Tuulen värit ~

[Rin tänne~]

Kaunis aamu oli saanut ihmisiä nousemaan aikaisin jalkeille, myös tämän punahiuksisen miehen, joka nyt hyräillen käveli katua pitkin takaisin kotiinsa, hakemaan laukkuaan. Hänen piti lähteä kaupungille, mutta laukkunsa oli vahingossa unohtunut pikkuiseen asuntoon, jossa hän nykyisemmin vietti melko vähän aikaa. Kasvukausi oli parhaimmillaan ja se sai kasvit pikkuhiljaa kukoistamaan ja loistamaan - se tietenkin teki tämän puutarhurinkin entistä kiireisemmäksi. Hän itse oli jokin aika sitten maksua vastaan pyytänyt erästä Hiippatossua tuomaan hänelle kauempaa erään kasvin siemeniä, jotka hän sitten istuttaisi.
Leppoisat askeleet olivat matkaa voittavat ja perässään seurasi punaturkkinen kettu, Xew, jolkottaen. Se nuuski välillä kadun piennarta ja kiri sitten Daîn kiinni ja jäi jälleen jälkeen. Ei se kovinkaan kauas koskaan jäänyt vaan piti maahaltian visusti pienten nappisilmien katseen alaisena. Häntä heilahteli iloisesti kun se löysi pienen hiiren ja hyppäsi sen perään, tosin tällä kertaa metsästysonni ei ollut hänen puolellaan sillä piskuinen hiiri pääsi kuin pääsikin karkuun.

Daî olikin saapunut sittemmin jo kodilleen ja nappasi matkaansa vain laukkunsa ja suunta palautui takaisin kaupunkiin päin. Uusi yritys siis, josko matka tällä kertaa onnistuisi. Aurinko pilkotti pilvien välistä, niitä oli kertynyt hetki sitten. Täytyi vain toivoa ettei alkaisi sentään satamaan. Haltia hyräili itsekseen erästä laulua, jonka sanoja ei juuri siihen hätään muistanut. Hän tiesi kyllä Xew seuraisi häntä, minne hän sitten menikin tai sitten se etsi itselleen parempaa tekemistä, kuka ties? Punatukkainen antoi tänään hiustensa liehua vapaina tuulessa, ja eri väriset silmätkin katsoivat iloisesti ympärilleen. Tästä päivästä toivon mukaan tulisi hyvä.
Jalat veivät satamaan päin, sinne siis. Satamassa tosin kuhisi aina ihmisiä, kuin ampiaisia pesässään, mutta tänään ei sentään ollut pahin ruuhka-aika, ei ainakaan näin aamupäivästä. Daî oli ottanut rahansa mukaan, jos siemenet tulisivat jo tänään. Hymy nousi noille komeille kasvoille ja hetken päästä tämä pysähtyikin miettimään. Hänen kannattaisi ehkä pitäytyä sataman tuntumassa, jotta hänet löydettäisiin. Hän itse oli sanonut hiippatossulle että oli satamassa aika usein ja hänelle ei oltu sanottu ihan tarkkaa aikaa, mutta näinä päivinä joku varmaan toisi hänelle ne siemenet. Olihan hän toki antanut talonsa osoitteenkin, joten ehkä olisikin ollut fiksumpaa pysytellä kotona? No, kaipa tuojalla olisi hänen tuntomerkkinsä ja niistä hänet kyllä pitäisi tunnistaa. Pituutta oli miekkosella sentään jonkin verran eikä ihan kaikilla ollut erivärisiä silmiä. Tuntomerkit siis kyllä varmasti auttaisivat löytämään.

Niinpä mies hymähtäen käveli satamaan ja istui eräälle kivelle, josta näki mukavasti merelle. Tuuli kävi hieman voimakkaammaksi, mikä johtui lähinnä meren läheisyydestä. Daî ei halunnut ajatella että kaunis aamu muuttuisi sateiseksi päiväksi. Olisi paljon mukavampaa jos aurinko alkaisi vihdoin lämmittämään maata ja kaikki alkaisi kasvaa kylmäkauden jälkeen. Haltia rummutteli sormillaan polveaan ja katseli ympärilleen. Olisiko hänen sittenkin vain parasta lähteä kotiin, jos siementen tuoja eksyisi sinne? Lopulta Daî kuitenkin päätti istua kivellään vielä hetken..

