Katinkultaa?

Zhionin matkanteko ei ollut sujunut helposti. Lähtemisestään asti hänellä ei ollut ollut paljoakaan rahaa, vain pari kolikkoa, jotka hän oli saanut hankittua, tai kerjättyä, eräältä hienostorouvalta, joka oli suhtautunut häneen suurimman osan ajasta kuin kapiseen katukissaan. Olihan nainen käyttäytynyt häntä kohtaan suurimman osan ajasta pintapuolisen ystävällisesti, mutta aina Zhionin kääntäessä katseensa pois toinen oli nyrpistänyt nenäänsä ja pyyhkinyt hansikkaitaan, jotta moukan kosketus ei jättäisi niihin tahroja. Sitä mies ei ollut huomannut, joten hän oli ottanut "sairasta siskoaan" varten tarjotut rahat vastaan varsin innokkaasti. Sitä päivää ennen hän ei ollut omistanutkaan siskoa.
Ei kestänyt kauaankaan, ennen kuin yhteen kunnon ateriaan riittävät varat olivat huvenneet, vaikka mies oli yrittänyt venyttää penniä parhaansa mukaan. Loppumatkan hän oli nukkunut ties missä: tallissa, jos onni kävi, tai sitten pensaiden suojassa. Takaisin kääntyminen ei ollut tullut kysymykseenkään, sillä hänellä oli tärkeä tehtävä toimitettavana, joten matka oli jatkunut - tosin hitaanpuoleisesti, useampien sivupolkujen kautta.

Nyt hän oli pitkästä aikaa taas kaupungissa. Zhion oli saapunut Feliin myöhäiseen aikaan, kun suurin osa kaupungin väestä oli jo ollut yöpuulla. Hänellä kävi tuuri, sillä mattokauppiaan varaston lukko ei ollut kovinkaan kestävä ja hän oli saanut katon päänsä päälle hyvin pienellä vaivalla. Hän oli herännyt liian myöhään, jolloin varaston omistaja oli melkein saanut hänet kiinni luvattomasta mattojen päällä uneksimisesta.
Mies oli onnistunut pelastautumaan ihmisvilinään, onneksi kaupungissa liikku näin paljon väkeä, varsinkin sataman luona! Kymmenet jalkaparit talloivat harmaata lunta loskaksi, hevosrattaat kitisivät vauhdilla ohitse ja kauppiaat yrittivät saada kalojaan myydyiksi haluamallaan hinnalla. Ostajia kyllä olisi riiittänyt, mutta katovuosi oli verottanut kaupunkilaisten lompakkoja raskaalla kädellä.

Zhion asteli verkalleen satamaa päin nauttien kaupungin vilinästä. Oli aivan mahtavaa saada kyynärpäistä kylkiinsä sen jälkeen, kun oli tarponut pääasiassa märässä maastossa päiväkausia ypöyksin. Hänen rähjääntyneessä ulkomuodossaan ei ollut kehumista, mutta lyhythiuksisen haltian kasvoilla loisti tyytyväinen, innostunut virne. Elämää, sitä hän oli odottanut!
Pitäisihän hänen myös keksiä keino päästä Madarenin mantereelle, mutta eiköhän ratkaisu ongelmaan löydy, kunhan hän pääsee laivojen lähistölle.

Katsellessaan ympärilleen miehen katse pyyhkäisi tien yli, jolla kiireiset kuskit ajoivat sellaista vauhtia, että sen ylittäminen ehjin nahoin olisi jo jonkin asteen saavutus. Hän jatkoi jo matkaansa, mutta käännähti sitten katsomaan uudestaan.
Näkikö hän harhoja, vai kimalsiko jokin tuolla kärrynpyörien välissä?

((peli sijoittuu kylmäkauden loppuun ja odottelen ainakin Sätkynukkea))

Voihan vinkuvat villatöppöset - täällä oli kylmä!
Vaikka monen muun mielestä kylmänkauden loppu olikin käsillä, niin se ei silti saanut erään paksukalloisen haltian mieltä tyynnyteltyä. Hän oli vetänyt paitansa pitkät hihat aivan sormenpäihin asti, kävellen muutenkin köyryssä kuin vaivaisakka risukoreineen. Pahuksen viima, tulla nyt mereltä asti hytisyttämään Vermos-poloista, jonka ilme oli kaikkea muuta kuin aurinkoinen - inhottava väenpaljuus, ällöttävä ilma sekä saappaatkin märkinä! Mikä voisi vielä mennä pieleen senkin jälkeen, kun hänen asiakkaansa ei ollut ilmaantunut sovitulle tapaamispaikalle tai ainakin nuorukainen oli itse kuvitellut olleensa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
"Hei, varo vähän minne astut!"
Pah, vielä joku törppä jyräsi suoraan varpaiden yli, eikä kyseessä ollut minkään perhosen kevyt neitokainen, vaan muhkeaan kuntoon päässyt ikärouva - mitenhän tuokin sai painonsa pidettyä kasassa tällaisen nälän aikaan ? Söi varmaan koko sukunsa murkinat, mokomakin eukko...

Paitsi, että mitä Vermos sellaista murehti - jokin kimmeltävä oli iskenyt silmänurkkaansa. Kuin taikaiskusta nuorukaisen väriseminen loppui siihen paikkaan ja hän suoristautui napsuttamaan näppejä toisiaan vasten. Kappas, kappas - kuka onneton oli mennyt pudottamaan moisen arvokorun keskelle pyörien vilinää, sehän voisi vaikka naarmuuntua ? Ei hätää, Vermos-setä tulee ja pelastaa!
Vihreä katseensa kävi vielä lähiympäristön läpi, jolloin se osui tien toisella puolella henkilöön, joka myös näytti himoitsevan kalleutta itselleen. Hah, älä luulekkaan, äijä! Esine oli selvästi häntä lähempänä, joten hänellä oli etuoikeus napata se itselleen ja myydä kovaan hintaan eteenpäin.

Siispä eteenpäin, jalkaset.
Uhkarohkeasti haltia lähti pois kävelytieltä, pudottautuen suoranaiseen surmanloukkuun, josta hän ei sitten tulisi niin helposti pääsemään pois. Huhhuh, ehkä pitäisi sittenkin kääntyä kannoilleen ja antaa sen tyypin koittaa onneaan - olihan tässä riihikuivaa tällä hetkellä ihan riittämiin ja...
Vermos käänsi kasvonsa kerran vielä miestä kohti ja tuhahti sitten nenänvarsi rypyssä.
Miten hän oli edes saattanut ajatella moista ? Eikun urhoollisia pelastushommia jatkamaan! Totta kai moisen korun voisi pitää vaikka itsellään ja luovuttaa sen sitten mielitylleen, kun sellainen saapuisi elämään.

