Tiedätkö kuka minä olen?

//Elikkä, Milli tänne Celerosén kanssa! Juuh, otsikko on taas mitä on ^^'//

Yalla oli vetänyt hupun päähänsä, vaikka ilmakaan ei enää huokunut kylmyyttä. Hän ei vaan tuntenut oloaan mukavaksi siinä osassa kaupunkia mihin hän oli joutunut. Ihmiset näyttivät hieman hämäriltä, toisiaan vältteleviltä, eikä nainen ollut saanut apua kun sitä oli pyytänyt. Ihmiset vain kävelivät nyrpeästi ohi ja mulkoilivat kuin hullua. Ruskeahiuksinen ei oikein tiennyt mihin hän oli joutunut, sillä satamasta hän oli vain mennyt sinne, minne jalat olivat vieneet. Yalla mietti olisiko syy siihen, miksi hän piti täällä asuvia ihmisiä karkean näköisinä, se että hän oli kuitenkin viettänyt jo tovin aikaa Evorthorin kanssa ennen tätä. Ehkä hän oli tottunut siihen liian hyvin. Ja olihan hän aatelinen, eihän hän ollut tottunut melkein mihinkään ”huonompaan”, joten ehkä tämä ei oikeasti ollutkaan niin huonosta päästä kuin hän kuvitteli. Hän päätti ryhdistäytyä ja asteli nyt rivakammin eteen päin. Pakkohan täältä joku majatalo oli löytyä.

Taas uusi – melkein vihainenkin – mulkaisu suuntautui neitosen suuntaan. Sen myötä Yallalle tuli vielä epämukavampi olo. Mies oli katsonut häntä halveksivasti alhaalta ylös eikä siinä katseessa todellakaan ollut mitään ihailua tai ystävällisyyttä – vain halveksintaa. Nuori nainen pysähtyi keskelle tietä, joka tuntui olevan varsin autio, ja vilkaisi omaa asuaan. Se sama sininen samettihame myötäili naisen vartaloa kuin useimmiten hänen matkoillaan, nyt se vain loisti puhtautta kuin katuvalo pimeässä.
”Uudet vaatteet...” Nainen kuiskasi ja jalka alkoi naputtaa terävästi maata. Hän katseli ympärilleen eikä huomannut mitään vaatekauppaa lähimaillakaan. Ainut mitä hän huomasi oli häntä vastaan tuleva keski-ikäinen nainen, jolla oli yllään harmaa – ehkä hieman risainen ja likainen hänen makuunsa – maahan ulottuva hame, mutta Yalla kiiruhti naisen luokse.
”Anteeksi, että häiritsen, mutta...” Nainen käveli kylmästi aatelisneidon ohi, mutta Yalla ei antanut periksi vaan hän kiiruhti naisen perään, joka kääntyi jollekin sivukujalle.
”Haluaisin hameesi! Saisit vaihdossa minun?” Nainen vaihtoi puhetapaa, sillä hän oli huomannut ettei kohteliaisuudet toimineet täällä. Hän tuntui olevan oikeilla jäljillä, sillä nainen pysähtyi ja kääntyi tuijottamaan Yallaa kuin mallinukkea.
”Sovittu.” Nainen sanoi karhealla äänellä ja hapuili hameensa nyöritystä. Siniset silmät pyöristyivät hämmästyksestä ja ehkä hieman noloudesta, täälläkö hänen pitäisi riisuutua?
”Äkkiä, minulla on kiire!” Nainen murahti ja oli jo alusvaatteisillaan. Yalla ei ottanut mustaa viittaansa pois vaan riisuutui hieman kömpelösti sen alla. Hän vilkuili koko ajan hätääntyneenä ympärilleen ettei kukaan näkisi. ’Mihin häpeään isänikin joutuisi!’ Yalla parahti mielessään kun hän ojensi sinisen hameensa takaisin ottaessaan samalla sen takataskusta omaisuutensa. Rahapussi pujahti alushameen pieneen taskuun ja se tuntui naisen onneksi vielä aika painavalta. Keski-ikäisen naisen saadessa hänen hameensa hyppysiinsä, otti nainen jalat allensa. 'Sinne meni viimeinenkin hameeni...' Yallan päähän pälkähti, sillä hän oli unohtanut juuri ostamansa hameen aiemmalle alukselle. Yalla vain katsoi typeränä naisen perään tajuten sitten seisovansa melkein ilkialastomana alushameensa kanssa keskellä katua ja alkoi sitten kiskoa hametta päällensä. Hänen onnekseen hän sai huomata olevansa varsin samaa koko äskeisen naisen kanssa, sillä harmaa hame istui hänen päällensä suht hyvin. Onneksi tässä hameessa nyörytys oli jostain ihmeen syystä sivulla, jolloin Yalla sai sen ongelmitta kiinni. Sen jälkeen nainen katsoi itseään päästä varpaisiin – niin paljon kuin pystyi – ja totesi todellakin tyylinsä muuttuneen. Hame oli helmasta varsin risainen ja se oli melkein pelkän mudan peitossa. Hameen miehusta oli varsin avonainen ja Yallan alushamekin vilkkui sieltä kaikkine pitsineen. Nainen tunsi poskensa muuttavan väriä ja hän vetäisi viittansa paremmin yllensä. Ennen matkan jatkamista hän kaivoi alushameensa taskusta kukkaronsa ja siirsi sen harmaasta hameesta löytämäänsä taskuun. Se oli tosin näkyvissä, toisin kuin hänen aikaisemmassa hameessaan, mutta pakko siihen oli tyytyminen. Ei hän kaikkialla hameensa alle alkanut kurkotella, vilauttelu oli siltä päivällä kyllä jo pulkassa.

