn viimeisten vihreiden lehtien, vaan kannusti hevostaan heti voimakkaasti eteenpäin. "Älä edes yritä", mies tiuskahti Nuolelle. Hevonen viskasi päätään korkealle ja otti muutaman raviaskeleen ennenkuin rauhoittui jatkamaan matkaa. Berillä ei ollut mitään ongelmia nelijalkaisten kanssa, hän oli hyvä ratsastaja. Niin monet tunnit hän oli istunut niin monen erilaisen hevosen selässä suorittaessaan ammattiaan.

Uusi tuulenpuuska puhalsi ja sai nuoren miehen hiukset lentämään ympäriinsä sikin sokin. Ber tyytyi tuhahtamaan kiukkuisesti, ei olisi mitään järkeä yrittää laittaa kampausta ojennukseen, sillä heti seuraava tuulenpuuska levittäisi hiukset uudestaan. Mutta toisaalta oli todella epämiellyttävää ratsastaa eteenpäin hiusten leijaillessa kasvojen edessä rajoittaen näkökentää. 'Mahtavaa', Ber ajatteli. '[i]Olen jo niin pitkästynyt, että rupean pian kiistelemään itseni kanssa siitä, pitäisikö minun sitoa hiukseni kiinni vai ei[i]'.

Ikävästä tuulesta ja ilmassa lentelevistä lehdistä huolimatta syksy oli Beregrynille mieluista aikaa. '[i]Syksy on yhtä masentavaa kuin ratsastaminen erämaassa yksin.[i]' Mies virnisti itsekseen. Hän oli tulossa hulluksi.

//Tervetuloa, tervetuloa. Nyt tuli lyhyt toiminto, kait.//

Tuulen viima toi tietoa polulla olevasta ihmisestä, sillä hänen sanansa kantautuivat Erethan korviin. "Älä edes yritä". Niin kävi, että Eretha säpsähti ääntä, pudottaen maalauksen maahan. Maalaus tipahti suoraan kuraan, joka läsähti suoraan haukan päälle. Eretha jätti työnsä kesken, tutkiakseen ääntä pitävän olennon. Hän kiipesi taidokkaasti puuhun oksa oksalta, jolloin yläpuolella kuului vain pientä suhinaa. Jopa polulta saattoi kuulla, kuin jokin varjostaisi kulkijaa puista käsin. Hän kiipeili puista toisiin, kuin mikäkin orava. Lähes äänettä, mutta sitli oli aistittavissa.

Beregryn kuulikin pian takaansa äänen; "Yritä mitä". Eretha roikkui pää alaspäin puun oksasta, joka olikin itsekkin valahtanut ales haltian painosta. Beregrynia seurasi keltaiset silmät, jotka loistivat laskeutuvan auringon valossa. Vihertävä paita pysyi vyön avulla paikoillaan, mutta lahkeet laskeutuivat hieman painovoiman ansiosta. Erethan kavoilla kiilsi hämmästynyt ilme. Tämän vaaleat hiukset roikkuivat vapaina alaspäin. Heti kysymyksen jälkeen hän laskeutui oksalta, joka nousi takaisin paikalleen. Erethan katse vei syvälle pimeyteen, ja taas hän tuijotti Beregryaa. Oikeastaan hän ei antanut ihmisen vastata kysymykseen ja tuijottikin innostuneena hevosta. Hän mittaili nyt hevosta katsellaan, jolloin myös sen kuntoa. Eretha siirsi katseensa takaisin ihmiseen, odottaen hyväksymistä haltian lähestymiseen.

Tämän aikana hän hieroi kaulakorunsa riimua, joka toi hänelle yllättävää turvaa. Hieroessaan sitä koru alkoi kiiltelemään omaa valoaan, ei suinkaan auringon. Kiinnostuessaan hevosesta, hän asetti korun takaisin piiloon. Hänen sapelinsa sijaitsi viitan alla sille tarkoitetussa huotrassaan.

Rasahduskaan ei ehtinyt varoittaa Beregryniä haltian ilmestymisestä, joten ei ollut ihme, että omiin ajatuksiinsa uppoutunut mies säpsähti hieman yllättävää ilmestymistä. Nuoli ylisäikkynä hevosena reagoi heti isäntänsä tunteenmuutokseen ja pysähtyi kuin seinään sieraimet suurina. Beregryn nosti katseensa ylös ja hänen toinen kulmakarvansa nousi hämmästyneesti ylöspäin. Hänen edessään roikkui haltia. Nimenomaan roikkui, mikäs sen hauskempaa kuin säikytellä ohikulkevia ihmisiä roikkumalla pää ylösalaisin puunoksasta.

