Pako siivillä

((Jatkoa pelille Ulapalla tuulee.))

Jos lohikäärme ei olisi käyttäytynyt rauhallisesti ja laskeutunut alemmaksi, olisi Chalendor harkinnut kahteen kertaan sen selkään nousemista. Hän tunsi olevansa vastuussa käsivarsillaan makaavasta naisesta, vaikka toisen kantaminen ei ollutkaan ritarillisen vaivatonta. Kultahaltia ei useinkaan harjoittanut minkäänlaisten asioiden nostelua ja vaikka Alayna oli kevyt, tuntui matka tien toisella puolella sijaitsevan lohikäärmeen luo pitkältä.
Onneksi lentovarusteet olivat jääneet liskon päälle, joten haltiat pääsivät melko helposti lohikäärmeen selkään. Entistä kiitollisempi mies oli satulasta sen jälkeen, kun lisko ponkaisi ilmaan. Voimakkaat siiveniskut nostivat heitä korkeammalle, tuulivirta nosti vedet silmiin ja varmuuden vuoksi Chalendor puristi häneen nojaavaa Alaynaa tiukemmin itseään vasten. Nyt naisella oli pienempi vaara tippua, eikä mies itsekään kenties luiskahtaisi niin helposti pois kyydistä. Maan kamaralla viihtyvä haltiamies ei pidä korkeista paikoista. Totta puhuttaessa hän kärsii lievähköstä korkean paikan kammosta, vaikka hän mieluummin söisi kielensä kuin myöntäisi sen ääneen.

Hän nyökkäsi naisen lauseelle. Tuuli olisi vienyt siitä suurimman osan, elleivät he olisi istuneet niin lähekkäin. Talven viilentämä ilma tunkeutui vaatteiden läpi, muutti sormet kohmeisiksi ja vei nenästä tunnon. Chalendor ei kuitenkaan huomannut näitä, sillä hänen oli hankala ajatella mitään muuta kuin hyvin liki istuvaa tai makaavaa naista. Hän ei ollut vuosikymmeniin ollut näin lähellä ketään naissukupuolen edustajaa. Se oli hermostuttavaa, mutta samalla hän suuttui itselleen, koska hänen tulisi keskittyä nykyhetkeen ja loukkaantuneen tilan tarkkailemiseen, ei itseensä.

Lohikäärme äkkäsi pienen aukean metsän laidalla, haistoi juoksevan puron tuoksun ja lähti kaartamaan alaspäin. Liike oli rauhallinen ja loiva, mutta siitä huolimatta Chalendorin kasvot valahtivat kalpeiksi ja hän puristi silmänsä kiinni. Hän ei siis nähnyt, kuinka Alayna muuttui takaisin oikeaan muotoonsa. Alas päästyään lisko asettautui makaamaan maahan, jotta kaksikon olisi mahdollisimman helppo laskeutua selästä.
'Veden pitäisi olla myös juotavaa', se viesti Alaynalle tarkoittaen vieressä solisevaa puroa.

Varmuuden vuoksi Chalendor istui paikoillaan hetken jos toisenkin. Lopulta hän uskaltautui avaamaan silmänsä ja ensimmäisenä hänen näkökenttäänsä osuivat hopeiset hiukset. Yllättyneenä hän ähkäisi, mutta peitti sen nopeasti yskäisyyn. Hetken hän mittaili tilannetta ja rypisti otsaansa harmistuneena. Ratsaille nouseminen oli sujunut helposti kaikessa kiireessä, mutta satulasta laskeutuminen olikin jo toinen juttu. Mieluiten hän olisi ojentanut kätensä neidolle ja vain avustanut toisen alas, mutta se ei mitenkään kävisi nyt päinsä.
"Sopiiko…?" hän kysyi ja odottamatta vastausta kietoi kätensä naisen ympärille ja lähti taiteilemaan alas parhaansa mukaan.

Alayna mittaili aukiota katseellaan heidän laskeutuessaan. Hän olisi pitänyt enemmän luolasta, sillä se olisi ollut sekä suojaisa että lumeton, mutta pitäisi sitten pärjätä hiukan vähemmällä. Muistaakseen hän oli pakannut laukkuunsa parikin huopaa, joten eiköhän tälläkin pärjättäisi.
Chalendorin kysymykseen hän vastasi nyökkäyksellä ja mietti itsekseen, että sopivaisuuskysymykset eivät tainneet juuri nyt olla huolenaiheiden kärkipäässä. Toisen laskeutuessa alas lohikäärmeen päältä hän yritti olla häiritsemättä muutenkin hiukan epävakaata tasapainoa. Lumi oli jäätävää eikä häntä juuri innostanut humpsahtaa näihin kinoksiin, jotka olivat saaneet kasvaa aukiolla rauhassa suurimman osan talvea.
"Tarvitsemme ainakin nuotion", hän mietti ääneen ja totesi, että lohikäärme oli itse asiassa valinnut paikan hyvin. Tiheä metsä suojasi aukiota sen verran, että tuuli oli läkes olematonta. Näin pakkanenkin oli hieman helpompi sietää.
"Kiitos. Tämä sopii hyvin", hän vastasi olennolle kiitollisena ja mietti sitten hieman turhautuneena, kuinka monelle hänen oikein pitäisi tällä retkellään jäädä kiitollisuudenvelkaan.

Lumi narskahti kantapään alla, kun mies lasteineen onnistui tavoittamaan maanpinnan ilman kaatumista. Hetken Chalendor seisoi paikoillaan osaamatta päättää, mitä tehdä. Käsivarsilla makaavan naisen paino kuitenkin muistutti siitä, että heidän pitäisi asettua pian aloilleen. Tai kultahaltian hauisparat kokisivat karun kohtalon.
Hän äkkäsi metsän reunassa vähälumisen, suojaisan paikan. Tumman metsän viereen leiriytyminen olisi riski, mutta tällä hetkellä kuoliaaksi paleltuminen tuntui paljon todennäköisemmältä tavalta kuolla verrattuna metsän saaliseläimiin. Eiköhän nuotio pitäisi ne loitolla, tai lohikäärme ainakin.

"Anteeksi...?"
Chalendor kumartui lähemmäksi kuullakseen mitä toisella oli sanottavanaan. Saatuaan selvän hän ryhtyi toimimaan toisen toiveiden mukaan ja loppujen lopuksi puun suojissa, lumettomaan kohtaan oli levitetty naisen paksu viltti, jonka päälle mies laski loukkaantuneen.
Sillä välin kun Chalendor haki pikkuisen kattilansa kanssa vettä purolta, lohikäärme oli kyllästynyt kaksijalkaisten hitaaseen toimintaan, ja se oli kantanut kasan puita heidän eteensä. Pienen järjestelyn jälkeen se puhahti klappeja kohti ja pian iloinen loimotus lämmitti ympäristöä.