[[ Täältä tullaan, toivottavasti käsitin oikein sen kimmeltävän olevan ratasteillä. Korjaan sitten, mikäli meni vikaan~ ]]

((Juu, ymmärsit aivan oikein))

Tänään oli Zhionin onnenpäivä. Kukaan muu ei ollut huomannut tien keskellä kutsuvaa välkehdintää, joka näytti kimaltelevan vain ja ainoastaan hänelle, kutsuen luoksensa. Arvokas esine oli vaarassa hautautua loskaan, murskautua kärrynpyörien alle tai, mikä pahinta, jäädä aivan huomiotta. Oli siis aivan välttämätöntä pelastaa se heti paikalla.
Hän nosti katseensa ja yritti keksiä mahdollisuuden päästä hakemaan tuo esine ilman, että hän joutuisi hevosten tallomaksi ja kärrynpyörien litistämäksi. Kaikesta huolimatta mies halusi mieluiten pitää nahkansa rikkomattomana. Samalla hänen katseensa osui tien toisella puolella seisovaan haltiaan, jonka poikamaisilla kasvoilla oli aivan liian itsepäinen ilme. Lisäksi tuon porkkanapään katse oli kiinnittynyt aivan liian tiukasti aarteeseen, joka kuuluu ilman muuta hänelle, Zhionille!

Kilpailijan huomaaminen sai mieheen liikettä, mutta ei hän halunnut jäädä kiireisten ajajien alle. Hän joutui odottamaan pari sykäystä, jotka tuntuivat niin tuskastuttavan pitkiltä, kun tuo porkkanan sukulainen lähestyi hänen jalokivikoruaan, helminauhaansa, kultaista rintasolkeaan tai mitä tuo aarre nyt tarkalleen olisikaan.

Ensimmäisen pienen raon ilmaantuessa tiellä kiiruhtavien kärryjen väliin, mies ponkaisi liikkeelle. Hän loikki tietä pitkin luu kurkussa, entisen merirosvokapteenin oli myönnettävä, että hän oli muuttunut pelkuriksi sen jälkeen, kun hänen piti oppia kantamaan vastuu itsestään. Mutta aarre olisi varmasti liiskautumisvaaran arvoinen.
Hän pysähtyi äkkiä yllättävästi ilmaantuneen ratsukon pyyhältäessä hänen edestään, minkä jälkeen mies loikkasi kiireesti viimeisen loikan, ettei kilpailija vain ehtisi häntä ennen apajille.
"Pidä hikiset näppisi erossa siitä!"

Tämähän kävi kuin tanssi, eli yhtä surkeasti.
Vermos väisteli, käännähteli ja kirosi useammankin ratsukon että vaunun perään nyrkki ojossa, mutta viimesimmän kuuden hypähdyksen jälkeen hän alkoi saavuttamaan säkenöivän tavoitteensa. Voitonriemuinen hihkaisu olikin jo kajahtamassa ilmoille, kun se ärsyttävä lettipää tunki nokkansa vääjäämättä väliin.
"Hah! Kai minä nyt omani haluan takaisin!"
Hupsista, sieltä livahti heti valhe kehiin - kuten tapana oli vastaavissa tilanteista. Hänellä ei ollut yhtäkään aietta luovuttaa maassa känöttävää esinettä toiselle, joten siksi Vermos löysikin pian itsensä mittailemasta kasvotusten suunnilleen itsensä pituista haltiamiekkosta - huomattavasti raavamman näköistä kaveria, uiks.

Ahneus kuitenkin edellytti pommintekijän pysymään aloillaan kädet puuskassa ja nokka koholla. Mitäs tuolaista pelkäämään, koska eihän moisella uhittelijalla ollut varaa hyökätä keskelle vilkasta liikennettä!
"Ala siis itse kalppimaan siitä."
... Senkin varas. Minä näin sen ensin, joten toisin sanottuna se on minun! Yksinomaan. Takaa ravaava hevonen sai Vermoksen väistämään hätäisesti ennen kuin hän jatkoi sepittämistä:
"Pudotin tämän... erm, rannekorun... juuri äskettäin. Olin kiikuttamassa sitä morsiammelleni!"
Haltian oli pakko kurkistaa sanojen välissä, mistä oikein puhui ja eikös siinä katseen alla levännytkin naisten rannekoru. Hmph, onneksi hoksottimet olivat tänään vireessä, kun kerta keksivät näinkin nopeasti pieniä korjauksia valheisiin. Morsian... ja pah.
Ei hän nyt oikeasti haluaisi ketään akkaa paidanhelmaansa roikkumaan!

"Otankin nyt tämän ja jatkan matkaa..."
Vihersilmäinen länttäsi sappaansa korun päälle ja vetäisi sen kavioiden sekä pyörien kuluttamaa mukulakivetystä vasten itseään kohti. Vahingossakaan hän ei menisi kyykistymään tai kumartumaan oitis tällaisessa ympäröivässä hullunmyllyssä, saati sitten ventovieraan ja rähjäisen tuntemattoman edessä. Ties mitä tuo kerjäläisprinssi tekisi.
Mutta ajatukset takaisin aarteeseen! Tule isin luo, tule...

[[ Hyvä, hyvä. Aaw, kun on mukava pelata taas pitkästä aikaa kanssasi <'D ]]

Pojankloppi olikin uppiniskainen tapaus. Sen sijaan, että toinen olisi luovuttanut helpolla ja jättänyt aarteen Zhionille, ryhtyi toinen selittämään jotain morsiamestaan ja kadottamastaan korusta. Kaiken lisäksi koru näytti nopean vilkaisun perusteella olevan juuri tuollainen rannekoru. Päästessään lopulta kasvotusten toisen kanssa Zhion tyytyi mulkaisemaan poikaa toisella silmällään. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta ryhtyä väittelyyn tai muuhunkaan vastaavaan, koska kokemuksesta mies tiesi, että se ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Hän ei voisi kumota toisen väitteitä, koska saattoihan pojulla olla nainen kotona odottamassa, vaikka entinen merirosvo epäili sitä suuresti. Hän ei tiennyt eikä jaksanut edes arvata porkkanapään tarkkaa ikää, mutta pyöreähköistä ja pehmeistä kasvoista päätellen toinen ei voinut olla kovinkaan vanha. Jos toinen oli jo noin nuorena naimisissa, niin Zhion säälisi toista... tai nauraisi toiselle päin naamaa.

