Lähtö

// Toivottavasti joku/jokunen eksyy Anthomeenkin hahmoni seuraksi :] //

Tuuli pauhasi korvissa ja puiden oksat taipuivat Zánelin edestä kun hän viiletti kauemmaksi kodistaan. Nyt se oli tehty, nyt hän oli lähtenyt kotoaan viimeisen kerran. Hän ei palaisi sinne enää - ainakaan pysyvästi. Mieluiten ei enää koskaan.
Tummanruskea hiuspehko heilui tuulessa hänen kiitäessä eteen päin. Viitta harteillaan hän piti katseen edessään. Huppu oli alhaalla sillä se hankaloitti hänen näkemistään, olihan se ihan liian suuri pienen metsähaltijan päähän. Hän rakasti juoksemista ja nyt hän oli saapunut jo metsän laitaan. Se tie vei varmasti Chirin kaupunkiin, jossa hän voisi hypätä laivaan ja tavata uusia maita. Laivaan - jo ajatuskin hirvitti Zánelia, mutta hän tiesi että se oli pakko tehdä. Hänen unelmansa vuoksi.

Nuori Formarnt ei mennyt tielle kävelemään niin kuin monet olisivat tehneet. Hän käveli nyt rauhallisin ja kevein askelin pitäen aina välillä silmällä mutkittelevaa tietä. Hän siirsi puiden oksia tieltään ja kiersi paksuja pensaita, joiden läpi ei ollut kulkeminen. Hänen sydäntään ahdisti tieto siitä, että kohta hän joutuisi pois rakastamastaan metsästä keskelle väen paljoutta ja kohti keskelle ei-mitään. Meri oli hänelle sellainen, mutta hän oli varma, että hän oppisi rakastamaan sitä aikanaan. Hänen oli pakko. Hän rakasti unelmaansa, joten hänen oli pakko rakastaa mertakin. Zánel tiesi miten asiat olivat ja hän hyväksyi ne. Hän aikoi - vaikka pakosta - viihtyä tyrskyisellä merellä hinnalla millä hyvänsä.

Kaupunki tuli pian näkyviin. Se oli mahtava ja hämmästyttävä - niin kuin poika oli monet kerrat sen todennut käydessään Chirin laitamilla. Oli hän pari kertaa käynyt itse kaupungissakin, mutta ne vierailut olivat jääneet lyhyiksi. Hän ei pitänyt kaupungin vilskeestä yhtään, eikä varsinkaan kaupustelijoista, jotka yrittivät tyrkyttää tuon tuosta jotain hyödytöntä rihkamaa. Oli Chirissä hyvätkin puolensa. Nuori mies oli aina saanut vatsansa täyteen sen melskeessä kenenkään huomaamatta. Oli kauppiailla aina niin kiire, ettei heillä jäänyt aikaa pienen metsähaltijan seurailemiseen.

Haltija hipaisi tunikan alla olevaa miekkaansa. Se antoi hänelle rohkeutta astua tuonne väen sekasortoon. Se suojelisi häntä - samoin kuin hänen luonteensa. Hän pystyisi siihen.
"Se on menoa nyt." Zánel kuiskasi itselleen ja lähti rohkeasti kävelemään kaupunkia kohti. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran metsää, jossa hän oli kasvanut ja oppinut kaiken tietämänsä. Pian katse kuitenkin kääntyi eteen päin - kohti uusia seikkailuja ja tuttavuuksia. Huomaamatta Chirin vilkas väki nielaisi pienen - heidän näkökulmastaan - pojan kaupunkiinsa ja Zánel veti huppunsa päähän. Se antoi hänelle edes hieman turvaa näiden uusien ihmisten ja muiden henkilöiden seassa. Hän suuntasi askeleensa heti satamaa kohden ja huokaisi syvään. Hänen pitäisi ensitöikseen etsiä matkustajalaiva tai muu alus, jolle hän pääsisi vaikka töihin. Se olisi nyt ensimmäiseksi työn alla ja hän toivoi, että hän löytäisi sellaisen aluksen pian. Hän halusi Anthomesta pois mahdollisimman nopeasti kuin vain oli mahdollista.