Kultahaltian palatessa purolta lohikäärme asteli rauhallisesti poispäin. Valon loimotus ja rätisevää ääntä oli mahdotonta olla huomaamatta, ja väsynyt hymy nousi miehen kasvoille. Hän oli juuri huikkaamassa liskolle kiitokset, kun siivekäs olento otti pari juoksuaskelta ja muutaman siivenheilautuksen jälkeen se nousi korkealle taivaalle.
"Mit-", mies älähti ja jäi tuijottamaan liskon pienenevää siluettia. Toivuttuaan ensijärkytyksestä hän asteli nuotion ja Alaynan luokse pudistellen samalla päätään ja mutisten itsekseen.
"Mokomakin... Mitä ihmettä me nyt teemme."

Asetettuaan pannun tulelle ja istuuduttuaan alas mies sulki hetkeksi silmänsä ja huokaisi syvään.

Chalendorin kävellessä hakemaan vettä Alayna pystyi ensimmäisen kerran rauhassa vilkaisemaan haavaansa. Puunsäle oli kyllä työntynyt läpi kyljestä, mutta varovaisesti tunnustelemalla hän päätteli, ettei se ollut lävistänyt mitään sisäelimiä. No, olipahan siinäkin yksi huoli vähemmän... hän painoi edelleen paikoillaan olevaa sälettä varovasti ja irvisti hiukan. No, kunhan vesi olisi lämmintä, säleen voisi irroittaa, mutta siihen asti se saisi olla paikoillaan, koska sen irroittaminen saattaisi lisätä verenvuotoa. Toistaiseksi verta oli tullut yllättävän vähän ja hyvä niin.
Nuotiosta tuleva lämpö sai hopeahaltiankin hymyilemään, mutta kun lohikäärme sen jälkeen levitti siipensä ja singahti näkymättömiin, kohotti Alayna kulmiaan. Vai niin... hän sulki silmänsä ja etsi lohikäärmeen mielen taivaalta.
"Se metsästää. En tiedä, kauanko se aikoo viipyä", hän totesi hetken kuluttua ja avasi taas silmänsä hieman uupuneesti. Kyljen kipu ei juuri ollut helpottanut, eikä päiväkään ollut ollut kovin leppoisa. Ja nyt elettiin valoisuudesta päätellen vasta viidennen vaiheen alkua. Tässähän ehtisi vielä tapahtua vaikka mitä.
"Vesi ei saa päästä liian kuumaksi. Kädenlämpöinen olisi paras mahdollinen, mutta kunhan se ei ole kiehuvaa niin se kelpaa", hän varoitti vilkaisten Chalendoria. Häntä ärsytti käskyttää toista koko ajan kun molemmat olivat väsyneitä, mutta nyt ei juuri muutakaan keinoa ollut.

Mies murahti vastaukseksi ja laski astian tulelle. Oli onni, että edes toinen heistä osasi kommunikoida liskon kanssa, mutta toisaalta Chalendor tunsi olevansa pikkulapsi, jolle jokainen asia täytyy selittää kädestä pitäen. Mielialaa ei parantanut se, että heti perään Alayna ryhtyi neuvomaan häntä veden keittämisessä.
Myönteisen ajatusmaailman säilyttäminen on ensisijaisen tärkeää jotta selviytyy hankaluuksista, mutta väsymys ja tilanteen hallitsemattomuus suurensivat haltian itsekuriin jo kauan sitten syntynyttä rakoa. Aina ennen hän oli voinut sanoa, että asioiden tuli mennä näin, koska kaikki muut vaihtoehdot olivat huonompia. Oli hän vedonnut silloin mielessään jopa jumaliin ja kohtaloon, jonka Suuret olivat laatineet maan asukkaille. Nyt hän ei saanut tilannetta näyttämään hyvältä, vaikka hän käänteli ja väänteli sitä mielessään kuinka paljon. Hän oli juuri saanut lähes pysyvän majapaikan, eikä hän enää ollut hyödytön kulkuri. Nyt hän oli kuitenkin muuttunut salaisen majatalon asiakkaasta hemmotellun hopeahaltian palvelijaksi. Ennen hän oli sentään päättänyt itse omista asioistaan ja tekemisistään.

Pian vesi oli lämmennyt ja hän kiikutti sen naisen luokse. Sanomatta sanaakaan Chalendor istahti alas laukkunsa päälle ja ojensi vesiastian. Hänellä oli nälkä ja helmikoru kaulassa tuntui tavallista painavammalta. Miksi hän enää edes kantoi sitä mukana?

Kohteliaisuuden esiriippu oli tullut alas jo aikoja sitten, joten hetken pistelevän hiljaisuuden jälkeen hän uskaltautui kysymään kysymyksen aiheesta, joka askarrutti häntä sillä hetkellä kovasti.
"Uskotko sinä Jumaliin?"

((Lähden siis sinne Ranskanmaahan, joten viikkoon en pääse koneelle. Ja voi että noita Chan epämääräisiä kysymyksiä jotka vaan putkahtelevat jostain .))

Alayna puri huultaan Chalendorin antaessa vesiastian. Hän vihasi tätä avuttomuutta... toinen piti häntä varmasti hemmoteltuna. Oliko hän? Joku toinen kerta haltia olisi jäänyt miettimään asiaa, mutta nyt hänen oli pakko keskittyä vesiastiaan ja edessä olevaan urakkaan. Hän otti astian vastaan ja liikanti sen verran, että pääsi paremmin käsiksi haavaan. No niin... ensin puunsäle.
Varovainen liikautus... hän puri hampaansa yhteen ollakseen kirkumatta. Kylki oli kuin tulessa. Silti usean pienen liikautuksen jälkeen säle irtosi haavasta ja putosi huovalle. Alayna sulki silmänsä ja hengitti hetken. Haavan vieressä olevalle kädelle valui jotain lämmintä ja tahmeaa... hänen ei juuri tarvinnut käyttää mielikuvitustaan. Säleen poisto oli pahentanut verenvuotoa juuri kuten hän oli aavistanutkin. Hän huokaisi hiljaa ja avasi taas silmänsä. Sitten. Varovasti hän alkoi kaataa vettä haavalle pienenä jatkuvana norona. Oli oltava tarpeeksi nopea... vesi ei saisi jäätyä.
Haavalle osuva vesi sattui. Jossain toisessa tilanteessa hän olisi voinut pyytää Chalendoria auttamaan, mutta tämä oli jo tarpeeksi turhautunut. Niinpä tyttö jatkoi haavan pesua mahdollisimman varovasti ja nopeasti. Puusta lähteneet tikut, kivensirut ja muu haavassa ollut roska huuhtoutuivat veden mukana pois. Lopulta hän laski tyhjän vesikannun alas ja pyyhki liiat vedet pois haavan alueelta. Ja sitten se viimeinen vaihe...
Hiljaa hyräillen hän alkoi liikutella käsiään haavan yllä. Lopultakin kipu alkoi helpottaa. Kerros kerrokselta kudokset rakentuivat uudelleen, kunnes lopulta jäljellä oli vain parinkymmenen sentin mittainen arpi muutoin ehjällä iholla. Jälki ei ollut täydellistä, mutta tällä hetkellä hän ei enää jaksanut enempää. Hän vajosi taas makuuasentoon huovalle ja sulki silmänsä käärien viitan kunnolla ympärilleen.
"Kiitos... ja anteeksi" hän sanoi Chalendorille vaimeasti. "Tiedän, että olen varsinainen riesa."
Toisen kysymys sai hänet miettimään hetken.
"Uskon. Miksi?"