Vaikka koru olisi pojan tai hänen mielitiettynsä, ei Zhion aikonut luovuttaa näin helposti. Olihan hän nähnyt sen ensiksi, aivan varmasti oli, poika oli vain ollut lähempänä sitä ja liikkunut hieman vikkelämmin. Tottahan toki tuollainen ruipelo pääsi nopeammin tämän ruuhkan läpi.
Yhtäkkiä korun jumalainen välke katosi toisen saappaan alle. Tämä ei käynyt päinsä! Kiireen vilkaa mies nosti oman jalkansa ja yritti tömäyttää oman kenkänsä toisen varpaille, jottei nulikka pääsisi livahtamaan karkuun koru hyppysissään.

Samalla eräs vaunun kuljettaja karjaisi edessään seisoville hölmöille. Ketkä oikein jäävät nököttämään keskelle tietä? Vaistomaisesti hän kiskaisi ohjaksista voimiensa takaa ja yritti pysäyttää hevosensa ennen kuin olisi liian myöhäistä.

((Samoin :> . Muuten, hieno ava, sopii hyvin foorun väreihin))

Tämä pojankloppi olikin jo täysin valmis nappamaan aarteen näppeihinsä, kun tuo hurupäinen äijä päätti pistää kapuloita rattaisiin.
"AUH!"
Toisen saappaan alle jääneet varpaat kipristyivät, eikä tulokseton jalan nykiminen vapauteen ollut kuin refleksinomainen tarve päästä pois pälkähästä. Pahus vie, sen verran taisi mokomalla miehen rötjäkkeellä olla sentään massaa, että tuo kykeni pitämään itsensä aloillaan, vaikka Vermos kuinka pyristeli.
"Nosta sorkkasi ylös!"
Ah, sitä nuoruuden uhoa! Milloinkohan vihersilmäinen osaisi käyttäytyä vanhempia arvostavasti ja nöyrtyä muutenkin selvästi vahvempien henkilöiden edessä ? Ei varmaankaan koskaan. Pitihän sitä osata paukuttaa päätään seinää vasten, jotta elämä ei kävisi liian helpoksi.

Tosin enemmälle rähinälle siunaantunut aika murskaantui hätäisen huudon alle ja sen näyn, joka seurasi, jos tajusi kääntää katseensa kilpailijasta liikenteeseen. Äääks, kopukka tuli kohti! Vermoksen seuraava toimi muistuttikin aivan sisiliskon puolustautumistapaa, koska hän hylkäsi puristuksissa olleen saappaansa ja loikkasi mielestään turvallisimpaan mahdolliseen paikkaan - lettipäisen haltian selän taakse.
Silmät ympyrkäisinä, kurkisti tämä toisen olan ylitse pysähtynyttä, puuskuttavaa elikkoa, jonka rattaissa istuva isäntä näytti enemmän ja vähemmän vihaiselta.
"Mitä te pölkkypäät siinä toljotatte! Pois tieltä!"
Melkeimpä olisi paras totella, mutta paljasvarpain hyppivä Vermos haluaisi ehdottomasti saappaansa ensin takaisin.

[[ Thanknes, Millille kiitos taustan muokkauksesta \o/. ]]

Kuullessaan tuon tuskastuneen älähdyksen Zhion hymyili itsekseen leveästi, mutta hänen kasvoillaan käväisi sentään vain nopea hymähdyksen tapainen virnistys. Sanallisesti hänellä ei olisi ollut toivoakaan päihittää tätä juippia, joten varpaiden tallominen oli jotain, jossa hän tunsi olevansa suhteellisen hyvä. Vaikka monet toisin väittivät, ruumiilliset toimet olivat silloin tällöin aivan välttämättömiä ja hyödyllisiä. Lisäksi niistä sai tietynlaista mielihyvää, ainakin tässä tapauksessa.

Haltiamies ei tehnyt elettäkään siirtyäkseen, käskevän kivahduksen jälkeen hän vain vilkaisi poikaa kuin kysyen, oliko toinen tosissaan. Aivan kuin hänellä olisi aikomustakaan päästää toista livahtamaan helyn kanssa.
Jokin liike silmäkulmassa sai miehen kääntämään päätään, ja kauhukseen hän huomasi tuijottavansa päin rymistävää hevosta. Hän jähmettyi ja muuttui turraksi kuin kampela, mikä ei ollut järkevää tässä tilanteessa. Hyvä onni oli vaihteeksi vastassa, kun ajaja huomasi tiellä seisoskelevat haltiat ja onnistui jopa pysäyttämään kaakkinsa ajoissa. Syke oli yhtäkkiä hypännyt täysille kierroksille ja
Zhion unohti hetkeksi hänen taakseen piiloutuneen maahaltiapojan olemassaolon ja koko jupakan siitä korusta. Hän oli melkein ruhjoutunut hevosen alle! Aivan kuin hän haistaisi puuskuttavan konin haisevan hengityksen – hevonen oli jo nyt aivan liian lähellä.

Hän sai mielensä takaisin tähän hetkeen vasta silloin, kun hevoskärryn kuski huusi kiukkuisesti heitä siirtymään pois tieltä. Ihme kyllä, näin suora käsky sai Zhionin liikkeelle. Hän kurkotti kädellään taakse ja yritti napata kiinni pojasta, enemmänkin tavan vuoksi kuin oikeasta syystä. Hänellä ei ollut tapana jättää aloittamiaan asioita puolitiehen, mutta nyt hän oli vain iloinen siitä, että kaikki raajat olivat ehjinä tallella. Hänen kätensä sai kiinni jostakin, mutta mies ei edes vaivautunut tarkistamaan, oliko hän kiskomassa oikeaa henkilöä mukaansa, ennen kuin hän lähti marssimaan hyvin päättäväisesti ja suoraan pois tieltä. Kävelykatu näytti varsin houkuttelevalta vaihtoehdolta äskeisen jälkeen.