((Toivottavasti et ole vielä ehtinyt kyllästyä tähän peliin, vaikka oletkin joutunut odottamaan niin kauan peliseuraa... : / ))

Pitkä haltia nilkutti pölyistä katua eteenpäin hartiat kyyryssä. Hänen kulkunsa oli mutkittelevaa, koska hän joutui jatkuvasti väistelemään tiellä kiiruhtavia ihmisiä – jotka eivät tietenkään väistäneet nuhruista haltiaa. Muutaman kerran hän oli kaatua rähmälleen maahan, kun jokin jykevä ihmismies tönäisi häntä kylkeen.

Chalendor oli väsynyt, eikä hänen ajatuksissaan ollut toivolle tilaa. Hän oli päässyt juuri ja juuri karkuun Mothyn vartijoilta ja hän kiitti ihmisten ahneutta ja jumaliaan siitä. Jos eräs hämäräperäinen laiva ei olisi suostunut ottamaan häntä mukaan palkattomaksi työläiseksi... Silloin kultahaltian elämä olisi vielä kurjemmassa jamassa, jos se vain oli mahdollista. Nyt hän oli uudella saarella, ja hän toivoi, ettei Fenin vartiolaitos ollut vaivautunut levittämään sanaa hänestä. Eihän hän ollut tehnyt mitään! Se häpeämätön ihmismies oli lavastanut hänet röyhkeästi murhaan, munikoon kärpäset hänen silmiinsä.

Varmuuden vuoksi hän piti huppua visusti päässään eikä katsellut turhia ympärilleen. Sen takia hän oli jälleen törmätä johonkin, tällä kertaa muuliin, jota kärttyisesti mulkoileva ihminen talutti. Hän hätkähti huomatessaan eläimen olevan hänen kulkureitillään ja samalla hän nosti katseensa ylös. Silloin hän huomasi lyhyen metsähaltian harppovan määrätietoisen näköisesti satamaa kohden, vaikka metsähaltiat eivät tunnetusti viihtyneet kaupungeissa. Aluksi Chalendor vain kohautti olkiaan ja siirsi katseensa pois toisesta, mutta sitten hän vilkaisi uudestaan. Vaikka metsähaltiat olivat tavallisestikin lyhyitä, ainakin kultahaltioihin verrattuna, oli tämä haltia jotenkin erityisen pienen näköinen. Chalendor näki vilauksen toisen kasvoista, ja se varmisti asian. Toinen oli vielä vain nuorukainen.

Tavallisesti hän ei välittänyt paljoakaan muiden olentojen tekemisistä, mutta nyt hän huomasi katsovansa toista säälivästi – ei kuitenkaan yhtä säälivästi, kuin mitä hän suhtautui itseensä. Metsähaltia käveli suoraan häntä kohti. Chalendor hidasti askeliaan ja lopulta pysähtyi ollessaan tarpeeksi lähellä toista.
"Hei, sinä", hän sanoi, pitäen äänenvoimakkuutensa tarkoituksellisesti matalana, jottei heihin kiinnitettäisi ylimääräistä huomiota. Hän oli valmiina tarttumaan toisen käsivarteen, jos metsähaltia yrittäisi jatkaa matkaansa hänen ohitseen.
Hän ei puhunut lisää, koska hän odotti ensin saavansa toisen huomion. Sen sijaan hän katsoi toista väsyneillä, tuimilla silmillä. Vaikka hänellä oli huppu päässään, ei lähietäisyydeltä ollut hankalaa erottaa hänen rotuaan, eikä silmien alla olevia silmäpusseja tai kuopalla olevia poskia.

// Eihän tähän vielä ole ehtinyt kyllästymään kun ei ole peli vielä alkanutkaan ;] Kiva kun tulit seuraksi! //

Zánelin sydän pomppi rinnassa hurjaa vauhtia. Kaikki se ruuhka ja melu, joka hänen ympärillään oli hermostutti häntä. Mitä hän olikaan tekemässä? Ajatteliko hän yhtään järkevästi? Metsähaltija pudisti vihaisesti päätään. Pienet kädet puristuivat nyrkkeihin ja kädet liimaantuivat kovemmin kylkiin kiinni. Hän tekisi tämän, vaatisi se sitten vaikka mitä!
Ihmiset tuntuivat niin uhkaavilta aina kun he tajusivat huomata pienen haltia nuorukaisen. Vaikka Zánel olisikin halunnut katsoa uhmakkaasti takaisin ja näyttää ettei hän pelännyt, jokin vaisto käski hänen laskea katseensa ja keskittyä vain etenemiseensä. ’Pidä mielessä määränpääsi!’ Poika muistutti itseään ja huokaisi terävästi nostaen sitten taas hieman katsettaan, jotta hän voisi välttää törmäilyä kaikkien ei-toivottujen kanssa.