Miehen silmissä hopeahaltia ei ollut laisinkaan avuton, ei etenkään sen jälkeen, kun toinen alkoi puhdistamaan haavaansa omin käsin. Sen täytyi tehdä uskomattoman kipeää, eikä Chalendor ymmärtänyt, kuinka nainen kykeni siihen niin tyynenä. Samalla kun puunsäle irtosi kyljen haavasta tikku kerrallaan, pelkästään Alaynan kasvot vääntyivät - mutta toinen ei vajonnut lamaannuttavaan shokkiin kivun takia. Ehkä miehen käsitys avuttomuudesta oli hyvin erilainen kuin naisen, mutta nyt toinen oli kaikkea muuta kuin avuton: sinnikäs, rohkea, ja kuten pian taas todistettiin, taitava maagi.
Chalendor tapitti hievahtamatta haavaa, kun se alkoi kuroutua umpeen äänen ja käsien liikkeen ansiosta. Aivan kuin Alaynan ääni olisi hyväillyt ja silittänyt sen takaisin sileäksi ihoksi.

Mies olisi kyllä ollut valmis auttamaan toista, kenties hieman mököttävän hiljaisena, mutta loukkaantunut nainen ei ollut viestinyt eleelläkään tarvitsevansa enää apua. Äsken Chalendor oli ollut harmissaan siitä, että hän oli joutunut auttamaan toista, hänet oli lähestulkoon alennettu orjaksi, mutta nyt hänellä oli niin hyödytön olo. Hänen piti tehdä jotain, heti paikalla. Mies kumartui sorkkimaan ja kohentamaan tulta, mutta hän ei ehtinyt tehdä paljoakaan, ennen kuin pahimmasta rasituksesta palautunut Alayna puhui.

"Älä puhu tuollaisia, et tietenkään ole", hän vakuutti toiselle pian vetäytyen hieman kauemmaksi nuotiosta, vaikka äsken hän oli ajatellut aivan päinvastaisesti. Hän oli joutunut tuon lohikäärmeen selässä ties minne, suurin osa hänen omista tavaroistaan oli jäänyt kaupunkiin, mutta tilanne voisi olla huonompikin. Äskeinen taituruuden ja tahdonvoiman näyte, oman haavan parantaminen, sai miehen katsomaan hopeahaltiaa jälleen ihailevin silmin.
Omasta mielestään Chalendor ei koskaan ole ollut missään mielessä ailahtelevainen, mutta enää hän ei jaksanut olla vihainen, varsinkin väsyneelle henkilölle. Ja hän sai samantien hyvän tekosyyn ajatella aivan muita asioita.

"Hmmm... miksi...", kultahaltia mutisi ja samalla hän olisi halunnut paukauttaa itseään päähän. Mitä ihmettä hän oli ajatellut ottaessaan tämän aiheen puheeksi.... Joka tapauksessa osa miehen mielestä oli jo kehitellyt hapuilevan vastauksen ja hän oli jo pitkään kaivannut mahdollisuutta päästä puhumaan jonkun sellaisen kanssa, joka oli edes hieman kiinnostunut keskustelemaan.
"Miksi on oikein hyvä kysymys. Erityisesti Geranin kaduilla pääsin seuraamaan ihmisten keskusteluja, mikä herätti paljon kysymyksiä."
Tai oikeastaan epäilyjä ja kyseenalaistamista, mutta sitä Alaynan ei tarvinnut tietää.
"He kerskuivat kovaan ääneen sillä, kuinka heidän jumalolentonsa on se ainoa oikea...", puhuessaan Chalendor irvisti kuin olisi maistanut pilaantunutta leipää, tosin ilme lientyi pian, "mutta täytyy myöntää, että sen kaltaiset puheet ovat harvinaisia jopa ihmisten keskuudessa. He taisivat olla jokseenkin kiihkomielisiä. Mutta joka tapauksessa, he mainitsivat sen, kuinka maanpäälliset tapahtumat ovat todiste heidän jumalansa paremmuudesta. En voinut olla miettimättä, minne meidän jumalamme ovat kadonneet, kun tilanne on mikä on. Eiväthän Adora ja Leprekaun ole koskaan olleet kovinkaan kiinnostuneita maanpäällisistä asioista, mutta... jos kaikki, jotka heihin uskovat, katoavat tai... menettävät uskonsa...", viimeiset sanat Chalendor mumisi hiljaa tuijottaen liekkejä, "tai jotain vastaavaa, niin eivätkö jumalatkin menetä voimansa? Miksi muut Pyhät eivät huolehdi lapsistaan?"

Vasta sulkiessaan suunsa Chalendor tajusi, kuinka paljon hän oli loppujen lopuksi mennyt sanomaan. Hänen korvansa heloittivat kun hän ajatteli, mitä mieltä nainen mahtoi nyt olla hänestä. Hän myös pelkäsi, että Alayna tulisi samaan lopputulokseen, mihin mies itsekin oli uhannut päätyä joidenkin mietiskelyiden tuloksena. Jos asia sanottaisiin ääneen, siitä tulisi totta. Chalendor haluaisi uskoa niin kovasti samaan tapaan kuin ennenkin, mutta hän oli viime aikoina nähnyt ja kokenut liikaa sellaista, joka ravisteli hänen uskoaan. Se oli ollut alunperinkin ollut heikko, ja hänen oli täytynyt tehdä äärimmäisiä tekoja sen vahvistamiseksi. Hän pelkäsi naisen vastausta ja odotti sitä hiljaa, kammoten sanojen sivalluksia.

Alayna pohti asiaa hetken. Oikeastaan tilanne oli omituinen - hädin tuskin aikuinen hopeahaltiatyttö selittämässä jumalten mietteitä henkilölle, joka ainakin vaikutti paljolti papilta - mutta kenties...
"Hmm... ehkä he ovat antaneet meille keinon huolehtia itsestämme. Meillä on taikuus, hyvässä ja pahassa. Ihmisillä sitä esiintyy hyvin harvoin. Ihmisten mukaan taikuus ja taikaolennot ovat pahoja ja heidät pitää tuhota, mutta onko taikuus lopulta niin paha asia? Ovatko parantajatkin pahan palveluksessa... vai antavatko meidän jumalamme maailmalle kyvyn loitsimiseen? Kenties kaikki jumalolennot voivat toimia sovussa keskenään?" hän pohti puoliksi itsekseen. Niin hän oli ainakin aina asian nähnyt...
"Mutta eikö sinun pitäisi tietää minua paremmin? Näytät ainakin papilta..." hän kysyi katsoen taas Chalendoria hieman kysyvästi. Hänhän ei tiennyt, oliko toinen oikeastaan pappi. Mutta silti, toinenhan oli häntä vanhempikin... kaikenkaikkiaan hyvin nurinkurinen tilanne.
Taikuuden käytöstä johtuva väsymys alkoi hiljalleen tuntua yhä enemmän, mutta Alayna tiesi, ettei se olisi ylitsepääsemätön. Se ei kestäisi kovinkaan kauaa. Hän vilkaisi taas ympärilleen, huomasi laukkunsa maassa lähellään ja heilautti sen auki. Leipä... ja tikari... saatuaan molemmat käteensä hän leikkasi näppärästi leivästä pari siivua ja pudotti sitten tavaransa takaisin laukkuun. Väsynyt hymy vilahti hänen kasvoillaan, kun hän tajusi leivän olevan vielä lämmintä. Laukun lumous onnistui toisinaan yllättämään hänetkin. Hän ojensi toisen leikkaamistaan paloista Chalendorille.
"Idea ruuan saamiseen tuli sinulta, joten ansaitset hyvinkin osan siitä", hän hymähti ja puraisi omaa palastaan. Vastaleivottu leipä oli aina parasta, sitä ei käynyt kiistäminen.

