Geranin kaduilla vilisee.

Nuori haltia pyöritteli käsissään juuri ansaitsemiaan pronssi-ja hopeakolikoita. Korut olivat menneet tänä aamuna kuin kuumille kiville, ja siitä Lydia oli enemmän kuin mielissään. Hänen kuolleen isänsä veljen, Rydoksen, yrttisato ei ollut mikään kehuttava näinä hetkinä, joten Lydia sai tyytyä nyt vain korujen myymiseen. Aluksi hän oli ollut ehkä hiukan huolissaankin korujensa menestyksestä, mutta murehtiminen oli ollut näemmä turhaa; ne olivat itseasiassa menneet kaupaksi paremmin kuin koskaan ennen.
Viileä tuulahdus pyyhkäisi Lydian hikisiä kasvoja samalla, kun tämä sujautti vaivihkaa kolikot pussukkaansa. Geranissa piti olla tällaisina päivinä joka hetki varuillaan, sillä katujen täyttämät ihmismassat houkuttelivat usein myös taskuvarkaita luokseen. Ja ihmisiä jos mitä täällä tosiaan oli, sen Lydia oli saanut todeta Geraniin matkustettaessaan. Hän ei ollut törmännyt vielä kertaakaan oman rotunsa edustajaan, mutta ihmisiä täällä oli senkin edestä. Haltia odotti vielä hetken, josko joku olisi ollut kiinnostunut hänen koruistaan, ja pakkasi sitten kadulle levitetyn vilttinsä ja korunsa tumaanvihreään, parhaat aikansa jo nähneeseen reppuunsa, nosti sen selkäänsä, ja lähti kävelemään ihmismassan sekaan.
Täytynee varmaan hankkia jostain jotain syötävää, hän ajatteli mielessään ja nautiskeli samalla auringon suomasta lämmöstä ihollaan.

// Kaikki tervetulleita pelaamaan (pahoittelen tönkköä tekstiä). //

[Liityn seuraan, jos sopii. Valitettavasti en voi tarjota tämän mukavampaa juttukumppania...]

Keeble arvelee olevansa viljan hinnoista parhaiten perillä oleva vartiomies koko Fenyanissa. Siitä huolimatta, että hän ei viimeisen vuosikymmenen aikana ole viettänyt sukutilallaan yhteensä pitempää aikaa kuin joitakin kuukausia, hän yrittää tunnollisesti pysytellä perillä Lobren maatalouden tilasta. Isä kirjoittaa hänelle säännöllisesti Chirin satamaan, josta hän postinsa noutaa Anthomenissa vieraillessaan. Viimeisen kirjeen sisältö oli ollut huolestuttava. Fenyania ravistellut helleaalto oli ilmeisesti ollut liikaa viljelmille ja tänä vuonna sato jäisi huomattavan pieneksi.

Isä oli kirjeessään pyytänyt, että seuraavan kerran Geranissa käydessään Don vierailisi erään vanhan liiketuttavan luona tiedustelemassa luottamuksellisesti minne viljan hinta aiottaisiin Madarenissa syksyllä nostaa. Anthomen seuraisi hintoineen luultavasti perässä. Keebleä rasittaa toimia isän henkilökohtaisena kuriirina pitkin kolmoissaariston satamia, mutta hänen täytyy myöntää, että sen verran hän on suvulleen velkaa. Isä ei sentään kymmeneen vuoteen ole kertaakaan vaatinut häntä palaamaan kotiin. Niinpä Keeble on aamulla ilmeenkään värähtämättä pukenut ylleen kiiltävänappisen sinisen takin ja huolellisesti kiillotetut saappaat, jättänyt laivansa ensimmäisen perämiehen komentoon ja käynyt Geranin kauppahuoneella neuvottelemassa isän tuttavan kanssa. Viljan hinta nousisi kuulemma vähintään yhteen hopeakolikkoon paunalta, mikäli tuottajat haluaisivat saada voittoa rahoilleen.