Ohut viitta kiertyi hieman paremmin nuorukaisen ympärille. Hän ei antanut viitan liepeiden liehua pienessä tuulessa ja aiheuttaa jollekin häiriötä. Tai ainakin hänelle hänen viittansa tuotti häiriötä. Hän pääsi paljon vikkelämmin jos se myötäili enemmän hänen hoikkaa vartaloaan. Myös ilman viileys – johon hän oli tottunut vain tuttujen metsiensä suojissa – oli purevampaa aina mitä lähemmäs hän satamaa astui. Tosin Zánel oli tietoinen tarinoiden kertojilta, että oli paikkoja joissa ilma viilsi posket punaisiksi ja söi varpaat tunnottomiksi. Nuori formarnt oli ikionnellinen, ettei hän ollut vielä sellaisilla mailla. Hänen viittansa kun ei suojaisi häntä silloin mitenkään päin, vaikka hän kääriytyisi siihen kuin kapaloon.

Liian pienet kengät puristivat hieman metsähaltijan jalkoja, mutta Zánel oli jo tottunut siihen tunteeseen. Hän ei edes huomannut niitä, sillä oli nyt kiinittänyt huomionsa hänen edessään seisovaan –varsin pitkään – henkilöön. Metsähaltija painoi katseensa jalkoihinsa ja sivuutti toisen sanat. Hänen epäilyksensä heräsivät. Miksi toinen halusi puhua hänelle? Mitä hän oli tehnyt tai mitä hänelle oltiin tekemässä? Askeliin tuli enemmän pontta. Hän ei aikonut jäädä lörpöttelemään tuntemattomille. Hänellä ei ollut aikaa sellaiseen. Mutta haluamastaan huolimatta hän tunsi käden kiertyvän käsivartensa ympärillä ja hänen nytkähtävän paikalleen. Nuorukainen oli muutenkin jo hermostunut ympärillä olevasta helskeestä, joten nyt hänen sydämensä hakkasi vielä kovemmin. Hän nosti katseensa mieheen, joka oli häntä huomattavasti pidempi. Miehen silmät saivat metsähaltijan tekemään äkkinäisen liikkeen kuin säikähdyksestä, mutta hän kokosi taas itsensä ja sanoi sanat selvästi – ja vihaisen kuuloisena – kultahaltijalle:
”Päästä irti tai minä kiljun.” Viileän vihreät silmät tuijottivat toista haltijaa tuimasti silmiin ja Zánel tiesi kuulostavansa lapselliselta. Mutta olihan hän melkein lapsi, joten häntä ei voinut sakottaa siitä. Hän hieman ihmetteli mitä kultahaltia teki täällä ja vielä noin rääsyisen näköisenä, mutta tällä metsähaltijalla ei ollut aikaa jäädä ottamaan siitä selvää. Hänen pitäisi olla kohta jo seilaamassa toiselle mantereelle, eikä tuo haltija häntä siinä estäisi.

((En voinut vastustaa kiusausta :] ))

Chalendor oli hyvillään siitä, ettei metsähaltija selvästä vastustamisestaan ja kiukkuisuudestaan huolimatta rimpuillut kovin paljoa, koska kultahaltia ei ollut varma siitä, olisiko hänen luisevan kätensä ote pitänyt siinä tilanteessa. Todennäköisesti tuikituntemattomien asioihin puuttuminen tällä tavalla ei ollut järkevää. Hänen kansansa keskuudessa oli eräs sanonta: älä suututa metsähaltiaa, ellet halua menettää korviasi. Sillä metsähaltiat olivat tunnetusti äkkipikainen kansa, ja he varmasti tekisivät suutuksissaan jotain typerää hetken mielijohteesta.