Toisen lausumat sanat olivat järkeenkäyviä ja ne antoivat Chalendorille ajattelemisen aihetta. Kenties olikin niin, että jumalat olivat jo antaneet taikaolennoille kyvyn tulla toimeen omillaan. Sen ajatuksen pohjalta jumalat eivät olleetkaan hylänneet heitä, sillä taikuus oli osaavissa käsissä hyvin voimallinen taito. Ajatus tyydytti kultahaltiaa hetken, kunnes hän tuli muistaneeksi, kuinka he ovat huonossa asemassa. Ihmisethän polkevat heitä lokaan ja pyyhkivät jalkansa heidän paitoihinsa, vaikka haltioilla on taikuus, jota lyhytikäisellä kansalla ei ole. Mistä tämä johtuu?
Hän hymisi hyväksyvästi toisen ajatuksille, mutta ei avannut omaa suutaan, sillä hänen tuli ensin ajatella asiat itselleen edes osittain selväksi ennen kuin jakoi niitä muille. Vaikka hopeahaltia ei olisi nauranut tai katsonut häntä ivallisesti, olisi toinen saattanut esittää hänelle jonkun vastavuoroisen kysymyksen, johon mies ei olisi osannut vastata. Näihin pohtiviin ajatuksiin ei edes odotettu vastausta, joten oli kaikkien kannalta parempi, että Chalendor pysyi hiljaa.
"Ei, olet erehtynyt", kultahaltia sanoi ja käänsi katseensa syrjään, "en ole pappi."
Mikä hän olisi ollut kutsumaan itseään papiksi, hän, joka epäili jumalien oikeamielisiä tekoja. Epäilevästä mielestään huolimatta hän kantoi kaulassaan helminauhaa, mikä oli loukkaus Pyhiä kohtaan. Hän kuitenkin halusi kertoa tälle naiselle sellaisen totuuden, joka olisi järjellä ymmärrettävissä.
"Olen vain pahainen kulkuri. Joskus minulla oli hienot vaatteet ja hunajaleivoksia syötävänä, mutta oman tyhmyyteni takia olen menettänyt sen", hän kertoi katsellen tulta. Kenties menettää oli väärä sana, sillä ei hän olisi palannut entiseen kotiinsa, vaikka olisi voinut. Kuka on kerran menettänyt kasvonsa, on aina oleva kasvoton, ja haltioiden muisti on pitkä.
"Mutta en halua pitkästyttää sinua omilla höpinöilläni."

Lämpimän leivän hiivainen, vehnäinen tuoksu pelmahti naisen laukusta ja se etsiytyi kiusoittelevasti haltiamiehen sieraimiin. Myös hänen vatsansa huomasi sen ja se äännähti kuin nälkiintynyt kissa. Hän oli jo kieltäytymässä leivästä, kun Alayna tarjosi sitä hänelle, koska eihän hän voinut viedä loukkaantuneen – tai oli nainen äsken ainakin ollut huonossa kunnossa – ruokia. Vastaleivotun leivän houkutteleva tuoksu oli kuitenkin ylitsepääsemätön.
"Kiitos", hän sanoi ja otti palan käteensä. Se oli kuin olikin lämmin, mikä ei voinut olla mahdollista, ellei… Chalendor vilkaisi naisen laukkua ja naista itseään kulmiensa ali ennen kuin haukkasi leipää. Se pehmeni ja suli hänen suussaan, viljan pienet jyväset narskuivat hampaissa eikä mies ollut ikänsä aikana maistanut mitään niin hyvää. Hän ei mahtanut mitään sille, että tyytyväinen hymyn kaltainen ilme kohosi kasvoille.

Syötyään maittavan aterian tunsi Chalendor silmäluomiensa käyvän raskaiksi ja raukeus levisi hänen kehoonsa. Vaikka haltiat eivät tarvinneet paljoa unta, olivat he kuitenkin kuolevaisia.
"Uskoisin, että meille molemmille tekisi hyvää hetki silmien ummistamiseen", hän sanoi ja mietti hetken, kunnes korjasi sanojaan kiireesti. "Tai siis, minä otan ensimmäisen vahtivuoron."

((anteeksi kun unohdin ilmoittaa poissaolostani.))

Alayna kohotti tuskin havaittavasti kulmiaan toisen vastaukselle, mutta antoi asian olla. Mikä toisen salaisuus sitten olikin, tämä joko kertoisi sen tai ei. Hän ei aikonut alkaa kyselemään asioita, joita toinen mitä ilmeisimmin ei edes halunnut muistaa.
"Ole hyvä", hän vastasi hieman hymyillen ja alkoi syödä omaa palaansa. Tosiaan, hänhän ei ollut syönyt mitään sitten eilisen. Syötyään hän tunsi energian taas palaavan kehoonsa ja hymyili. Asiat alkoivat taas olla järjestymässä...
"Kiitos", hän vastasi Chalendorille tämän lupautuessa ottamaan ensimmäisen vahtivuoron. Pienet nokoset antaisivat hänelle tarpeeksi voimaa matkan jatkamiseen, ja lohikäärmeen odotellessa ei juuri voinut muutakaan.
"Herätä minut tovin kuluttua. Minulla on vielä tehtävää ennen kuin jatkamme matkaa ja jokainen paikallaan vietetty hetki on vaarallinen, jos se kaupungissa hyökännyt maagi on saanut päähänsä lähteä perään", hän pyysi ja sulki taas silmänsä. Metsän luminen hiljaisuus ja nuotiosta tuleva lämpö tuudittivat hopeahaltian pian uneen.

//Olen muuten Englannissa ensi kuun, ja vaikka siellä onkin kone, niin en tiedä paljonko ehdin sillä olemaan (kesäkoulua <.<). Vastaustahti voi siis hidastua jonkin verran.//

Chalendor nyökäytti päätään toisen sanoille. Ei aikaakaan, kun hopeahaltian hengitys oli muuttunut tasaisen rauhalliseksi ja toinen tuhisi unissaan. Mies katsoi toista kateellisena, kunnes jäi itsepintaisesti tuijottamaan tummaa metsää. Hän oli itse, vapaaehtoisesti, tarjoutunut valvomaan eikä tässä auttanut muu kuin pysyä hereillä.