Nahkaiset kengät liikkuivat kevyesti maantietä eteen päin. Hän oli jo nähnyt majatalon kyltin – ainakin hän luuli sitä majataloksi – vilkkuvan tuulessa ja hän oli vaistomaisesti varmistanut tikarinsa olevan vielä hänen kengänvarressaan – ja siellähän se oli. Rauhoittamassa häntä.
Ovi narisi hänen avatessa sen ja joku savunhaju, joka ei ollut peräisin tulesta, tulvahti hänen kasvoilleen. Yalla yskäisi, mutta hän astui kuitenkin sisälle ja aluksi hän joutui siristelemään silmiään, sillä iltahämärä oli muuttunut kynttilöin valaistuun huoneeseen, joka oli täytetty pöydillä. ’Erehdyin...’ Yalla tajusi saapuneensa kapakkaan eikä majataloon. Hän vilkuili oven suussa ympärilleen ja huomasi kapakan muutaman asiakkaan vilkuilevan häntä. Hän laski katseensa alas ja veti huppuaan alemmas laittaen ruskeita kiharoitaan enemmän piiloon. Hän hengähti terävästi ja astui eteen päin tavoitteenaan päästä tiskille ja tilata itselleen jotain purtavaa. Hän tunsi kuinka nälkä jo velloi hänen sisuksissaan – viimeisestä ateriasta oli jo aikaa.
Yalla tunsi jalkansa osuvan johonkin ja hän horjahti eteen päin. Hänen onnekseen hän sai korjattua tasapainonsa ja kääntyi katsomaan sen jälkeen taaksensa. Hän oli kompastunut tuoliin, jossa istui jo eräs herra.
”Anteeksi...” Nainen sopersi ja hän tunsi punan vain syvenevän hänen kasvoillaan.

Liikeasiat pitivät Tenlitin kreivin kiireisenä. Hän ei ollut ennättänyt edes kotiutua edelliseltä matkaltaan (aikanakaan omasta mielestään), sillä jatkuva matkustaminen kävi hänen herkan vatsansa toiminnan päälle. Oli se vaikeaa olla rikas, kuuluisa ja haluttu. Noh, tietenkään hän ei ollut tällä kertaa Felissä sen tähden, että hän oli haluttu, vaan koska hän sattui omistamaan jotain, jota muutkin halusivat. Niin naurettavalta kuin se kuulostikin, Vermoksen kyhäämistä savupommeista oli tullut hitti. Olihan niistä hyötynsä, mutta niillä oli myös huonot puolensa, joista Vardamir ei kuitenkaan aikonut kauppakumppaneitaan valaista. Siinä vaiheessa kun nämä huomaisivat miten herkkiä savupommit olivat räjähtämään tippuessaan esimerkiksi epähuomiossa taskun pohjalta maahan, Rosé olisi jo kaukana täältä satojen kultakolikkojensa kanssa. Kenties Vermos onnistuisi vielä jonain päivänä hyvittämään ne kaikki tuhannet kultakolikot, jotka he aikoinaan menettivät pojan pelleillessä savupommiensa kanssa kesken tärkeän keikan.

Silinteripäinen mustahaltia oli juuri aikeissa kumartua kauppakumppaninsa puoleen antaakseen tämän sytyttää kahden hämähäkkimäisen pitkän ja kapean sormensa välissä olevan sikarin, kun hänen tuolinsa nytkähti. Refleksinomaisesti mies käänsi sokeat silmänsä suuntaan, josta kuuli vaimean anteeksipyynnön kuuluvan. Vaikkei hän mitään nähnytkään, kompastelijan äänestä ei kuitenkaan ollut vaikea päätellä kumpaa sukupuolta hän edusti.