Yyh, loskaa!
Vermos oli jo oma-aloitteisesti siirtymässä syrjään, mutta käsivarrestaan tarranneet näpit pakottivat yhdellä jalalla pomppivan jätkän laskemaan paljaat varpaansa maahan ja siitäkös seurasi kylmyyden arka vinkaisu. Saappaan hän ehti potkaista vielä kävelytien laidalle, rimpuilematta sen pahemmin ennen turvaan pääsyä itseään irti toisen haltian otteesta.
"Osaan minä aivan itsekkin kävellä!"
Johan nuorukainen muisti, kuinka kuului äristä. Hänen harmaat aivosolunsa eivät olleet mitään nopea liikkeisiä kavereita, mutta eipä sen uskoisi ajavan Vermosta oitis kiittämättömyyden harhapolulle. Äääh, mutta se rannekoru! Sehän kimmelteli vieläkin tiellä, eikä siitä voinut syyttää kuin tuota ahnetta vastapuolta - totta kai. Nuoremmallahan oli ollut hyvä valkea valhe, jonka oikeudella koru siis kuului yhä hänelle.

Vaivoin Vermos sai sappaan takaisin jalkaansa, tuntien kuinka nahan sisälle valunut loska ja vesi oikein lätsähtivät jalanpohjan alla, kun hän alkoi tömistämään maata turhautuneena. Sinä senkin impesammakko!
"Siellä se morsiammeni koru nyt köllii!"
Haltia rähjäsi ja viitto vinhaa tahti käsillään kalleuden suuntaan. Pian joku kopukka talloisi sen littanaksi tai vähintään arvottoman vääristyneeksi, ellei joku toimisi. Vaikka toisaalta olihan tämä lievän riidanhaastaminenkin ihan hupaisaa puuhaa - kerrankin.
"Mykäksikö aloit ?! Sano nyt edes jotain!"
Vermos heilautti päätään, jotta silmille tulevat suortuvat eivät tappaisi täyttä näkökenttää. Eipä tästä sanaharkasta tullut mitään, jos vastapuoli oli kuin kielensä pudottanut. Tosin tuskimpa sekään olisi ihme sen äskeisen likionnettomuuden jälkeen.

Jalat kantoivat miehen varsin vikkelästi turvaan ja kaikki aistit muistuttelivat Zhionia terävästi siitä, kuinka täpärällä äskeinen oli ollut. Sen takia hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota sivustaltaan kuuluvaan kivahdukseen ja hän irroitti otteensa varsin helposti. Hän oli kuin unissakävelijä, mutta viimeinen pojan suusta tuleva huudahdus palautti miehen takaisin tähän hetkeen.

"Mykäksikö aloit?! Sano nyt edes jotain!"
Hän tunnisti tuon äänensävyn, joten hän kääntyi katsomaan kilpakumppaniaan. Mies räpäytti pari kertaa silmiään, ennen kuin sanat selkenivät hänelle. Kukaan ei ollut ennen kutsunut häntä mykäksi, mitä tuo pilalle hemmoteltu nulikka oikein kuvitteli?
”Mieluummin minä olen mykkä kuin tuollainen anaatinaivo”, hän ärähti takaisin. Miehen kielenkannat olivat nyt avautuneet, eikä niitä suljettaisi aivan heti. Äskeinen säikähdys antoi hänelle lisää puhtia, koko jupakkahan oli ollut tuon pojan syytä. Jos oranssipäinen ei olisi heittäytynyt hankalaksi, olisi Zhion ollut jo aikoja sitten tällä turvallisemmalla puolella, ja hänellä olisi tuo koru käsissään.
"Ja minähän pelastin henkesi!"
Suljettuaan suunsa mies tajusi, että niin hän olikin tehnyt. Eihän tuo poika olisi muuten saanut itseään yhtenä palasena tuolta pois, se oli varma. Mutta miksi toisen pitikin olla tuollainen maanvaiva... Pelastaminen oli selvästi ollut suuri virheliike, se pitäisi ottaa heti takaisin.

Zhion katsahti tielle, jonka liikenne oli jo palautunut tavallisiin uomiinsa. Sillä rymistävä joukkio oli toipunut äskeisestä näytksestä ja ilmeisesti kärrynajajat, hevosmiehet ja muut kiireiset olettivat, että hölmöt ja itsemurhahakuiset haltiat pysyttelisivät nyt turvallisen matkan päässä. Zhion epäröi hetken, mutta varmistui aikeistaan vilkaistessaan poikaa uudemman kerran.
"Mutta jos sinulla on noin hirveä hätä korun saamisesta...", hän aloitti ja samantien yritti töytäistä pojan takaisin tielle, "mene ihmeessä hakemaan se!"

Hoh, mitä loukkauksia! Hänkö muka oli kuin jokin anaatinaivoilla varustettu ? Saanen nauraa, ha ha ha haa! Tosin Vermoksen vastarinta oli kuolla siinä vaiheessa, kun mies totesi pelastaneensa hänet - siis missä välissä ? Nuorukainenhan oli aivan itse loikannut toisen selän taakse turvaan ja hän olisi myös osannut vallan mainiosti kävellä itse kävelytielle takaisin, mutta ei - tuo lettipäinen huuruheinikossa elänyt pakotti Vermoksen seuraamaan.
Nuori herra ehti jo nostaa etusormensa pystyyn, mutta juuri silloin vastapuoli päätti tönäistä hänet takasin hevosten jalkoihin - tai siis ainakin melkein. Nimittäin Vermos pyllähti loskaiseen, kylmään vesilammikkoon, jonka alla piilevät mukulakivet oikein tärähtivät häntäluutaan vasten.
"AAARH! Senkin äijänpaha!"
Porkkanapää kimitti, koska hänen äänensä oli lähtenyt nousemaan kiihtymisen myötä.

Kukaan ei tönisi välittäjää, ei edes harmaissa unelmissaan!
"Kerjäätkö verta nokastasi! Tämä soppa on kokoaan sinun vikasi!"
Vermos räpiköi itsensä parin epäonnistuneen nousemissession jälkeen jaloilleen ja alkoi huitomaan märkiä nyrkkejään uhoavin elein ilmaa vasten. Uskallatkos uhmata minua! Katso nyt kuinka hurja ja vaarallisen oloinen olen ja... nyt taitaa päästä lirut housuun, kun järki alkoi taas pelittämään. Vastassahan oli tosiaan yhä se aiemmin karun näköiseksi todettu aikuinen mies, eikä mikään piiskuinen korttelikunnan teinijuippi, jolta nyt ainakin voisi koulia nokan vinoksi.
Hetki, toinen hetki, kolmas hetki... Vermos ei vieläkään hievahtanut aloiltaan, vaikka aivot huusivat "juokse, juokse!".
"Tai... ei sittenkään mitään, rauha...? Sehän oli vain yksi koru..."
Nonniin, nythän se jäpäkkä alkoi jo sovittelemaan. Parempi se kai oli itse vältellä turparullaa, koska niitähän tunnetusti huonosti tappeleva Vermos sai usein osakseen.