[En nyt tiedä mitä aloituksesta tuli, mutta iski kauhea inspis kirjustaa se n___n.]

Kaunis aamu sai mielen virkeäksi ja positiivisuuden nousemaan esille. Silweria käveli rauhallisen kepoisin askelin kohti satamaa, pitäen katseensa edessä päin, mutta samalla mielensä virkeänä. Neito oli Hiippatossu ryhmän mukana saapunut eilen hyvin myöhään tänne. Nyt takana oli hyvin nukuttu yö ja aamiainen. He jatkaisivat matkaansa taas huomen aamulla, joten tämä aika käytettiin erilaisten esitysten esittämiseen, sillä suurin osa tästä ryhmästä oli viihdyttäjiä, laulajia, soittajia ja tanssijoita. Hyvin taidokkaita siis.

Haltianeito, joka ei liittynyt toisten seuraan oli jättänyt porukan varhaina ja keräisi nyt jäljelle jääneen, hajaantuneen porukan kanssa varusteita ja ruokaa, jotta matkanteko sujuisi taas leikiten. Hänen varusteidensa kerääminen oli miltei ohi, hän tarvitsi muutamia yrttejä ja olisi sitten valmis palaamaan muiden luo, mutta sitä ennen hän toimittaisi yhden laulaja-hiippatossun toivomuksesta siemeniä puutarhurille, jolle oli luvannut tuoda nuo näihin aikoihin Tuo kyseinen hiippatossu ei ehtisi, sillä hänen piti hankkia rahaa ryhmälle.
Neidolla oli toki toisen osoite, mutta hän tarkistaisi sataman ensin. Toinen oli sanonut viihtyvänsä siellä paljon.

Kaupungin tunkkaisempi ilma vaihtui kosteampaan ja raikkaampaan meri-ilmaan mitä lähemmäs satama tuli, mutta se toi myös tullessaan omia hajujaan. Merensiniset, kirkkaat silmät etsivät tuntomerkkeihin sopivaa miestä tovin, neitosen kävellessä sulavin askelin eteenpäin. Hän kohtasi hetkeksi kahden pelottavan näköisen miehen katseen, ripeyttäen askeliaan hivenen. Kaksi tikaria, jotka oli piilotettuna vaatteisiin, lohduttivat mieltä.
Nuo miehet jäivät ihmettelemään itsekseen, kun Silweria oli jo kadonnut noiden näkyvistä. Neito sai siis huokaista helpotuksesta.

Kirkkaiden silmien katseen osuessa tuntomerkkeihin sopivaan mieheen, haltianeidon ottaessa suunnan tuota kivellä istuvaa miestä kohden. Hän pysähtyi pienen välimatkan päähän, soinnukkaan hennon äänen lausuessa kohteliaasti:
"Ah, teidän täytyy olla se puutarhuri joka tilasi siemenet ystävältäni. Hän pahoittelee, ettei päässyt paikalle, sillä ryhmä kerää varusteita huomista lähtöä varten"

Daî hyräili itsekseen kaunista laulua, jonka oli oppinut jo lapsena. Menneisyyttään hän ei kuitenkaan ajatellut, toisinaan se sai mielen niin katkeraksi mutta tätä päivää hän ei haluaisi pilata muistelemalla jotain epämiellyttävää. Aamu oli alkanut oikein hyvin ja punatukkainen tahtoi että koko päivä sujuisi kokonaisuudessaankin hyvin.
Hyräilyyn liittyi myös muutamia sanoja ja pian se muuttuikin lauluksi. Haltia oli uppoutunut laulamiseen - hän itse omassa maailmassaan. Tuuli liikutteli silkkisiä hiuksia. Ajantaju katosi kokonaan, mies ei kiinnittänyt muuhun ympäristöönsä mitään huomiota - ei ainakaan tietoisesti, vaikka aistit olisivat kyllä varoittaneet häntä vaarasta jos sellainen olisi kohdalleen sattunut.
Laulu oli kaikinpuolin haikea, surullinenkin mutta silti se sai vain hymyn haltiamiehen kasvoille. Hän sai pitkästä aikaa laulaa kunnolla, mikäs siis sen parempaa?