Ensin Ber ei voinut kuin ihmetellä. Haltian täytyi olla hieman latvasta laho kun kerran ryhtyi leikkimään oravaa. Haltian pitäisi olla myös uhkarohkea, mistäs se tiesi mitä Beregryn täällä Jumalan selän takana toimitti? Ber jäi tuijottamaan, kuinka haltia pomppasi ketterästi maahan ja jäi vaitonaisena tuijottamaan häntä. Berin ilme suli vähitellen huvittuneeseen hymyyn. Hänen kokemuksensa haltioista oli todella vähäinen, mutta jos he kaikki todella ottivat tavakseen hyppiä pää ylösalaisin puissa, eipä ihme että monet ihmiset katsoivat heitä hieman karsaasti. Ber oli lähinnä huvittunut ja kiinnostunut, mistä sitä tietää mitä tuo pikkumies täällä metsässä toimitti? Ja yksi syy lisää ihmetellä; eivätkö haltiat ole yleensä pitkiä? Tämä haltia ylettyi vain hieman yli Nuolen sään korkeuden.

Ber ei pyyhkinyt virnettä kasvoiltaan vaan pyyhkäisi vaalean hiuskiehkuran kasvoiltaan ja nojautui satulassa eteenpäin haltiaa kohti. Haltia kun ei ollut sanonut muuta sitten oudon tokaisunsa, kenties hän odotti miehen vastausta. 'Vaan onko tuommoinen .... olento edes vastauksen arvoinen?'

"Yrittää mitä?" Ber venytti. "Kenties hevoseni yrittää varoittaa minua puusta putoilevista haltiaoravista", Beregryn päätti heittäytyä sarkastiseksi. Hän tuhahti itsekseen ja huokaisi. Kaiken maailman kyselijöitä maailma olikin täynnä.

Vastauksen saadessaan eretha vain hymähti, "En puhunut sinulle". Vaikkakin niin hän olikin puhunut ihmiselle. Haltia kierteli hevosta, jolloin rupesi taas hieromaan riimua. Erethan huomio kaikkosi kokonaan ihmisestä, sekä hänen sanoistaan. Tarkoin silmin hän tuijotti hevosen yksityiskohtia. Sitten hän sai toisia tuumia päähänsä ja juoksahti metsään, maalauksia ja muita papereita kohden. Metsässä vain kaikui juoksun askeleet, joita pystyisi seurata helposti. Hän penkoi papereidensa seasta uutta materiaalia, johon aikoisi maalata taas jotakin. Eretha mutisi jotain itsekseen. Hänen kellertävät silmänsä alkoivat hohtaa, kuin liekit.

Maalauksesta saattoi eroittaa punertavan metsän alkua, jossa lehdet olivat putoamaisillaan. Hän siveltimensä vei maalaukseen uskomattoman hyvin värejä, jotka loivat metsän samanlaiseksi, kuin se hevosen lähellä olikin. Haltian hiukset valuivat alas hänen keskittyessään työhönsä. Hän ei tällä kertaa huomioinut mitään ulkopuolista. Hetkiä hän vain hieroi riimuaan. Hän vain mutisi sanoja, joista erottui parhaiten "hevonen".

Etsiessään materiaalia, hän oli pudottanut paperiläjän, joka levisi nyt osittain kuraan ja lehtien päälle. Kylmähkö tuuli alkoi jo yltyä Erethaniin, luoden hänelle väreitä. Hän vain kuvitteli samaa kuvaa, jonka oli nähnyt aiemmin, hevosen lähellä.

Beregryn ei tiennyt pitäisikö hänen olla huvittunut vai vihainen. "En puhunut sinulle". No kenelle sitten puhuit? Jollekkin näkymättömälle kaverillekko?

Ber oli päättänyt olla avarakatseinen haltioita kohtaan ja häivyttää kaikki ennakkoluulonsa, mutta jos tämäkin haltia oli näin omalaatuinen, miten hän edes voisi? Haltia ei sanonut enempää, vaan jäi tuijottamaan ihmismiehen hevosta aivan kuin ei olisi ennen kauramoottoreita nähnytkään. Sitten, aivan yllättäin tämä lähti pinkomaan polkua pitkin kuin tuli hännän alla.

Beregrynin leuka oli tässä vaiheessa loksahtanut hämmentyneesti auki ja mies jäi tuijottamaan pitkään olennon perään. Mies oli ammatiltaan lähetti, maailmaa ympäri matkatessaan hän oli törmännyt monen moiseen kaduntallaajaan ja jopa muutamaan haltiaankin, mutta tämä taisi olal yliveto. Juuri Tenlitissä ollessaan hän oli tavannut haltianaisen, joka oli vaikuttanut aivan normaalilta - ja normali oli sana mitä Ber ei olisi käyttänyt nyt tässä tilanteessa.