"Mokoma hempukka. Opettelisi kävelemään", Celerosé naurahti pahansuovasti seurueelleen ja kumartui uudemman kerran tulta tarjoavan kauppakumppaninsa puoleen. Ah, sikaria savuista aromia hän olikin kaivannut hellimään hermojaan. Mies puhalsi paksun savurenkaan huuliensa lomasta ja virnisti sen jälkeen veikeästi seuralaisilleen. Pakkohan hänen oli esitellä taitojaan aina kun siihen tuli mahdollisuus.

//Vastailen nyt, Anyki voi varmaan hypätä vielä kesken mukaan jos haluaa ^^ //

Ikävikseen Yalla kuuli miehen sanat ja yhtäkkiä naiselle tuli varma olo. Häntä ei oltu ikinä loukattu noin ja se pisti vihaksi.
”Ehkä jos jotkut eivät istuisi niin leveästi niin täällä olisi tilaa liikkuakin!” Ruskeahiuksinen tiuskahti, mutta niin ettei ollut varma kuuliko mies hänen sanojaan, sillä hän oli kääntynyt jo tiskille päin.
Huppu oli kompastuksessa valahtanut alemmas ja nainen veti sen paremmin peittämään kasvojaan tiskille päästyään. Luihin näköinen kapakanomistaja ilmestyi siinä samalla paikalle ja Yalla sanoi nopeasti:
”Haluaisin jotain syötävää. Ihan sama mitä.” Hänen hetken kapakassa oleskeltuaan, ei hän ollut enää niin varma olisiko siellä ruokaa edes tarjolla. Hänen onnekseen kapakanomistaja löi tiskiin syvän kulhon, jossa höyrysi jotain keittoa. Nainen ei kauempaa odottanut vaan löi tiskiin jonkun kolikon minkä käsiinsä oli saanut – ’Toivottavasti ei ollut kultainen...’ nainen ajatteli – ja nappasi kulhonsa. Hän ei pitänyt miehen katseesta ja kääntyi taas kapakkaan päin. Tunnelma oli varsin rento, mutta samaten tiivis, vaikka kapakassa ei monta seuruetta ollut. ’No en ihmettele, eihän koko tässä kaupunginosassa ole ihmisiä!’ Yalla ajatteli kulkiessaan soppakulhonsa kanssa.

Ikävikseen nuori nainen sai huomata ajautuneensa parin pöydän päähän miehestä, jonka tuolinjalkaan hän oli kompuroinut. Olisihan hän voinut mennä toisellekin puolelle kapakkaa, mutta vilkaistuaan sinne, hän oli huomannut parin miehen katsovan häntä jotenkin kieroon. Joten vaihtoehtona oli ollut kaksi limaista miestä, tai mies seurueineen, joka tuntui olevan kiinnostunut vain seurueensa tekosista. Hän valitsi jälkimmäisen – vähemmän huomiota sen parempi.

Tutkailtuaan hetkisen miestä, jonka tumma iho ja haltijan korvat eivät jääneet Yallalta huomaamatta, hän kääntyi keittonsa puoleen. Hän oli matkallaan jo törmännyt pariinkin haltijaan, mutta tuo haltija oli erilainen. Hän tiesi haltijoiden kiehtovan häntä sanomattomalla tavalla, mutta hän osasi hillitä itsensä. Normaalissa ympäristössä hän olisi lähestynyt haltijaa välittömästi – nyt hän ei voinut. Näyttihän toinen syventyneen seurueensa seuraan varsin tiiviisti. Ruskeahiuksinen puri huultaan samalla kun hän veti taas viittaa paremmin ympärilleen. Sitten hän siirsi katseensa kulhoon, jossa liemi oli jo jäähtynyt. Se ei näyttänyt kovin herkulliselta ja nainen tunsikin vääntöä mahan pohjassaan. Lusikkakin oli likainen. Hän vilkaisi nopeasti kapakanomistajaan, joka näytti katsovan häntä häpeilemättä. Lusikka olikin pian jo kädessä ja hän kauhaisi sillä lientä, jolloin sen pinta meni rikki. Lautasen pohjalta nousi jotain epämielyttävän liejun näköistä pintaan ja nainen pisti lusikan huuliensa tasalle ja pian laski sen taas kulhoonsa. Tämä kuvio toistui muutaman kerran, mutta tippaakaan sitä lientä ei mennyt aatelisneidon suuhun.