Miten porvarillista! Keeble pohtii tympääntyneesti astellessaan Geranin vilkasta satamakatua eteenpäin. Maailmassa on niin paljon vääryyksiä, jotka pitäisi oikaista ja minä vietän päivän keskustelemalla maatalouden tilasta. Hän katselee ärtyneesti ympärilleen eloisalla kadulla ja arvioi näkemiään ihmisiä. Varmasti puolella näistä vastaantulijoista on jokin rikos omallatunnollaan. Tuokin omahyväisesti hymyilevä paksu mies näyttää siltä, että on juuri huijannut jotakuta… Ja tuo nainen, joka tukkii puolet kadusta kaupustelemalla jotain rihkamaa. Aivan varmasti ylihintaan. Sellaisen pitäisi olla laitonta!

Juuri Keeblen katsoessa Lydiaan tämä nousee ja kerää myymänsä korut reppuunsa. Naisen kääntyessä sivuttain Keeble kiinnittää huomiota siihen, että tämä sattuu olemaan haltia. Miehessä valmiina ollut ärtyneisyys läikähtää yli laidan hänen havaitessaan hiusten lomasta pilkottavat suipot korvat. Sen kauempaa miettimättä hän kävelee naisen reippaasti kiinni. ”Hyvin huonosti valittu myyntipaikka, hyvä rouva”, hän sanoo kireästi päästyään Lydian vierelle.

[Juu sopiihan tuo toki, tervetuloa peliin mukaan.]

Lydian ajatusmaailma herpaantui ja hän mulkoili vierellään harppovaa miestä mittaillen tätä katseellaan. Pitikö tämän tulla pilaamaan muuten niin hyvin alkanut päivä heti alkuunsa, ja vieläpä valittamalla noinkin mitättömästä asiasta? Niin ihmisten tapaista, Lydia ajatteli pudistellessaan huokaisten päätään ja kiihdyttäen samalla vauhtiansa. "Pahoittelen, hyvä herra", hän aloitti suoden Keeblelle mitä epämiellyttävimmän hymynsä, "mutten löydä täältä mitään kieltoa siitä,
ettenkö saisi vapaasti myydä korujani missä haluan. Entä te?"

Lydian hymy hyytyi äkkiseltään, tämän tuntiessa mahansa pienen murinan. Nälkä alkoi tosiaan jo kipristellä vatsanpohjassa, eihän tyttö ollut syönyt kuin viimeksi eilen iltamyöhällä, ja silloinkin vain viimeisiä rippeitä eväistään. Oli vain yksi pieni ongelma; Lydialla kun ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, mistä hän oikein saisi ruokaa hankittua. Haltia pysähtyi ja vilkuili hieman avuttomana ympärilleen, löytämättä kuintenkaan mitään muuta kuin ihmisiä ja vieraita rakennuksia ympäriltään. Missään ei näkynyt pienintäkään ruokapaikkaa.

Lydia päätti niellä ylpeytensä ja kysyä äsköiseltä mieheltä apua, vaikkakin hieman vastahakoisesti. "Tuota", hän sopersi häpeissään, laskien samalla katseensa hitaasti Keeblen huolella kiilotettuja saappaita kohti, "sattuisitteko tietämään mitään hyvää ruokapaikkaa tästä läheltä?" Ihminen rupeaisi varmasti ilkkumaan hänelle, tyttö oli siitä varma. Nälkään hän ei kuitenkaan täällä suostuisi kuolemaan, sen Lydia oli päättänyt. Hän kaipaili jo kovasti oman rotunsa edustajia ja päätti, että lähtisi tästä kaupungista niin piakoin kuin vain olisi mahdollista. Ensiksi hänen pitäisi kuitenkin hankkia jostain ruokaa ja mahdollinen lepopaikka, ilkkuisi tuo ihminen hänelle tai ei.

[Lyhyttä pukkaa taas, ei oikein inspis meinaa riittää.]

[Äläs nyt, en minä tuota vastaustasi lyhyeksi kutsuisi.]