Nuotio rätisi ja metsä humisi, mutta muuten ympäristössä ei kuulunut muuta kuin kevyt, nukkuvan haltian hidas hengitys. Maatessaan suojattomana paljaan taivaan alla Alayna näytti helposti murenevalta, heikolta kukalta. Naisen ulkonäkö oli heidän ensitapaamisellaan pettänyt myös Chalendorin, koska hän oli luullut, että toinen on täysin avuton ja suojelun tarpeessa. Totuus oli aivan toinen, koska olihan Alayna oikeastaan parempi suojelemaan itseään, hankkimaan ruokaa ja parantamaan haavoja verrattuna rääsyiseen kultahaltiaan. Hän oli erehtynyt, mutta onneksi asiat olivat melko hyvin. He eivät sentään ole vankilassa odottamassa roviota.

Jos hänen oli istuttava tässä koko yö – ainakin iso osa siitä, eihän väsynyttä naista voinut päästää valvomaan – kannatti olo tehdä mahdollisimman mukavaksi. Ensimmäiseksi kultahaltia poisti kulmikkaan kiven ja pari kovaa keppiä takamuksensa alta, minkä jälkeen hän nojautui takanaan kasvavan puun runkoa vasten.
Ympärillä oli hiljaista, eläimet karttoivat nuotion valoa. Mies oli lisännyt tuleen monta keppiä, joten nyt se paloi iloisesti ja lämmitti varpaita suloisesti. Vartioiminen tuntui jokseenkin turhalta, koska mikään vaara ei uhannut heitä.
Huomaamattaan Chalendor sulki silmänsä, huokaisi ja vaipui pian syvään uneen.

Juuri ennen yön pimeintä hetkeä jokin raskas laskeutui maahan, se heilautti siipiään jarrutukseen ja liukui hiljaisesti alas. Lohikäärmeen suupielessä näkyi merkkejä sen viimeisestä ateriasta, pienehköstä peurasta. Otus katseli hetken ympärilleen, ennen kuin lähti astelemaan sammunutta nuotiota kohden. Molemmat kaksijalkaiset olivat unten mailla. Lisko meni ystävällisen, telepatiaa osaavan otuksen luo, ja tunki kuononsa lähelle haistaakseen toista. Kai kaksijalkainen nukkui, eikä ollut pyörtynyt? Lohikäärme nuuhkaisi ja puhalsi lämmintä, kosteaa ilmaa tyytyväisenä pienen olennon kasvoille.

((Juup, vastaile ihan miten pystyt))

//Kylläpä kesti... ^^' Anteeksi tuosta.//

Alayna värähti tuntiessaan kasvoilleen osuvan lämpimän ilman ja raotti siltiään. Hetkeen hän ei tajunnut, missä oli, mutta sitten asioita alkoi palata hänen mieleensä. Samalla hän alkoi myös hahmottaa edessään olevan suuren hahmon ääriviivoja. Hetken hän tunsi kasvavaa paniikkia, mutta sitten hän tajusi, että otus oli vain se sama lohikäärme, jonka kyydissä he olivat paenneet Geranista. Hetkellinen säikähdys oli kuitenkin saanut hänet kokonaan hereille eikä hän varmaankaan nukahtaisi aivan hetkeen.
Hänen katseensa vaelsi lohikäärmeestä sammuneeseen nuotioon ja siitä nukkuvaan Chalendoriin. Pieni hymy kohosi hänen kasvoilleen, sillä vaikka hän olikin hieman harmissaan nuotion takia, niin oli parempi, että he molemmat saisivat unta. Tosin Chalendor olisi voinut herättää hänet ennen nukahtamistaan... no, he olivat olleet onnekkaita, sillä kukaan tai mikään ei ollut vaeltanut heidän pieneen leiriinsä. Turha syyttää toista, kun mitään vahinkoa ei ollut tapahtunut. Hän mietti hetken ja nousi sitten istumaan. Pienen etsinnän jälkeen hän löysi laukkunsa ja kaivoi sieltä esiin ehjän mekon, yhden niistä uusista, jotka hän oli ostanut markkinoilta. Mekko oli yksinkertainen vihertävä ihmistekele ja tarpeeksi paksu talviseen säähän. Hän livahti hiljaa vähän matkan päähän nukkuvasta miehestä ja vaihtoi uuden mekon ylleen. Vanha mekko katosi hänen laukkuunsa ja hetken kuluttua haltia oli taas leirissä.
Hän veti makuualustanaan olleen huovan lähemmäs sammunutta nuotiota ja vilkaisi sitten Chalendoria. Hiljaa hän etsi laukustaan ylimääräisen huovan ja levitti sen toisen peitoksi suojaamaan talviyön pakkaselta. Sitten hän katsahti lohikäärmettä hymyillen.
"Voisitko auttaa hiukan tämän nuotion kanssa?" hän kysäisi kuin ohimennen. Sininen lisko katsoi häntä kallistaen päätään ja äkkiä Alaynasta tuntui, että lohikäärme oli päätynyt jonkinlaiseen sisäiseen lopputulokseen jostain asiasta. Se teki päällään nyökkäävän eleen ja puhalsi pienen liekin kohti sammuneita puita. Hetkessä nuotio paloi iloisesti kuin ei missään vaiheessa olisikaan sammunut. Kiitollisena Alayna nyökkäsi olennolle, joka tuntui ymmärtävän eleen kiitokseksi. Haltia istuutui nuotion vieressä olevalle huovalle, etsi laukustaan loitsukirjansa ja alkoi lukea sitä liekkien valossa. Lohikäärme katseli näkyä hetken ja kietoutui sitten kerälle, joka sulki sisäänsä nuotion, tytön ja nukkuvan Chalendorin. Se laski päänsä tytön viereen ja Alayna rapsutti hajamielisesti sen otsaa kääntäessään sivua.

Uneton uni oli tervetullut lahja. Chalendor nukkui rauhallisesti, näkemättä minkäänlaisia levottomia painajaisia. Hänen mielensä oli kietoutunut pehmeään tyhjyyteen heti silmien sulkemisen jälkeen.
Jonkin ajan kuluttua mies heräili ja raotti silmiään. Ensimmäisenä hän huomasi, että olo oli yllättävän lämmin ja mukava. Myös taivas näytti hieman vaaleammalta aikaisemmin. Ympäröivä maailma oli niin miellyttävä, että uninen hymy kohosi hänen huulilleen. Seuraavaksi hänen aivonsa kuitenkin heräsivät horroksesta ja Chalendor säpsähti kokonaan hereille. Hän oli nukkunut!