Nuoli oli lähtenyt jokottelemaan tasaista käyntiä haltian perään polkua pitkin ja Ber antoi sen mennä. Ehkä uteliaisuus, ehkä vain halu nauraa ajoi miestä eteenpäin, mutta eteenpäin hän kuitenkin kulki, sinne missä haltian askeleet vielä kaikuivat. Sitäpaitsi kaikilla miehen tapaamilal olennoilla, niin ihmisillä kuin haltioillakin oli jonkinmoinen rahakukkaro, ja jos tämä haltia oli todella niin höntti kuin miltä vaikutti Berillä ei olisi mitään ongelmia napata sitä. Pitäisi parempaa huolta tavaroistaan, siinä se.

//Huomasin, että olit vastannut vasta nyt. En ehtinyt tekemään pitempää juuri nyt.//

Eretha sai viimein työnsä valmiiksi, jolloin juoksi takaisinpäin, polulle. Hän katsoi juostessaan työtään, jolloin ei nähnyt lainkaan eteensä. Muutama lehti lätsähti tämän naamalle, mutta Eretha veti ne pois. Yllättäen hän törmäsi Beregryyn ja tämän hevoseen. Eretha lensi takamuksilleen, jolloin vilkaisi ylös hämmentyneenä. Lehtiä vain putosi Erethan päälle tuulen avulla. Eretha tuijotti hevosta ja sitten ihmistä. Hän katsoi maalaukseensa, jonka jälkeen hevoseen. Hän huomasi, että tuo on sama hevonen maalauksessa, kuin hän ei edes muistanut, että oli tavannut koko hevosen.

Katsoessaan sitten Beregryyn, hän sanoi: "Kuka olet? Olemmeko tavanneet". Eretha pelästyi hieman ihmistä, sillä ei pidä tuntemattomsita olennoista. Erethan muisti oli oikullinen, tai sitten hän omisti mielenvikaa hieman enemmän, kuin ajatellaan. Hän nappasi hohtavan korunsa, jota hieroi toisella kädellään, tuijottaessaan ihmistä. silmien kellertävä väri vahvistui entisestään.

// Eihän tässä mikään kiire ole. Kirjoita parmmalla ajalla vaikka, itsekin kirjoitan aika harvasti. Ja laatu korvaa määrän ^^ //

Eipä aikaakaan kun tuo haltia jälleen ilmestyi jostain äkkiarvaamatta. Beregryn ei tyytynyt kuin hymähtämään, haltia oli totisesti päästään vialla, kun ei osannut edes päättää pysyisikö täällä vai menisikö tuonne.

Tällä kertaa metsänolennolla oli kuitenkin kädessään jotain, joka paljastui jonkinlaiseksi tauluksi hetken tarkkailulla. Mies hämmentyi hieman kurkkiessa haltian käsien yli maalausta, sillä paperissa oli hyvin kaunis hevonen. 'Ahaa, tämä haltia on siis taiteilija.' Se selittääkin outoa käyttäytymistä jonkinverran. Taiteilijat ovat aina omiin haavepilviinsä vaipuvia kummajaisia, aivan kuten haltiatkin. Ja kun yhdistetään haltia ja taiteilija, tuloksena on olento, joka ei kykene muuhun kuin edestakaisin juoksemeseen päättömän kanan lailla. Beregryn virnisti hiljaa itsekseen.

Haltia avasi viimeinkin suunsa. "Ollaanpas sitä kohteliaita", Beregryn vastasi happamsti. Vaikka haltia olisi kuinka alkeellinen tahansa, kyllä hänen silti täystyisi käyttäytymissäännöt oppia. Ei teitittelyä, ei kohteliasta puhetta, vain kaksi kovaa tokaisua. Vaikka haltia ei pitäisi ihmismiestä itseään korkeammalla arvoasteikolla, eikä suostuisi teitittelemään, voisihän edes osoittaa jotain kunnioitusta uudelle tuttavuudelle. "Minä olen Beregryn Ilyaven Betorinpoika. Jos nimi Ilyaven nyt edes sinulle mitään sanoo. Sivistymättömälle." Beregryn nojautui haltiaan päin hieman uhkaavasti ja tuijotti tätä päästä varpaisiin inhoten. "Ja me tapasimme juuri muutama hetki sitten. Taidatkin olla sekä sivistymätön että tyhmä."