”Korujen myynti ei ehkä ole kiellettyä, mutta liikenteen sujuvuuden häiritseminen ei koskaan ole suotavaa”, Keeble huomauttaa kalseasti. Hän pysähtyy naisen vierelle ja arvioi tätä katseellaan. Hänen lapsuudenkotinsa ympäristössä maaseudulla oli liikkunut haltioita vain harvoin, vaikka itse pääkaupunki Lobressa näitä joitakuita asusteli. Varhainen kontaktien puute on saanut aikaan sen, ettei Keeble ole myöhemmälläkään iällä tuntenut mitään halua etsiytyä vieraiden rotujen seuraan. Haltiatuttavuuksien puuttumisella on myös ollut muita seurauksia. Keeblelle tuottaa suuria vaikeuksia sanoa edes mitään summittaista naisen iästä. Selvästi tämä ei enää ole aivan lapsi, mutta tarkempaan arvailuun mies ei kykene. Jotain luonnotonta siinä on, että jokin ihmisenkaltainen olento saattaa elää vuosisatojen pituisen elämän. Keebleä ärsyttää ajatus siitä, että tämä nuori tyttö on mahdollisesti huomattavasti häntä itseään vanhempi.

Kun Lydia pysähtyy ja kysyy arastellen kysymyksensä, Keeble tuntee jonkinlaista etäistä tyydytystä siitä, että naisen äänensävy on vaihtunut pyytävämmäksi. Hän tietää, että jos hänellä on ollut hankala päivä hänen ei pitäisi purkaa sitä vastaantulijoihin siitäkään huolimatta, että kyseessä sattuu olemaan vain haltija. Hän ei kuitenkaan aio päästää kaupustelijaa näin vähällä. Vaikka tämä ei vielä olisi tehnyt mitään pahaa, niin varmasti tällä on ainakin pahat mielessä. ”Minä tiedän moniakin ruokapaikkoja. Se, pääsetkö sinä jatkamaan matkaasi sellaiseen riippuu kuitenkin siitä, miten vastaat pariin kysymykseen.” Puhuessaan Keeble avaa ylimmän takinnappinsa ja onkii esille kaulassaan roikkuvan metallilaatan, johon on kaiverrettu haukan profiili. Hän vilauttaa laattaa naiselle. ”Kapteeni Keeble. Kerrohan nimesi, mistä oikein tulet ja mitä sinulla on mukanasi tuossa repussa.”

Hän katsoo naista rauhallisesti silmiin. Muutama ohikulkija vilkuilee tilannetta ja pientä lasta kädestä taluttava rouva ohjaa suojattinsa kauemmas kadun toiselle laidalle. Lydiaa tuijotetaan kuin rikollista. Geranilaisten kasvoilta saattaa lukea epäilyksen, että vartiomies on napannut neidon kiinni jostain epäilyttävästä.

Kysymyksiä, totta kai. Ihmiset eivät sitten muuta tehneetkään kuin kyselleet. Toisaalta Lydia ei voinut tätä miestä moittiakaan, keskellä ihmissmassaa koruja myyvä haltia on kieltämättä huomiota ja epäilyksiä herättävä näky.
Yhden asian Lydia ainakin oli Geranissa ollessaan oppinut. Sen, kuinka epäileviä ihmiset oikein olivat. Heidän täytyi saada tietää kaikki, ennen kuin oppivat hyväksymään asioita, ja kaikki selittämättömät asiat heidän maailmansa ulkopuolella olivat demonien saastuttamia ja pahoja. Siinä juuri ihmiset poikkeavatkin haltioista. Haltiat kun eivät niinkään kysele ja mieti asioita, vaan kuuntelevat luontoa ja antavat sen opettaa heille sen, mitä heidän tarvitseekin tietää.