Kylläpä toinen oli heppoista tekoa, eikä paljoakaan voimaa tarvittu tuon oranssipäisen maahaltian töytäisyyn. Poikahan lennähti takamukselleen lähes pelkästä hipaisusta – ja pojan ilme vasta oli näkemisen arvoinen! Aivan kuin toinen olisi ollut hämmästyneen näköinen, kuvitteliko toinen, että Zhionin nenälle hypitään ilman rangaistusta. Haltiamies oli alkanut väkisinkin hekottamaan, mutta kimeä kirkaisu, joka kuulosta kovin naiselliselta, vihlaisi hänen korviaan. Yrittikö toinen olla jokin aloitteleva oopperalaulaja?

Seuraavaksi likaista katuvettä tiputteleva poika ryhtyi syyttelemään. Voi kuinka hurjaa, pitäisikö tuollaisesta suunsoitosta olla peloissaan? Koko tilanne huvitti Zhionia suuresti, aluksi hän aikoi vain nauraa klopille, mutta sitten hän muisti korun, joka oli jäänyt tielle. Siellä se oli jo varmasti liiskautunut kavioiden alle ja hajonnut palasiksi, ja kaikki oli tuon porkkanapään syytä. Olisihan Zhion saanut napattua kalleuden itselleen aivan vaivattomasti, jos tuo ei olisi tullut soittamaan suutaan.
Yhtäkkiä poika kuitenkin yritti peruuttaa koko tilanteesta, ehdottelemalla rauhaa. Äänensävy lähenteli jo matelemista ja Zhionin oli pakko myöntää, että se miellytti häntä. Hän ei ollutkaan pitkään aikaan saanut vastaavanlaista käytöstä muilta, mikä johti varmasti hänen rähjäisestä ulkomuodostaan. Tämähän toi lähes vanhat, hyvät ajat mieleen.

Pojan epäonneksi Zhion muisti, kuinka toinen oli äsken haastanut innokkaasti riitaa ja yrittänyt vierittää syyt hänen niskoilleen, vaikka totuus oli päinvastainen. Poikahan se oli kaikkeen sekaantunut. Äskeinen käytös oli ollut jopa harvinaisen röyhkeää, eikä sitä unohdettaisi parilla hassulla lausahduksella. Toiselle piti selvästikin opettaa hieman tapoja.

Haltiamies nosti käsivartensa ristiin rinnalleen, siitä ne saisi nopeasti käyttöön, ja harppasi pari pitkää askelta pojan luokse, mulkoillen toista kulmiensa alitse.
"Vain yksi koru?", hän toisti. Olipa toinen unohtanut morsiamensa helyn varsin epäilyttävän nopeasti.
"Se olisi nyt pölyisen kadun sijasta minun taskussani, ellet olisi tullut väliin. Kaikki eivät ole noin höveleitä tällaisissa asioissa. Sinähän kipaiset siis hakemassa rannekorun minulle."
Sanallinen suostuttelu ei ollut koskaan ollut Zhionin parhaita puolia, joten hän keskittyikin mulkoilemaan ja kiristelemään hampaitaan. Hän yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta, vaikka häntä ei kiukuttanut, enemmänkin tilanne oli huvittava. Mutta sitähän pojannulikan ei tarvinnut huomata.
Jotta toinen ei vain ehtisi epäröidä liian pitkään, mies astui vielä askeleen lähemmäksi ja selvitti kurkkuaan. Hopi hopi, hän odotti.

Mitä ihmettä! Nauroiko tuo mies hänelle päin naamaa, vaikka hän oli ollut niin pelottava hakatessaan ilmaa ja huutaessa syytöksiä julki. Asenteen vaihtuminen taisi olla se nurinkurisin hupipiikki, joka oli iskenyt tuohon haltiakarjuun, jonka käytös sai taas uhmaikään jämähtäneen Vermoksen melkein kiihtymään.
Upsista, ehkei hän vieläkään sanosi mitään! Lettipään harpatessa lähemmäs, niin peruutti puolestaan porkkanakutri kauemmas, melkein ollen taas hevosten jalkoihin joutumassa. Kätensä nousivat myös rintakehää vasten puuskaan, jalan lätsähtäessä takovaan sävyyn loskaa vasten - siitäs saat sotkua lahkeillesi ja siitä ja siitä... oho... omat lahkeethan tässä enemmin kastuivat kuin vastapuolen.
"Enkä mene."
Nuorukainen kohotti nokkaansa kohti taivasta, tuhahtaen oikein kuuluvasti. Vaikka hän olikin jo näyttänyt siltä, että alentuisi ja alkaisi kaveeramaan toisen kanssa, niin ei se tulisi tekemään Vermoksesta pompoteltavaa.

Siinäs siis luulet omiasi, äijä, jonka nimi ei ole vielä rekisteröitynyt kahden korvan väliin - siis sinne toisinaan tyhjyyttä humisevaan pollaan. Vihreät silmät kävivät ties kuinka monennen kerran käymässä vastustajan läpi, kunnes pala tuntui jäävän kurkkuun. Olikohan tämä sittenkään loppupeleissä fiksua ? Jos hän luikkisi hakemaan kopukoiden seasta yhden ainoan korun, niin tuo moukka jättäisi hänet rauhaan...
EI! Silloinhan Vermos vain kokisi tappion, eikä hänen paikka paikoin paisuva egonsa hyväksyisi sitä.
"Mene itse hakemaan!"
Koska Vermoksella oli jo valmiiksi märät housut, niin hän kykeni surutta istuuntumaan vetiselle kadunlaidalle, selkä käännettynä kilpaveljeä kohti. Minä mökötän nyt - näetkös ? Ei toisella ollut varaa puukottaa häntä tällaisessä väenpaljuudessa, joten pistäppäs pökköä pesään, mikäli edes kykenet.
Hä hähä häää!

Itsepäinen ipana. Oranssipään käytöksen vaihtelu oli äsken huvittanut Zhionia, mutta enää hän ei nähnyt asiassa mitään hauskaa. Että toinen kehtasikin aluksi esittää nöyrää, jolloin mies luuli saavansa toisesta alistuvan palvelijan, mutta seuraavassa hetkessä poika kasvattaa sarvet ja leikkii kovakalloista härkää. Lautaselle tuollainen kuuluisi.