Noustessaan istumaan mies huitaisi kädellä sivulleen ja koski johonkin kovaan ja suomuiseen. Lohikäärmeen näkeminen aiheutti ensin sen, että hänen kurkkuaan kuristi säikähdyksestä, kunnes hän muisti tämän olevan se eilinen peto. Säikähdys ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen häpeään, jota mies tunsi katsoessaan hopeahaltiaa. Nainen oli vaihtanut vaatteita ja ryhtynyt opiskelemaan hämärässä valossa, jota aamunkajo loi.
Ja Chalendor oli sanonut vahtivansa yön, jotta äskettäin loukkaantunut ja luonnostaan heikompi nainen saisi nukuttua. Mitä jos metsän pedot olisivat saaneet heistä vainun ja hyökänneet heidän kimppuunsa, tai se aikaisempi maagi?
'Anteeksiantamatonta…'

Hänen päälleen oli yön aikana ilmestynyt lämmin huopa. Chalendor viikkasi sen katsoen kiukkuisesti käsiään, minkä jälkeen hän nousi, asteli Alaynan luokse ja tipautti huovan toisen syliin. Hänen kasvonsa kiristyivät, ennen kun hän sai avattua suunsa:
"Anteeksi."
Sen sanottuaan mies kääntyi marssiakseen muualle. Epäonnistuminen kävi ylpeyden päälle, vaikka kultahaltia oli luullut menettäneensä jo viimeisetkin rippeet siitä. Mies oli itseensä pettynyt, ja huono mieliala näkyi selkeästi törkeänä käytöksenä.
Lohikäärme oli kuitenkin edelleen tiukkana, suojelevana keränä heidän ympärillään. Vilkaistuaan ympärilleen Chalendor huomasi, ettei pääsisi olennon ohitse mitenkään. Suomuisen hännän ylitse kiipeäminen ei ollut vaihtoehto. Hetken mies seisoi jäykkänä paikoillaan, kunnes hän palasi vanhalle paikalleen ja istui alas selkä Alaynaa päin.

((Pahoittelut Chalendorin epäsosiaalisuudesta))

//Anteeksi kesto... o.o//

Teleportaatioloitsu on yksi taidoista, jotka maagiksi haluavan tulisi opetella mahdollisimman varhain. Lyhyen välimatkan siirtymiset eivät vaadi kovin suuria maagisia kykyjä, ja harjoittelemalla ahkerasti välimatkaa voi pidentää. Loitsun langettamiseksi...
Alayna käänsi sivua ja ehti lukea pari ensimmäistä sanaa ennen kuin jostain tipahti hänen syliinsä huopa. Kummastuneena hän nosti katseensa ja huomasi Chalendorin seisovan edessään. Toisen pyytäessä anteeksi ja kääntyessä poispäin hän laski kirjansa maahan ja poimi huovan.
"Ei se mitään. Mitään pahaa ei sattunut", hän vastasi rauhallisesti avatessaan laukkuaan. Huopa hävisi sen sisuksiin ja sen sijasta esiin ilmaantui leipä. Nyt kun hänen lukemisensa oli keskeytetty, Alayna huomasi olevansa nälkäinen.
"Haluatko aamiaista?" hän kysäisi Chalendorilta leikatessaan leivästä viipaletta itselleen. Se ei enää ollut niin lämmintä kuin vastaleivottuna, mutta siinä tuntui edelleen uunin lämpö. Alayna mietti itsekseen kauanko lauku pystyisi säilyttämään ruokatarvikkeita. Hänen pitäisi ehkä tehdä muutamia kokeita sen kanssa.

((Älä turhaan pyytele anteeksi, onhan se selvää ettei siellä reissussa voi roolia usein))

Chalendor ei ymmärtänyt, kuinka nainen pystyi kuittaamaan koko asian pelkällä olankohautuksella. Eikö toinen tajunnut, mitä olisi voinut tapahtua, vai oliko nainen vain niin hyvä henkilö? Jos jälkimmäinen vaihtoehto oli totta, niin silloin toinen oli myös vaarallisella tapaa hyväuskoinen. Eihän Alayna tuntenut häntä, mitä jos kultahaltialla olisi jokin taka-ajatus tässä auttamisessa? Tosin ei mies itsekään ollut toiminut yhtään sen järkevämmin, olihan hän tarjonnut majapaikkaa tuntemattomalle hetken mielijohteesta ja nyt hän oli jotenkin ajautunut lumiseen metsään naisen ja lohikäärmeen kanssa. Mies ei päässyt eroon levottomasta olosta, jonka liskon läheisyys aiheutti.

Hän pudisti päätään tarjoukselle, vaikka vatsa tuntui ontolta. Chalendor tunsi olevansa tällä hetkellä loinen, joka söi naisen ruoat eikä edes onnistunut valvomaan heidän turvallisuutta, eikä hänen ylpeytensä rippeet antaneet hänelle lupaa ojentaa kättään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän vilkaisi naista kulmiensa alitse ja kysyi mieltään askarruttavaa asiaa katsoen samalla liekkien leikkiä.
"Mitä aiot tehdä seuraavaksi, onko sinulla jotain suunnitelmaa?"

//Vaan kun en enää ole reissussa vaan kotimaassa ja koulussa. :3 Voe kirjotukset sentään... <.<//

Alayna vilkaisi Chalendoria hieman kummastuneena, mutta antoi asian olla. Jos toinen ei kerran halunnut niin ei kai sitten. Hän ei kylläkään ymmärtänyt miksi, mutta ei halunnut tuputtaa ruokaa.
"Aion jatkaa matkaa kotiin. Jos isä on sairas, en voi muutakaan", hän vastasi ja puraisi palasen leivästään. Veitsen ja loput leivästä hän laittoi takaisin laukkuun ja antoi katseensa vaellella liekkeihin. Kohta olisi taas lähdettävä lentoon...
"Mitä itse aiot?" hän kysäisi vilkaisten miestä. Jossain mielensä syvyyksissä hän tiesi toimineensa varsin tyhmästi luottaessaan noin vain ventovieraisiin ja varsinkin suostuessaan lähtemään näiden matkaan... itse asiassa suurin osa tästä reissaamisesta oli ollut typerää. Ei hän pärjännyt itsekseen kunnolla... ei ainakaan tällä tavalla.

//Ja inspiskin on vielä karannut. //

Chalendor oli hyvillään siitä, että hänen melko hienovarainen kieltäytymisensä ymmärrettiin. Sen sijaan miehen vatsa haukkui omistajansa lyttyyn: että kultahaltia osasikin olla typerä, kun ei huolehtinut omasta hyvinvoinnistaan jonkun hölmön ajattelutavan takia. Oli oikeastaan ihme, että hän oli selvinnyt näinkin pitkälle elämässään tällä asenteella. Jos onni ei olisi silloin tällöin hymyillyt miehelle, olisi hän varmasti vainaa.
Toisen sanoihin Chalendor nyökkäsi vaiti. Alayna laittoi itsensä likoon ja muutti suunnitelmiaan, koska toinen epäili isänsä olevan sairaana. Asian huomaaminen teki kultahaltian levottomaksi, koska hän tiesi, että ei varmastikaan toimisi yhtä vilpittömästi sukunsa tai edes lähiperheensä suhteen. Muutaman kerran mies oli harkinnut yhteyden ottamista sukuunsa, mutta hän oli aina tyrmännyt sellaiset ajatukset, eivätkö ne olleet päässeet kasvamaan muutaman viime vuoden aikana liian häiritseviksi. Mitä kaikki sanoisivat, jos suvun hylännyt petturi yhtäkkiä ilmestyisi paikalle. He eivät varmasti tunnustaisi häntä perheenjäseneksi. Oman tilanteensa takia miehen ei ollut helppo ymmärtää hopeahaltian päättäväistä toimintaa, mutta hän ei myöskään halunnut arvostella sitä - hänellä ei ollut siihen mitään oikeutta.