Kuultuaan metsähaltian niin kutsutun uhkauksen Chalendor hymähti. Hän kuvitteli tuon pojan kiljumassa keskellä vilkasta katua ja sen, kuinka ihmiset kääntyisivät tuijottamaan metsähaltiaa silmät pyöreinä. Kuin vahingossa hänen huulilleen kohosi huvittunut hymy ja hänen ilmeensä lientyi. Samalla hän päästi irti toisen käsivarresta.
"Älä karkaa vielä mihinkään, formarnt. Koskaan ei voi olla niin kiire, ettei ole aikaa ajatella", hän sanoi, ja astui askeleen sivulle väistäen hevoskärryjä, jotka kolistelivat heidän ohitseen. "Enkä suoraan sanottuna suosittelisi sitä kiljumista, vaikka mikä olisi. Et halua herättää täällä ylimääräistä huomiota, usko pois."

Hän oli huomannut metsähaltian säpsähdyksen. Vaikka Chalendor ei tiennyt, mistä se johtui, hän pyrki käyttäytymään mahdollisimman rauhallisesti ja ystävällisesti, sillä pelko ja viha kulkevat käsi kädessä. Eikä hän halunnut, että tuo nuorukainen menettäisi itsehillintänsä. Hänen kätensä kohosi ylöspäin, mutta se vetäytyi heti takaisin kun haltia tajusi, mitä oli ollut tekemässä. Vaikka hän haluaisi laskea huppunsa alas, hän ei voisi tehdä sitä täällä. Toivottavasti poika ei esittäisi mitään uteliaita kysymyksiä hänen ulkonäöstään, joka oli varsinkin kultahaltioille epätavallinen.
Mies katseli poikaa kiinnostuneena ja nyt hän tajusi, että toinen oli todellakin nuori. Kenties jopa kaksi kertaa nuorempi kuin hän itse. Huomatessaan tuon asian hänen oli pakko myöntää, etä metsähaltialla oli sisua. Toinen oli lähtenyt noin nuorena kotoaan, mukanaan vain kevyet kantamukset.
Hän avasi suunsa aloittaakseen siitä aiheesta puhumisen, jonka takia hän oli pysäyttänt pojan. Vaikka kysymys saattaisi olla loukkaava, oli se Chalendorin mielestä hyvin tarpeellinen. Hänellä itsellään oli liikaakin kokemusta ihmisten vääristyneestä oikeudentajusta.
"Onko sinulla kokemusta kaupungeista ja ihmisistä?"
Hän puhui matalalla äänellä, koska heidän ympärillään vilisi ihmisiä. Järkevintä olisi siirtyä rauhallisempaan paikkaan, edes pois päätieltä. Toivottavasti metsähaltialla ei ollut paha kiire, sillä innostuessaan paasaamisesta kultahaltia saattoi puhua kovinkin pitkäsanaisesti.

//Aina parempi minulle ;D //

Kultahaltijan hymy ärsytti metsähaltijaa. Mitä toinen oikein virnuili? Toinen ei näköjään ottanut hänen sanojaan todesta. Käsivarsi vapautui ja se liimautui taas kylkeen kiinni pitäen kuitenkin toisesta viitan liepeestä kiinni. Pää oli nyt takakenossa ja hän tuijotti läpitunkevasti – kasvoista päätellen – hieman vanhempaa miestä. Toinen kulma nousi pakostikin toisen sanoista. Hän ei oikein ymmärtänyt mitä toinen oli sanoillaan tarkoittanut. Jos hänellä oli kiire, hänellä oli kiire. Eikö se niin yksinkertaista ollut? Hän pystyi vallan mainiosti ajatella kiireessäkin. Nuorukainen joutui hypähtämään viime hetkellä myös itse hevoskärryn edestä.
”Et sinä sitä voi tietää.” Zánel sanoi äyskähtäen ja pyyhki likaroiskeita viitastaan. Kärry oli roiskinut kuravettä hänen viitalleen, mutta ei haltija siitä pahemmin välittänyt. Ei hänen viittansa nyt täysin puhdas muutenkaan ollut.