Tyttö nosti ilmeettömät kasvonsa maasta ihmisen vilauttessa hänelle metallilaattaansa. Jaahas, sitä ollaan oikein kapteeni. No ilmankos sitä oltiinkin niin virallisen näköisiä, Lydia ajatteli virnistäen hiukan, mutta vakavoittuen kuitenkin kuullessaan Keeblen janoamat kysymykset. "Olen Lydia Sveltnoha ja olen matkustanut tänne Felistä, Fenin saarelta saakka", Lydia vastasi lyhyesti ja laski repun selästään, avaten sen vaivattomasti yhdellä käden liikkeellä auki. Repun sisuksista paljastui esiin mukavasti pullollaan oleva rahapussukka, reunoistaan hiukan kulunut kartta, myymiseen tarkoitetut korut, yhdet vaihtovaatteet, ruoska ja vaaleahko huopa, jonka sisälle lydia oli kätkenyt miehen esittämiseen käytettävät vaatteensa. Nyt vain pitää toivoa, ettei Keeble äkkää huovan sisälle piilotettuja vaatteita, Lydia ajatteli mielessään. Hän oli jo lopen kyllästynyt ainaiseen karkuun juoksemiseen, mutta osaksi varjohaltiaa perinyt tyttö kuitenkin tiesi, ettei se olisi näinkin vilkaassa kaupungissa temppu eikä mikään.

Keeble havaitsee haltianeidin suupielen nytkähtävän hänen esittäessään tälle kysymyksiä, mutta ennen kuin hän ehtii huomauttaa mitään asiasta, on nainen jo saanut kasvonsa peruslukemille. Keeble arvioi saamiaan vastauksia ja miettii mahtaako toinen puhua totta. Ainakin Lydia kertoo nimensä epäröimättä ja katseen harhailematta ja vastailee muutenkin säntillisesti ja asiallisesti. Se antaa Keeblelle hieman paremman kuvan naisesta ja hän rentoutuu hivenen. Saattaa olla, että kyseinen haltia ei olekaan pahimman luokan retku, vaan ainoastaan tavallinen kiertelevä kaupustelija. Fel on myös kunniallinen kotipaikka, josta ei ole mitään kovin pahaa sanottavaa. Kapteeni tuijottaa Lydiaa ja pohtii puhuuko nainen totta, vai onko hänen katseeseensa vastaava sinisilmä vain paatunut huijari.

”Vai Lydia…” Keeble sanoo ja katsahtaa varautuneesti Lydian avaaman repun sisältöä. Kun sieltä ei paljastu mitään, mikä välittömästi kävisi kimppuun, räjähtäisi hallitsemattomana maagisena purkauksena silmille tai langettaisi lumouksen puolen korttelin ylle, Keeble vilkaisee tavaroita tarkemmin. Repun sisältö vaikuttaa melkein yhtä harmittomalta kuin tyttö itse, lähinnä nyytissä näyttää olevan vaatteita ja jonkin verran rahaa. Itse asiassa kohtalainen määrä rahaa… ”Lydia kenen tytär?” Keeble tiedustelee. Hänen vihamielinen sävynsä näyttää hieman hellittäneen Lydian vastattua reippaasti hänen ensimmäisiin kysymyksiinsä, mutta mustahiuksisen miehen ilme on edelleen epäluuloinen. ”Ja kerro saman tien, miksi oikein olet tullut Felistä tänne asti ja mistä olet hankkinut nuo myymäsi korut?” kapteeni jatkaa ja poimii yhden Lydian myyntiartikkeleista käsiinsä nähdäkseen sen paremmin. Auringonsäteet heijastuvat korusta ja saavat sen välkehtimään ja sädehtimään kauniisti. Keeblen on pakko myöntää, että kyseessä ei ilmeisesti ole mikään tavanomainen rihkama. Ehkä helyt oli varastettu joltakulta feliläiseltä ja nyt tyttö yritti päästä ryöstösaaliistaan eroon kauppaamalla sitä kadulla? Pakkohan tilanteessa on olla jotain hämäräperäistä! Haltioissa on aina jotain hämäräperäistä.