Hänen ei kuitenkaan olisi kannattanut olla niin uppoutunut laulamiseensa. Soinnukas ääni puhutteli häntä takaa aivan yhtäkkiä, mikä sai punahiuksisen hyppäämään ylös jaloilleen ja käsi hamuili miekan kahvaa, mutta kun eri väriset silmät tavoittivat puhujan laskeutui käsi takaisin sivulle. Hymy palasi kasvoilleen pienen punastuksen kera.
"Öh, kyllä olen", Daî sopersi nolostuneena, kun oli äsken sillä tavalla tätä neitoa säikähtänyt.
"Ja mitäpä tuosta, siemenet kuitenkin löysivät perille", Daî hymyili ja oli jo palautunut säikähdyksestään. Hän tarkasteli katseellaan toista. Tämäkin oli haltia, ei hiippatossu. Oikein sievä ja nätti - ja Daî oli toista vielä säikähtänyt! Varmasti hyvä ensivaikutelma hänestä. Hiljaisuus laskeutui hänen puolelleen, haltian piti miettiä seuraavia sanojaan.
"Mutta tässä olisi sovittu maksu siemenistä", Daî kaivoi rahapussiaan ja otti sieltä yhden hopeakolikon ja muutamia pronssikolikkoja astuen sitten muutaman askeleen lähemmsä neitoa tarjoten kolikkoja toiselle.
"Olenkin odottanut näitä siemeniä kuin kuuta nousevaa", mies hymyili ja kiitti sitten toista haltiaa.

Hetkeksi katse siirtyi kaukaisuuteen, kun tämä oli kuulevinaan jotain mutta pian huomio kiinnittyi taas uuteen tuttavuuteen.
"Saisinko udella teidän nimeänne?" punahiuksinen kysyi hymyillen esittäytyen sitten itse, "minua voi kutsua Daîksi."
Mies oli kokonaan unohtanut Xewin, koska oli huomioinut lähinnä siemeniä tuonutta neitoa, ja niinpä pahastunut ketunpoikanen näykkäsikin kevyesti miestä jalasta, mikä sai toisen parahtamaan hiljaa.
".. niin ja hän on Xew. Hieman mustasukkainen persoona kaikinpuolin", Daî hymyili ja kyyristyi rapsuttamaan kettua korvan takaa. Xew näyttikin pitävän siitä, ja tietenkin huomion kohteena oli mukava olla. Ruskeat nappisilmät kuitenkin seurailivat Daîn sijasta uteliaasti haltianeitoa. Kuka toinen oikein olikaan?

//Pyydän anteeksi vastauksen kestoa n__n'' //

Toisen säikähtäminen nosti pienen hämmennyksen haltianeidon kasvoille, tuon kohottaen kulmakarvaansa hivenen ylöspäin vaistomaisesti, naurahtaen sitten pehmeästi toiselle. Kirkkaisiin silmiin nousi lämmin katse, neitokaisen pyyhkäistessä kasvoiltaan suortuvan siropiirteisen korvansa taakse.

"Kiitän ystäväni puolesta, näitä olikin hankala löytää"
Sanottiin naurun kuuluen äänestä, siron käden ojentuen eteen, tuon ottaen rahat vastaan ja ojentaen sitten siististi pussukkaan pakattuja siemeniä toiselle haltialle.
Huulille kaartui hymy, merensinisten silmien katseen kohdistuessa haltiamiehen erivärisiin silmiin mutta vain hetkeksi, sen siirtyen ohi lentävään lintuun, neidon astuen askeleen, pari kauemmas.