Viitasta katse nousi pian taas mieheen ja hän näki toisen takana ihmisiä jotka katsoivat heitä paheksuen keskellä tietä seisomisesta. Katseet alkoivat hermostuttaa nuorta formarntia ja hän laskikin katseensa alemmas.
”Mitäh?” Zánel kysähti ihmeissään. Ääni oli hieman ärtynyt kaikesta hermostuneisuudesta, jota hän tunsi ihmisten vilinässä. Äänestä myös pystyi kuulemaan kummastuneen sävyn. Mitä tuntematon kultahaltija halusi tietää hänen kaupunki- ja ihmistietämystään? Epäilys nousi Zánel alatajuntaan. Kädet olivat menneet uhmakkaasti ristiin rinnan päälle ja hupun alta vihreä katse oli liimautunut kultahaltijaan.
”Miten niin? Näytänkö jotenkin eksyksissä olevalta? Tunnen tämän kaupungin kuin omat taskuni!” Ruskeahiuksinen sanoi uhmakkaasti ja loppu lauseesta vain ryöpsähti hänen suustansa ja siitä kuulsi valhe. Miten muka hän olisi voinut tuntea tämän kaupungin kuin omat taskunsa? Hyvä jos hän oli uskaltanut pari kertaa torille asti. Satamasta puhumattakaan. Nyt hän vain meni sinne missä luuli sataman sijaitsevan. Ainakin tuuli yltyi aina hieman mitä lähemmäs hän määränpäätään pääsi. Sen hän tunsi kasvoillaan ja se oli hänen opastajansa.

((anteeksi kestosta, päivät on ollut aika hektisiä...))

"Niin niin", Chalendor vastasi metsähaltian vakuutteluihin siitä, että toinen olisi käynyt kaupungeissa lukemattomia kertoja aikasemminkin. Hänen äänestään kuitenkin kuulsi hyvin selvästi se, ettei hän uskonut toisen uhmakasta lausetta, vaan myönteli jotta tuo pieni ja pippurinen puissaroikkuja ei ottaisi nokkiinsa, marssisi pois ja tekisi jotain typerää.
Kultahaltia ei kuitenkaan tiennyt, kuinka hän voisi varoittaa poikaa ilman, että ympärillä kulkevat ihmiset kuulisivat. Joku voisi luulla, että he suunnittelevat jonkinsortin kapinaa tai välittävät haltioiden sisäisiä viestejä supistessaan keskenään. Eikä tuo tomera ja ensivaikutelman perusteella varsin itsepäinen nuorukainen varmasti suostuisi lähtemään johonkin rauhallisempaan keskustelupaikkaan, olihan toinen sanonut, että heillä oli kiire.

Nyt myös Chalendor huomasi hänen takanaan seisoskelevat ihmiset. Aluksi hänen mieltään oli kaivertanut häiritsevä tunne, mutta hän oli sysännyt sen pois mielestään. Sitten unne oli voimistunut. Metsähaltian vilkaisu Chalendorin ohitse oli viimeinen pisara, ja hän käänsi päänsä sivuttain vilkaisten taakse, ja siirsi katseensa samantien takaisin eteen.
"Kuulehan...", hän aloittaa, mutta vaikenee hetkeksi. Ihmisten ilmeet olivat häirinneet häntä, ja hän halusi häipyä tästä paikasta niin pian kuin mahdollista.
"Sinähän olit matkalla jonnekin? Sopiiko, että kävelen seuranasi hetken?"

// Eipäs mitään, kyllä se minullakin hieman kesti vastata ^^’’ //

Zánel pani merkille miehen epäuskoisuuden, mutta nipisti huulensa kiinni. Ehkä ei tosiaan ollut järkevää laittaa kunnon esitystä nyt pystyyn kaikkien niiden ”vihollisten” keskellä. Tuskin ihmiset häntä helpolla vapaaksi päästäisivät jos hän kiikkiin joutuisi. Sen verran hän ihmisistäkin tiesi, etteivät kaikki ihailleet haltijoita heidän arvostukselleen sopivalla tavalla. ’ Taitaa tuolla ukolla olla kova pala seistä ihmisten keskellä ja saada niin nyrpeitä katseita.’ Nuorukainen mietti ilkikurisesti. Hän tiesi miten ylpeitä kultahaltijat olivat ja varmasti hän tiesi senkin, ettei sitä karistettaisi niin helpolla pois.