Kuralammikon läiskähtäessä housuille mies katsoi lahkeitaan järkyttyneenä. Ne olivat olleet alunperinkin hieman nuhjuiset ja tylsät, mutta nyt ne alkaisivat haisemaan katuojalta! Tämän poika saisi maksaa. Hän ei kuitenkaan voinut ryhtyä itse loiskuttamaan vettä pojan päälle, siinähän kastuisivat kengät, joten hänen oli pakko hillitä itsensä. Zhionin itsehillintä oli selvästi kehittynyt, sillä hän kykeni seisomaan paikoillaan, narskuttelemaan hampaitaan, yrittäen samalla tehdä katseellaan reiän pojan silmien väliin. Tai sitten hän muisti ajatella kenkiensä parasta.

Luuliko pahainen poika, että Zhionia voi komennella aivan miten haluaa? Olipa toinen väärässä. Toisaalta heidän kinastelunsa aikana koru oli koko ajan vaarassa tuhoutua, ellei se ollut jo palasina. Hetken mies jopa harkitsi helyn hakemista, mutta hän tuli toisiin aatoksiin katsahtaessaan tielle. Jos mahdollista, nyt siellä oli entistä kauheampi ruuhka, eikä miestä kiinnostanut päästä siellä hengestään. Tuonne ei hullukaan menisi!
Koru oli hänen tuurillaan kuitenkin varmasti jo tuhoutunut, joten se siitä. Tilaisuuden tärveltyminen oli kokonaan tuon nulikan syytä, eikä toinen edes yrittänyt näyttää katuvalta. Pojan tapakasvatus oli jäänyt pahasti hunningolle, joten niiden opettaminen oli aivan välttämätöntä. Hän ei tosiaankaan voisi tehdä sitä keskellä tätä väenpaljoutta, mutta ei ollut mitään syytä, miksi he olisivat jääneet tähän.

Pojan ei olisi kannattanut kääntää selkäänsä hänelle, sillä sanaakaan sanomatta Zhion kumartui ja yritti repäistä pojan seisomaan, jotta hän saisi talutettua toisen syrjempään. Kädet eivät olleet unohtaneet entisiä taitoja, sillä pieni juuresveitsi oli etsiytynyt hänen otteeseensa.
”Kävele”, hän murahti.

Miehelle ei tullut mieleenkään, että jos poika kehittäisi tästä näytöksen, olisi hänellä hyvin suuri ongelma. Ainoa asia Zhionin pääkopan sisällä oli se, kuinka ärsyttävä penikka oranssipää oli.

Vermos todellakin luuli, että takanaan seissyt mies jättäisi hänet tämän jälkeen yksin jurnuttamaan, mutta ei. Kumartuminen, repäisy ylös ja jokin terävä painamaan selkää - hmm, jossain kohtaa meni väärin, mutta missä ? Vihreä katse kurkisti olan ylitse mieheen, joka ei näyttänyt kasvoiltaan lupailevan rattoisaa kävelylenkkiä. Varsinkin teräaseen kärjen pistos sai Vermoksen suun menemään yhdeksi viivottimella vedetyksi viivaksi, josta ei aluksi luulisi kuuluvan pihahdustakaan.
"Kai sinä vitsailet ? Et voi pakottaa!"
Kyllähän nulikka tiesi, että hänellä oli etunsa tällaisessa väenpaljuudessa, vaikka toistaiseksi kukaan ei ollut muuta kuin kohottanut aavistuksen verran silmäpariaan silmäilemästä loskaista tietä. Ei luvannut hyvää, ehei.
"Alan huutamaan, jos et pistä sitä pois - ihan varmana alan!"
Tuskimpa lettisankari päättäisi luovuttaa niin helposti, olihan toisen puistattava jästipäisyyskin tullut todistetuksi, kun tuo ei voinut luovuttaa suosiolla nuoremmalleen yhtä ainutta korua.

Niinpä uhkauksista huolimatta he pääsivät siirtymään syrjään - Vermoksen tosin kiristellä hampaitaan. Oli kovin epäystävällistä käyttäytyä noin, kyllähän hän sentään oli puolet parempi tapaisempi! Tai ainakin nuorukainen kuvitteli olevansa, jos ei muuta.
"Mitä sinä oikein haluat minusta ? Olen vain köyhä sepän oppipoika!"
Sepän ? Vermoshan takoisi omat sormensa tuusannuuskaksi, jos hän saisi tarttua raskaaseen vasaraan... vai mikä ihme se sepän työväline edes oli, millä tuo takoi hevosenkenkiä ja miekkoja alasinta vasten...
Äääh, aivan sama! Eihän näin kriisisessä tilanteessa edes voinut ajatella mitään selkeää.

Mies tunsi itsensä hetken hyvin tyytyväiseksi, kun hän sai kiskaistua pojan mukaansa. Ilmeeseen kuitenkin sekoittui paljon aivan vastakkaisia tunteita, tyytyväisyys peittyi suurimmaksi osaksi päättäväisyyden ja ärsyyntyneisyyden alle.
"Älä naurata", hän murahti toisen niskaan, taluttaessaan poikaa pois tungoksesta. "Ei yhtäkään sielua täällä kiinnosta, mitä sinulle tapahtuu."
Niin hän ainakin halusi uskotella pojalle, jotta toinen ei aiheuttaisi lisää ongelmia. Voi, kuinka Zhionin päivä olisi sujunut paljon sulavammin, jos tämä poika ei olisi osunut hänen tielleen. Tai siis jos he eivät olisi kohdanneet samalla tiellä silmästä silmään. Toisaalta hänen pitäisi kiittää tuota poikaa: saihan hän tällä tavalla jo kauan kaivattua sisältöä ja jännitystä päiväänsä ja elämäänsä. Tämä toi melkein vanhat, hyvät ajat mieleen.

Onneksi poika tajusi parhaansa, eikä hangoitellut vastaan. Pian kärryjen kolina, tönivät ihmiset ja vedeksi tallautunut loska jäivät taakse, kun he saapuivat kapealle kujalle. Hän hellitti otteensa pojasta, koska halusi nähdä toisen silmät, mutta Zhion pysytteli vielä hyvin lähellä ja ase, jolla oli varmasti useammin kuorittu perunoita kuin uhkailtu vastaantulijoita, pysyi näkyvillä.
"Jaha, köyhänä sepän kisällinä unohdit rakkaan morsiamesi korun varsin vikkelästi", hän naurahti. Pitihän poikaa hieman kiusata lipsauttelustaan, ennen kuin hän ryhtyisi tositoimiin.
"Ja älä nyt vain seuraavaksi väitä, että taoit sen noilla rimppakintuilla itse."

Näkihän sen sokeakin, että noilla käsillä ei oltu koskaan tehty kunnollista ruumiillista työtä.

