((Kysyin tässä jokin aika sitten Milliltä olisiko hänellä mitään sitä vastaan, jos ”kaappaan” Goran ja alan hiljakseen kehitellä jotain yleistä äksöniä sille suunnalle. Sain jopa luvan, joten tästä lähtee. Koska kaikki toiminta tarvitsee jonkinmoisen johtajan, niin tämä postaus esittelee Goran uuden piispan.))
Sinä päivänä, kun Vapahtaja kysyi opetuslapsiltaan, kuka hän heidän mielestään oli, yksi heistä kutsui häntä Jumalan pojaksi. Silloin Lunastaja katsoi häneen ja lausui vakavasti: "Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, eivätkä sitä tuonelan portit voita."
Hieman kiistellyn perimätiedon mukaan kyseisestä opetuslapsesta tuli myöhemmin sen seurakunnan johtaja, joka perustettiin Goran liepeille. Kaupungin kasvaessa myös sen uskonnollinen elämä vakiintui, voimistui ja kiteytyi lopulta yhtä lujaksi ja kovaksi kuin ne harmaat kivipaadet, jotka lepäävät Goran katedraalin perustuksena, muistuttamassa Vapahtajan sanoista. Todellinen kallio, jolle kaupungin uskonnollinen elämä on rakentunut, on kuitenkin todellisuudessa aina ollut verta ja lihaa. Goran piispan vaikutus seurakuntaansa ja kaupunkiinsa on ehdoton ja kaupungin poliittinen johto kunnioittaa kirkon hengellisen johtajan asemaa samanlaisella hartaudella ja vakavuudella kuin tavallinen oppimaton kansakin.
Kylmän kauden toisen viikon ensimmäisenä päivänä vuonna 299 Goran lävitse kaikuu kellojen kirkas, metallinen sointi, joka leviää ilmaan kaupungin kaikista kirkoista puhtaana ja kaikuvana kuin enkelten ääni ja kiirii satamasta kauas tyynelle siniselle merelle. Aurinko on noussut tuntia aiemmin. Sen valo hehkuu Goraa hallitsevan katedraalin kellotornista ja saa normaalisti kolkolta näyttävän rakennuksen säkenöimään. Tiilien pinnalla on vielä häivähdys valkoista talvihuurretta, joka kuitenkin on alkavan päivän edessä sulamassa pois. Torille suurkirkon eteen kokoontuneen väkijoukon hengitys huuruaa silti koleassa ulkoilmassa.
Lähes kaikki heistä ovat ihmisiä. Jossain sivummalla, toisiaan lähelle rakennettujen vanhojen talojen välisen kujan suulla kaksi haltiaa juttelee vaimeasti keskenään, kirkon oville tuijottaen, katseet tummina ja huolestuneina. Kaikkien huomio on kohdistunut pääoville, jotka vielä ovat visusti suljetut.
Vaikka kirkonkellot helisevät ja soivat, pikkulapsen reipas ääni kuuluu selvästi, kun tämä nykäisee äitiään hihansuusta: "Äiti, sormia paleltaa. Koska ne sen uuden piispan oikein valitsevat?" Paksuun harmaaseen shaaliin kääriytynyt äiti punehtuu nolostuksesta ja vaientaa jälkikasvunsa nopeasti, jottei torin harras tunnelma pääsisi enempää särkymään. "Hiljaa nyt", hän kuiskaa ankarasti. "Ovat varmasti jo valinneet, mutta sitten kun nuo ovat tuolla aukeavat, niin mekin näemme kuka…" Tiukasta sävystä huolimatta äiti ottaa lapsen käden omaansa ja puristaa sitä, jotteivät tämän sormet niin palelisi.
Sisällä kirkossa, suljettujen ovien takana, kaksi nuorta pappia auttavat vakavailmeisinä ja arvokkaina valkoista viittaa välissään seisovan miehen ylle. Mies on viisissäkymmenissä, mutta hänen hiuksissaan on jo hiven harmaata. Suoraryhtisenä, valppaana ja tarkkaavaisena hän muistuttaa ehkä enemmän joukkojen johtajaa tai sotapäällikköä kuin hengenmiestä, mutta sotapäällikkö hän oikeastaan onkin. Ottakaa vastaan hengen miekka ja uskon sotisopa, sanoo Raamattu, ja Goran uusi piispa Laban Aequus on valmis niitä kantamaan.
Ei Laban syntymästään saakka tietenkään ole ollut 'Aequus', joka tarkoittaa oikeudenmukaista. Perinteen mukaan Goran piispat luopuvat sukunsa nimestä siinä vaiheessa, kun heidät valitaan tehtäväänsä. Tämä osoittaa, etteivät he enää palvele maallista valtaa, vaan ainoastaan taivaallista. Pappien kollegio valitsee uudelle piispalle nimen, jolla hänet siitä lähin tunnetaan. Vanha piispa, joka kuoli kylmän kauden alussa ja jota kaupunki on kiihkeän tarmokkaasti surrut, oli ollut kirkolliselta nimeltään Castus, Jolad Castus, eli 'siveä' ja sillä tavalla hän oli kirkkokuntaansa hallinnutkin: siveästi ja hiljaisesti ja mitäänsanomattomasti.
Laban kohentaa hohtavanvalkoista viittaansa. Hän tietää, että mikäli Jumala osoittaa hänelle tukensa, hän ei tule olemaan hiljaa. Hän nyökkää avustajilleen ja astuu kohti suuria pariovia, jotka äänettömästi avautuvat hänen edessään hänen kävellessään kuulaaseen, kirkkaaseen talviaamuun. Katedraalin kellot vaikenevat ja muut kaupungin kellot seuraavat sen esimerkkiä ja syntyneessä äkillisessä, kumisevassa hiljaisuudessa uusi piispa kohottaa kätensä. Torilla ihmiset painuvat polvilleen.
"Pater Noster", piispa aloittaa vanhan, perinteisen rukouksen ja hänen äänensä on kantava ja voimakas, tarkoitettu saarnaamaan suurille kansanjoukoille. "Qui es in caelis, sanctificetur nomen tuum. Adveniat regnum tuum…"
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Vastavalittu piispa Laban hymyilee ja jatkaa rukoustaan ja taivaan valo lankeaa hänen ylleen hänen seistessään kirkkonsa huurteisilla rappusilla polvistuneen seurakuntansa edessä. Jumalan valtakunnan tulemiseen ei tarvita mitään muuta kuin tahtoa ja tekoja. Ennen kuin vuosi olisi kulunut umpeen, tulisi koko kristikunta vielä hämmästymään, sillä maanpäällinen paratiisi oli mahdollista saavuttaa ja hän näyttäisi kaikille, miten se tulisi tapahtumaan. Tarvittiin vain kahta asiaa: riittävästi tahtoa ja tekoja. Tahtoa ja tekoja.
Siis rukouksia – ja miekkoja.
11.07.08 13:30