Kysymys havahdutti Chalendorin ja hän tajusi, ettei hän ollut miettinyt omaa tulevaisuuttaan lainkaan käytännön tasolla. Hän oli päätynyt tänne kuin vahingossa, suunnittelematta, eikä mies tiennyt, mitä tekisi seuraavaksi. Tai edes mitä hän haluaisi tehdä.
"Suuntaan varmaankin takaisin lähimpään kaupunkiin", hän vastasi ja yritti peitellä sitä tosiasiaa, ettei miehellä oikeastaan ollut aavistustakaan omasta lähitulevaisuudestaan. Ei edes siitä, mitä hän söisi tai kuinka hän pystyisi suojautumaan kylmää viimaa vastaan. Hän vilkaisi lohikäärmettä ja huokaisi. Geraniin oli varmasti pitkä matka.Chalendor yritti olla ajattelematta, että pian hän olisi eksynyt, yksin ja kylmissään. Leiritulen ääressä oli niin lämmintä ja mukavaa, että hän ei olisi halunnut ajatella tulevaa kurjuutta. Jos hän vain pystyisi sulkemaan sen ajatustensa ulkopuolelle...

Hän uskoi, että hän ei näkisi hopeahaltianaista koskaan tämän päivän jälkeen, minkä takia hän rohkeni kysyä asiaa, joka oli kummastuttanut häntä melkoisesti viime sykäysten aikana: "Entä jos isäsi ei olekaan sairas eikä mikään ole muuttunut lähdön jälkeen, mitä aiot sitten tehdä?"
Ensinnäkin matkan täytyi olla pitkä, vaikka rehellisesti sanottuna Chalendor ei muistanut, minne nainen oli matkalla. Hän myös peilasi naisen tilannetta omiin kokemuksiinsa, minkä takia hän oletti, että jokaisen yksin matkustavalla henkilöllä tulee olla jokin ongelma siellä, mistä hän oli lähtenyt. Tai sitten mies oli utelias, vaikka ei halunnutkaan paljastaa itsestään juuri mitään.

((Yritä selviytyä niistä ja toivottavasti saat metsästettyä innostuksesi pian takaisin))

Alayna nyökkäsi kohteliaasti Chalendorin vastaukselle, mutta itsekseen hän mietti, ettei tämä varmaankaan pötkisi pitkälle tällaisen lumimäärän keskellä, sillä Alaynalla ei ainakaan ollut aavistustakaan edes lähimmän kaupungin suunnasta tai sijainnista. Ja jos toinen eksyisi ulos tällaisena talvena, ei siitä seuraisi mitään hyvää.
Jos Alaynan oma kysymys oli havahduttanut Chalendorin, niin miehen kysymyskin kyllä sai naisen ajattelemaan.
"Hmm... Eyron sanoi, että isä on sairaana. Vanhempani ovat kyllä luottaneet häneen, mutta... jos mikään ei ole muuttunut, on minun palattava sitä suuremmalla syyllä. Silloin pelkään, että Eyron suunnittelee jotain", hän vastasi katsoen tuleen. Eyron... kuka mies oikeastaan oli? Miten hän oli alun perin päätynyt työskentelemään Lithémielin perheelle? Alaynan mielen taustalla oli levoton ajatus siitä, että Eyronilla voisi tosiaan olla jotain mielessään. Lohikäärmeet eivät seonneet itsekseen... eikä väkijoukkokaan yleensä suuntaa vihaansa lohikäärmeen sijasta uhriin... olisiko mahdollista, että Eyronilla oli ollut sormensa pelissä? Toinen, pelottavampi ajatus totesi, että jos näin oli, niin Eyron ei yrittänyt tehdä mitään pikku kiusaa. Jos Eyron todella oli hyökkäysten takana... mies yritti tappaa Alaynan. Kylmät väreet kulkivat Alaynan selkäpiissä hänen miettiessään tätä uutta vaihtoehtoa.

//Koetetaan. ^^//

Periaatteessa mies tiesi oikein hyvin, että jalkapatikka tämän valkoisen ja hyytävän maailman poikki olisi hulluutta. Hän ei kuitenkaan keksinyt parempaakaan vaihtoehtoa, ellei… eräs ajatus tuli mieleen. Vastapäätä istuva nainen hallitsi lohikäärmettä. Chalendor yritti muistuttaa itseään parhaansa mukaan siitä, kuinka hänestä oli jo ollut tarpeeksi vaivaa ja hopeahaltian mukaan tuppautuminen aiheuttaisi mitä luultavimmin vain lisää ongelmia hänen jo aivan tarpeeksi hankalaan elämäänsä. Perustelut olivat huonoja verrattuna jäätymiseen ja eksymiseen, jos lumimyrsky yllättäisi. Jos asiaa ajatteli puhtaalla järjellä, hänen pitäisi yrittää päästä naisen matkaan, mutta ajatellessaan sitä Chalendor tunsi olonsa epävarmaksi ja huolestuneeksi. Tunnetta voisi kutsua myös eräänlaiseksi peloksi.

Hän hymähti vastaukseksi ja tuli ensimmäistä kertaa ihmetelleeksi, miten Alayna tiesi sen epäilyttävän hiipparin nimen. Maininta vanhempien luottamuksesta tuota kohtaan oli entistä kummallisempaa.
"Vanhempasi siis tuntevat Eyronin?"
Lausuessaan nimen Chalendorin kasvot synkkenivät. Hän ei ollut koskaan pitänyt haltiamiehestä, vaikka he eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Pistävä ja aina liian tietäväinen katse olivat saaneet kultahaltian tietoisesti välttelemään toista heidän ensimmäisestä tapaamisestaan lähtien.

Tuon pahanilmanlinnun ajatteleminen muistutti siitä, että tämä rauhallinen tilanne oli kestänyt jo epäilyttävän kauan.
"Eikö pian kannattaisi lähteä, niin taitava maagi varmasti jo tietää missä olemme", hän sanoi ja vilkaisi säikkynä pensaikkoon kuullessaan rasahduksen. "Tai nyt."

Chalendorin kysymys sai Alaynan mietteliääksi.
"No... tavallaan. Hän oli joskus perheen palveluksessa, mutta kun kysyin miksi, minulle vastattiin, että lasten ei tarvitse miettiä aikuisten asioita... siitä on jo kauan. Olin silloin ehkä kymmenen", hän mietti. "Sittemmin en ole nähnyt Eyronia paljoakaan itse kartanolla... luulen kyllä, että hän on käynyt siellä aika ajoin", hän jatkoi alkaen itsekin jo tuskastua omiin vastauksiinsa. Miten typerä hän oli oikein ollut? Suunnilleen jokainen tajuaisi, että tällaisessa kuviossa oli jotain hämärää. Mutta ei, hän oli ollut liian kiireinen omien taikuudenopiskeluun ja taisteluharjoituksiin liittyvien juoniensa kanssa. Ja paljonpa sekin oli häntä loppujen lopuksi auttanut.
Rasahdus sai hopeahaltiankin säpsähtämään, mutta ennen kuin tämä ehti kunnolla reagoida lohikäärme oli jo nostanut päänsä puskan ylle. Puska heilahti ja sieltä pinkaisi pakosalle kauhistunut valkea jänis, joka luuli jo viime hetkensä koittaneen. Alayna tuijotti hetken loittonevaa pöllyävän puuterilumen pilveä ja purskahti sitten hilpeään nauruun tilanteen ja pohdintojensa aiheuttaman jännityksen lauetessa. Hetken kikatettuaan hän kuitenkin vakavoitui ja nyökkäsi Chalendorille.
"Kuulostaa hyvältä idealta", hän vastasi ja nousi seisomaan pudistellen lunta vaatteiltaan. Sitten hän pakkasi nopeasti varusteensa lohikäärmeen siirtyessä kauemmas aukealle, mistä se pääsisi paremmin lentoon.
"Tulet siis mukaan?" hän varmisti ja katsahti nuotion rippeitä, jotka alkoivat jo muuttua hiillokseksi. Ne olisi ehkä kannattanut sotkea lumen peitton, jotta leiripaikka olisi ollut edes hieman vähemmän ilmiselvä, mutta se ei juolahtanut tytön mieleen.