"Minä pudotin sen kiireessä."
Vermos korjasi vastapuolen kiusoittelua ja nokka koholla katsoi muualle vielä jonkin aikaa. Oli siinäkin yksi terän heiluttelija taas, keksisi edes parempia piikittelyjä, niin hän voisi kuvitella saavansa toisesta edes jotain hupia irti. Ai niin, eihän kurpitsakutri ollutkaan se, joka oli niskan päällä - pannahinen!
"Hah, ei takominen kovin vaikeaa ole!"
Puhui hän, joka ei tiennyt yhtään mitään sepän työstä ja siitä, kuinka raskasta se oli. Mietitääs nyt vaikka hevosenkenkiä - niitä piti hakata ja muokata oikeaan muotoon ties kuinka monta kertaa ja kaiken lisäksi kokonaiset neljä kappaletta! Olihan kengittäjiäkin erikseen, mutta itse sepiltähän parhaat rautajalkineet sai ratsulleen tai vetojuhdille - kaiketi. Entäs sitten miekat ? Eijeijei, ei tällaisesta ruipelosta tosiaan olisi sellaisiin puuhiin.

Silmät vaihtoivat katseen suuntaa toisen kasvoista pienoiseen veitseen. Hmm... ei tuo terä kovin pahaa jälkeä kaiketi tekisi, jos se osuisi muualle kehoon kuin kaulaan, ranteisiin, nivusten väliin tai kasvoihin. Tosin ei Vermos uhmallakaan halunnut testata millaisia jälkeä lettipää saisi aikaan, joten periaatteessa pitäisi alkaa jälleen hieman sovittelemaan heidän välejään...
Oma kätensä lähti hapuilemaan lanteillaan roikkuvan vyön taskua, jossa kuuluisi sijaita hieman vakuuttavampi tikari. Räjähteitäkin löytyisi, mutta niistä lähti turhan kova ääni, joka hälyttäisi paikalle vain uteliaita kanssaeläjiä. Sitä paitsi Vermoksen sihtikään ei ollut tarpeeksi hyvä, että hän olisi osunut maalitauluun heti.
"Mitä oikein aiot tehdä minulle ?"

Jo pojan ensimmäinen selitys oli Zhionin mielestä huvittava, eikä hän voinut olla hymyilemättä. Tottahan toki toinen oli pudottanut korunsa, vaikka olikin huomannut asian vasta päästyään tien yli. Lanmarntin kasvoilla oli lisäksi ollut melkoisen himoitsevan päättäväinen ilme, mutta olihan siis täysin ymmärrettävää, että vasta unilelusta eroon päässyt poika halusi saada morsiamensa aarteen takaisin. Lisäksi nyt pitäisi kaiketi unohtaa, kuinka haltiapojan päättäväisyys korun takaisin saamisessa oli laskenut rajusti, kun oltiin päästy tositoimiin. Justiinsa.

"Minkälaisena sinä oikein minua pidät, viattomia kaduntallaajia murhaavana rikollisenako?", mies vastasi naurahtaen esitettyyn kysymykseen. Toisaalta lause ei ollut kovinkaan kaukana totuudesta, mutta Zhionilla ei ollut syytä eikä mielenkiintoa tappoyritykseen. Se olisi aivan turhaa, mutta kyllä hän on valmis... suostuttelemaan. Kunhan tänne ei yhtäkkiä ilmaannu sivullisia.
"En minä tee sinulle mitään, jos parannat tapasi ja näytät hieman yhteistyötaitoja. Toisaalta kieltäydyit jo törkeästi kauniista pyynnöstäni, mutta se on unohdettu ja anteeksiannettu, jos taot noilla näppärillä kätösilläsi minulle kätevän tikarin."

Poika oli äsken puhunut itsensä sievästi nalkkiin kehuessa taitojaan. Ei Zhion itsekään ollut mikään loistelias tällaisessa keskustelussa, mutta kyllä hän sentään jotain tajusi. Kuinka poika aikoi selviytyä tilanteesta?
Huolimatta ajoittain rennommasta asenteestaan ja äänensävystään mies ei ottanut etäisyyttä poikaan, eikä laittanut säälittävän kokoista pikkuveistään pois. Hän todellasi tarvitsi, ja halusi, paremman teräaseen. Käytännössä kaikki entiset aseet olivat vajonneet meren pohjaan Alanahin myötä. Haltialle oli jäänyt kaksi lyhyttä tikaria, mutta ne hän oli joutunut pahus vieköön myymään. Kovalla teräksellä on hankala täyttää vatsa.
Toisaalta hän myös nautti tällaisesta tilanteesta, jossa hänen oli mahdollista pullistella. Zhionin itsensä kannalta olisi hyvä, jos joku valuttaisi ilmat hänen paisuvasta egostaan pois, sillä kanssakäymisessä tarvittavien taitojen kehittäminen tulisi tarpeeseen.

No, jos tarkkoja ollaan, niin kyllä ? Toinen näytti juuri sopivalta murhamiehen ammattiin, eikä kurpitsakutri edes ihmettelisi, jos hänen kallisarvoinen henkiriepunsa haluttaisiin viedä - olihan haltianuorukainen sieltä ärsyttävimmästä päästä ja kaiken lisäksi, koska hän itsekkin tiesi sen, niin tahtomattaan silloin tällöin tuli tavaksi lietsoa muiden raivostumispistettä. Tällä hetkellä kuitenkin Vermos oli täysin varpaillaan, valmiina minä hetkenä hyvänsä repäisemään hapuilemansa tikarin ja tuikkaamaan sen väliin, jos tarve vaatisi. Tyhmyyttään tämä ei kykenisi turvaamaan niin paljon itseään, että lähtisi uhkailueikkiin mukaan - olettaen nimittäin, että vastapuoli olisi puolet nopeampi pistämään terän hänen sydämensä läpi.
Paitsi auts - Vermos tosiaan oli puhunut itsensä nalkkiin. Hän vaivoin sai estettyä naamataulunsa venähtämisen, kun mies vaati häntä takomaan tikarin. Niin, että missä, miten - nytkö ?! Eihän poikarukka osannut, eikä varsinkaan tiennyt, kuinka selittäisi itsensä ulos tästä tilanteesta.