”Enhän minä voi sinua estääkään.” Ruskeahiuksinen sanoi muka kärttyisästi, mutta huojentunut olo huojui jossain sisällä. Hän tekisi mitä vain jos pääsisi pois noiden kyttääjien silmien alta. Formarnt ottikin jalat alleen ja käänsi suuntansa taas sinne päin, jossa otaksui sataman sijaitsevan. Hän joutui kuitenkin hidastaa vauhtiaan pitääkseen toisen kannoillaan – ja jopa puheetäisyyden liepeillä. Jotenkin kultahaltija toi hänelle turvallisuuden tunnetta. Ainakaan hän ei ollut ainut ja ihan yksin oleva haltija Chirissä. Tätä tunnetta hän ei kuitenkaan itselleen myöntänyt. Hän oli varma, että hän olisi selvinnyt vallan mainiosti itsekseen. Sitä paitsi, jos häntä ei olisi keskeytetty matkansa aikana, hän olisi jo varmasti satamassa. Leukaluut oureutuivat yhteen ja metsähaltija painoi päänsä hupun alla suuren ihmisjoukkion kävellessä ohi. Hän halusi vain näyttää normaalilta pojalta ihmisten ja tuntemattomien silmissä – vaikka hän olikin jo melkein mies. Se pelastaisi hänet varmasti monelta pulmalta.

Chalendor ponkaisi vauhtiin ja yritti harppomalla saada metsähaltian kiinni. Hän ei ryhtyisi toisen perässä juoksemaan, vaikka mikä olisi. Onneksi toinen hidastaa vauhtiaan, tai sitten kultahaltia oli kävellyt rivakammin kuin oli luullut, ja hän saa pian toisen taas kiinni. Ennen kuin hän oli pojan vierellä, hän hymyili helpottuneesti, mutta hymy sammui pian.

Chir oli tunnetusti yksi Anthomenin rauhallisimmista kaupungeista ja täällä kuulemma asui rehellistä ja mukavaa väkeä. Ehkä ihmiset olivat ystävällisiä vain toisilleen, sillä Chalendor ei ollut huomannut, että heihin olisi suunnattu yhtäkään ystävällismielistä katsetta. Parhaimmassa tapauksessa ihmiset katsoivat heitä välinpitämättömästi.
Metsähaltia oli ollut ajatuksissaan oikeassa, Chalendor ei pitänyt ihmisistä. He olivat itsekkäitä, julmia ja arvaamattomia olentoja, joille oli hyvin hankalaa elää sopuisasti muiden olentojen kanssa. Vaikka mies ei sitä itse haluaisi myöntää, hän on ivähintäänkin yhtä itsekäs kuin kuka tahansa kadulla vastaan kävelevä ihminen. Myös ylpeys on luonteenpiirre, jonka hän on saanut syntymälahjana, mutta hän on jo vuosikymmenia yrittänyt kätkeä sen syvälle mielensä sopukoihin. Mutta se on yksi syy, miksi hän ei pidä ihmisistä eikä heidän nyrpeistä katseistaan.

Huomattuaan, minne metsähaltia asteli määrätietoisesti, hänen mielenkiintonsa heräsi. Miksi metsähaltia oli menossa satamaan? Hän ei ollut ikinä kuullut, että yksikään tuon rodun edustaja olisi jättänyt rakkaan kotimaansa astumalla laivaan.
Mutta ennen kuin hän ehti kysyä asiaa toiselta, hän äkkäsi tietä ylöspäin marssivan vartijakolmikon.

"Tänne päin", hän sanoi metsähaltialle yrittäen tarttua tätä käsivarresta. Heidän ei kannattaisi kulkea keskellä kaupungin suurinta katua. Minne toinen ikinä olikaan menossa, sinne pääsisi myös kiertotietä. Chalendor varoi tarkkaan, ettei hän vaikuttaisi kiireiseltä tai hätääntyneeltä, mutta siitä huolimatta hän oli kääntynyt seuraamaan ohi kulkevaa vankkuria, joka oli matkalla vilkasta toria kohti, varmaankin jollekin sen laidalla sijaitsevalle majatalolle.Vaikka ihmiset olivat ällöttäviä, heistä saattoi olla hyötyäkin.

Kultahaltialle ei tullut mieleenkään, että ehkä poika ei haluaisi sokeasti totella häntä ja lähteä täysin väärään suuntaan. Eikä hän ajatellut sitäkään, että pojalle olisi kaikkein parasta olla sotkeutumatta häneen ja hänen ongelmiinsa.