// Pahoittelut epäaktiivisuudesta ja siitä etten vastannut, netti vihoitteli ja sen päälle lomamatka. Toivottavasti voin vielä hypätä mukaan : ) //

Nayatia oli aiemmin päivällä uskaltautunut Felin porteista sisään. Aamupäivä oli kulunut kaupunkia ihmetellessä, mutta auringon yhä edetessä nälkä oli muistutellut olemassaolostaan. Vilkkaasta kaupungista ei syötävää löytyisi ilman rahaa, joten Nayatia kaiveli taskujaan ja keräsi kolikot kämmenelleen ja mutristi suutaan. Rahaa ei ollut liikaa. Kai sillä jostain jotain ruokaa saisi, kunhan vain löytyisi jokin paikka. Katse kierteli läheisten talojen kylteissä ja lähistöllä oli kuin olikin yksi todennäköisesti ruokaa tarjoava kapakka.
Huokaisten rahojensa määrälle ja hame askelten tahdissa heiluen Nayatia käveli kapakalle ja työnsi raskaan puuoven auki.

Sisällä häntä tervehti ummehtunut haju, johon oli sekoittunut ainakin olkia, hikeä ja jotain tunnistamatonta löyhkää. Lähes huomaamatta Nayatia nyrpisti nenäänsä. Metsä oli tuoksunut aina paljon paremmalta. Hetkeksi toivottomuus valtasi nuoren haltian ja tämä jo katui lähtöään suurelta järveltä. Haltia antoi ikävien ajatusten valua pois ja hymyili pienesti itselleen. 'Kyllä tämä tästä', hän ajatteli hermostuneena oman tulevaisuutensa saamasta suunnasta. Haltia ei ikinä ollut arvannut kaupunkeja näin vilkkaiksi, näin epäsiisteiksi tai kapakkoja näin haiseviksi.

Silmien totuttua hämärään Naya tutkisteli kapakan väkeä, pääosin miehiä ja osa laski jo katseitaan haltian sorjaan ulkomuotoon. Pudistellen tomua hameestaan hän asteli sisemmälle, kohti luihua omistajaa joka kuivaili laseja törkyisellä liinalla. Suurimmalla osalla oli edessään tuopit tai muuta juotavaa ja Nayatia epäili jo paikan tasoa. Rahaa parempaan ei riittäisi ellei hän hankkisi töitä tai rahaa muilla keinoin. Tähän tasoonkin tyytyessä kolikoita riittäisi ehkä viikoksi, majapaikasta puhumattakaan. Mahan murahtaessa huolet unohtuivat ja nainen asteli varovasti miesvaltaisen kapakan läpi.
Hänen asunsa ei ehkä täyttäisi minkään hienostelevan paikan kriteerejä, muttei sen pitäisi näinkään paljon katseita kerätä. 'Täällä ei varmaan liiemmin naisia käy', Nayatia pohti hivenen epävarmana nykien miehustaansa ylemmäs. Kirsikanvärinen mekko oli haalistunut vuosien saatossa, mutta hänen mustat kiharansa olivat jotenkuten kurissa leveän huivin alla.

Haltia kiinnitti huomioinsa ylvääseen yksinistuvaan naiseen, jolla oli hyvin resuiset vaatteet päällään. Hänen kasvonsa ja olemuksensa huokuivat ylemmyyttä ja jopa peiteltyä inhoa, mutta mutaiset vaatteet eivät sopineet hänelle. Nainen lusikoi keittoa suuhunsa ja Nayatia arveli joutuvansa kohta syömään samaa soppaa.

Vedettyään kerran syvään henkeä Nayatia asteli pieni hymy huulillaan ylvään naisen luokse. Rahaa ei ollut tuhlattavaksi ja olisihan se ihan hyödyllistä tietää oliko keitto syötävää, ennen kuin sijoitti siihen siivun omaisuuttaan. Nojaten pöydällä lepäävään käteensä Nayatia katseli vuoroin naista ja tämän soppakulhoa.
"Kannattaako tuohon keittoon käyttää rahojaan?" haltia kysyi uteliaana. Uskaltamatta istua, pelätessään loukkaavansa naista Nayatia tyytyi hymyilemään tavalla mitä piti rohkaisevana.

Käykö, että tämä peli lukitaan/poistetaan nyt uudistusten myötä, sillä joudun muokkaamaan Celen kuvausta paljon, että siitä saa vielä pelikelpoisen, koska sen oikeaa kättä pelaava hahmo lopetti täällä pelaamisen?

Kyllä minun puolestani käy .)