Pian tulisi loskassa uittoreissu, jos harmaat aivosolut eivät alkaisi edes kohtalaiseen yhteistyöhön...
"Ei minun tarvitse takoa sellaista."
Välittäjä sanoi nihkeästi ja kaivoi oman rakkaan tikarinsa esille. Huoh, haltia voisi tehdä ääliömäisen virheen antamalla tällaisen tappoaseen syrjäkujalla ventovieraalle pikku puukon heiluttelijalle, mutta oliko muita vaihtoehtoja ? Hän heitti terää aavistuksen ilmaan, kääntäen sen pään itseään päin ja kädensijan kohti uhkatekijää. Ota se! Kyllä Vermos keksisi jonkin keinon nappata omansa takaisin, jos Kuolo ei sitä ennen korjaisi häntä.
"Se ei ole itse takomani, mutta hyvä ase silti."
Ja testikappaleena ei toimi valehteleva lurjus, jooko ?

Lausuttuaan vaatimuksensa Zhion oli heti olettanut, että toinen kieltäytyisi. Kuka nyt jollekin epämääräiselle hyypiölle lahjoittaisi aseita tai tuhlaisi aikaansa sellaisten väsäämiseen? Ei mies itse ainakaan. Hän on kiintynyt omiin tavaroihinsa syvästi, tai sitten hän on vain itsekäs ja omistushaluinen, mutta joka tapauksessa hän ei luopuisi omistamastaan kuin ehdottoman pakon edessä, jos vaihtoehtoina oli nälkäkuolema tai jokin väkivaltaisempi menehtymistapa.

Sen takia hän yllättyi iloisesti, kun pojankloppi kaivoi nöyrän alistuneesta tikarin vaatteidensa kätköstä. Jos mahdollista, ase kiilsi kauniimmin kuin se ulottumattomiin joutunut rannekoru. Oli siis pakko myöntää, että äskeiset ongelmat olivat loppujen lopuksi hyödyllisiä. Zhion ei ollut epäonnistunut, kuten hän oli jo myrtyneenä luullut, vaan onnettarella oli ollut sormensa tässä pelissä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vanhukset tapasivat sanoa. Onnettaren avustukselle olisi ollut käyttöä jo paljon paljon aikaisemmin...

"Kiitän", mies sanoi hymyillen pojalle oikein leveästi, jopa ilkkuvasti. Samalla hän nappasi kahvasta kiinni ja nykäisi tikarin itselleen. Oi, kuinka kädensija olikaan hyvin muotoiltu! Tästä esineestä haltia pitäisi hyvää huolta ja perunankuorimisveitsi saisi luvan palata alkuperäiseen toimeensa. Nykäisevä liike oli nopea, joten jos porkkanapäälle tulisi jokin viime hetken epäröinti aseen luovuttamisessa, tekisi terä varmasti ikävät haavat toisen kämmeniin.

Ajatus tämän nuorukaisen vahingoittamisesta tai jopa listimisestä ei edes käväissyt tyytyväisenä virnistelevän Zhionin mielessä. Toinenhan oli oikea hyväntekijä. Aikuinen haltia ei ollut vieläkään oppinut ajattelemaan sykäystäkään pidemmälle, vaan hänen mielessään oli vain nykyhetki. Ja nyt hän halusi päästä tutkimaan tikaria tarkemmin, jonka hän oli heti piilottanut vyölleen. Sen takia hänen pitäisi päästä tästä rääpäleestä eroon.
Mies päätti kokeilla helpointa keinoa ja otti askeleen taaksepäin.
"Suosittelen sinua varmasti kaikille tutuilleni", hän virkkoi ja kääntyi lähteäkseen.
Se pieni yksityiskohta, ettei tikari ollut tämän pojan tekemä, oli kaikessa kiireessä ehtinyt hulahtaa miehen mielestä pois. Hänen oli myös hankalaa suositella ketään, jonka nimeä hän ei tiennyt. Alitajuisesti mies luotti siihen, ettei poikaa kiinnostaisi niin pienet asiat. Kaikkihan pitivät kehuista, vaikka ne olisivat kuinka latteita ja valheenkaltaisia, eikö niin? Ja Zhion pääsisi lähtemään rauhassa.

Uh, melkein meinasi jäädä jälki kämmenen sisään, kun tuo hurupää meni moisella tavalla vetäisemään tikarin lähemmäs itseään. Varmuuden vuoksi Vermos lipaisi kiellellään nirhauman kokenutta kohtaa, todeten vasta sitten makuaistin perusteella jääneensä vahingoittumattomaksi. Ainakin toistaiseksi.
Kasvonsa kääntyivät muttisina kohti rakasta teräasettaan ihastelevaa miekkosta, joka ei hänen mielestään edes ansaitsisi koskea noinkin uskomattomaan lainepelottelijaan, jolla pystyi niin suojelemaan itseään kuin leikkaamaan vaikka sitkeästä porsaankyljyksestä palasia lautasalle.
"Ole hyvä vain. "
Kurpitsakutrinen pudotti nyrkkiin painuneet kätensä sivuille ja tuhahti. Vai, että vielä suosittelet ? Kiitos, mutta ei kiitos. Jos hän vielä juoksisi entisen isähahmonsa liepeissä, niin silloin tuon hyypän kimpussa olisi ainakin pari karskimpaa ihmismiestä!

Sääli vain, että toisen mukiloinnin näkeminen jäi vain etäiseksi haaveeksi, kun mies päätti häipyä niine hyvineen. Jos useimmat laitapuolenkulkijat olivat samallaisia, niin silloinhan voisi aivan hyvin aina tarjota jotain muuta kuin rahaa henkensä pitimiksi ? Prah, amatööri! Ihan selvästi! Kyllä hänkin nuorempana tiesi, ettei kiristämistä noin vähällä olisi kuulunut lopettaa, vaan antaa enemminkin ahneuden ohjata tekoja. Ahneushan ei nimittäin ollut pahe - se oli vain tapa arvostaa itseään ja näyttää se muille vähäosaisimmille, jotka eivät osanneet röyhkeästi hamuta kalleuksia, ruokaa, juomaa tai muuta materiaalista ympärilleen turhankin paljon.
"Ja toivottavasti emme näe enää koskaan!"
Vermos vielä huusi kiristäjänsä perään ja potkaisi loskaa niin, että se pärskähti osaksi omalle naamalleen. Phyihyi! Ehkä yksin kiukuttelemisen sijaan hänen pitäisi luikkia majapaikkaansa ja mennä vaihtamaan kuivaa pöksyä päälle - nyt märkänä oleva kangas alkoi kylmetä ollessaan liimaantuneena kalvakkaa ihoa vasten.

[[ Näin päättelen pelin tähän. Kiitoksia, ystäväiseni - otetaan pian uusiksi \o/ ]]