Katse pysyi edessä, eikä se vilkaissut kultahaltijaan päin. Jos toisella oli niin kovin tärkeää asiaa hänelle, toinen pysyisi väkisin vaikka hänen perässään. Zánelin ei siis tarvinnut huolehtia siitä. Jos näin ei ollut, se ei nuorta miestä haittaisi. Hän ei tarvinnut ketään esiliinakseen sillä meren kaukainen tuoksu voimistui koko ajan. Hänen päämääränsä oli siis lähellä.

Metsähaltija oli tiedostanut myös vartijat, jotka olivat suhteellisen lähellä. Haltija oli vain ajatellut kävellä kylmän rauhallisesti heidän lähellään, mutta toiselle se ei näköjään käyny päinsä, liekö sitten pelko uinut liiveihin, niin kuin tämä formarnt ajatteli.
Taas se samainen käsi kiertyi hänen kätensä ympärille ja veti häntä sivuun. Zánel tunsi taas närkästyneen ärtymyksensä nousevan ja hän tuhahti toiselle:
”Mikä ongelma sinulla taas on?” ’Ongelmia täynnä koko mies!’ Nuorukainen ajatteli ja tuhahti kuin härkä myöntyen kuitenkin seuraamaan toista. Hän osaisi kyllä karistaa toisen kannoiltaan jos he lähtisivät liian kaukaksi satamasta. Zánel kun oli ollut jo niin lähellä. Ja hän aikoi lähteä Chiristä tänään ennen yötä.

”Tiedätkö mitä? Minulla on suunnitelmia, jotka aion toteuttaa, eivätkä sinun häiritsevät asiasi auta minua ollenkaan. Voimmeko edes suunnata askeleemme satamaa kohden?” Kirkkaan vihreät silmät kääntyivät vaativasti ja ärtyisästi kultahaltijaan.
”Jos se ei käy. Saat mennä omia menojasi. En poikkea polultani.” Poika tuhahti vaativasti ja vilkaisi ihmisjoukkoa, joka oli jäänyt hieman taaemmas.Vasta myöhemmin Zánel tajusi, miten hassusti hän oli sanonut. ’En poikkea polultani...’ Hän ajatteli ja naurahti sisällään. Mitä hän sitten teki ihmisiä vilisevässä kaupungissa suuntanaan satama, jossa meri tyrskysi jäisen kuoren alla vaatien sieltä pois pääsyä? Missä ei näkynyt ainuttakaan puuta tai pensaikkoa johon piiloutua? Hyvä kun Zánel sitä edes itse tiesi.

Chalendorin kurkkuun noussut ja siellä pamppaileva sydän ei rauhoittunut, vaikka pääkatu oli jo jäänyt taakse kuten sillä kävelleet vartijatkin. Aina pääkadulta poikkeamisesta asti Chalendor oli ajatellut ainoastaan itseään ja hän muisti metsähaltian olemassaolon vasta silloin, kun toinen ärähti hänelle. Mies vilkaisi poikaa lähes yllättyneenä ja päästi toisen kädestä irti. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka tiukasti hän oli hermostuksissaan puristanut pojan ruskettunutta käsivartta. Hän jatkoi harppomistaan pitäen nyt jo itsestäänselvyytenä sitä, että poika seuraisi häntä.

Pian tuli kuitenkin ilmi, että poika ei ollut vain laumaeläin, vaan toisella oli jotain pääkoppansa sisällä. Chalendor kääntyi katsomaan toista, hidastamatta kuitenkaan vauhtiaan.
Poika joutuisi ongelmiin, hän oli siitä varma. Ongelmat tulivat luokse vaikkei niitä olisikaan etsinyt, ja pojan nuori sekä kokematon olemus – jonka viimeistään ylimääräinen ympärilleen vilkuilu paljastaa – houkuttelivat pahantahtoisia olentoja, pääasiassa ihmisiä, pojan luokse kuin hunaja houkuttelee mehiläisiä. Metsähaltiat olivat sisukkaita olentoja, ja taitava hämärämies pystyisi kääntämään sen ominaisuuden edukseen, jos toimisi tarpeeksi hienovaraisesti mutta kuitenkin siten, ettei vastarinnan vaikutuksista jäisi minkäänlaisia epäselvyyksiä.
Pitäisikö hänen siis auttaa poikaa? Chalendor ei tiennyt. Pikkuhiljaa hänelle alkoi valjeta, ettei hän ollut auttanut poikaa mitenkään tänä aikana, oikeastaan päinvastoin. Sitä paitsi, hortoileminen miehuuden kynnyksellä olevan metsähaltian kanssa ei ollut se kaikkein turvallisin tapa hänelle itselleen päivien viettämiseen.