Katseen siirtyen sitten taasen toiseen haltiaan, neitokaisen naurahtaen ja suoden lämpimän hymyn miehen lemmikille, ennen kuin kääntyi osittain pois toisesta, astellen lähemmäs vettä. Kevyesti lainehtiva vesi heijastui kauniista silmistä, palmikkopäisen neitokaisen kumartuessa hivenen lähemmäs. Voisiko hän kertoa toiselle oikean nimensä? Tunnistaisiko toinen sen? Tosin hänen vanhempansa olivat eläneet kauean sitten joten..

Kevyt naurahdus ja neitokainen kääntyi hymy huulillaan toista kohden, palmikon heilahtaessa perässä.
"Toki. Ei nimeni ole salaisuus.. Olen Silweria. Silweria Le Umièl Eànèrantytär"

Daî nauroi heleästi ja nousi pian maantasolta rapsuttelemasta Xewiä. Kettu huomasikin pian jotain kiinnostavampaa ja juoksi sen perään. Punatukka seurasi katseellaan pienen ketunpoikasen menoa, kunnes se siirtyi pian taas toiseen haltiaan, joka lausui nimensä. Ei, hän ei ollut kuullut tuota nimeä aikaisemmin.
"Daîrus Yûca Canthe Dasmoksenpoika on oikea nimeni siis, pahoittelen kun en aluksi sillä esiintynyt", lettipää hymyili lämpimästi kuten hänellä oli tapana. Hänen nimensä kyllä saatettiin paremmissa piireissä tuntea, olivathan hänen vanhempansa varakkaita ja pidettyjä hekin - tosin heidän suhde lapsiinsa ei ollut erityisen hyvä ja oli Daî jopa kuullut, että lapset jotka olivat jättäneet kotinsa olivat jotenkin päästään vialla. Mutta ei tälläinen ajattelu häntä haitannut - siinähän ajattelivat jos kerran tykkäsivät. Siitä tulikin mieleen, että mitenköhän hänen sisarensa Karmèl mahtoikaan jaksella?

Huomio kuitenkin kääntyi pian taas toiseen haltiaan. Eriväriset silmät siirtyivät analysoimaan toista. Ulkonäöltään nätti, ja ihan kohtelias ja ystävällinen kaikin puolin. Daî astui myös muutaman askeleen lähemmäs tätä joka oli lähetetty tuomaan hänelle tilauksensa. Nyt katse lipui vain veden pinnalla, ajatukset risteilivät mielessä, mutta mikään niistä ei ollut oikeastaan tarpeellinen. Päälimmäisenä oli ehkä, että kuinka tämä haltia vaelsi hiippatossujen mukana? Kehtaisiko punatukka kysyä moista?
"Tänään on ihan kaunis päivä", maahaltia sitten totesi hymyillen ja seurasi sivusilmällä toisen liikkeitä, "ajattelin että istuttaisin nämä siemenet jo tänään niin ne ehtisivät kasvaa jo kuumankauden loppuun mennessä." Niin, näin hän tosiaan oli ajatellut.
"Oletteko te kiinnostunut kasveista?" Daî kysyi uteliaisuuden taas pulpahtaessa kukkaan - ja tämä kun piti niin kasveista, yrteistä ja muustakin mitä vehreä tai vähemmän vehreä luonto tarjosi siitä kiinnostuneille.
"Itse olen puutarhuri ja olen pienestä pitäen rakastanut luontoa ja sen tarjoamaa monipuolisuutta", haltia puhui hymyillen, eikä tiennyt kuunteliko Silweria edes. Xew tuli pian taas hänen jalkoihinsa kiehnäämään:
"Ja tokihan minä pidän eläimistäkin."
Eriparisilmien katse siirtyi jälleen vedestä Silweriaan.
"... anteeksi että utelen, mutta kuinka teidänlaisenne haltia vaeltaa hiippatossujen kanssa? Se mahtaa olla mukavaa, kun saa nähdä maata enemmän."
Noin ja nyt sekin oli kysytty - eri asia vain saisiko siihen vastauksen.