//Anteeksi, että tämä nyt koko ajan kestää. -.-'

Mutta kirjoituksista selvisin! //

Jos Chalendorin kysymys oli saanut Alaynan mietteliääksi, niin toisen vastaus ei jättänyt mitään muuta kuin uusia kysymyksiä miehen mieleen. Se oli täynnä epävarmoja oletuksia ja aukkoja. Oman tietämättömyyden entistä selvempi huomaaminen ja tilanteen vietävänä oleminen tuskastuttivat Chalendoria ja hän narskutti hampaitaan itsekseen. Hän ei halunnut purkaa turhautumistaan toiseen, eikä Alayna varmasti tiennyt enempää. Miksi toinen valehtelisi ja pimittäisi totuutta?

Jänis hypähti esiin juuri sopivasti, ettei mies ehtinyt muuttua tämän enempää vainoharhaiseksi. Nainen purskahti välittömästi hilpeään nauruun, mutta mies itse saattoi vain kohottaa suupieliään hymyyn, joka näytti happamalta irvistykseltä, ja hän tuhahti itselleen. Oli hänkin kokenut metsämies.

Toisen noustessa myös kultahaltia kohottautui seisomaan. Kylmässä maassa istuminen oli jäykistänyt hänen nivelensä ja nyt veri palasi niihin kohisten. Lämmin kihelmöinti kuitenkin unohtui heti, kun nainen lausui kysymyksensä.
Mies jäi paikoilleen tapittamaan toista tietämättä mitä vastata.
'En voi olla enempää vaivaksi, mutta kaupunkiin löytäminen täältä jostain on kaiketi... hankalaa.'
Varsinkin kun hän ei tiennyt, minkälaista reittiä he olivat tänne lentäneet. Mies oli parhaansa mukaan välttänyt alas katsomista lennon aikana. Sitten hän tuli ajatelleeksi, kuinka nainen varmaan tarvitsisi lentomatkan aikana tukea. Kenties toista väsyttäisi, ja silloinhan olisi vaara pudota.

"Tulisin mielelläni kaupunkiin teidän kanssanne, voitte jättää minut ensimmäisten sivistyksen merkkien pariin. Itse kaupungilla ei ole väliä", hän sanoi ja ryhtyi tarpomaan aukealle päin. Näin suurten päätösten äärellä myöskään miehen mieleen ei juolahtanut niinkin perusasia kuin nuotion jäännöksistä huolehtiminen. Nyt sokealla getullakaan ei olisi vaikeuksia seurata heidän jälkiään.

((Onneksi olen keksinyt muuta puuhaa itselleni lähes yllin kyllin, kuten koulua... Onneksi olkoon! =D Selvisit hengissä. Oletteko alustavat tulokset saaneet, sujuiko niin kuin odotit/toivoit?))

Alayna nyökkäsi, mutta aprikoi mielessään, mistä nuo sivistyksen merkit löytyisivät, varsinkin jos hän aikoisi suunnata avomeren ylle.
"Mennään siis", hän totesi ja lähti kohti aukeaa Chalendorin kanssa. Lohikäärme oli jo oivaltanut idean ja seisoskeli valmiina odottamassa lentoonlähtöä. Hopeahaltia kapusi sen selkään ja kiitti mielessään sitä ihmistä, jonka mieleen oli juolahtanut suunnitella lohikäärmeelle satula, joka sopi sekä naiselle että miehelle. Muutoin hameen kanssa olisi voinut olla hieman hankala ratsastaa siististi. Kiinnitrttyään itsensä nahkaisilla liinoilla tukevasti liskon selkään hän kääntyi katsomaan taakseen istunutta Chalendoria. Tuolle ei satulaa kunnolla riittänyt, mutta satulan takana oli jonkinlainen satulahuovasta ja hihnoista koostuva viritys, jonka avulla mahdollinen matkustajakin voisi kyllä pysyä selässä. Miehen kiinnittäessä itseään Alayna nykäisi kaapunsa hihoja alemmas, manaili mielessään kunnon lapasten puutetta ja kokeili lohikäärmeen päällä olevia ohjia. Tavallaan hän ei tarvinnut niitä, sillä lohikäärme oli ainakin tähän asti ollut varsin tottelevainen, mutta hänestä tuntui silti tutummalta pitää kiinni ohjista ihan varmuuden vuoksi.
"Valmis?" hän kysyi ja kun toinen murahti jotain myöntävää, hän yhdisti mielensä lohikäärmeen tietoisuuteen.
"Suunta kohti Fenin Mothya. Jos matkan varrella on jonkinlaista asutusta, ole kiltti ja laskeudu sinne", hän ohjeisti sinistä petoa, joka teki nyökkäävän eleen ja levitti sitten siipensä. Muutamalla voimakkaalla iskulla olento matkustajineen kohosi taivaalle ja lensi pari kierrosta ympyrää ennen kuin pääsi haluamaansa korkeuteen. Sitten se otti suunnan kohti kaakkoa ja katosi nopeasti aamutaivaalle.

Hetken kuluttua leiripaikan lähellä erään puun varjo tuntui kiinteytyvän ja saavan hieman ihmismäisen muodon. Se vilkaisi ohimennen leiripaikkaa ja laski lumeen jääneistä jäljistä haluamansa tiedot. Sitten se painui lähemmäs puuta ja sulautui takaisin sen täysin tavalliseksi varjoksi.

//Pitkä englanti joko L tai E, keskipitkä ruotsi aika varma E. ;D Aika sitä mitä odotinkin.

Mieleen tuli, että mitä jos tuo Eyron ehtisi taikuudella Mothyyn ennen kaksikkoamme ja nämä yllättäisivät tuon uhkailemassa Alaynan (toistaiseksi terveitä) vanhempia? Vai haluaako Chalendor jäädä ensin pois kyydistä? ;D

EDIT: Kaksi ja puoli kuukautta ilman mitään tietoa... sanoisin, että tämä peli jäi nyt tähän. :3 Sitten kun luet tätä niin sovitaan vaikka, että Chalendor tippui kyydistä johonkin pikkukylään matkan varrelle.//