Hän kuunteli toisen sanoja hiljaa, ja tokaisi sitten sanansa itselleen epätavallisen suorasukaiseen tapaan.
”Hyvä on.”
Hän piti vielä katseensa toisessa osoittaen siten, että hän ei ollut vielä sanonut kaikkea, mitä hänellä oli sanottavanaan. Oli huvittavaa, kuinka toinen niin päättäväisesti väitti pysyvänsä valitsemallaan polulla, vaikka toinen oli jo poikennut siltä – ainakin käytännössä. Mutta sen kultahaltia piti visusti omana tietonaan.
”Jos polkusi on sinulle niin tärkeä, niin seuraa sitä. Mutta varo varsinkin hymyyn verhottuja vastaantulijoita, joita sillä kohtaat.”
Sen sanottuaan hän nyökäytti pojalle lähes huomaamattomasti päätään, ja suuntasi ihmisvilinään katsomatta enää taakseen.
Synkän ja agressiivisen oloisia henkilöitä poika osasi toivon mukaan itsekin välttää.

((olikohan tämä nyt tässä? Jos oli, niin kiitoksia pelistä. Hahmojen tapaaminen jäi kovin lyhyeksi, mutta ehkä he tapaavaavat tulevaisuudessa... Ei sitä koskaan tiedä.))

Käsi vapautui taas ja nuorukainen sai hieroa sitä siitä kohdasta, mistä toinen oli pitänyt kiinni. Taisi kultahaltija olla varsin hermostunut ainakin tiukasta otteestaan päätellen, mutta se ei saanut Zánelia pelkäämään. Hänellä ei ollut vielä mitään ongelmia – jos tuota ihmeellistä miestä ei laskettu mukaan – eikä hän sellaisia aikonutkaan hankkia.
Nuori formarnt piti tiukasti katseensa myös haltijassa eikä toisen katse häirinnyt häntä. Hän ei aikonut alistua toisen katseen alla.

Suu loksahti hieman auki ja syvän vihreissä silmissä välähti. Lähtikö tuo ukko nyt menemään? Kaiken tämän jälkeen? Zánel ei saanut suustaan ääntä. Hän vain pystyi katsomaan toisen menoa ja vasta kultahaltijan ollessa todella kaukana hän sai äänensä takaisin ja huusi vihaisesti:
”Tähänkö tuhlasit aikaani?!” Pienet kädet olivat puristuneet nyrkkeihin ja viha vavisutti nuoren miehen vartaloa. Oliko toinen tosissaan? Pian Zánel heräsi taas todellisuuteen saatuaan tönäisyn olkapäähänsä ja huudon, jossa käskettiin väistyä tieltä. Metsähaltija puristi leukaluunsa yhteen ja siirtyi nöyrästi hevosrattaiden tieltä. Zánel olisi hyvin voinut käyttäytyä itsekkäästi ja jäädä niiden eteen vaatien toisen kiertämään, mutta hän tiesi sen olevan typerää. Hän ei kerjännyt vaikeuksia.
”Tappurat vieköön tuon ukon!” Ruskeahiuksinen sihisi ja kääntyi kannoillaan. Hän suuntaisi nyt sinne satamaan ja etsisi laivan. Hän ei pysähtyisi enää mihinkään eikä antaisi kenenkään keskeyttää häntä. Oli ollut vikatikki antaa tuon miehen häiritä hänen matkaansa. Hän oli varmasti jo satamassa. Onneksi metsähaltija sai pian taas suolaisen tuulenpuuskan kasvoilleen, joka sai hänet niskakarvansa nousemaan pystyyn. Ilma oli kylmempi mitä lähemmäs rannikkoa hän meni. Pian ihmiset näkivät taas vain pienen huppupäisen pojan juoksevan väkijoukon seassa satamaa kohden. Zánel ei aikonut vetäytyä suunnitelmastaan. Hän oli päättänyt tulevaisuutensa aikoja sitten, eikä hän sitä muuttaa aikonut – eikä hän sitä muuttaa halunnutkaan.

// Jep, kai tämä oli tässä! Kiitos pelistä ^^ //