Beregryn ei säästellyt solvauksia. Hänelle yksinäinen metsässä kuljeskeleva haltia ei ollut minkään arvoinen. Haltiat olivat vain luonnon oikkuja, eivätkä todellisia ihmisiin verrattavia olentoja. Vaikka joku haltia saattaisikin olla ihan siedettävää juttuseuraa työtehtävien lomassa, tämä pikkuruinen haltia ei kuulunut niiden joukkoon.

//En omista yksinkertaisesti yhtään aikaa fenyalle, joten joudun karsimaan muuta aikaani tähän. Tämä näkyy myös tekstin karkeudesta, sekä lyhyydestä.//

Erethan katsoi Beregryniä hetken ja tokaisi; "En ole tyhmä kuin sinäkään, väität vain, että normaalista poikkeava on tyhmä, jos tällä on eri tavat, kuin teillä hienostelijoilla kaupunkilaisilla".

Tuon Eretha tokaisi eri äänellä, kuin ennen oli puhunut. Eretha loukkaantui kovin solvauksesta, ja nousi puun oksistoon, tuon näkymättömiin. Pian ihastuksissaan hevoseen, tämä pudottautui oksilta hevosen satulaan ja leikkasi hihnan poikki, jota Beregryn ilmeisesti piti. Tämän kaiken aikana hän usutti hevosen liikkeelle ja puristi jalkansa sen ympärille.

// No ei voip sitten mitään... odottelen vaan kärsivällisesti jos sinulta silloin tällöin aikaa liikenisi (: //

"Nojaa", Beregryn vastasi toiselle melkeimpä hajamielisesti. "Kaupunkilaiseksi en voi kutsua itseäni mitenkään. Ja hienostelija, mitenkäs sen ottaa. Olen minä ainakin hienostelevampi kuin teikäläinen." Beregryn katsahti toista pää kallellaan. Ainakaan tarmoa pikkukaverilta ei puuttunut, se oli selvä. Vaikka haltia olikin vaikuttanut aluksi omiin ajatussyövereihin vaipuvalta olentoparalta, löytyi hänestä silti voimaakin.

Aivan äkkiarvaamatta haltia katosi jälleen Beregrynin edestä, loikaten tälläkertaa kevyesti ja notkeasti lähimpään puuhun. Ihmismies tuhahti hiljaa jääden tuijottamaan haltian perään. Hän ei näköjään voinut olla ollenkaan varma, mitä hänen haltiaseuralaisensa milloinkin keksi. Mutta Berinkin täytyi myöntää, että haltia oli ihailtavan taitava ja notkea. Ikuisesti satulaan jumittuneena Beregryn tuskin olisi päässyt kiipeämään puun alimmmille oksille, latvasta puhumattakaan. Ainakin tässä asiassa Berin täytyi myöntää itsekseen haltian olevan häntä parempi.

Beregryn ei osannut arvata mitenkään haltian seuraavaa temppua ja yllättyi silminnähden haltian pudottautuessa puun oksistosta hevosen päälle. Hetken Beregrynin aivot löyivät tyhjää tämän yrittäessä tajuta tapahtumia. Järjenjuoksun nopeudesta tätä miestä ei ainakaan voisi kehua. Ber terästäytyi vasta sitten, kun sai huomata hevosensa Nuolen ohjasten valahtavan maahan katkenneina.

Herkkänä hevosena Nuoli säikähti kunnolla yllätävää matkustajatulokasta ja loikkasi kunnolla pystyyn. Tätä hevosta ei olisi edes tarvinnut hoputtaa saadakseen sen liikkeelle, sillä silmänvalkuaiset kiiluen ja päätään heitellen se lähti juoksemaan villiä ravia.

Vaikka haltia ilmestyikin Beregrynin kanssa saman hevosen päälle kovin yllättäen, mies ei kuitenkaan pudonnut äksyilevän Nuolen selästä. Beregryn jos kuka oli tottunut hevosiin pitkillä matkoillaan. Hetken ajan hän vain istui hevosten kavioiden kuljettaessa heitä metsää eteenpäin. Pian miehen silmiin syttyi kuitenkin vaarallinen tuike, ja hänen kulmansa painuivat ryppyyn. Nopeasti hän heilautti kätensä taakse ja työnsi sitten koko voimallaan edessään istuvaan haltiaa kylkiluiden väliin, yrittäen saada tämän putoamaan.

// Hei, miten olisi, että siirtäisimme tämän pelin ajankohtaa muutaman vuoden taaksepäin, eli vaikkapa vuoteen 297? Sitten ei haittaa, vaikka peli olisikin hidastempoisempaa. En halua jumittaa hahmoani puolikuolleessa pelissä.... //